TRAGIKOMEDIAA: KYMPIN TYTTÖ SAARA TURUNEN

Länsimaista tragikomiikkaa: moderni feministinen nainen.

Hänelle on kaikki annettu ja hän on kaiken saanut,

mutta mikään ei riitä. Suomen vika!

Valtamedia ja varsinkin Yle promotoivat nuoremman sukupolven henkisesti pystyyn kuolleita tarjahalosia, joidenka "raikkaat" ja "kyseenalaistavat" näkemykset eivät ole muuta kuin yritys antaa vanhalle järjestelmälle tekohengitystä. Yle TV 1:n klo 18.00 uutiset ja nettisivut jutussaan Saara Turunen teki Q-teatteriin näytelmän suomalaisesta tavallisuudesta – "En olisi uskonut, kuinka ajankohtaiseksi aihe nousee" kuuluvat samaan sarjaan, jossa kanavan kulttuuritoimitus nostaa esiin mitättömiä pop-laulajaheitukoita vain siksi, että he ovat nuoria naisia. Siis noita kaikkein etuoikeutetuimpia ja halutuimpia prinsessoja, jotka vielä kehtaavat narista omasta "alistetusta" asemastaan kuten teki viimeksi pop-musiikin Grammy-gaalassa toiseen kertaan palkittu naislaulaja Taylor Swift:

Swift kohdisti kiitospuheensa nuorille tytöille ja sanoi, että he joutuvat kohtaamaan ihmisiä, jotka aliarvioivat ja yrittävät ratsastaa muiden menestyksellä. - Jos keskityt työhösi, etkä anna noiden ihmisten häiritä tekemisiäsi, saavutat tavoitteesi. Silloin voit huomata, että sinä teit tämän yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka rakastavat sinua, Swift sanoi.

Punaliberaalissa, poliittisesti korrektissa viihdekulttuurissa, mikään tasa-arvoteatteri ei riitä, vaan kaiken hegemonisen vallan keskellä löytyy edelleen nälkää ja tyytymättömyyttä, koska heidän valta ei ole vielä täysin totaalista. Saara Turusesta ja hänen näytelmästään jutun tehnyt Ylen naistoimittaja Miaa Gustaffsonilta puuttuu kaltaistensa tapaan kyky reflektoida ajatuksiaan arkitodellisuutta vasten, sillä muutoin hänen hämmästystään Turusen meluisan menestyksen edessä ei voi selittää:

35-vuotias Turunen tuntuu onnistuvan kaikessa. Viime vuonna hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa Rakkaudenhirviö ja nappasi sillä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Rakkaudenhirviö ja Tavallisuuden aave käsittelevät osittain samaa teemaa: kotimaata, identiteettiä ja suomalaista tavallisuutta.

Se, että elitiin klienteeli palkitsee sille hyödylliset syöttiläät ei ole mikään todiste näiden konformistien taiteellisista ansioista, puhumattakaan, että he olisivat yhteiskunnallisesti rohkeita. Turusen kirjat ja niistä tehdyt näytelmät ovat valtamedian kulttuurikuhnurien mielestä arvokkaita, koska niissä kyseenalaistetaan lähes kommunistisella tylsämielisyydellä ties monennettako kertaa kansa ja etninen erityisyys:

– En haluaisi käyttää sanaa suomalainen tai Suomi, tässä yhteydessä. Se on jotenkin liian leimaava. Puhun mieluummin kotimaasta, oikaisee Turunen. (...) Tavallisuutta ja Suomi-kuvaa käsitellään myös Turusen esikoisromaanissa. Turunen myöntää, että hänellä on ollut hyvin ristiriitainen suhde kotimaahansa ja juuri tuon tunteen takia, hän ryhtyi taideprojekteissaan tutkimaan suomalaisuutta. Haastattelun edetessä Turunen myös selventää, miksi hän välttelee Suomi ja suomalainen sanojen käyttöä. – Kansallisuus on häilyvä käsite. Miten paljon kansallisuus voi meitä edes määritellä? Sehän on kuitenkin aika valheellinen ja rakennettu konstruktio.

Olisi hupaisaa tietää mikä identiteetti on Saara Turuselle aitoa vai onko kaikki konstruoitavissa, ja Saarakin halutessaan transseksuaali kongolainen pygmi. Hyvin hän näyttää ainakin oppineen pahimmat postmodernin, feminismin, dekonstruktion ja kulttuurmarxilaisen identiteettipoliitiikan toiseus-kliseet, jotka eivät ole muuta kuin sivilisaation harjalle kiipeilleiden tuholaisten kaunaista sössötyssä, pelkkää todellisuudesta vieraantunutta koristeellista paskapuhetta.

Helsingin Sanomien ainutlaatuista persoonaa rakentavassa ylistysjutussa "Saara Turunen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon – romaani syntyi vihasta erilaisuutta pelkäävää Suomea kohtaan" kirjailija paljastuu ei niin yllättäen poliittisesti korrektissa kulttuurikuplassa eläneeksi hyväosaiseksi marmattajaksi, jolle on pedattu taidepalkinnot ja median näkyvyys. Turusta voisi helposti pitää stereotypiana hyväosaisesta punaporvarillisesta kympin tytöstä aina taustoja myöten:

Teatterikorkeakouluunkin Joensuussa ja Kontiolahdella kasvanut ja Helsingissä Kallion ilmaisutaidon lukion käynyt Turunen hakeutui kirjoittamisen tähden, ei rakkaudesta teatteriin. Se syntyi vasta myöhemmin.

Samaisessa haastattelussa Turunen kertoo suomalaiseen kulttuuriin (sellainen siis löytyy!) kuuluvasta "joukosta erottumisen pelosta", jota hänen ei ole paradoksaalisesti täytynyt itse kokea sisäsiistissä Hyvien ihmisten™ kulttuurikuplassa. Aikansa eläneessä "upeaa,  vahvaa ja itsenäistä naista" juhlistavassa jutussa löytyy myös tragikoomisia piirteitä, jota heteropatrialkaalista vähemmistöä edustava Yle Watch ei voi olla lainaamatta:

Saara Turusen esikoisromaani on selvästikin sukupolviromaani kympin tytöistä, joilla on ongelmallinen äitisuhde, jota he pakenevat Kallion ilmaisutaidon lukioon ja sitten ulkomaille. Saara Turunen näyttäisi olevan nätti, annapuumainen blondi, jonka vaaleus on maailmalla kuumaa valuuttaa. Englantilaiset ja espanjalaiset miehet ovat epäilemättä innokkaasti halunneet tutustua Saaraan, ja pahimmassa tapauksessa hän on jopa luullut, että he ovat kiinnostuneita hänen persoonallisuudestaan tai ajatuksistaan. Kotia ei ole maailmalta kuitenkaan löytynyt.

Englantilaiset ja espanjalaiset miehet ovat epäilemättä innokkaasti halunneet tutustua Saaraan, ja pahimmassa tapauksessa tämä kulttuurikellarissa kasvanut naivi pimatsu on jopa luullut, että he ovat kiinnostuneita hänen persoonallisuudestaan tai ajatuksistaan. Toteamus "Kotia ei ole maailmalta kuitenkaan löytynyt" kertoo kaiken. Koska ulkomaiden mollaaminen on epäkorrektia, hän on päättänyt Suomessa asuessaan ottaa kiusattavakseen sen helpoimman kohteen eli maan, joka antoi hänelle kaiken.