YLE TIETÄÄ: SUOMALAISET AFRIKAN ORJUUTTAJAT MAAILMALLA

Suomalaisia orjuuttajia valmistelemassa lähtöä Karibialle.

Korruptoituneen, kulttuurimarxilaisuuden hapattaman yliopiston ja sen poliittisia tendenssitutkimuksia omiin ideologisiin tarpeisiinsa käyttävän valtamedian yhteistyö näkyy räikeimmin Yleisradion ja Helsingin Sanomien uutisoinneissa. Viimeksi eilen maamme johtavin printtimedia julkaisi Helsingin yliopiston dosentin kynäilemän absurdin Vieraskynä-kirjoituksen Klassisen musiikin pitää kohdata sortohistoriansa, jossa yliopiston arvovallalla propagoitiin jakobiinista bolshevismia pyhäksi korotetun tasa-arvon nimissä. 

Sepustus on niin hervoton, että sitä luulee aluksi Paavo Tajukankaan tai Keijo Kaarisäteen näppäimistöstä lähtöisin olevaksi parodiaksi hallusionaatiovasemmiston houreista. Ihme kyllä jutun kirjoittanut Juha Torvinen toimii ihan oikeasti Helsingin yliopiston musiikkitieteen dosenttina. Torvisessa manifestoituu oikeastaan kaikki se mielipuolisuus, joka erottaa nykyvasemmiston perinteisestä työväenliikkeestä. Uusvasemmiston pakkomielle moderniksi puujumalaksi nostettuun tasa-arvoon on kivunnut sellaisiin sfääreihin, ettei edes edesmennyt Pahkasika-lehti kykenisi keksimään moista fantasiaa:

"On huolestuttavaa, jos esityksen tai sävellyksen ”laatua” pidetään tärkeämpänä asiana kuin sukupuolten tasa-arvoa. Vastoin yhteiskunnan muuta kehitystä annetaan ymmärtää, ettei tasa-arvon edistäminen ole musiikissa tärkeää." 

Kriitikittömästä valtamedianäkyvyydestään huolimatta tällaiset ulostulot eivät välttämättä ole huono juttu realistisen maailmankuvan kannattajille. Nimittäin mitä valheellisemmaksi ja fanaattisemmaksi taikauskoinen tasa-arvokultti yltyy, sitä suuremmalla varmuudella myös massat vieraantuvat tästä kaikkien valheiden äidistä, joka on viemässä eurooppalaista sivilisaatiota perikatoon.

Helsingin Sanomien Voima-lehteä muistuttavan agit prop -journalismin kovin haastaja on tunnetusti Yle, eikä se petä tälläkään kertaa. Yle Uutisten verkkosivuilla tänään julkaistu agendauutinen Suomalaistehtaat käyttivät orjien kasvattamaa sokeriruokoa – ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus huipentui orjakauppasatamaan Karibialla yrittää tieteen auktoriteettia hyväksi käyttäen sovittaa suomalaisille syyllisyyden viittaa afrikkalaisten "riistosta". Jutussa esitellyn Orjia ja Isäntiä -kirjan pääviesti tuntuu olevan, että Ruotsin vallan aikaan Karibian saarella sijainnut Gustavian vapaakauppasatama olisi yhtenä orjakaupan paikkana siloittanut tietä Suomen nykyiselle hyvinvoinnille. 

Ylen puffaaman tendenssitutkimuksen takana ovat Eurooppa-vihamielistä kehitysmaatutkimusta harjoittava historioitsija Seppo Sivonen ja vasemmistolainen dokumenttielokuvaohjaaja Jouko Aaltonen. Jutun perusteella  kirja on syytekirjelmä suomalaisesta kolonialismista ja suomalaisten osuudesta globaaliin orjakauppaan. Toimittaja Päivi Puukan uutisjutusta välittyykin nopeasti kuva kirjasta, jonka ideologinen taustaoletus on kehystetty vanhentuneella riistonarraatiolla yksipuolisen tarkoitushakuisia lähteitä käyttämällä.

Vasemmistoliberaalien hellimä kansallismasokistinen kertomus kehitysmaita riistävästä Suomesta saa tämän kirjan myötä uutta vettä myllyynsä, mutta kuten heidän "moraaliset" tarinansa yleensä, tämäkään sepustus ei pidä vettä. Jo tutkimuksen historiallinen lähtöoletus suomalaisesta kansakunnasta on kummallinen, koska Ruotsin vallan aikaan ei ollut olemassa kansakuntaa ylläpitävää Suomen valtiota. Tällaisella retorisella tempulla on selvä ideloginen tehtävä: nykysuomalaisten syyllistäminen oletetuista historiallisista vääryyksistä kun ei olisi mahdollista ilman ikiaikaista suomalaista identiteettiä ja suomalaista kansakuntaa. Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että samaan aikaan valtamedia ruokkii tarinaa, jonka mukaan suomalaisia ja siten suomalaisuutta ei olisi olemassakaan. Ajatuskulkuna on, että koska suomalaisuutta ei ole olemassa, sellaista ei tarvitse puolustakaan.

