YLE MYÖTÄILEE SKP-TAUSTAISTA TUTKIJAA

YLE Radio Suomi, 27.1.2013 klo 14.03 - 15.00, Yle Ykkönen

Ääriliikkeet Suomessa ja Saksassa. Suomesta ei löydy väkivaltaisia ääriliikkeitä sen paremmin oikealta kuin vasemmaltakaan, ei ääri-islamistejakaan. Onko tämä lintukoto ihan totta? Studiovieraana sisäministeriön sisäisen turvallisuuden sihteeristön päällikkö Tarja Mankkinen, puhelimessa Itä-Suomen yliopiston tutkimusjohtaja Vesa Puuronen. Vertailumaana on Saksa, jossa turvallisuutta uhkaavia ääriaineksia on kymmenin tuhansin, Pertti Rönkön raportti. Juontajana Heikki Peltonen.

Linkki ohjelmaan tässä.


Kun Suomessa ja muuallakin Euroopassa halutaan keskustella ääriliikkeistä, keskustelua käyvät yleensä vain toimittajat ja yliopistojen asiantuntijat. Äriliikkeiden tutkijoista suurin osa on keskittynyt käytännössä pelkästään "äärioikeistoon", mikä näyttää jopa yhteiskunnallisesti välinpitämättömästä kansalaisesta räikeältä puolueellisuudelta. Jotta tutkijoita, joilla on usein oma huonosti peitelty poliittinen piiloagendansa, ei syytettäisi epätieteellisestä tutkimusasenteesta, he ovat ottaneet käyttöön näennäisen objektiivisen käsitteen "ääriliike". Sen varjolla he voivat rauhassa puhua mieliteemastaan "äärioikeistosta" ilman että heitä voisi ainakaan päällisin puolin kritisoidan fiksaatiosta vain yhteen ideologiaan. Viittauksia islamisti-terroristeihin ja äärivasemmistoon käytetään vain mausteeksi, jotta jonkilainen tutkija-uskottavuus voitaisiin säilyttää.

Maamme luultavasti tunnetuin äärioikeistotutkija (sic!), Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP) kuulunut Vesa Puuronen, on Yle Ykkösen haastattelussa niin tyhmä, ettei osaa haastattelun edetessä edes teeskennellä objektiivista tutkijaa, joka pitäisi ääriliikkeinä myös islamisteja ja äärivasemmiston katuhuligaaneja. Tutkijan roolinsa kokonaan unohtaneena hän puhuu jatkuvasti "äärioikeiston uhasta" jopa silloin kun haastattelija ottaa puheeksi Euroopan ääriliikkeet eikä vain äärioikeiston. Esimerkkinä ääriliikkeiden noususta tutkija käyttää Kreikkaa ja Unkaria, joilla hän vihjaa Kultaiseen aamunkoittoon ja Jobbik-puolueeseen. Yksipuolisella möläytyksellään Puuronen haluaa sivuuttaa Kreikan väkivaltaiset anarkistit ja kommunistit, jotka ovat myös päässeet suuren suosion saattelemina parlamenttiin. Niitä kuten terrorismiin turvautuvia islamisteja tutkija ei mainitse ollenkaan ikään kuin ne eivät olisi ääriliikkeitä. Se on ymmärrettävää, sillä kommunisti-Puurosen puuroiseen päähän ei mahdu muuta kuin äärioikeisto. Tutkijan lukkarin rakkaus vasemmistolaiseen ideologiaan on niin ilmiselvää, että  ohjelman kuulija tuntisi myötähäpeää ellei kyseessä olisi niin ilmeinen kulttuurimarxilainen propagandisti kuin Vesa Puuronen on.  

Hänen toinen motiivinsa pitää yllä jatkuvaa keskustelua äärioikeistosta on tietenkin raha; Ilkka Kylävaara määrittelee kuvaavasti tyypillisen kommunistin toimittamassaan kirjassa Taistolaisuuden musta kirja: "Pitää olla autoa, omakotitaloa, ulkomaanmatkaa, Jotenkin kommunistin keskeinen ominaisuus on ahneus". Liiottelemalla "äärioikeiston" vaaraa Puuronen saa valtion yliopistolta palkan "asiantuntijana" ja jotta rahavirrat tuon vaaran "tutkimiseen" säilyisivät edelleen vuolaina, hänen täytyy toitottaa sitä jatkuvasti ja kuuluvasti. Hänen kannaltaan Yleisradio on ollut hyödyllinen yhteistyökumppani - ja miksei myös Puuronen Ylelle, sillä se on Puurosen kautta saanut "tieteellistä uskottavuutta", jolla se on voinut demonisioida kansallismielisyyttä, kansallista itsetuntoa, kansallisen kulttuuria ja jopa suomalaisuutta "epädramatisoimalla" sen.

Haastattelija Heikki Peltonen olisi halutessaan voinut lopetettaa Puurosen monomaanisen propagandapuheen kuin leikaten, jos hän vain olisi rohjennut kyseenalaistaa Puurosen tutkijamotiivin ja puolueettomuuden mainitsemalla kolme kirjainta - SKP. Ääriliikkeistä varoitteleva tutkija on siis itse kuulunut puolueeseen, jonka ideologisena perustana on luokkakaunainen väkivalta ja vallankumouksen saavuttaminen. Puurosen tutkijauskottavuus suuren yleisön silmissä on sama kuin jos Kansallisen Vastarintaliikkeen jäsen toimisi yliopistossa juutalaisuuden ja kommunisimin asiantuntijana. Ärhäkkänä toimittajana esiintyvä Peltonen ei kuitenkaan halunnut tehdä tutkijan maineen kyseenalaistavaa puoluepaljastusta, mikä kertonee siitä, että toimittaja jakaa pitkälti saman arvomaailman Puurosen kanssa.

Ohjelman ainoa positiivinen pilkahdus tulee sen alussa, kun Ylen Berliinin kirjeenvaihtaja Pertti Rönkkö tarkastelee Saksan ääriliikkeiden nykytilaa. Hänen asiallisen kiihkottomassa jutussaan käy väkivaltatilastojen valossa ilmi mikä on äärilikkeiden keskinäinen vaarallisuujärjestys. Turvallisuuspoliisin mukaan ykkösuhka on islamistit ja niistä etenkin salafistit, seuraavana äärivasemmisto ja viimeisenä äärioikeisto. Silti täällä kuin myös Saksassa toimittajille ja korruptoituneen yliopiston "tutkijoille" on olemassa vain yksi ääriliike: "äärioikeisto". Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä onhan "äärioikeisto" ennen kaikkea uhka heille, kulttuurimarxilaisille.

Lopuksi on todettava, että ääriliike ei ole muuta kuin marginalisoiva nimitys poliittiselle haastajalle, joka on uhka vallitsevan kultturihegemonian arvomaailman kannattaijille. Vaikka tänään läntisessa kulttuurissa vallalla olevat 60-lukulaisten itsetuhoiset arvot näyttävät nuoremmista muuttumattomalta asiantilalta, niin yli 40 vuotta sitten tuota arvomuutosta ajanut hedonistisukupolvi edusti silloiselle eliitille ääriliikettä. Vakiinnutettuaan kumouksensa heistä on tullut tämän päivän konservatiiveja, jotka kutsuvat haastajiaan "ääriliikkeeksi". Ja kuten tunnettua, näille punertaville konservatiiveille ei ole olemassa kuin yksi todellinen vihollinen: ikuisiin toimiviin arvoihin nojaavat kansallismieliset, joita he kutsuvat talouspolitiikan sivuuttaen virheellisesti "äärioikeistoksi".