KUKA OIKEASTAAN VOITTI TAI HÄVISI HOLLANNIN PARLAMENTTIVAALIT?

Mark Rutten tuulettaa vaalitappiotaan. Hollannin turkkilaiset iloitsevat.

Kansojaan kusettava lännen poliittinen eliitti ja valtamediat ovat riemuinneet Hollannin eilistä parlamenttivaalitulosta, jossa "padottiin populismin leviäminen". Suomessakin tv:n uutistenlukijoiden naamat ovat suorastaan loistaneet heidän saadessa hehkuttaa tulosta, jossa ennusteiden vastaisesti Vapauspuolue "hävisi" vaalit. 

Geert Wildersin johtaman puolueen "jääminen toiseksi" on erikoinen tulkinta, kun tiedetään, että Vapauspuolue nousi edellisiin vaaleihin verrattuna maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi ohittaen kristillisdemokraatit ja demokraattipuolue D66:n. Vapauspuolue nosti kannatustaan viisi prosenttiyksikköä ja lisäsi paikkamääräänsä peräti neljänneksellä. Näillä parametreillä populistit siis kokivat tappion, ainakin jos on uskominen länsimaisia valtamedioita.

Kaiken tämän hulabaloon keskellä herää kysymys, miksi näissä vaaleissa Wildersin Vapauspuolueelle haluttiin ennustaa vaalivoittoa. Viime vuosien huomion keskipisteenä olleissa tärkeissä vaaleissa kuten Brexitissä ja Yhdysvaltain presidentinvaaleissa galluppeja manipuloitiin, jotta ne ohjaisivat kansalaisia äänestämään globaalieliitin toivomaa tulosta. Eliitin tavoitteita hyödyttävissä vaaliennusteissa käytettiin tällä kertaa nerokkaasti päinvastaista strategiaa, jossa nousussa olevan Vapauspuolueen vaalimenestys arvioitiin tahallaan liian suureksi, jotta puolueen saavuttama vaalivoitto näyttäisikin tappiolta. 

Wildersille vaalivoittoa luvanneissa ennusteissa kerrottiin, että 40 prosenttia äänestysikäisistä ei tiedä vielä kantaansa, mutta voi olla, että julkaisemattomissa gallupeissa tämän äänestäjäjoukon näkemykset tiedettiin melko tarkkaan. Joka tapauksessa ennen vaaleja julkisuudessa varmaa oli vain se, että media ja polittinen eliitti tiesivät Vapauspuolueen vievän valtapuolueilta ääniä, mutta toitottamalla manipuloitua ennustetta Vapauspuolueen saamasta suurimman puolueen asemasta, ne saattoivat todellisen vaalituloksen selvittyä julistaa populistien hävinneen vaalit, vaikka tosiasiallisesti juuri pääministeri Mark Ruttenin Vapauden ja demokratian kansanpuolue menetti kahdeksan paikkaa.

Ylen verkkosivuilla EU-fanaatikko Sampo Vaarakallio pukee analyysissään Hollannin vaaleista tuli Euroopan äärioikeistolle opetus sanoiksi monen toimittajan helpottuneet tunteet samalla kun hän pääsee voitonriemuisesti sättimään Donald Trumpia, joka on aiheuttanut hänen kaltaisille vasemmistoliberaaleille niin monet peppukivun riivamaat unettomat yöt:

Sen sijaan Hollannista tuli Euroopan muulle äärioikeistolle ja oikeistopopulisteille opetus: Donald Trumpin nimeen vannominen ei taida sittenkään olla viisasta. Otaksuttavaa on, että osasyy Wildersin gallupkannatuksen sulamiseen uurnilla oli Trumpin ihailu. Ehkä juuri kaoottiseksi äitynyt Yhdysvaltain politiikka säikäytti vakaampiin poliittisiin oloihin tottuneita hollantilaisia. Trump oli Wildersille lopulta kuoleman suudelma.

Monelle toimittajalle Trump on pakkomielle, jonka nujertamisesta ja mollaamisesta näyttää tulleen heidän tämänhetkinen elämäntehtävänsä. He eivät edes teeskentele olevansa puolueettomia toimittajia, vaan ovat moraalisessa alennustilassaan valmiita menemään niin syvälle, että asettuvat jopa kansan etua vastaan olevien kieroilevien lakimiesten puolelle, jotka kumoavat Trumpin legitiimejä poliittisia päätöksiä tulkitsemalla Amerikan perustuslakia kuin se olisi Kommunistinen manifesti. 

Huvittavinta Vaarakallion näkemyksessä on usko, että Hollannin korruptoituneen vanhan hallinnon säilyminen ylläpitäisi vakautta, vaikka sen poliitikka on syyllinen nykyiseen kuohuntaan.  Ruttenin johtaman Vapauden ja demokratian kansanpuolueen säilyminen päähallituspuolueena pitää entiseen malliin portit auki kolmannen maailman invaasiolle, joten hollantilaisille on jatkossakin luvassa lisää monikulttuurista vakautta.

