 |
| Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, paitsi me teitä paremmat Hyvät™ ihmiset. |
Freelancer-toimittaja Anna Perhon kolumni YLE:n blogisivulla 23.10.2013.
Kokonaisen tutkimuksen aihe olisi selvittää, miksi toimittajat roikkuvat niin sitkeästi aikansa eläneissä monikultturismin ja valikoivan suvaitsevaisuuden muotiaatteissa. Ilmiö sinällään ei ole täällä uusi. Länsimaiden vihollisten asiaa ajavat hyödylliset idiootit kun on tunnettu jo Leninin ajoista lähtien. Taisipa juuri Lenin itse luoda hyödyllisen idiootin sanaparren kuvatessaan lännen liberaaleja, jotka ajoivat naivisti Neuvostoliiton asiaa.
Suomessa itseään katteettomasti fiksumpana väkenä pitävän porukan halu kuulua älylliseen ja moraaliseen eliittiin on viimeksi herättänyt suurta tragikoomista hilpeyttä taistolaisten valtakaudella 1970-luvulla. Valitettavasti realismin tajun menettäneet laumasielut, jotka toveripaineessa nielevät kritiikittä yliopiston yhteiskuntatieteellisten tiedekuntien punaiset opit, ovat edelleen keskuudessamme, mutta nyt vain muuntuneena viruksena. Tietysti marxismi-leninismi ei ole enää muodissa sen ikävän vuoden 1989 jutun jälkeen, koska se yksi porukka, jota kai kansaksi kutsutaan, päätti ikävästi romuttaa unelmat paremmasta maailmasta. Pahaksi onneksi hölmöille trendiperseille tuotettiin Frankfurtin koulukunnan sylttytehtaasta uutta pureskeltavaa, jota voisi Loka-Laitisen sanoin kutsua homoseksualismi-feminismiksi. Laitisen nimittämä oppi olisi jäänyt vajaaksi, ellei siihen olisi lisätty sen tärkeintä ainesta, monikultturismia, joka jalostaa aatteen pyhäksi kolminaisuudeksi.
Toimittajien ohella kulttuurin puolella työskentelevät valtion almuista riippuvaiset taiteilijat toistavat mielellään vasemmiston hegemonista sanomaa, vaikka pitävätkin itseään mielellään jonkin sortin kapinallisina. Näiden apurahakapinallisten niin sanottu vallankumouksellinen yhteiskuntakriitiikki tuo auttamattomasti mieleen Neuvostoliiton viralliset artistit, jotka esittivät eliitin rakastamia lauluja, joissa arvosteltiin porvareita ja kapitalistien ahneutta.
Suomessa tällaisen kriittisyyden lippulaiva on Teatterikorkeakoulu, joka oli viimeinen taistolaisuuden linnake vielä 1990-luvulla. Teatterissa onkin jo pitkään esitetty yhteiskuntakriittisiä taidetta, joka käytännössä tarkoittaa kaiken sen mollaamista mikä on suomalaista. Vaikka elokuvataidekin on valtion vahvasti tukemaa, on sen yhteiskunnallisuus (lue: vasemmistolaisuus) yleensä harvinaisempaa kuin teatterin puolella. Aika ajoin myös sieltä ryöpsähtelee esiin nykyajan kommunismi eli roturutsainen monikultturismi kuten Neil Hardwickin vuonna 2010 ohjaama musikaalielokuva Jos rakastat osoittaa.
Sen sijaan Suomen omaa American History X:ää sai odottaa aina tähän vuoteen asti, kunnes Dome Karukosken ohjaama elokuva Leijonasydän näki ensi-iltansa 18. lokakuuta. Tunnetun vasemmistolaisen Aleksi Bardyn käsikirjoittama elokuva sai lähtölaukauksen Karukosken mukaan tapauksesta, kun hän näki elokuvateatterissa "skinheadin", jonka mukana olleesta kolmesta lapsesta yksi oli aasialainen. On todennäköistä, että kyseessä ei ollut lainkaan skinhead, vaan ohjaajaparka vain halusi pitää isoa tatuoitua kaljupäätä auttomaattisesti sellaisena. Tähän viittaisi myös se, että elokuvan skinhead-pukeutuminen on auttamattoman passé nykyaikaan ja tuo mieleen lähinnä kymenlaaksolaisen pikkukaupungin nuorison keskiolutringin 1990-luvulta.