Luonnollisesti nämä yhdessä inkoherentit narraatiot palvelevat eri tarkoitusta ja siksi niitä käytetäänkin aina erikseen, jotta monikultturismin puolustajat eivät joutuisi ahdistetuiksi nurkkaan ristiriitaisten argumenttiensa takia. Kummankin kertomuksen tarkoitus ei ole sen enempää eikä vähempää kuin antaa polttoainetta politiikalle, jolla Suomi täytetään afrikkalaisten loppumattomalla elintasokansainvaelluksella.

Kaukaisten syy-seurausketjujen takaa haettua syyllisyysoletutusta promotoivaa "orjalaivojen terva" -pseudoargumenttia on käytetty jo pitkään suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa. Ylen juttu ei tässä mielessä tarjoa mitään uutta, vaan se noudattaa vanhaa kliseistä kaavaa jo heti ensimmäisillä riveillä:

Orjakauppa ja orjien tekemä työ tuottivat taloudellista hyvinvointia koko Eurooppaan. Ruotsi ja sen alusmaa Suomi halusivat siitä osansa.

Sanotaan mitä sanotaan, mutta eurooppalaisten suurin pääoma on aina ollut heidän älynsä, uutteruutensa ja faustinen tahtonsa. Sen enempää eurooppalaisten kuin amerikkalaistenkaan hyvinvointi ei ole koskaan levännyt suhteellisen lyhytjaksoisen orjakaupan varassa, sillä se oli vain yksi mahdollinen tie tehostaa ruokatuotantoa teknisen vallankumouksen kynnyksellä. Itse asiassa Atlantin takainen osittain orjuuteen perustuva maatalous oli pitkällä tähtäimellä jo lähtökohtaisesti taloudellinen virhe, josta päästiin sittemmin eroon teknologisesti tehokkaalla ruokatuotannolla, jossa tarvittiin yhä vähemmän fyysistä työvoimaa. 

Uutisjutussa intetään kuitenkin itsepintaisesti, että juuri orjakauppa olisi ollut pitkään keskeinen talouden moottori maailmalla:

Kirja muistuttaa siitä, miten oleellinen tekijä Atlantin yli kulkeva orjakauppa oli maailman taloudessa vuosisatojen ajan. Kauppa tuotti valtavasti ylijäämää , joka mahdollisti talouden kasvun Euroopassa. Puhuttiin kolmiokaupasta, jota käytiin purjelaivojen avulla.

Esimerkiksi britit lastasivat laivansa täyteen rautaa ja aseita. Lopputila ruumasta täytettiin muun muassa kankailla ja monenlaisella rihkamalla. Tuotteilla ostettiin orjia Afrikan maista.

On selvää, että Amerikan ja Euroopan välinen kauppa oli riittävän tuottavaa ilman juutalaisten rahoittamaa, arabien välittämää ja mustien heimopäälliköiden harjoittamaa orjakaupaa. Orjakauppa oli vain yksi osa silloisesta laajasta kansainvälisestä kaupasta ja olisi siksi hullunkurista väittää nykyisen hyvinvointimme perustuneen pääasiassa siihen. 

Sitä paitsi muun maailman löytänyt Eurooppa oli vauras ja taloudellisesti energinen jo ennen atlanttista orjakauppaa, jonka vuoksi sen merkitys maanosamme tulevalle menestykselle ei ollut ratkaiseva. Viime kädessä orjatyövoimasta tuli pelkkä rasite ja monet Euroopan maat kuten Englanti lopettivat sen lakisääteisesti maailman ensimmäisinä. Tästä ei ole tullut kiitosta, mikä ei ole sinänsä ihme, koska aikamme yksi suurista tabuista on, että juuri uhreiksi esitetyt mustat harjoittavat keskenään orjuutta edelleen.

Kirjan päätarkoituksena oleva nykysuomalaisten syyllistäminen tuodaan jutussa moneen kertaan esiin, mutta parhaiten teeman kiteyttävät seuraavat sitaatit: 

Suomi oli kuitenkin tapahtuma-aikaan osa Ruotsia ja suomalaiset mukana orjakaupan syövereissä siinä missä ruotsalaisetkin. Sokeriruoko suomalaisille sokeritehtaille tuli maista, jossa käytettiin orjatyövoimaa. Turkulaiset kauppiaat sijoittivat liikeneviä tulojaan orjalaivoihin. Orjia ja isäntiä -kirjan mukaan osa Suomessakin tuotetusta raudasta saattoi päätyä orjien kahleiksi. Saint-Barthélemyn saarella asui lukuisia suomalaistaustaisia hallintomiehiä ja sotilaita merimiehistä puhumattakaan. Orjuutta ja tummaihoisten ihmisten alemmutta pidettiin itsestäänselvyytenä.  

– Kyllä Suomi oli mukana orjuuden tarinassa siinä missä muutkin eurooppalaiset, Sivonen sanoo.

Moraaliset suhdanteet vaihtelevat, jonka vuoksi on farisealaista tuomita entisaikojen ihmisiä nykyisen moraaliteetin varjolla semminkin kuin edelliset sukupolvet katsoivat toimivansa täysin oikein. Lisäksi on jotenkin humoristista, että kirjan kirjoittajat syyllistävät koulukiusaavasti jopa turkulaisia kauppiaita! Ilmeisesti kurdi-alueelta tullutta turkulaista kebab-yrittäjää on kaupunki-identiteettinsä vuoksi syytä pitää moraalisesti osavastuullisena trans-atlanttiseen orjakauppaan.

Kirjoituksen loppupuolella moititaan sitä, miksi Suomessa ei "ilmiselvästä osallisuudesta" huolimatta märehditä riittävästi vuosisatojen takaista orjuutta. Tarkoituksena on leimata jo etukäteen kaikki vastaväitteet whataboutismiksi, jossa ei haluta pysyä keskusteltavana olevassa aiheessa: 

Tanskassa maan osallisuus orjakauppaan on noussut kansalliseksi keskustelunaiheeksi, ja asiasta puhutaan Ruotsissakin. Suomessa vastaavaa pohdintaa ei ole esiintynyt. Sivonen näkee siihen useita syitä. Monet suomalaiset ajattelevat, että Suomi oli Ruotsin siirtomaa ja kolonialismin kohde. Nykyään puhutaan myös Suomen saamelaisiin kohdistuneesta kolonialismista. Afrikkalaisen orjan asema 1700-luvulla tuntuu kaukaiselta asialta. Osittain syyttäminen on historiantutkimuksen kaanonia Suomessa.

Tosiasiassa vasta-argumenteissa ei ole kyse whataboutismista, vaan metakeskustelusta, jossa kysytään ihan oikeutetusti, miksi jotkut aiheet päästetään valtamediassa jatkuvasti pinnalle ja toisia ei. Jos julkisuudessa olisi keskusteltu avoimesti Ruotsin kuningaskunnan suomalaisiin kohdistamasta taloudellisesta riistosta ja tykinruuaksi joutumisesta, voi olla, että suomalaiset olisivat valmiimpia näkemään myös omissa tomissaan virheitä. Afrikkalaisten orjuuttajia meistä ei saa kuitenkaan ilveelläkään, siihen kun ei vielä oikein riitä merkityksettömistä historiallisista anekdooteista rakennettu tarina, joka on tehty palvelemaan ennalta määrättyä syyllisyys-johtopäätöstä.

Se, mikä olisi suomalaisten ja orjuuden kannalta oikeasti kiinnostavaa, voisi löytyä ottomaanien harjoittamasta vaaleverikköjen orjakaupasta, jossa suomalaiset olivat harvinaisten resessiivisten ominaisuuksiensa vuoksi haluttua riistaa. En silti pidättele hengitystäni sen puolesta, että tutkimus vaaleista suomalaisorjista saisi Ylen kiinnostumaan asiasta. Se kun ei sopisi Agendaan.

STOCKMANNIN TIERNAPOJATGATEN TAKANA YLEN MIELIPIDEUUTINEN

Tässä tiernapoikien ryhmässä ei tarvittu blackface-
hahmoa, koska aito löytyi omasta takaa.

Yle julkaisi jouluan alla 19.12.2017 toimittaja Päivi Puukan kirjoittaman jutun Hoo, jos minä olen musta! – Tiernapoikien murjaani on osa alentavaa blackface-perinnettä. Asenteellisessa mielipideuutisessaan Puukka oli käyttänyt "asiantuntijoina" suomalaiskaunastaan tunnettua femisosialisti Maryan Abdulkarimia, punaisen yliopiston politrukki Minja Koskelaa ja vasemmistolaisen Guardian -lehden värillistä toimittaja Siji Jabbaria. Vasta-argumentteja heidän mielipiteilleen ei jutussa esitetä. Uutisjutun prologissa kerrotaan, että

Hollannissa kipuillaan paikalliseen jouluperinteeseen kuuluvan Musta Pekka- eli Zwarte Piet -tradition kanssa. Suomessa murjaanista ei vielä edes keskustella.

Ylen uutistoimituksessa hykerreltiin todennäköisesti jo jutun ilmestyessä, sillä he tiesivät, että tyrkyttämällä tällaista keskustelunavausta joku toimeton hyväkäs tarttuu siihen varmasti. Näin saadaan valtakunnan otsikoihin punavihreiden toimittajien rakkain aihe, loputon jankutus rasismista, joka koskee rasistisesti vain valkoisia. Jo tapaninpäivänä Ylessä voitiin läimäytellä yläfemmoja kun Verkkouutiset julkaisi uutisen Mustatut kasvot liikaa – Stockmann veti pois tiernapoika-videon, pyytää anteeksi.

Ennalta arvattavasti Sosiaalisen Oikeudenmukaisuuden Soturit olivat triggeröityneet Ylen jutusta, koska siinä mainittiin heissä ehdollisen refleksin synnyttävä sana rasismi. Seuraavaksi moralistiselle raivoamiselle piti etsiä sopiva vihan kohde, jollaiseksi löytyikin lopulta tavaratalo Stockmannin tiernapojatvideo.

Toimittaja Puukan mielipidekirjoituksessa tiedetään sentään kertoa, että "sen [Tiernapoikien] juuret ovat keskiaikaisissa mysteerinäytelmissä ja kuvaelman keskiössä on kolmen tietäjän käynti Jeesus-lapsen luona". Kuvaelmaan kuuluu olennaisesti Afrikasta peräisin oleva hahmo, murjaanien kuningas. Jotta näytelmä olisi uskottava, on murjaanien kuningasta esittävän valkoisen mustattava kasvonsa, koska Saharan eteläpuoliset asukkaat ovat kiistämättä iholtaan lähes mustia. Tässä ei siis ole lähtökohtaisesti mitään rasistista vaan etnisen homogeenisyyden synnyttämästä käytännöstä. Nyt kun Suomeen on jo tunkeutunut huomattava määrä mustia afrikkalaisia, tarvetta blackface-käytännölle ei ole, vaan Tiernapojissa voitaisiin käyttää aitoja "murjaaneja". Jostain syystä afrikkalaisperäiset nuoret eivät ole olleet kovin kiinnostuneita kuvaelmasta, joten turha tässä on siksi suomalaisia syyttää.

Mitä taas tulee Minna Koskelan mainitsemaan kulttuuriseen omimiseen (Cultural appropriation), käsitteen ideologisesti latautunutta taustaa ei avata jutussa mitenkään, mikä ei ole sinänsä yllätys. Se paljastaminen kun kertoisi paljon lukijalle, millaisilla motiiveilla ja ideologialla asiasta vouhkataan. Kyseessä on siis yhteiskunnallisten hörhötieteiden kuten valkoisiin vihamielisesti suhtautuvassa Critical White Studies piirissä kehitelty kulttuurimarxilainen termi, joka on viime vuosina levinnyt punavihreiden toimittajien rummutuksen ansiosta myös julkiseen keskusteluun.

Objektiivisesti arvioituna kulttuurinen omiminen ei kestä vettä, koska siinä kritiikin kohteena on epäreilusti ainoastaan valkoiset. Tosiasiassa kritiikin pitäisi olla täsmälleen päinvastaista, sillä värilliset ovat omineet itselleen kaiken valkoisen miehen luoman sivistyksen, teknologian ja kulttuurin. On vaikea kuvitella törkeämpää kulttuurista omimista kuin se, että mustat räppärit ajavat saksalaisvalmisteisella BMW-autolla, kuuntelevat digisteroistaan huippustudioissa tuotettua mölyään ja ottavat kännykkäkameralla kuvia tosistaan. Vaadimme anteeksipyyntöä!

Internetin punaviherkaartin moraalinen närkästyminen milloin mistäkin asiasta on valtamedian antamasta näkyvyydestä huolimatta pienen piirin harrastus, joka ei kansan enemmistöä liikuta. Tämän ovat ilmaisseet myös eräät tunnetut poliitikot kuten Kokoomuksen Wille Rydman, joka on tuominnut Stockmannin paniikkireaktion, koska siinä alistuttiin muutamien ammattivalittajien kitinöille. Facebookissa hän kirjoittaa:

Vastustan jyrkästi sellaista ajattelua, että julkinen itseilmaisu pitäisi mitoittaa herkkähipiäisimpien mukaan. Nyt joku elämäntapaloukkaantuja alkoi vinkua tiernapojista ja Stockmann hätäpäissään rupesi hyppimään vinkumisen tahtiin. Noloa Stockmannilta. Erityisesti moniarvoisessa yhteiskunnassa kannattaa katsoa lähinnä peiliin, jos tämän tästä löytää herneenpalkoja nenästään.  

Parasta tiernapojissa on sen historian kuluessa saavuttama aivan surrealistinen muoto. Se on periaatteessa joulukuvaelma, mutta ainoa Raamatusta tuttu henkilö siinä on Herodes. Styränki Herootes alistaa mustan "murjaanien kuninkaan", ja lopussa ylistetään Venäjän keisari Aleksanteria, joka puolestaan kukistaa styrängin. Ja tämä sitten jotenkin liitetään Kristuksen syntymään. Aivan absurdia tarinankerrontaa, mutta sitäkin hilpeämpää.

Rydman ei ole huomioineen yksin, sillä Stockmann on saanut jo nyt valtavan määrän vastaprotesteja, jotka ovat painoarvoltaan huomattavasti tärkeämpiä kuin äärivasemmistolaisten ammattiloukkaantujien, koska niissä on kyse maksavista asiakkaista. Eräs sosiaalisessa mediassa näytillä ollut valitus pukee sanoiksi monen tavaratalossa käyvän vakioasiakkaan tunteet:

Olette näköjään menneet nöyristelemään poliittisen painostuksen edessä. Tiedoksi, että tuolla prosentilla suomalaisia, jotka käyvät jatkuvaa poliittista kampanjaa sairaiden ääriaatteidensa edistämiseen, ei ole ostovoimaa. He saavat sossusta pari euroa ja juovat ne baarissa.  

Me 99 prosenttia ostovoimaisista kanta-asiakkaista emme halua katsella tuollaista nöyristelyä ja oman arvomaailmamme halveksuntaa. Ette ilmeisesti ymmärrä, että mekin voimme viedä rahamme jonnekin muualle, kun me emme ole poliittisesti aktiivisia emmekä kampanjoi julkisella mielensäpahoittamisella tai lähettämällä teille palautetta.  

No nyt siihen tulee muutos. En aio ostaa teiltä mitään ennen kuin lopetatte tuon nöyristelyn pienten äärivasemmistolaisten sosiaalipummiporukoiden edessä. Samaa ehdotan ystävilleni sosiaalisessa mediassa.  

Tämä on ikävää mutta ainoa keino kun vastapuoli on aloittanut tällaisen mainekampanjoinnin. Ainoa tapa neutralisoida se on käydä vastakampanjaa jotta yritykset ymmärtävät että mainehaittoja voi kärsiä yhtä lailla hiljaisen epäpoliittisen enemmistön kuin äänekkään poliittisen vähemmistön menetettyä arvostuksen yhtiötä tai sen brändejä kohtaan.  

Ystävällisin terveisin ostovoimainen kanta-asiakas

Äärivasemmisto ei pysty tätä nykyä muuhun kuin reaktiiviseen toimintaan ja sabotaasiin, josta kertovat viimeaikaiset Alpakkagate, Husugate ja Tiernapojatgate. Lisäksi tähän listaan on noussut joulunpyhinä huomiota herättänyt Turun kaupunginkirjaston rouhimisgate, kun kirjaston työntekijä Ville Sirkiä kertoi Facebookissa poistaneensa omavaltaisesti epämielyttävää totuutta edustaneen Henry Laasasen kirjan Naisten seksuaalinen valta.

Tapauksen "periaatteellisuus" on nostanut monissa kansalaisissa niskavillat pystyyn, vaikka valtamediassa vastaava toiminta on volyymiltaan miljoona kertaa yleisempää. Hallitsevan hegemonian agendaa perustellusti kyseenalaistavia puheenvuoroja ei yksinkertaisesti haluta julkisuuteen. 

Tätä samaa halusi kirjastovirkailija Ville Sirkiä, mutta vain pienemmässä mittakaavassa. Laasasen kirja naisten seksuaalisesta vallasta on itsestäänselvyydessään melko lattea, sillä kaikki jotka eivät ole viettäneet elämäänsä maakuopassa tietävät siinä esitetyt faktat ja montaa kertaa vahvistetetut teoriat. Yhteiskunnallisen keskustelun "hienotunteisuuden" eli itsesensuurin vuoksi niitä ei vain ole sallittua sanoa ääneen. 

Syy, miksi "salatun tiedon" hävittämiseen syyllistyi profeministimies ei ole yllätys. Suurelle osaa naisia Laasasen kirjan esille ottaminen julkisuudessa ei haittaisi, sillä se ei muuttaisi heidän asemaansa tippaakaan epäedulliseksi, koska mikään "paljastaminen" ei vaikuta biologisten sukupuolten määrättyihin preferensseihin ja käyttäytymiseen parisuhdemarkkinoilla. Ainoa ketä Laasasen kirja häiritsee on mekkoeinarit kuten Ville Sirkiä, koska siinä osoitetaan hänen kaltaisten Cuck-miesten tekopyhyys, koomisuus, ja halpamaiset (usein seksuaaliset) motiviit omaa sukupuolta häpäisevälle "ritarillisuudelle".

Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

ELOKUVA SAATTOKEIKKA – FANTASIA SUOMALAISTEN KANSANMURHASTA

Oletetaan tilanne, jossa kansaansa ylenkatsovasti suhtautuva tiibetiläinen elokuvakuvaohjaaja tekee elokuvan, jossa inhimillisen yksilökuvauksen kautta oikeutetaan "uustiibetiläisten" eli kiinalaisten maahantunkeutuminen ja maassaolo. Lisäksi tarinassa kiinalaiset ja heidän Tiibetissä syntyneet lapsensa esitetään olennaisena osana uutta monikulttuurista tiibetiläistä yhteiskuntaa. Elokuvan ytimessä on tarina, jossa nuori kiinalainen maahantunkeutuja tutustuu äreään nationalistiseen tiibetiläiseen vanhukseen ja saa tämän pään kääntymään kiinalaisinvaasion puolelle ennen viimeistä matkaa haudan lepoon. 

Millaisen vastaanoton elokuva saisi? Melkoisella varmuudella jopa Hollywoodin liberaalit, kuten Tiibet-aktivistina tunnettu Richard Gere, pitäisi elokuvaa vastenmielisenä propagandana, jossa katsojan toivotun roolihahmoihin samaistumisen kautta yritetään oikeuttaa yli miljardin asukkaan kiinalaisen maahantunkeutuminen pieneen, etnisesti ainutlaatuiseen Tiibetiin. Toisin sanoen kyse olisi propagandaelokuvasta, jossa salakavalan sentimentalismin kautta pyritään oikeuttamaan tiibetiläispopulaation kansanmurha.