Vaarakallion on myös toiveikas sen suhteen, että Hollannin vaalitulos katkaisisi populistien marssin, ikään kuin yksi tahallaan väärin tulkittu vaalitulos poistaisi kansalaisten tyytymättömyydestä nousevat syyt:

Vaalienhan arvioitiin aloittavan dominoefektin, jossa vapauspuolueen äärikansallinen, EU-vastainen ja nuivasti islamiin suhtautuva politiikka jatkaa viruksen tavoin leviämistään Ranskaan ja Saksaan, joissa myös äänestetään tänä vuonna.

Olkaa hyvä vaan ja kaataa vain itselleen, sillä väite on hienosti projisoitu taudinkuva, koska todellisuudessa nykysotkun syynä on vuoden 1968 uusvasemmiston kulttuurisyöpä, joka on levinnyt myös oikeistolaisiin puolueisiin. Kansankokonaisuutta suojelevat valkosolut ovat nyt liikkeellä, joten Vaarakallion on turha tässä vaiheessa vielä ennustaa punasyövän saavan yliotetta Euroopasta.

Hyvissä valheissa pitää olla sidoksena myös ripaus totuutta, jotta sen avulla saadaan potaska tungettua hyväuskoisen lukijan suusta liukkaammin alas. Siksi Vaarakallio on "analyysissään" valmis tunnustamaan ristiriidattoman tosiasian:

Mutta erityisen kova koulu vaalit olivat Hollannin työväenpuolueelle, jonka kannatuksesta lähti 20 prosenttiyksikköä. Demaripuolue romahti kakkospaikalta seitsemänneksi.

Perinteisen vasemmiston täystyrmäys ei kuitenkaan noussut pääotsikoihin Ylessä, vaikka Työväenpuolue PvdA menetti 38:sta paikasta peräti 29! Jopa kukservatiivisen (Cuckservatives eli vasemmiston "konservatiiviset" aisankannattaja so. nykyoikeisto) Kokoomuksen Verkkouutiset-nettilehdessä kerrotaan erillisenä uutisena perinteisen vasemmiston romahduksesta. Sami Metelisen katsaus "Vasemmisto on nujerrettu" – oikeiston voitto Alankomaissa oli murskaava onkin kylmäävää luettavaa kenelle tahansa vasemmiston kannattajalle.

Yhden laskutavan mukaan, jossa Hollannin puolueet on luokiteltu europarlamenttiryhmiensä mukaan, vasemmisto-liberaalit hävisivät 18 ja oikeisto-konservatiivit voittivat 11 paikkaa. Jos tulosta tarkastellaan maahanmuuton vastustajien ja puolustajien jyrkkinä ryhminä, niin vastustajista ainoastaan Vapauspuolue sai 5 lisäpaikkaa, kun taas jyrkimmät invaasion kannattajat, Vihreä vasemmisto, demokraattipuolue D66 ja turkkilaisten Denk lisäsivät edustajiensa määrää 20 paikalla. Puoluekartalla konservatiivit eli kukservatiivit ovat voittajia, mutta toisaalta maahanmuuttokysymyksen kannalta viiden paikan lisäys kahtakymmentä uutta invaasiomyönteistä paikkaa vastaan on vaikea pitää voittona. 

Hollannin vasemmiston syvenevää alamäkeä seuratessa on syytä pitää mielessä, että luonnosuojelua pilkkaava punavihreä unelmahöttöpuolue Vihreä vasemmisto (GroenLinks) moninkertaisti pienen kannatuksensa. Kommunistipuolueen fuusiossa vuonna 1989 syntynyt punavihreä "ympäristöpuolue" kasvatti parlamenttipaikkojensa määrän neljästä peräti neljääntoista olemalla näin vaalien suurin voittaja. 

Maan tulevaisuuden kannalta punavihreiden menestystä vieläkin suurempi uutispommi oli vasemmistolaisten turkkilaisten perustama uusi etnonationalistinen Denk-puolue, joka sai Hollannin 150-jäseniseen parlamenttiin heti kolme edustajaa. Se on maan ensimmäinen tiettyä etnistä vähemmistöä edustava puolue, jonka nousu parlamenttiin tullee omalta osaltaan polarisoimaan maan poliittista kenttää. Vastaavasti hallitsevan keskustavasemmiston äänisaaliin kuihtuminen kertoo omalla tavallaan maan tilanteen kärjistymisestä, koska sen menettämät äänet valuivat poliittisen spektrin vastakkaisille rintamalinjoille. 

Media, EU ja sen jäsenmaiden hallitseva globalistis-liberalistinen nomenklatuura kutsuu Hollannin vaalitulosta tietenkin torjuntavoitoksi ja kehrää Alexander Stubbin tapaan tyytyväisenä, kuinka maailma saatiin pelastettua "populistisen pedon" leviämiseltä. Joka tapauksessa he ovat oikeassa siinä, että Wildersin kampanja ei lähtenyt trumpilaiseen lentoon, mutta mitään syytä helpotukseen näillä Euroopan itsenäisten kansojen vihollisilla ei silti ole. Ne juurisyyt, jotka ovat synnyttäneet Hollanissakin populismin aallon ovat edelleen olemassa. Vapauspuolueen patoaminen vain lykkää ongelmia, joista puolueen suosio kumpuaa. Tuskallinen tosiasia on, että Hollannin tulevaisuuden kannalta keskeisin ongelma ei katoa mihinkään, niin kauan kuin vihamieliset ja parasiittimaiset muukalaiset ovat maassa; ongelma vain pahenee sitä mukaa mitä enemmän maahan päästetään kehitysmaalaisia.

Vaikka kriittiset kansalaiset ovat oikeassa siinä, että valtamedia ja valtapuolueet ovat tulkinneet Hollannin vaalitulosta oman agendansa mukaan, tosiasiaksi kuitenkin jää, että Vapauspuolueen menestys oli pettymys. Jälleen kerran Alankomaat osoittautui aisankannattajien maaksi sekä huoraksi, joka antautuu kaikillle vain siksi, ettei tarvitsisi pitää kiinni kunniastaan ja suojella kansanruumistaan, oli tunkeutujina sitten espanjalaiset, saksalaiset tai arabimuslimit. Ilmeisesti Hollannissa ei ole vieläkään tarpeeksi raiskaavia neekereitä ja veronmaksajien rahoja kuppaavia islamilaisia synnytystehtaita. Ainoastaan maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Rotterdamissa tilanne on äitynyt niin pahaksi, että yli puolet äänestysoikeutetuista päätti äänestää Vapauspuoluetta.

Vaalitulos paljasti, että tummapintaisten miehityksestä huolimatta hollantilaisista on mukavampaa paistatella Hyvän ihmisen sädekehässä kuin saada kansainvälisen median moitteet geneettisestä itsesuojelusta eli "rasismista". Koska kansakunnan väestöllinen tuho iskee toden teolla vasta seuraavaan sukupolveen, liberaalit hollantilaiset sulkevat sellaisen ajatuksen tiukasti pois mielestään ja keskittyvät siihen, josta on hyötyä (vanhaa kauppiaskansaa kun ovat) lyhyen tähtäimen hyvälle fiilikselle. Samalla "rasistisen" populismin vastustaminen toimii hollantilaisten aisankannattajien hyveliputuksena ja moraalisena signalointina kaltaisilleen opportunistisille pelkureiille. 

Myös Suomessa on näkyvillä samanlainen asenne. Täällä media kauhistelee Hollannin populisteja ja harmittelee sitä, että Trump tuli valituksi presidentiksi ikään kuin ne olisivat ongelma eikä ongelmien seuraus. Ongelmat ovat olemassa ja kasaantumassa, mutta toimittajat ja muutospelkoiset demarieläkeläiset uskovat auvoisesti, että menon pitäisi pysyä samanlaisena, eikä mitään tukea status guota horjuttaville populisteille saisi siksi antaa. Vaikka tässä joukossa on paljon ihmisiä, jotka ovat tyytymättömiä nykypolitiikkaan, äänestävät he silti samat politiikot valtaan, jotka ovat nykyisten ongelmien syynä. Ikävä tunnustaa, mutta myös Suomessa pelkuruus ja pään pensaaseen tunkeminen ovat tunnusomaista vaalikarjalle.

Jos asioita tarkastellaan avioimin silmin, koko demokraattinen prosessi näinä Euroopan kohtalon aikoina on syytä kyseenalaistaa. Näyttää siltä, että Länsi-Euroopan demografista kriisiä, sen alhaista väestönkasvua ja luovan alkuperäispopulaation korvautumista kognitiivisesti haasteelliislla afrikkalaisilla, ei voida enää ratkaista vaaleilla. Se olisi pitänyt tapahtua viimeistään 1980-luvulla. Koska mukavuudenhaluisille kansalaisille ei kansallismielisten liikkeiden varhaiset varoitukset kelvanneet, saavat he maistaa piakkoin karvasta kalkkia ja valita ne huonommat vaihtoehdot: joko kulttuuria luovan geeniperimämme hukkumisen kansainvaelluksen mutamereen tai taistelun, jossa on mahdollisuus selviytyä, mutta silloinkin vasta kovan verenvuodatuksen ja uhrauksien jälkeen.