Arvelluttavinta elokuvassa on yritys istuttaa kuvitteellisen skiniporukan örveltäminen johonkin laajempaan "äärioikeistolaiseen" kontekstiin. Poliittisesti yhtä tarkoitushakuinen elokuva tehtäisiin, jos appelsiinikiljua ryystävät spurguuntuneet krustipunkit esitettäisin vakavasti otettavan vasemmistolaisen yhteiskuntafilosofian tyypillisinä edustajina ja toimijoina. Olipa kyse sitten skineistä tai punkkareista, ne ovat ensisijassa nuorison alakulttuureja, teinityylejä, joiden vähänlukuisten edustajien esittäminen jonkun poliittisen suuntauksen kärkijoukkona on silkkaa katsojan aliarvioimista.
Yleisarviona elokuvaa voi kuvata vain yhdellä sanalla: satu. Ennen kaikkea se on klassinen moraalisatu, koska siinä sekä 'hyvät' että 'pahat' on nimetty etukäteen ja ne ovat kaikkine kliseineen helposti tunnistettavista. Samalla elokuva on myös kliseinen kehityskertomus, jossa ihminen karistaa olkapailtään entisen "pahan" minänsä ja astuu itseään hyvinä pitävien ihmisten joukkoon tummaan. Dome Karukoski on rakentanut satumaailmassa eläville Hyville ihmisille olkiukon poliittisesta vihollisesta, jota voidaan sitten mätkiä hyväksyvä ilme suupielissä.
Toimittajissa elokuva on nostattanut suoranaisen moraalisen oikeamielisyyden kiiman, jolle vetää vertoja vain sen pohjaton poliittinen naivius kuten hyödyllisillä idiooteilla on yleensä tapana. Esimerkiksi Metro-lehden elokuva-arvostelija Tero Toivanen kirjoittaa:
Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hänen maailmankuvansa romahtaa? Kun totuus onkin ristiriidassa kaiken sen kanssa, johon on koko elämänsä uskonut? Sitä selvittää Dome Karukoski uusnatseista kertovassa elokuvassaan eikä yhtään liian aikaisin.Arvostelija puhuu tässä niin sanotusta kognitiivisesta dissonanssista, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että havaittu todellisuus ei vastaa omia mielikuvia siitä minkälainen todellisuuden pitäisi olla. Huvittavaa toimittajan paljastavaksi tarkoitetussa huomiossa on sen projektiivinen luonne, sillä kognitiivinen dissonanssi on erityisesti liberaalin vasemmiston ongelma todellisuuden havannoinnissa eikä niinkään jalat maassa olevan "äärioikeiston." Todellisuus kun puhuu yleensä sen puolesta, että jälkisosialistinen monikulttuurikokeilu on epäonnistunut, koska se perustuu valheellisiin premisseihin ihmispopulaatioista, ihmisluonnosta ja sosiaalisesta dynamiikasta.
Elokuvan fiktiiviisyys ei ilmeisesti aukea Metron Tero Toivaiselle, sillä hän uskottelee jopa itselleen, että mulattiäpärän isä Ramu olisi jotenkin edustava esimerkki mustasta miehestä Suomessa:
Tepon hämmennystä lisää Ramun biologinen isä (Jani Toivola), joka ei olekaan monien maahanmuuttajien lailla kiusattavissa ja peloissaan, vaan menestynyt, itsevarma kaveri, joka nauraa ääneen turhautuneiden miesten rasistisille leikeille. (...) Näin tulee piirretyksi uusnatsismin koko kuva: se on armeijatyylinen organisaatio, joka yrittää ideologisesti kiinnittyä isänmaallisuuteen, perhearvoihin ja maanpuolustukseen. Mutta, kuten Ramun isä toteaa, älyllisesti heitä ei voi haastaa.Ainoa mikä tuossa vastaa reaalimaailmaa on se, että tilastollisesti mustat miehet hylkäävät länsimaissa lapsensa moninkertaisesti verrattuna valkoisiin miehiin. Yhdysvalloissa tästä on tullut suoranainen epidemia, joka on hajottanut ja korruptoinut mustat yhteisöt, koska suurin osa lapsista joutuu elämään yksinhuoltajien helmoissa. Tätä 1960-luvun "vapautumisesta" seurannutta rappiota on vauhdittanut sosiaaliapu, jonka ansiosta äidit eivät enää ole taloudellisesti riippuvaisia työssä käyvistä isistä. Mustalle yhteisölle tilanne on todellinen lose-lose: vastuuttomuuden salliva elämäntapa on ajanut miehet vankilaan ja naiset saavat kantaa yksinään kasvatustaakan, joka näkyy sitten kadulla pyörivässä jälkipolvessa.