Mutatis mutandis, tuollainen hypoteettinen elokuva on jo tehty. Hiljattain maamme elokuvateattereihin ilmestyi Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo 17-vuotiaan kenilaistaustaisen Kamilin ja suomalaisvanhus Veikon kohtaamisesta. Ylen verkkosivujen artikkelissa Elokuvien Suomi on kokovalkoinen – Noah Kin: "Pitääkö Matin olla elokuvissa aina suomalaisen näköinen mies?" toimittaja Päivi Puukka kuvaa elokuvaa näin:

Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.

Myös Helsingin Sanomat on ihastunut elokuvan ideasta, vaikka se ei sen toteutuksesta annakaan kovin korkeaa arvosanaa. Kriitikko Pertti Avola kirjoittaa arvioissaan Suvaitsevaisuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma elokuvasta näin:

Somalialaistaustainen Khadar Ahmed on keksinyt elo­kuvan tarinan ja käsikirjoittanut sen yhdessä ohjaaja Valkaman kanssa. Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.

Elokuva ei ole kuitenkaan herättänyt varauksetonta hyväksyntää sen kansanosan keskuudessa, joka osaa vielä ajatella omilla aivoillaan ja kykenee näkemän olennaisen propagandan läpi. Tapio Kallinen antaa kuulla mielipiteensä elokuvasta Facebookissa käydyssä keskustelussa:

Mä olen henkilökohtaisesti nähnyt ton elokuvan noin kuusi tusinaa kertaa. No joo, joku voisi saivarrella, että en juuri tuota elokuvaa, mutta käytännössä kyllä. Näen sieluni silmin, kun tätä on myyty rahoittajille. 

"Ajatelkaa, siinä on niinku sellainen vanha mies, jolla on niinku tosi juurtuneet mielipiteet ja se on vähän nykyajasta irti ja välit on vähän heikot perheeseen, ku se on vaikea tapaus, vaik sit oikeesti sillä onkin sydän kultaa ja se on vaan yksinäinen ja se niinku purkaa pahaa oloaan ja yksinäisyyttään niinku muihin. Ja sit siin on joku tällainen toinen tyyppi, joka on tosi hyvä tyyppi, mut silläkin on omat vaikeutensa, kun se on erilainen ku ympäröivä yhteiskunta. Ja sit ne niinku kohtaa ja on vähän niinku pakotettu näkemään toisensa ihmisinä ja sit niil tapahtuu matkalla kaikkee ja ne tajuu, et vaiks on erilainen, voi olla samanlainen ja et voi oppii toiselt vaik mitä. Ja sit se matka lähestyy loppua ja ne molemmat on parempii ihmisii ja katsojat on ihan että "vau, mun pitäis kans mun asennetta muuttaa ja voi että ku se oliki sit sil vanhal papal myöhäst ja nyt sen perhe jää sitä kaipaamaan, mä soitanki isäl heti ja sovin riidat"".

Muiden elokuvaa kritisoivien tapaan Kallinen pitää sitä pelkästään naivina joskin hyväntahtoisena rainana. Tästä kohtaa on esitettävä eriävä mielipide, sillä näennäisen humanistisen pintakerroksen alta paljastuu etnomasokistinen kansanmurhan tuoksu. Ensinnäkin Saattokeikan symboliikka, jossa neekeripoika saattaa vanhan suomalaisen miehen hautaan, on pahantahtoinen, koska se symbolisoi kollektiivisella tasolla nuorten muukalaisten astumista suomalaisten tilalle. Veikko edustaa vanhaa "rasistista" Suomea, jota ollaan nyt korvaamassa nuorella Euroopan ulkopuolisella väestöllä. Elokuvassa kansanvaihtoa eli kansan(itse)murhan agendaa ei tietenkään läiskäistä suoraan silmille, vaan indoktrinaatio tapahtuu subliimisti katsojan samaistuessa inhimillisiin roolihahmoihin. 

Naivit idealistit näkevät elokuvan todennäköisesti suomalaisuuden saattokeikkana, jonka jälkeen uskotaan ilmestyvän monikulttuurinen paratiisi. Periaatteessa elokuvan agenda saattaisi vaarallisella tavalla upota poliittisesti viattomaan kansanosaan, mutta koska se on tehty niin alleviivatulla, katsojan älyä aliarvioivalla tavalla, se tulee saamaan pikemminkin vain ärtyneen vastareaktion. Saattokeikan nähtyään suomalaiset saattavat jopa suhtautua entistä vihamielisemmin koko monikulttuuriprojektiin, koska huomaavat, että sitä yritetään tyrkyttää heille propagandistisin eikä argumentatiivisin keinoin. 

Turhan monen kohdalla aivopesu kuitenkin onnistuu, koska heillä on ennestään hämärtynyt käsitys aidosta etnisestä suomalaisuudesta, jossa suomea puhuvan neekerin uskotellaan olevan suomalainen. Olemme muiden eurooppalaisten kanssa kokemassa saman melko tuoreen ilmiön, jossa kansasta  ja etnisyydestä erotettu kansalaisuus saa aikaan kansakunnan immuunikadon, joka tarkoittaa aseettomuutta vihamielisen kansanvaelluksen edessä. Tällaisessa henkisessä ilmapiirissä muukalaisilla ja heitä puolustavilla viidennen kolonnan kansanvihollisilla on helppo työ vedota "yhteiseen ihmisyyteen" ja ideologiaan, jossa kuka tahansa Eurooppaan luikerrellut voi ilmoittautua halutessaan ruotsalaiseksi tai suomalaiseksi. Tämä on täysin mielipuolista ja se olisi mahdotonta esimerkiksi Japanissa. Jopa eurooppalaiset multikultistit tunnustavat, että olisi hullunkurista pitää Japaniin saapunutta neekeriä japanilaisena. Suomessa ja Euroopassa tällainen hulluus on kuitenkin uusi normaali ja sen vastustaminen rasismia, sanan, jonka ääneen sanominen halvaannuttaa kaiken rationaalisen keskustelun.

Tilannetta pahentaa se, että hyväosaisten kulttuuri- ja yliopistoväki on selkeästi julistautunut olevansa omaa kansaa vastaan ja haluavat siksi tukea kolmannen maailman heinäsrikkaparven vapaata invaasiota Suomeen. Viimeisenä todistuksena tästä on kulttuurialan ammattilaisten kannanotto hylätyn päätöksen saaneiden turvapaikkashoppaajien puolesta. Sama asenne näkyy Ylen Saattokeikka elokuvaa käsittelevässä artikkelissa, jossa jo tänne juuttuneiden kutsumattomien vieraiden asemaa halutaan parantaa suomalaisten kustannuksella myös maamme elokuvateollisuudessa. Yle Watch sivusi kyseistä kiittämättömyyden teemaa viime helmikuun jutussa Median valitsemat asiantuntijat harhaanjohtamassa kansaa, jossa kirjoitettiin, että

Huolimatta länsimaissa saadusta hyvinvoinnista, johon vieraat afrikkalaiset eivät kognitiivisten kykyjensä perusteella ole edes oikeutettuja, he jaksavat silti valittaa, että kantaväestö jättää heidät jossain määrin ulkopuolisiksi, vaikka juuri valkoiset maat integroivat heitä maailmassa kaikkein eniten ja perusteellisimmin. Valitusrumbaa seuratessa näyttää siltä kuin afrikkalaisten ja heidän valkoisten emojensa itsetunto riippusi pelkästään siitä, ottavatko valkoiset heidät varauksettomasti yhteisöönsä vai eivät. Joka tapauksessa on selvää, että jokainen ei-valkoinen maahantulija lännessä pitää elämää valkoisten keskuudessa parempana kuin omiensa kanssa. He hylkäävät omansa muuttaakseen valkoisin maihin ja jaksavat sen jälkeen vielä marista, että valkoiset eivät toivota heitä riittävän hyvin tervetulleiksi.

Suomalaisten elokuvien liiallisesta suomalaisuudesta kritisoivassa Ylen jutussa Saattokeikka-elokuva nähdään hyvänä päänavauksena, vaikka narinaa ulkomaalaisten "kliseisistä" elokuvarooleista riittääkin, vaikka tilastojen valossa on totta, että ulkoeurooppalaisten rikollisuus ja työttömyys on suomalaisiin verrattuna moninkertaista. Suomen muuttumista Brasiliaksi toivova toimittaja Päivi Puukka on kuitenkin toiveikas, sillä juutalaisten hallitsemassa Hollywoodissa multikultismi käy nykyään kovilla kierroksilla ja toimii siten esimerkkinä muun valkoisen maailman alasajamiselle:

Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin “kokomustalle” Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.

Yle ei tietenkään kerro ihan kaikkea siitä, miten ja miksi tällainen käännekohta (vaikka punaliberaali Hollywood on aina suosinut vähemmistöjä) on tapahtunut. Verkkolehti American Renaissancen artikkelissa The Most Politically Correct Oscars Ever? paljastetaan ne syyt maailman johtavan elokuvateollisuuden käänteistä, joista Yle on haluton kertomaan suomalaisille. Kuten esimerkiksi sen, kuinka Yhdysvaltain elokuva-akatemiassa tehtiin hiljattain ikään ja etnisyyteen littyvä sisäinen puhdistus, jotta sen poliittisesti korrektista linjasta saataisiin vieläkin oikeaoppisempi. Bolshevistisen puhdistuksen ansiosta keskinkertainen Moonlight-elokuva sai parhaan elokuvan Oscarin, koska siinä on sen äänestäneiden Akatemian uusien jäsenten mielestä ohjaajan ja näyttelijöiden etnisyys puoluelinjan mukaista:

The President of the Academy could have ignored the criticisms. After all, Cheryl Boone Isaacs is African-American herself and it hasn’t prevented her from becoming one of the most powerful women in Hollywood. She could have pointed out that, of all the actors nominated for Academy Awards between 2000 and 2016, 10 per cent were black. That’s hardly evidence of racism, given that African-Americans make up just 12.6 per cent of the US population. Indeed, according to the Economist, only nine per cent of the top roles in the highest-grossing films of 2000 to 2013 were played by black actors. So if anything, the Academy of Motion Picture Arts and Sciences is guilty of positive discrimination. But that isn’t the Hollywood way. Instead, Boone Isaacs announced she would be taking ‘dramatic steps’ to address the ‘Whitewash’ and called an emergency meeting of the Academy board. The solution, as it always is on the left, was a ‘purge’. Henceforth, she declared, any member who hadn’t been active in Hollywood for the past 10 years, with the exception of those who’d been nominated for an Oscar, would have their voting rights forcibly withdrawn. In their place, the Academy appointed 683 new members, including the actors John Boyega, America Ferrera, Ice Cube, Idris Elba, Daniel Dae Kim, and Gabrielle Union; the directors Ryan Coogler and Marjane Satrapi; and the three Wayans brothers, Damon, Marlon, and Keenen.

Lienee vain ajan kysymys, milloin myös Suomessa taide- ja elokuvakenttää hallitsevat kulttuurimarxilaiset alkavat määrätä itselleen entistä puhdasoppisempaa poliittista korrektiutta. Varmaa on joka tapauksessa se, että Saattokeikka ei jää viimeiseksi etnisen suomalaisuuden tuhoutumista fantasioivaksi elokuvaksi.

KLIKKAA KUVAA SUUREMMAKSI.

YLESSÄ HOLOHOAX-TARINOITA SOPIVASTI GAZAN KANSANMURHAN AIKAAN.

Ylen toimituksessa jollain on taas välähtänyt.

-"Ääh, taas pelkkää Gazaa ja Ukrainaa, mitäs muuta matskua?"
-"Mä tilasin tossa hiljattain Amazonissa kirjan natseista...`"
-"Oikein hyvä, mutta jengi on vähän väsynyt aiheeseen, vaikka toisaalta onhan tuossa tuo Gaza, sitä pitäisi vähän 'tasapainottaa'..."
-"Eiku tää kirja kertoo natsinaisista jotka murhasivat omin käsin juutalaislapsia, siis ihan älyttömän paljon ja hullun raivolla!"
-"Hellvetin hyvä! Uutta kulmaa ja päästään taas jauhamaan natseista eikä kukaan voi syyttää vanha kelaamisesta"
-"Ei kun homma käyntiin ja nousuun!" (ironista naurua)

Ylen oma holohöpytys historian professori kirjasta Hitlerin raivottaret – saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (2013).

Yle 1 TV uutiset, 5.8.2014,  klo 20.30, kohdasta 15.55 alkaen. 

Jo toistatuhatta kuolonuhria Gazassa vaatinut juutalaisten suorittama etninen puhdistus on kirvoittanut Ylen sionisteja ja Anne Frankinsa lukeneita kesäharjoittelijoita etsimään uuden kauhutarinan natseista, jotta kansalaisten sympatiat ja ajatukset voitaisiin siirtää "ihmiskunnan hyväntekijöiden" puolelle. Jo pitkään natseista on saanut kirjoittaa lähes mitä tahansa ja projoisoida omat poliittiset kaunansa ja inhonsa heihin. Kuten muissakin natseja käsittelevissä "uutisissa" Ylen lähdekritiikki on olematonta myös "natsiraivottarista" kertovassa jutussa, sillä sellainenhan olisi revisionismia, ellei peräti denialismia. Nopealla silmäyksellä Wendy Lowerin (miksiköhän median nostamat rasismi- ja natsitutkijat ovat nykyään lähes järjestään naisia?) tendenssitutkimuksen lähteet perustuvat pelkästään juutalaisten todistajalausuntoihin, joiden uskottavuutta ei mitenkään uskalleta kyseenalaistaa - varsinkaan Ylessä. Sellainenhan olisi "antisemitismiä".

Hollywood-narraatioon uskovien natsi-maanikkojen kannalta on tietenkin ikävää, että amerikkalaisten miehittämät ja ankaran de-natsifikaation läpikäyneet Saksan oikeusistuimet eivät tuominneet montakaan "natsiraivotarta" yksinkertaisesti siksi, ettei todisteita ja näyttöä tuomioille ollut riittävästi. Samaa kirja-aihetta käsittelevässä Iltalehden jutussa sanotaan suoraan, ettei Johanna Altvateria tuomittu näytön puutteen vuoksi häntä vastaan nosteutuista syytteistä:

Lopulta Altvateria vastaan nostettiin syytteet, mutta hänet vapautettiin riittämättömien todisteiden vuoksi. Korkein oikeus palautti tapauksen, mutta 20 vuoden todisteiden keräämisen jälkeen ne eivät silti riittäneet tuomiota varten.

Sen sijaan amerikkalaiselle (yllätys...) historian professori Wendy Lowerille riittää Altvaterin ja muiden kirjassa mainittujen naisten syylliseksi julistamiseksi oma mielipide ja juutalaisten tarinat. Tämä narraatio kelpaa myös uutisen tehneille konformistisille kympin tytöille Päivi Puukalle ja Stina Tuomiselle.