Ymmärtävätköhän ohjaaja ja käsikirjoittaja alkuunkaan, että elokuvassa perheestään erossa elävä kuvitteellinen menestynyt musta mies vain korostaa stereotypiaa, että mustat miehet ruiskivat siementään - varsinkin valkoiseen naiseen - mielellään, mutta eivät sitten haluakaan huolehtia sen seurauksista. Stereotypialla on perusteensa, mutta ei siltä osin mitä tulee sosiaalis-taloudelliseen luokkaan. Yhdysvalloissa julkaistut sosiologiset tutkimukset kun tietävät kertoa, että koulutetut ja hyvässä taloudellisessa asemassa olevat mustat miehet ovat perhekeskeisiä ja hylkäävät harvoin lapsensa. Toisin sanoen käsikirjoittaja Aleksi Bardy heittää bensaa rasismin liekkeihin kuvaamalla myös varakkaan mustan miehen vastuuttomana häntäheikkinä! Koska elokuvan nuoleskelee liberaalin vasemmiston "arvoja", edustavat isänmaallisuus, perhearvot ja maanpuolustus silloin jotain vastenmielistä ja paheksuttavaa. Magical Negro Ramu on tietysti tällaisen liberaaliin hyvyyden arkkityyppi, koska on hylännyt perheensä...
Yhtä epäuskottavaa kuin ihmeneekeri-Ramu on koko Tepon ja Sarin suhde. Siis c'moon, on äärimmäisen poikkeuksellista, että kukaan valkoinen mies ryhtyy suhteeseen naisen kanssa, joka on pettänyt tuhansien vuosien geneettisen ketjun pyöräyttämällä mulatintoukan neekerin kanssa. Harvoja poikkeuksia toki löytyy kuten Nicke Lignell, jonka vaimolla Rakelilla on aikaisemmasta suhteesta mulattityttö, mutta tässä ei kai olekaan kyse aivan tavallisesta pariskunnasta. Sen sijaan todennäköisyys sille, että kliseinen uusnatsi aloittaisi suhteen rotuluopion kanssa lähenee nollaa. Paitsi Dome Karukosken satuelokuvassa, siinä kaikki on mahdollista.
Otollisinta maaperää elokuva on ollut akkainlehtiin ihmisuhteista loputtomasti louskuttaville naistoimittajille. Tämän jutun kuva ja ensimmäisen linkki viittaa Freelancer-toimittaja Anna Perhon viimeisimpään kolumniin Ylen sivulla. On hämmentävää lukea aikuisen ihmisen tekstiä, joka kuulostaa yhtä naivilta kuin 16-vuotiaan maailmanparantajatytön kouluaine. Jokaisella on tietenkin oikeus subjektiiviseen elokuvakokemukseen, mutta pariin lauseeseen on pakko puuttua niiden propagandistisen luonteeen vuoksi:
Nyt valmistaudun kuitenkin katsomaan elokuvaa tummaihoisesta pojasta, jonka äiti rakastuu uusnatsiin.Toimittaja Perhoa ei voi yksin syyttää populaation eroja retorisesti vähättelevän termin "tummaihoinen" käytöstä, sillä sanaa käytetään ahkeraan kaikissa valtamedioissa, ideologisin perustein tietenkin, vaikka sen arkikäyttäjät eivät välttämättä itse ymmärräkään sen hienostunutta propagandistista luonneta. Sanan käytön ymmärtää kun tietää, että ihmisrotujen olemassaolon kiistäjät yrittävät epätoivoisesti redusoida populaatioiden geneettiset erot pelkkään ihonväriin. Itse asiassa ihonväri on puhtaista fyysisistä eroista yksi pienimmistä, joskin se erottuvin. Silti kukaan täysjärkinen ei väitä, että kongolaiset ja Australian alkuasukkaat ovat täysin samanlaisia, koska heillä on yhtä tumma ihonväri. Paljon suurempia eroja kuin ihonvärissä löytyy kasvojen piirteissä, pään muodossa, hiuksissa, pituudessa ja ruumiinrakenteessa. Samoin populaatioiden välillä on suuria eroja sisäelmien toiminnassa. Oma lukunsa ovat sitten henkiset kyvyt, joissa erot näkyvät kaikkein selvimmin, kun puhutaan kultturisista saavutuksista ja yhteiskuntien rakenteesta.
Se, että Perho altistuu hegemonisen vasemmiston käyttämälle terminologialle, on laumasieluiselle toimittajalle vielä anteeksiannettavaa. Mutta silloin kun aletaan DDR-tyylisesti indoktrinoimaan kehottamalla aikuisia näyttämään elokuva lapsille, loppuu ymmärräyksen raja.
Ja lasten Leijonasydäntä juuri pitäisikin katsoa. Twiittaan leffan jälkeen, että se kannattaisi näyttää jokaiselle yläasteikäiselle. Elokuva olisi mainio alusta asenteiden tarkasteluun ja niistä keskustelemiseen.Koska elokuva on selvästi asenteellinen ja puolueellinen, sitä ei voi pitää minään opetuselokuvana, "josta voisi oppia". Se mitä elokuvan näyttämisestä opitaan on, että koulujen konformistiset kympin tytöt ymmärtävät olla opportunisesti samaa mieltä mitä auktoriteetit heille syöttävät. Mitään kriittisyyttä tällaiset propagandaelokuvat eivät opeta, ellei katsoja ymmärrä nähdä sitä tyyppiesimerkkinä modernista propagandaelokuvasta. Perhon kehoitus on sitä samaa lampaiden sosiaalistamista mitä tapahtuu jo nyt kun koulussa pakkoluetutetaan Anne Frankin päiväkirjoja, mutta ei Vankilerien saaristoa. Ja miksiköhän ei jälkimmäistä? Tuttu Yle Watch lainaus kertoo:
Sosiaalipsykologiasta tohtoriksi väitellyt Inari Sakki on todennut: "Kokeellisessa tutkimuksessa suomalaisille esitetään esimerkiksi muistoja toisen maailmansodan aikaisista Karjalan nälkäleireistä ja ruotsalaisille Ruotsin natsiyhteyksistä ja pakkosterilisaatioista, Sakki kertoo. Muun muassa Saksassa tehtyjen tutkimusten perusteella voidaan olettaa, että tällainen manipulaatio herättää kollektiivisia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joilla on Sakin mukaan yhteys myönteisempiin käsityksiin ulkoryhmiä – esimerkiksi maahanmuuttajia – kohtaan."Olisihan tuo tietenkin seurauksiltaan käytännössä kansanmurha kun indoktrinaatiolla pedataan tietä kansan vaihtamiseksi toiseksi. Mutta mitäpä pienistä, parempaa maailmaahan tässä vain tehdään! Tämänkaltaisessa maailmanparannuksessa Perhon elokuvavinkki voi omalta osaltaan edistää Hyvää asiaa - eurooppalaisperäisen väestön ajamista marginaaliin. Rasismistahan Perholla on vankka kanta:
Rasismi on rakenteellista väkivaltaa, joka tuhoaa kokonaisia kansoja.Totta. Tosin tällä hetkellä se kohdistuu etupäässä valkoisiin, koska moraalisen monopolin itselleen anastaneet vasemmistolaiset liberaalit saarnaavat kuinka hyvä olisi, että valkoiset luopuvat ensin "etuoikeuksistaan", sitten etnisistä kotimaistaan ja lopulta myös geeneistään.
:-D :-D :-D :-D :-D -D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D
Pavlik Morozov -mitalillakin palkitulla, Stasi-henkisellä Paljastettu 3 fb-sivulla kommentoidaan:
