SUOMI RÄHMÄLLÄÄN – DCA-MIEHITYSSOPIMUKSELLA AMERIKAN SOTIEN ETURINTAMAAN

Isojen globalistipoikien suljettujen ovien takana vietettiin tänään taas heprealaista riemujuhlaa kun hölmöläiskansa Suomen petokselliset johtajat allekirjoittivat amerikkalaisten sotilasmiehityksen takaavan DCA-sopimuksen. Ylen verkkosivujen uutisessa Suomi ja Yhdysvallat allekirjoittivat DCA-sopimuksen – Blinken: Historiallinen vuosi maiden yhteistyölle Washingtonin allekirjoitustilaisuudesta kerrotaan kuin kyse olisi läpihuutojutusta, vaikka tähän pisteeseen pääseminen on vaatinut vuosikausien kärsivällisen juonittelun ja oikean hetken odottamisen.

Ukrainan sota avasi suomalaisille lännen agenteille aikaikkunan romuttaa lopullisesti maamme riippumattomuus ja itsenäisyys. Samaan aikaan ajoitetun mediakampanjan kanssa luotiin sotapsykoosi, jolloin voitiin sivuuttaa kansalaisille luvattu Nato-kansanäänestys. Kaikkea tätä oli juonimassa presidentti Sauli Niinistö, joka on jo 1990-luvulta lähtien ollut mukana kaikissa projekteissa, joissa Suomen itsemääräämisoikeutta on ulosmitattu: EU-jäsenyys, Euro-valuutta, Nato-jäsenyys ja viimeisimpänä DCA-sopimus. 

Sotilasliittointegraatiossa Niinistö on toiminut kansan selän takana jo pitkään, ensimmäisenä merkittävimpänä juonitteluna 4. syyskuuta 2014 allekirjoittettu Suomen ja Naton yhteisymmärryspöytäkirja, joka tunnetaan paremmin nimellä isäntämaasopimus. Tästä sopimuksesta tehtiin lukuisia tuloksettomia kanteluita oikeuskanslerille, koska sopimus allekirjoitettiin ilman eduskunnan käsittelyä ja hyväksyntää. Kesällä 2017 Niinistö oli puolestaan tausta-arkkitehtinä kun Suomi liittyi Ruotsin kanssa Iso-Britannian vetämään nopean toiminnan joukkoon, joka tunnetaan lyhenteellä JEF (Joint expenditionary force). Tätä kansalle jälleen kerran yllätyksenä tullutta sopimusta Niinistö kommentoi Ylelle sanomalla, että "tärkeintä yhteistyössä on henkinen yhteys", vaikka tosiasiassa sopimus pitää sisällään konkreettisia vastavuoroisia velvoitteita. Joka tapauksessa sekä isäntämaasopimus että JEF-liitto olivat takaoven avaamista jo kauan valmistellulle Nato-jäsenyydelle. Kansalle pitkään populistista Nato-nuivuutta teeskennellyt Niinistö paljasti lopulta Ukrainan sodan alettua korttinsa ja sivuutti jäsenyysprosessissa aikaisemmin itse vaatimansa Nato-kansanäänestyksen. 

Nato-jäsenyys on tosiasia ja tämän hyväksyvät myös maamme sotilasliiton vastustajat. Sen sijaan DCA-sopimus tuli  kansan enemmistölle täysin puskista, koska Nato-jäsenyyden allekirjoittamisen aikoihiin sellaisesta ei puhuttu julkisuudessa vielä mitään. Ilmeisesti Niinistön johdolla lännelle rähmällään oleva oikeistohallitus päätti viedä kaikessa hiljaisuudessa maamme lopullisesti atlanttiseen "kovaan ytimeen", uppoavan laivan ankkuriksi. Kun Natoon oli liitytty, miksi ei saman tien tehtäisi vielä erityissopimus, jolla amerikkalaiset sotilasjoukot voivat miehittää maamme viittätoista aluetta. Näin Suomi-huora pääsee antamaan lännelle sekä edestä että takaa.

Kriittinen kansalaisen kysyy oikeutetusti, että eikö Natoon liittymisen pitänyt jo turvata Suomi mahdolliselta Venäjän aggressiolta. Mihin vielä tarvittiin DCA-sopimusta? Tiedotusvälineiltä on turha odottaa rehellistä analyysiä, sillä se antamat vastaukset näihin kysymyksiin ovat samat kuin sopimuksen allekirjoittaneella puolustusministeri Antti Häkkäsellä ja ulkoministeri Elina Valtosella. Vallan vahtikoirana media ei enää arvostele valtaa, vaan se ainoastaan vahtii, ettei poliittisia päätöksiä arvostella.

On hämmästyttävää, kuinka helposti Suomi on saatu mukaan ylläpitämään silmissä rapistuvaa Amerikan imperiumin hegemoniaa. Yhdysvaltojen johtamaan pakoterintamaan liittymisellä taloussuhteet ja hyvät välit Venäjään katkaistiin lopullisesti asiaa sen suuremmin pohtimatta. Naton antamilla lihaksilla sitten räksytetään itänaapurille suorastaan odottaen, että Venäjä reagoisi aggressiivisesti. Tässä Amerikalle mielistelevässä hyvesignaloinnissa pahimpia Venäjä-hysteerikkoja ovat nopeasti globalistiprostituutiksi vajonnut Elina Valtonen ja Jussi Halla-aho. Kaikein huippuna Ulkopoliittisen instituutin propagandisti Charly Salonius-Pasternakin puheet itseään toteuttuvasta ennusteesta, jossa kaikkien suomalaisten pitäisi mitä pikimmiten varustautua sotaan Venäjän varalta. Tuoreen haastattelun mukaan Putinilla ei tiettävästi ole tällaisia aikeita, mutta ehkäpä Yhdysvalloilla on...

Yhdysvaltain ulkopolitiikka ohjaaville sionisteille, neokonservatiiveille ja muille sotahaukoille Suomen asettuminen eturintamaan Venäjää vastaan sopii tietenkin hyvin. DCA-sopimuksen Yhdysvaltain puolesta allekirjoittanut juutalaistaustainen (muitahan Bidenin kabinetista ei juuri löydy) Antony Blinken myhäili sopimuksen tehtyään tyytyväisenä, koska Amerikka oli löytänyt jälleen maan, joka on valmis käymään puoli-ilmaiseksi sijaissotaa heidän maailmanvaltansa puolesta.  Blinken ymmärsi myös kehua yksinkertaisia tshunia, sillä nämä arvostusta kerjäävät heikkoitsetuntoiset sven dufvat ovat valmiita tekemään mitä tahansa, kunhan vain joku amerikkalainen taputtelee niitä lempeästi poskelle.

Huom! Mikäli luet tämän artikkelin Partisaani-sivustolta, muistathan ettet voi jakaa sitä sosiaalisessa mediassa, koska  teknotyrannit rankaisevat linkin levittäjää bannilla ja estävät jutun julkaisemisen. Jakaminen onnistuu vain käyttämällä alkuperäisen Yle Watchin linkkiä.

NATO-JÄSENYYDEN MYÖTÄ SUOMI MENETTI VIIMEISETKIN SUVEREENIN VALTION RIPPEET

Huhtikuun 4. päivä vuonna 2023 jää Suomen historiaan merkittävänä käännekohtana, jolloin Naton päämajassa Brysselissä virallistettiin Suomen liittyminen Pohjois-Atlantin puolustusliittoon. Päivän tärkeyden huomioi myös Yleisradio, jonka verkkosivujen pääotsikon Suomen lippu liehuu nyt Naton päämajan salossa – presidentti Niinistö: Venäjä on pitkään uhka alta löytyy peräti 54 Suomen Nato-jäsenyyteen liittyvää uutista yhden päivän aikana.

Yksikään näistä uutisista ei käsittele liittymisen haittapuolia saati riskianalyysiä, jossa katsottaisiin kaikki mahdolliset pitkän ajan seuraukset tämänhetkisen sokean päättäväisyyden sumuverhon takaa. Jo valtavien riskien mainitsemista pidetään julkisuudessa häiritsevänä ja Naton fanaattisissa kannattajissa se nähdään sietämättömänä veneen keikuttamisena, suorastaan Venäjän asialla olemisena. Suvereenin valtion itsenäinen puolustus onkin saatu näyttämään epäisänmaalliselta, mikä näkyy jo nyt lähimenneisyyden revisionistisena historiankirjoituksena, jossa "aitoa itsenäisyyttä" edustaa vain suvereeniteetin luovuttaminen lännen eliitin käsiin. Siksi presidentti Sauli Niinistön aikaisemmat puheet Nato-kansanäänestyksessä pantiin nopeasti sivuun kun poliittinen johtomme päätti hyödyntää kansan pelkoja Venäjän tunkeuduttua venäläisenemmistöiseen Itä-Ukrainaan helmikuussa 2022.   

Hysteerinen asenne Venäjän uhkaan tiivistyi Suomen Naton jäsenyyden hakemiseen. Median sotakuumeen lietsomina poliitikot ja osa kansalaisista ovat seuranneet henkeään pidätelleen jäsenyysprosessin etenemistä ikään kuin Venäjä olisi pelkästä mielijohteesta millä hetkellä hyvänsä ryskäämässä nimenomaan Suomen rajojen läpi. Tämähän ei ole pitänyt missään vaiheessa paikkaansa kuten olemme jälkeen päin huomanneet. Perusteettomasta paniikkimielialasta huolimatta tai ehkä juuri siksi Suomesta leivottiin ennätysajassa lännen uhrautuva etuvartio itään.

Euroopan Unioniin liittymistä ajaneen poliittisen sukupolven seuraajille länsi-integraation loppuun saattaminen on ollut ensisijainen tavoite. Lännettymisen ovelana kehäkettuna tunnetulle Sauli Niinistölle Natoon liittyminen on ennen kaikkea poliittis-ideologinen eikä niinkään sotilaallinen tavoite. Niinistössä on näkynyt myös tietty alemmuuden tunne Suomesta, joka ei ole länsimaisuudessaan aivan täysivaltainen. 

Suomalaisten vaatimaton historia ja syrjäisyys ovat ylläpitäneet heikkoa itsetuntoa, joka on heijastunut erityisesti hallitsevan poliittisen luokan asenteisiin. Tosin sotien jälkeisestä historiasta löytyy ajanjakso, jolloin poliittinen johtomme vaali omintakeista kulttuurista erityisyyttämme ja maailmallakin ihailtua sotilaallista puolueettomuutta. Kansainvälisissä kokouksissa suhanneille politiikoille tämä alkoi tuntua kuitenkin jälkijättöiseltä ugrilaisuudelta, jonka vuoksi haluttiin epätoivoisesti tunnustusta suomalaisten "länsimaisuudesta".  

Samaistuminen hullunkurisen tuhoisia piirteitä ottaneeseen länsimaiseen liberaaliin identiteettiin on ollut Suomelle kuin Faustin sopimus. Nato-jäsenyys on vain yksi osa länsi-integraatiota, joskin se merkitsee lopullista luopumista kansallisesta itsemääräämisoikeudesta. Siksi vain valehtelija ja ilveilijä voi naama peruslukemilla väittää, että on edelleen olemassa suvereeni valtio nimeltä Suomi. Jäljellä on ainoastaan Euroopan Unionin vuotavien ulkorajojen sisällä oleva maa-alue, jossa satunnainen vaalikarja sattuu asumaan. Tämän maa-alueen asukkailla ei ole muuta aidosti puolustettavaa kuin perheensä ja lähimmäisensä, sillä kansalle vieras "uusi isänmaa" sijaitsee Brysselissä. Alueemme on menettänyt kiistatta itsehallinnollisen ja kansalaisdemokraattisen merkityksensä Suomen petoksellisen johdon annettua päätös- ja lainsäädäntövallan YK:lle, Maailmanpankille, Euroopan keskuspankille, Euroopan Unionille ja Natolle. Vain itsenäisen valtion seremonialliset kuoret ja merkityksettömiksi muuttuneet instituutiot ovat jäljellä. Kulttuurisesti ja henkisesti suomalaiset ovat olleet jo pitkään amerikkalaistuneita maailman kansalaisia ja atomisoituneita kuluttajia.

Poliittisen johtomme projekti sitouttaa kohtalomme liberaaliin länteen perustuu vakaaseen uskoon, että olemme historian oikealla puolella, vaikka Francis Fukuyaman 1990-luvun alun teesit historian lopusta ovat 2000-luvulla osoittautuneet kerta toisensä jälkeen haihatteluksi. Tosiasiassa vieraiden voimien ja kansoistaan vierautuneiden eliittien tuntemattomaksi murjoma länsi on poliittisen tutkimuksen skenaarioissa menettämässä kansainvälistä asemaansa. Rajun väestöllisen muutoksen aiheuttanut muukalaisten alaluokka saattaa kasvaessaan romahduttaa lännen jo hyvinkin pian ellei sitten Yhdysvaltojen rahan painamiseen perustuva finanssikapitalistinen ponzi-huijaus ennätä ensin. Joka tapauksessa kansainväliselle turbulenssille Suomi ei mahda mitään, mutta on jokseenkin hölmöä jättää kaikki yhden kortin varaan ja ankkuroitua alas vajoavaan länteen. Itsenäisenä valtiona voisimme luovia kansainvälissä myrskyissä paljon paremmin kuin EU:n ja Amerikan lakeijoina. 

Suomen viime aikainen poliittinen sinisilmäisyys on tietenkin hyödyttänyt eniten Yhdysvaltoja. Se vaistoaa globaalin ylivaltansa kuuluvan menneisyyteen, mutta maan ulkopolitiikkaa hallitsevat neokonservatiivit haluavat edelleen pitää kiinni unelmastaan, jossa Amerikka dominoi maailmaa sotilaallisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti. Jos ja kun tämä projekti menee reisille, anglosionistiset konnat ovat ainakin saaneet haalittua mahdollisimman monta maata mukaan uppoavaan laivaansa.

Tässä riskipelissä Suomi on Yhdysvaltojen tärkeä työkalu Venäjää vastaan. Suomen hölmöt sven dufvat ovat Nato-jäsenyyden myötä velvoitettuja liittymään Amerikan sotiin, joista mikä tahansa voi kytkeytyä Venäjään. Amerikkalaisille tämä käy, sillä heidän ei tarvitse uhrata omaa vertaan, vaan sen tekevät heidän puolestaan suomalaiset, tarvittaessa aina viimeiseen mieheen asti ja vieläpä ilmaiseksi. Aivan samoin kuin Euroopan Unioniin liittyminen toi Suomeen kolmannen maailman rotumuukalaiset, Natoon liittyminen pakottaa meidät kansainvälisiin sotiin. 

Yleistä keskustelua lännessä hallitseva nomenklatuura on perustellut Suomen Nato-jäsenyyttä myös länsimaisella arvoyhteisöllä. Tätä perustetta tarjoaa myös kirjoituksen alun linkistä löytyvä uutinen Nato-kokoukseen saapuva USA:n Blinken: "Puolustetaan demokratiaa ja vapautta", jossa Yhdysvaltain juutalaistaustainen ulkoministeri Antony Blinken katsoo Suomen Nato-jäsenyyden puolustavan "meille rakkaita arvoja: demokratiaa ja vapautta". Kukaan täysjärkinen ei luonnollisestikaan usko Blinkenin humanistiseen tekopyhyyden harjoitelmaan, vaan näkee taustalla kyynisen nollasummapelin maailman vallasta. Varsinkin puhe demokratiasta on huvittavaa kun tietää, että manipuloidut lumedemokratiamme perustuvat oligarkkien harvainvaltaan.

Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa milloin Natoon liittymisen karut seuraukset alkavat valjeta suomalaisille. Parhaassa tapauksessa tilanne Euroopassa pysyy kireänä, mutta mitään laajempaa valkoisten veljessotaa ei pääse syntymään. Huonossa vaihtoehdossa sota syttyy ja Suomi joutuu siihen mukaan Nato-sitoumuksensa seurauksena.

SAULI NIINISTÖ – YHDYSVALTOJEN GLOBALISMI-IMPERIALISMIN PIKKU ASIAMIES

Neuvostoliiton romahdettua 1991 suomalainen poliittinen eliitti ei syvään juurtuneessa bysanttilaisuudessaan kyennyt pitämään ohjaksia omissa käsissään, vaan etsi Suomen kansan sijaan herrakseen uuden mahdin. Tämä tuli läpinäkyväksi Euroopan Unioniin liittymisen kansanäänestyksessä, jossa suurin osa valtapuolueista käänsi poliittisen lojaliteettinsa 180 astetta idästä länteen. Perusteluina käytettiin niinkin onttoa argumenttia kuin että "Suomen" eli sen poliittisen johdon on päästävä istumaan pöytiin, joissa "tehdään isot päätökset". Käytännössä Suomi menetti EU:n jäsenyyden myötä suvereeniteettiaan ja päätäntävaltaansa enemmän kuin koskaan, mutta sillä ei ole ollut merkitystä urapoliitikoille, joille on tärkeintä päästä kansainvälisiin piireihin edes kuunteluoppilaaksi. Historialliseksi kutsutusta EU-jäsenyyspäätöksestä huolimatta vieraita kumarteleva mentaliteetti säilyi samanlaisena kuin YYA-Suomessa. 

Viimeistään 1990-luvulla poliitikkomme alkoivat kiinnittyä manageriaaliseen luokkaan, jonka eetoksessa politiikka ei ole kutsumus palvella kansaa, vaan ainoastaan yksi urapolku teknokraattisessa ja globaalitaloudellisessa hallintoapparaatissa. Puoluekannasta riippumatta urapoliitikolle on tärkeintä, että Suomi saadaan mukaan kaikkiin kansainvälisiin organisaatioihin ja kuinka maamme täyttää niissä velvoitteensa tunnontarkasti "osana kansainvälistä yhteisöä". Suomen etua ei juuri ajatella ja isänmaallisuuteen vedotaan kieroutuneesti vain silloin kun kansalaisilta halutaan uhrauksia globalististen ja epädemokraatisten päämäärien hyväksi. Paljastavan esimerkin tästä tärjoaa Eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen (sd.) ylimielisen varomattomasti antama lausunto kesältä 2020: ”Oma kansa ensin -ajattelu on vahingollista”. 

Yksiulotteisena fanaatikkona Tuppurainen on helppo tuomita ideologisena globalistina, joka poikkeaa tolkun ihmisten mielestä jyrkästi "vastuullisista oikeistopoliitikoista". Idealistisen haihattelun vastavoimana valtamedia onkin esittänyt presidentti Sauli Niinistön (kok.) poliittisena realistina ja harkitsevana maan isänä. Mikä voisikaan olla kauempana totuudesta! Kun Niinistön toimintaa tarkastelee tehtyjen päätösten valossa, osoittautuu hän monin verroin vaarallisemmaksi ideologiseksi globalistiksi kuin Tytti Tuppurainen konsanaan. Hämmästyttävintä tässä on se, että Niinistön häikäilemättömyys ei ole valjennut missään vaiheessa kansan enemmistölle. Siitä on pitänyt huolen poliittisesti monoliittinen valtamedia ja Niinistön agendaa noudattavat poliitikkokollegat.

Päätöksenalaisissa kysymyksissä ammattijuristi Niinistö osaa retoriikan, jossa asioista ei puhuta niiden todellisilla nimillä. Näin hän pyrkii tietoisesti monimutkaistamaan kysymyksiä, jotta niiden oikea luonne ei paljastuisi televisiota töllöttävälle keskivertokansalaiselle. Yksi hänen "juridisista" suosikkiteemoistaan on vuodesta toiseen ollut kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys, joka juhlavan luonnonoikeudellista nimestään huolimatta ei ole muuta kuin globalistisen Amerikan Imperiumin ja sille alisteisen EU:n muulle maailmalle pakottama sääntökirja. Tätä EU:n kalergista ja Amerikan kaganististista ääneen lausumatonta sääntökirjaa Niinistö on seurannut 1990-luvulta asti ja jälki on ollut Suomen suvereniteetin kannalta rumaa.

Pitkän syntilistan perisynti sattui Niinistölle jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin hän oli Euroopan Unioniin liittymisen ponnekkain asiamies yhdessä demarien Paavo Lipposen kanssa. Median avittama tulos kansanäänestyksessä vaati eduskunnan hyväksynnän, mutta sen läpiviemiseksi EU:ta kannattaneet puolueet eivät noudattaneet perustuslakia. Jäsenhaun laillinen hyväksyminen edellyti perustuslakimuutoksia, joiden toteuttaminen eduskunnassa olisi vaatinut valtiopäiväjärjestyksen 67. §:n mukaisesti 5/6:n eduskuntanemmistön. Niinistö tuki itsepintaisesti juristikollegaa, pääsihteeri Seppo Tiitisen johtaman valtiosääntökomitean ehdottamaa poikkeuslakimenettelyä, jonka ansiosta EU:n jäsenhakemus hyväksyttiin eduskunnan 2/3 enemmistöllä. Itsenäisen Suomen päätäntävallan luovuttaminen Euroopan komissiolle ei kuitenkaan vielä tyydyttänyt Niinistön globalistista ruokahalua, sillä jo 1990-luvun alussa hän suunnitteli uutta kuprua Suomen päänmenoksi.

Jälleen kerran Niinistön rikostoverina oli EU-fanaattikko Paavo Lipponen heidän johdettua vuonna 1998 Suomen ainoana Pohjoismaana EU:n kovaan ytimeen, Euroopan talous- ja rahaliitto Emuun.  Päätöksen seurauksena Suomen itsenäisestä rahapolitiikasta luovuttiin ja markka vaihdettiin vuonna 2002 euroon. Toisin kuin EU:n jäsenyyskysymyksessä eurovaluuttaan siirtymistä on pidetty jopa maamme lehdissä kyseenlaisena päätöksenä ja perustuslain vastaisena. Väitteellä on pohjaa, koska vuonna 1994 eduskunnan perustuslakivaliokunta Sauli Niinistön johdolla totesi, että ”EU-liittymissopimus ei voi vielä merkitä sitoutumista Talous-ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen”. Toisin sanoen Niinistö ja Lipponen valehtelivat alusta lähtien päin naamaa Suomen kansalle. 

EU-ideologian äänitorvena maassamme esiintyvä Yle yritti vielä viisi vuotta sitten kiistää tarkoin valitsemiensa asiantuntijoiden avulla, ettei Niinistö vienyt Suomea euroon perustuslakia rikkoen. Hiuksia halkovat ammattijuristit saavat halutessaan mustan näyttämään valkoiselta ja näin Niinistö pääsi tästäkin valtiopetoksesta kuin koira veräjästä. Tämä on hävytöntä kun tietää, kuinka Emun ulkopuolelle jättäytynyt Ruotsi on voinut omalla valuutallaan vaikuttaa kansainväliseen kilpailukykyynsä ratkaisevasti paremmin kuin Suomi, joka joutuu ilman vaikutusmahdollisuuksia olemaan heikon euron armoilla. 

EU:n ja erityisesti Yhdysvaltojen agenttina Niinistö on ponnistellut vuosikymmeniä määrätietoisesti, jotta Suomi saataisiin kiinnitettyä lännen globalistien liekaan. Itsenäisestä puolustuspolitiikasta luopuminen ja Amerikan johtaman liittouman kansainvälisten sotatoimien avustaminen on ollut Niinistön toivoman Suomen ulkopolitiikan ytimessä jo pitkään. Se saavutti ensimmäisen merkittävän virstanpylväänsä 4. syyskuuta 2014, jolloin allekirjoittettiin Suomen ja Naton yhteisymmärryspöytäkirja, joka tunnetaan paremmin nimellä isäntämaasopimus. Siinä Suomi suostuu ulkomaalaisen sotilasmahdin komentoon antamalla mm. maa-alueensa tarvittaessa Naton käyttöön.

Sopimuksen allekirjoitti Suomen puolesta puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg, mutta varsinaisen päätöksen Nato-yhteistyöstä tekivät presidentti Niinistö ja ulkopoliittinen ministerivaliokunta heinäkuussa 2014. Mediassa sopimuksesta kerrottin sammutetuin lyhdyin ja se sai jonkin verran huomiota vasta sen jälkeen kun oikeuskanslerille oli saapunut lukuisia kanteluita sopimuksen allerkirjoittamisen laillisuudesta. Valituksen perustuivat siihen tosiasiaan, että isäntamaasopimuksen valmistelussa ei ollut noudatettu oikeaa menettelyä erityisesti sen vuoksi, että pöytäkirjaa ei ollut saatettu eduskunnan hyväksyttäväksi perustuslain mukaisesti. Eräissä kanteluissa puolestaan syytettiin, että sopimuksesta päättäneet tahot ja sen allekirjoittajat ovat syyllistyneet Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamiseen ja Suomen puolueettomuutta koskevien määräysten rikkomiseen. Silloinen oikeuskansleri, läpeensä länsikorruptoitunut Jaakko Jonkka,  osasi juristina kuitenkin kääntää raskaat syytökset päälaelleen, sillä päätöksessään hän totesi, "ettei yhteisymmärryspöytäkirja ole valtiosopimus, eikä se sisällä Suomelle uusia velvoitteita suhteessa Suomen jo aiemmin Naton kanssa tehtävään yhteistyöhön liittyviin valtiosopimuksiin". Tällaisella laki-skolastisella pilkunviilaamisella Niinistö ja Jonkka junailivat ilmiselvän valtiopetoksen "Suomen eduksi". 

Niinistön suuri hetki niputtaa Suomi lopullisesti  länsimaiseen arvoyhteisöön tapahtui helmikuussa 2022, jolloin Itä-Ukrainan separatistinen etnokonflikti laajeni Venäjän "erikoisoperaation" seurauksena täysmittaiseksi sodaksi. Kansalaisten paniikki ja huoli oli aitoa ja tätä Niinistö esikuntineen ei jättänyt käyttämättä hyväkseen. Yle Watch kertoi tästä tilanteesta viime vuoden toukokuussa ilmestyneessä kirjoituksessaan Kuinka poliittinen johtomme huorasi Suomen USA:n ilmaiseksi etuvartioksi. Edelleen ajankohtaista Niinistön kyynistä manööveriä kuvataan jutussa näin:

Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista.

Valitettavasti kansan muisti on lyhyt, sillä poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä johdonmukaisesti jo 1990-luvulla. Tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi ensimmäisen kerran vuonna 2012 hän alkoi kuin taikaiskusta esiintyä perinteisen puolueettomuuslinjan tukijana. Tämä yksinkertaisesti siksi, että valtaosa kansasta vastusti liittoutumista ja sotkeutumista kansainvälisiin sotiin. Galluppeja seuraavana populistina Niinistö on osannut muuttaa näkemyksensä äänestäjien enemmistöä  miellyttäväksi, vaikka on sisimmisään kannattanut aivan muuta. Tämän olisi ollut helppo kenen tahansa huomata, mutta kansan syville riveille ei riitä arkihuolineen intoa penkoa asioita syvemmälti ja siksi se tyytyy median antamaan kuvaan poliitikoista ja politiikasta. Ehkä juuri siksi presidentti Niinistö on saanut vuodesta toiseen kyselytutkimuksissa kannatuslukuja, joita on totuttu kuulemaan Pohjois-Korean kaltaisista totalitarisista maista. 

Kansan enemmistön perehtymättömyydestä kertoo myös se, ettei se kykene erottamaan Niinistön isänmaalliseen maanpuolustustahtoon käärittyä atlanttista ideologiaa, vaan uskoo niiden molempien kuuluvan saumattomasti yhteen. On vaikea perustella mitä Suomen etua palveli presidentin kieltäytyminen vastaanottamasta itsenäisyyspäivänä 2022 Venäjän, Valko-Venäjän ja Iranin suurlähettiläitä. Suomi ei ole sodassa Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa eikä maallamme ole mitään kahnausta Iranin kanssa, joten pikkumaista ja mielenosoituksellista tekoa ei voi pitää muuna kuin kumarruksena Yhdysvaltojen sotahaukkojen suuntaan. 

Maamme toimittajakunnan kritiikittömästi ylistämää presidentin itsenäisyyspäivän puhetta voidaan pitään varsinaisena tekopyhyyden harjoitelmana. Suurin osa puheesta keskittyi Ukrainan sotaan sisältäen niin paljon mustavalkoista moralismia, että sen olisi voinut luulla tulevan 16-vuotiaan tiedostavan lukiolaistytön suusta. Venäjää pitää toki moittia toimistaan, mutta on epärehellistä pitää maata poikkeuksellisena ja ainoana, joka on nykyaikana ryhtynyt sotaan: 

– Rajan tällä puolen on mahdotonta edes kuvitella, että toisen kansakunnan mieleen tulisi aloittaa sotiminen. Venäjän puolella rajaa asia on toisin. Ero on fundamentaalinen, sillä viime kädessä kyse on ihmisyyden ja elämän kunnioittamisesta.

Euroopassa sodittiin vielä 1990-luvulla Jugoslaviassa, johon USA puuttui pommittamalla Serbiaa vuonna 2000. Natoa kannattavana atlantistina Niinistön muisti on valikoivaa, kun tietää kuinka monen suvereeniin valtioon Yhdysvallat on hyökännyt omien tai Israelin intressien puolesta viime vuosikymmeninä. Se on tukenut sotilaallisesti Ukrainaan viimeistään vuodesta 2014 lähtien ja tällä hetkellä se käy Ukrainan avulla sotaa Venäjää vastaan, mistä kertoo sen viimeisin yli 40 miljardin dollarin tuki Zelenskyin korruptiovaltiolle. Myös velkainen Suomi on tukenut Yhdysvaltojen vanavedessä Ukrainaa ottamalla vastaan lähes 50 000 pakolaista. Kaikessa hiljaisuudessa maamme on antanut lakien vastaisesti sotaa käyvälle maalle huomattavaa sotilaallista tukea, jota Niinistö on vielä pohjustanut viime aikaisella tapaamisellaan Ukrainan johtajan kanssa. Jatkuvasti käsi ojossa olevalle juutalaiselle on jo annettu 600 miljoonaa euroa, mutta suomalaisten on syytä varautua lisäämään summaan ainakin yksi tai kaksi nollaa lisää – sen verran hampaat irvessä Yhdysvaltojen johtama länsi haluaa "voittaa" slaavikonfliktin, maksoi mitä maksoi.

Tulevaa maailmantilannetta ei voi ennustaa, mutta siihen voi ainakin yrittää sopeutua tekemällä muuttuneiden tilanteiden varalle varasuunnitelmia. Ikävä kyllä lännen johto sen enempää kuin Niinistökään eivät ole julkilausumissaan ja panostuksissaan edes harkinneet muita skenaarioita, joten kaikki näyttää olevan yhden kortin varassa. Pienelle Suomelle, jota on totuttu pitämään puolueettomana maana, on erityisen kohtalokasta panna kaikki panokset yhdelle värille. Menneen maailman unipolaarisessa hybriksessä, sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä, elävä Niinistö on koko poliittisen uransa ajan pelannut vaarallista rulettia Suomen kohtalolla. Mikäli Suomi jatkaa vielä olemassaoloaan tulevien vuosien turbulenssin jälkeen, Niinistön toimet tulevat varmasti ankaran uudelleen arvioinnin alaisiksi myös virallisella tasolla.

--------

Lukijat huom! Yle Watchin uudet kirjoitukset ovat jo yli vuoden verran löytyneet uutispalvelu Partisaanista. Tutustumisen arvoinen sivusto, jossa kerrotaan valtamedian vaikenemista maailman tapahtumista ja ilmiöistä ilman sensuuria.

MIKSI LÄNNEN ELIITIT OVAT AINA VAIN HUONOMPIA?

Tätä kirjoitusta tarjottiin verkkolehti Sarastukseen, mutta se kieltäytyi sen julkaisemisesta. Nyt artikkeli julkaistaan Yle Watchissa ja myös uutispalvelu Partisaanissa.

Antiikin Kreikassa kansalaisuuden yhtenä keskeisenä moraalisena ehtona oli tieto ja ymmärrys poliittisista asioista. Sen sijaan jälkimodernissa lännessä demokratia ei edellytä äänestysoikeuden saaneelta juuri muuta kuin kyvyn kirjoittaa ehdokkaan numero äänestyslippuun. Samaan alennustilaan kuuluu kansalaisten vääristynyt ja pinnallinen tieto politiikasta, jota valtamedia mielellään ylläpitää. Kun tähän lisätään vielä kulutusyhteiskunnan tarjoama helppous ja viihde, ollaan tilanteessa, jossa ihmisillä ei riitä kärsivällisyyttä yhteiskunnallisten kysymysten perinpohjaiseen haltuunottoon. Jos vakavampaa kiinnostusta työn ulkopuolisiin kysymyksiin ylipäätään löytyy, monet suuntaavat sen täysin toisarvoisten asioiden kuten fanaattiseen pallopelien ja pop-"kulttuurin" seuraamiseen. Tällaisessa yhteiskuntailmapiirissä yhdenmukaisten tiedotusvälineiden on helppo saada suurissa kysymyksissä massat hypnoottiseen otteeseensa. Näin on voitu iskostaa laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan vain lännen johtajien määrittelemä liberaalidemokratia ja ihmisoikeudet varmistavat loistavan tulevaisuuden koko ihmiskunnalle.

Yhtenäisen tiedotuksen ja koulutuksen kautta sosiaalistettu normikansalainen on vilpittömästi vakuuttunut muun maailman kelvottomista ja vaarallisista "yksinvaltiaista". Tätä käsitystä halutaan vahvistaa päivittäin vyörytetyissä uutisraporteissa, joissa kerrotaan kuinka "demokratia on uhattuna maailmalla". Tästä viimeisimpänä esimerkkinä on Yle Uutisten juttu Länsi oireilee, kun Putin ja muut diktaattorit jyräävät – kovat ajat koettelevat demokraattisia arvoja myös meillä, sanoo tutkija. Tarkoitushakuisessa kirjoituksessa haastatetuilla asiantuntijoilla ei ole halua avata lukijalle, mitä he tarkoittavat "demokraattisilla arvoilla", sillä jos he niin tekisivät, paljastuisi, että he puhuvatkin tosiasiassa ideologisen liberalismin arvoista eivätkä demokratiasta neutraalina päätöksentekojärjestelmänä. Nomenklatuuran edustajina yhteiskuntatieteiden auktoriteetit ovat uskollisia järjestelmää ohjaavalle poliittis-taloudelliselle eliitille, jonka vuoksi he eivät halua keikuttaa venettä puhumalla liberaalidemokratiaan kuuluvista valuvioista, massoja yhdenmukaistavasta manipulaatiosta ja vallankäytön korruptiosta.

Silmiinpistävää näissä huolestuneissa uutisjutuissa on uskomus, että lännen ja idän vastakkainasettelu olisi yksiselitteinen seuraus Venäjän, Aasian, Etelä-Amerikan ja Afrikan kansanjohtajien aggressiivisesta halusta kyseenalaistaa liberaalidemokratia ja "ihmisoikeudet". Samalla toimittajat näkevät ns. autoritääristen maiden olevan aloitteellisia toimijoita, jotka uhkaavat länsimaiden demokratioiden lisäksi myös omia kansalaisiaan. Tällaisessa asenteellisessa journalismissa ei oteta juuri koskaan huomioon sitä mahdollisuutta, että uusliberalismia ja lännen määrittämää "kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää" karttavat maat haluavatkin kulkea vain omia polkujaan ja toivovat, että länsi jättäisi ne "eettisyydellään" rauhaan.

Länsimaiden ulkopuolella nykyinen vastakkainasettelu nähdäänkin lännen haluna määrittää kansainväliset säännöt, joiden kautta hallitaan ennen kaikkea taloutta. Kyse ei olekaan väitetystä sivilisaatioiden välisestä kulttuurisodasta, vaan lännen johtajien pelosta menettää osa globaaleista resursseista, jotka ovat olleet ennen heidän vapaata riistaansa. Lännen silmäätekevien tämänhetkisen raivoamisen taustalla ei siis ole moraalinen närkästys vaan pettymys, ettei esimerkiksi Venäjä tule olemaan sille enää puoli-ilmainen bensa-asema ja Kiina pelkästään nöyrä bulkkielektroniikan tuottaja.

Moralistisessa korkeaveisussaan "vapaan maailman" journalistiset palkkatyöläiset sattuvat sivuuttamaan niin ikään sen tosiasian, että Yhdysvaltojen johdolla liberaalidemokratiaa on levitetty toisesta maailmansodasta lähtien pommein kaikkiin maihin, jotka eivät alistu lännen universalistisen ylimielisille arvoille ja ryöstökapitalismille. Ennen tätä kutsuttiin kriitikkojen keskuudessa imperialismiksi, mutta nykyään jopa vasemmistoälyköt vaikenevat siitä ja pitävät päinvastoin upeana, että vielä jäljelle jääneisiin traditionalistisiin kulttuureihin istutetaan heidän ihastelemansa sateenkaari-ideologia ja individualismia pönkittävä ontto kulutuskulttuuri.

Toiseutta palvovista puheistaan huolimatta lännen ylintä valtakerrosta hallitseva luokka ylenkatsoo sekä idän ei-liberaaleja demokratioita että perinteisiin arvoihin sitoutuneita omia kansalaisiaan. Lännen demokratiafasadin pysyvissä hallinnoissa ainoa laillisesti ja moraalisesti hyväksytty vaalitulos on se, joka miellyttää hallitsevaa ylimystöä. Sen moraalista yksimielisyyttä kyseenalaistavat populistiset ulostulot tai "väärät vaalitulokset" esitetään sitä vastoin uhkana meidän demokratiallemme.

Aikamme kuvaan sopii, että päättäjät pyrkivät vähättelemään vaikutusvaltaansa ja korostamaan kansalaisten asemaa liberaalidemokraattisessa järjestelmässä. Tämä teatteri on tärkeää nykydemokratian legitimiteetille, sillä mikäli vallankäyttöä arvioitaisiin realistisesti edustuksellinen demokratia osoittautuisi pian harhakuvaksi. Tämän näytelmän paljastamisesta ovat pitäneet vastaansanomattomasti huolta kolme viime vuosisadan alussa Italiassa vaikuttanutta yhteiskuntatieteilijää, Vilfredo Pareto (1848–1923), Gaetano Mosca (1858–1941) ja Robert Michels (1876–1936). Heitä pidetään yleisesti modernin eliittiteorian isinä, sillä he muotoilivat ensimmäisinä perusajatuksen, että olkoonpa korkeakulttuurin yhteiskuntamuoto mikä tahansa, siihen muodostuu aina vähemmistönä oleva hallitseva luokka tai eliitti. Sittemmin sosialistinen yhteiskuntakokeilu on vain vahvistanut tätä ajatusta.

Vilfredo Pareton, kolmikosta kuuluisimman, yksi tunnetuimmista aksioomista on liiketoiminnan tuottavuutta ja taloudellista valtaa kuvaava Pareton periaate, jonka mukaan varallisuus jakautuu 80/20 säännön mukaan. Pareto periaate on Pareto-jakaumien erityistapaus, jonka mukaan missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä. Gaetano Mosca puolestaan analysoi yhteiskuntaa hallitsevan vähemmistön ja sille poliittisesti alisteisen massan dynamiikan kautta. Tätä vuorovaikutusta hän piti luonnollisena sosiaalisen elämän lakina. Saksalaissyntyinen Michels tutki mm. edustuksellisen demokratian puoluejärjestelmää, josta hän johti harvainvallan rautaisen lain. Tuon lain mukaan eliitit luovat ideologisen ylärakenteen (monikultturismi, tasa-arvo jne.), jolla hallitaan ihmisiä. Kolmikon empiiriset ja tilastolliset argumentit ovat vakuuttavuudessaan niin kiistattomia, ettei varsinkaan nykyinen poliittinen nomenklatuura halua ottaa niitä julkisessa keskustelussa esille. Häveliäisyydestään huolimatta aikamme uusaristokratian kaksinaismoraali on sen verran julkeaa, että omaa korvaamattomuutta pidetään välttämättömänä ehtona demokratian turvaamiselle.

Globalistisen Amerikan Imperiumin patologiaa vuosikausia analysoinut Z-man kirjoittaa, kuinka länsimainen demokratia on suistunut eräänlaiseen kolonialismiin, jossa hallitsijat vaativat säännöllistä vahvistusta hallituilta. Vaaleista onkin tullut näytöksiä, joissa ihmiset kiittävät hallitsijoitaan heidän palveluksistaan. Z-manin mukaan "hallitsijat ovat luonnollisesti loukkaantuneita, kun äänestäjät eivät täytä sopimusta". Länsimaisen demokratian uudessa yksipuolisessa yhteiskuntasopimuksessa hallitseva luokka käskee ja äänestäjät tottelevat. Kaikki muu on moraalinen uhka demokratiallemme ja vaatii kaikki tarvittavat keinot sen tukahduttamiseksi.

2020-luvulla eliiteille on tarjoutunut yllättävä tilaisuus testata kansalaisten järjestelmäuskollisuutta koronarajoituksilla ja Ukrainan sodan pakotteista syntyneillä talousvaikeuksilla. Koronasta vuorokaudet ympäriinsä toistettu narraatio mahdollisti tolkun kansalaiset hyväksymään ilman näkyviä protesteja kansalaisvapauksien koeluontoiset rajoitukset. Varotoimet ainakin suurille ikäryhmille näyttävät jälkikäteen ylimitoitetuilta, sillä mm. Ilta- Sanomat on kertonut hiljattain, että THL:n mukaan koronaan voi suhtautua kuin tavallisiin hengitystieinfektioihin. Suomessa osa jopa niin sanotusta järjestelmän vastaisesta äärioikeistosta on patistanut feministihallitukselta kovempia koronatoimia samalla kun se kirittää eduskuntaa, joka on valmis vahingoittamaan Euroopan taloutta amerikkalaisten vaatimien geopoliittis-ideologisten pakotteiden vuoksi. Toisaalta niin sanotun kriittisen vasemmiston äärilaita on yhtä korruptoitunut kuin oikeiston ja se kannattaa ehdoitta lännen kartellikapitalistien ja teknotyrannien ohjaamaa globalistista politiikkaa. Tällä hetkellä lännen apaattiset kansalaiset näyttävät olevan vasemmalta oikealle läntisen johdon tiukassa otteessa mitä tulee puhtaasti ideologisesti harjoitettuun vaihtoehdottomaan politiikkaan. Toisaalta läntisen eliitin rakentama korttitalo on niin horjuvalla pohjalla, että se saattaa luhistua pelkästään seuraavaan kylmään talveen tai Ukrainan sotatilanteen epätoivottuun muutokseen. Katteettomassa itsevarmuudessaan läntisillä päättäjillä ei ole tiettävästi mitään varasuunnitelmaa, mikäli ideologiset tavoitteet eivät kovasta uskosta huolimatta toteudukaan.

On vaikea sanoa, johtuuko länsimaalaisten alistuminen eliitin ideologiselle vaihtoehdottomuudelle orgaanisten yhteisöjen hajottamisesta seuranneesta sirpaloitumisesta, jolloin "yhteisön" ainoaksi yhteiseksi nimittäjäksi on tullut yksilön triviaalien mielihalujen turvaaminen. Tämä siitä huolimatta, että yksilövapauksien takaajina esiintyvät lännen päättäjät ovat globalismi-utopiaansa ajaessaan rajoittaneet kansalaisvapauksia viime vuosina rajusti. Nyt näyttääkin siltä, että vapauksien ennalta arvaamattomalla säännöstelyllä ja taloudellisella kurjistamisella kansalaisista on tehty riippuvaisia järjestelmästä, jolloin he ovat valmiita alistumaan mihin tahansa, kunhan luvataan paluu "normaaliin" joskus lähitulevaisuudessa.

Jostain syystä yhteiskunnallisen eliitin ja tavallisten kansalaisten välinen intressiristiriita ei valkene edes suurelle osalle kriittisiä kansalaisia. Se on aiemmin ehkä ymmärretty, mutta nykyisessä lännen ja idän vastakkainasettelussa toisinajattelijat ovat palanneet ruotuun ja asettuneet heitä aiemmin kyykyttäneen lännen johdon taakse. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että "kansalaisten parasta" ajattelevan koronavouhotuksen ja ulkopoliittisen loiskiehunnan keskellä läntiset eliitit jatkavat samaa kansan eduista piittaamatonta politiikkaa, jota ne ovat harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Ne ylläpitävät hallintoja, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole kansankunnan edun turvaaminen vaan globalistisen utopian toteuttaminen, josta antaa viitteitä mm. Maailman talousfoorumin esittämät visiot.

Lännen ulkopuoliset eliitit saattavat olla näkyvissä toimissaan mielivaltaisempia kuin täällä, mutta sen rummuttamisella ei ole merkitystä, koska se ei vaikuta elämäämme samalla tavalla kuin omiin eliitteihimme kohdistuvat protestit. Päinvastoin, johtajamme edistävät mielellään kriittistä keskustelua idän väitetyistä despooteista, koska se suuntaa arvostelevan katseen pois läntisten eliittien omavaltaisuudesta. Pitää muistaa, että silloin kun vaikutusvaltaiset länsimaalaiset moittivat itää ja kolmatta maailmaa demokratian puutteesta, kyseessä on useimmiten projektio omasta epädemokraattisesta vallankäytöstä, joka ei kestäisi päivänvaloa.

Jälkimoderni läntinen eliitti, jota voi kutua myös manageriaaliseksi luokaksi, on lähes kaikissa suurissa kysymyksissä eri puolella kuin kansa, vaikka se kaikin manipulatiivisin keinoin yrittääkin teeskennellä toista. Tyypillinen esimerkki aikamme ylimystön kaksinaamaisuudesta on sen pyrkimys tuputtaa hallintojensa kautta massoille tasa-arvon ideologiaa, vaikka se on omaksunut itselleen etuoikeuden identiteetin. Huolimatta kansallisvaltion johdon taktisesta yrityksestä esittää kansanomaista ja pikkuporvarillista, sen ilmiselvä eriytyminen on synnyttänyt moraalisen ongelman. Koska hallitsevat eliitit eivät ole enää sitoutuneita kansoihinsa, vaan maasta riippumatta tuntevat lojaliteettia vain toisiaan kohtaan, se on luonnollisesti herättänyt valveutuneessa kansanosassa ankaraa arvostelua. Käytännön ilmauksensa se on saanut populistipuolueiden EU:n, globalismin ja eliittien vastaisuudessa. Järjestelmän pelkona on ollut, että populistien viesti tavoittaisi myös kansan enemmistön.

Globaalisti verkostoituneet kansalliset johtajat ovat selvässä ristiriitatilanteessa, jossa heidän pitäisi huolehtia kansakuntiensa eduista, vaikka he ovat samalla sitoutuneet ylikansalliseen eliittiin, jonka intressit ovat toisaalla. Luodakseen moraalisen oikeutuksen (sic) kansan elintärkeiden etujen pettämiselle, eliittien on täytynyt muokata kansakunnat sellaisiksi, joissa yhteisestä historiasta kumpuavia intressejä ei juuri enää ole. Me kaikki tunnemme tämän eurooppalaista kantaväestöä vastaan käydyn sodan suklaalla kuorrutetut käsitteet: monikulttuurisuus ja monimuotoisuus.

Läntisten kansallisvaltioiden globalistinen eliitti asetti sosialismin romahduksen jälkeen Leninin tapaan itselleen kysymyksen: mitä on tehtävä? Vastaukseksi saatiin monikulttuurisuus, massamaahanmuutto ja moninaisuus, joiden tarkoitus on ollut luoda poliittiselle pelille aivan uudet parametrit. Kun poliittisten päättäjien omista kansakunnista tehdään monikulttuurisia ja liberaalisti "moniarvoisia", on synnytetty tilanne, jossa kansoja ei määritetäkään enää yhteisen historian ja kulttuurin kautta. Mikä tahansa läntinen kansa on nyt vain yksi monimuotoinen kansakunta muiden samanlaisten joukossa. Koska läntiset kansallisvaltiot määritellään enemmän monikulttuuri-ideologiaa palvelevien vähemmistöetuoikeuksien kuin kansallisen enemmistön etujen perusteella, globalisoituneiden kansallisten eliittien ei enää tarvitse välittää alkuperäisväestön ydinetujen turvaamisesta. Tällaisen manööverissä kansalaisia suostutellaan päättelyketjulla, jossa jokainen länsimaa on vain pienoismalli globalisoidusta maailmasta. Tällöin ei voi olla enää kansallisia etujakaan ja kansalliset johtajat voivat "oikeutetusti" ajaa pidäkkeetöntä globalismia välittämättä alkuperäisväestön tarpeista.

Eettisessä kuperkeikassaan lännen korruptoituneet johtajat voivat syyllistää kansojaan, sen sijaan että he joutuisivat kansantuomioistuimen eteen syytettynä valtiopetoksesta. Moraalisen aloitteen käsiinsä saanut yläluokka voikin nyt painostaa työtätekeviä eurooppalaisia luopumaan hyvinvoinnistaan mm. vihreän siirtymän verukkeella samalla kun "ilmastonmuutostalkoilla" oikeutetaan veronmaksajien tulonssiirrot kehitysmaihin. Globaaliin vastuuseen vetoamalla hyvinvoiva lännen eliitti saarnaa "yhteisestä ihmisyydestä" ja rajattoman maahanmuuton siunauksellisuudesta, vaikka se on itse eristäytynyt muusta ihmiskunnasta.

Lisäksi päättäjien suuruudenhullut tavoitteet koko maailman pelastamiseksi ovat pelkkää retorista moraaliposeerausta ilman konkretiaa. Tästä huolimatta heillä on röyhkeyttä pitää itseään ihmiskunnan ja Äiti Maan suojelijoina, joiden on hallittava ja valvottava tarkkaan tavallisten ihmisten valintoja. Managerialisen järjestelmän kerma katsoo, että heidän tehtävänsä ei ole vain määrätä ihmiskunnan suunta, vaan pitää huolta myös siitä, että heidän määräämiään sääntöjään noudatetaan asianmukaisesti. Näissä demokratian tekopyhyyden harjoitelmissa eliitti tähtää yhteiskuntaan, jossa kansakuntien ja samalla kansalaisten edut on pyyhitty pois jopa arkiajattelusta.

Kun nykyjohtajiamme tarkastellaan historian valossa, he näyttävät kaikissa suhteissa kehnommilta edeltäjiinsä nähden. Muinaisuudesta löytyy runsaasti halpamaista ylimystöä, mutta pahimmillaankin se tunsi sentään kohtalo- ja veriyhtyettä alamaisiinsa toisin kuin aikamme vastuuttomat kosmopoliitit. Tietysti jälkimodernien massojen lammasmaisuus, apaattisuus ja mukavuudenhalu on mahdollistanut pitkälti sen, että päättäjiksi on noussut mitä keskinkertaisinta ja kelvottominta väkeä. Oli miten oli, eliittien pompöösi esiintyminen yhdessä poptähtien ja Hollywoodin kerman kanssa kertoo yksiselitteisesti niiden laadullisesta rappiosta ja moraalisesta korruptiosta. Kansojensa etujen pettäminen ja universalistiset fantasiat ovat merkki hallitsijoiden selkärangan puutteesta, mille on vaikea löytää vertailukohtaa maailmanhistoriassa.

Poliittisen eliittimme kyvyttömyys on vääjäämätön seuraus pitkään jatkuneesta liberaalista järjestelmästä. Toisin sanoen länsimaiden heikkous ei johdu vallalla olevasta johtajuudesta sinänsä, vaan eliitit ovat samojen kehityskulkujen tuotetta kuin vallitseva lännen kriisi. Edellä lainatun Z-manin mukaan pääsyynä tähän on keskiluokkaisuutta idealisoiva kulttuuri, joka nitistää todelliset lahjakkuudet. Eliittimme ovat keskinkertaisia siitä yksinkertaisesta syystä, että se ilmaisee johdonmukaisesti jälkimodernia massayhteiskuntaa. Pääministeri Sanna Marin on lähes täydellinen esimerkki eliittimme luonteettomuudesta, koulutetun apinan keskinkertaisuuden syndroomasta.

Aikamme surkeat eliitit ovat myös seurausta aidon luonnonvalinnan puutteesta. Tämä taas johtuu siitä, että edellisten sukupolvien johtoon kiivenneet toisen luokan päättäjät valitsevat seuraajikseen kolmannen luokan miehiä – ja nykyään yhä useammin naisia – jotka puolestaan valta-asemassaan valitsevat ihmisiä, jotka eivät uhkaa heidän asemaansa. Managerialinen järjestelmä nostaa mielellään naispoliitikkoja, koska he ovat tunnetusti kaikkein järjestelmäuskollisimpia konformisteja. Koska naispoliitikot ja naisvirkamiehet kannattavat innokkaimmin lännelle tuhoisia muotiaatteita ja hylkivät idealisteina kaikkea reaalipolitiikkaa, he ovat oivaa materiaalia nykyhallintojen mannekiineiksi.

Managerialismi päätyykin aina johtajien epäpätevyyteen edistäen näin kulttuurista entropiaa. Vaikka myös nykyisen järjestelmän oletetaan takaavan omistavan luokan valta-aseman, se päätyy kuitenkin ennen pitkää korvaamaan sen epäpätevällä luokalla. Nykyjohto tietää toki oman heikkoutensa, mutta juuri siksi se haluaa peittää jälkensä täyttämällä koko järjestelmän epäpätevillä ihmisillä. Näin länteen on päässyt syntymään poliittinen järjestelmä, jonka julkisivua hallitsevat keskinkertaiset mutta vastuuttomuudessaan vallanhimoiset nuoret naiset sekä dementiasta kärsivät 80-vuotiaat marionetit.

Edellä kuvatun perusteella aikamme poliittiselle eliitille on tunnusomaista jakomielinen suhde kansaan. Yhtäältä ne kosiskelevat massojen makua samaistumalla latteaan pop-kulttuuriin ja Hollywoodiin. Osa näkyvän vallan käyttäjistä karttaa julkisissa ulostuloissaan vakavaa taidetta ja korkeakulttuuria, koska ne on leimattu mediassa elitistisiksi ja tavallista kansaa "syrjiviksi". Kyse ei ole vain amerikkalaisesta ilmiöstä, vaan mauttoman globalistisen eliittikulttuurin tyyli näkyy myös maamme pääministerin halussa esiintyä poptähtien ja julkkishomojen kanssa. Päättäjien trendien seuraaminen ei juuri eroa hipstereistä, jotka pykivät kulutusvalinnoillaan olemaan ajan hermolla. Tässä on jo elitismin tuoksua, mutta pop-kulttuurin maastossa se on vielä hyväksyttävää, vaikka varsinainen jetset-elämä koskeekin vain globalistista eliittiä eikä suurta äänestäjämassaa. Vuokramurjuissaan elävä kansa voi lävistyksineen ja karmeine musiikkimakuineen tuntea olevansa edes jossain määrin yhtä eliitin kanssa.

Toisaalta epävarmaksi itsensä tunteva nykyeliitti yrittää luoda etäisyyttä itsensä ja laajan keskiluokan välille. Sillä on selvästi epätoivoinen tarve erottautua vallitsevasta elämäntavasta, joka vahvistaa samankaltaisuutta. Tätä kaikkialle läpitunkevaa samuutta jälkimodernissa yhteiskunnassa on kuvannut filosofi Alain de Benoist artikkeleissaan ja tuoreimmassa kirjassaan The Ideology of Sameness. Ranskalaisfilosofi korostaa kuinka liberalismin ja individualismin aikakaudella kaikista ihmisistä on periaatteessa tullut vaihdettavia yksikköjä keneen tahansa toiseen. Hän jättää kirjoituksissaan kuitenkin huomioimatta eliitit, jotka voivat valtansa ja varakkuutensa ansioista pyristellä eroon massojen lohduttomasta yhdenmukaisuudesta.

On ironista, että "individualistista" samanlaisuutta synnyttävää järjestelmää hallinnoiva eliitti pyristelee kaikin keinoin irti sen harmaudesta korostaakseen omaa erityisyyttään. He kiirehtivät kansan suurelle enemmistölle vihamielisestä muotiaatteesta toiseen vain siksi, että pelkäävät sulautuvansa kulttuurimme latistavaan tylsyyteen. Heidän siirappiset palopuheensa erilaisten kummajaisten ja biologisten mahdottomuuksien puolesta eivät perustu niinkään ideologiseen kiihkoon vaan pelkoon, että keskiluokkainen merkityksettömyys tukahduttaa heidät. Puheet viidestäkymmenestä sukupuolesta ja monikulttuurista välttämättömänä voimavarana ovat triviaaleja esimerkkejä uuden ylimystön pyrkimyksestä luoda muuri vallitsevaa merkityksettömyyttä vastaan. Vaikka nämä eleet ovat sinänsä yhdentekeviä, ne synnyttävät ainakin toivotun moraalisen jakolinjan massojen ja "eliittien" välillä.

Demokratiaa on puolusteltu yleensä sillä, että siinä hallinto toteuttaa parhaiten kansan tahtoa. Aikamme päättäjien harjoittama politiikka kertoo kuitenkin toista, koska eliitillä ei näytä olevan mitään intressiä ajaa kansan asiaa. Sen lisäksi, että eliitin edut ovat muualla, se toimii kaiken lisäksi aktiivisesti kansan päämääriä vastaan; managerialisen luokan hallussa oleva valtio, media ja yliopisto painostavat kansalaisia alistumaan päätöksiin, jotka eivät ole missään mielessä enemmistön edun mukaisia. Olemme tilanteessa, jossa viranomaiset, valtamedia ja yliopistot julistavat, kuinka kantaväestön halu elää oman näköistensä ihmisten keskuudessa on moraalitonta. Kansalaisen ei ole edes sallittu tiedostamaan eri populaatioiden eroja, koska se on rasismia. Vanhemmat, jotka vastustavat koulujen Seta-propagandaa ja transvestiittien satutunteja lastentarhoissa saavat kuulla olevansa transfoobikkoja, josta esimerkiksi Norjassa voi saada kolmen vuotta ehdotonta vankeutta. Koska mitään massaliikettä näitä mielettömyyksiä vastaan ei ole syntynyt, managerialinen luokka voi helposti perustella toimensa kansan tahdolla.

Ilmiselvästä epävarmuudestaan ja keskinkertaisuudestaan huolimatta nykyeliitti kykenee silti pompottamaan kansaa mielin määrin. Tämä on arvoitus, joka vaatisi perusteellista tutkimusta tähän johtaneesta kulttuurista ja massojen lauhkeudesta. Niin kauan kuin kansalaiset välttävät mukavuudenhalussaan vaivannäköä ja riskejä, he alistuvat mitä kehnoimmalle eliitille.

Rappeutunutta uusaristokratiaamme vaivaava johtajuuden puute ja vastuuttomuus näkyy toistensa selkien taakse piiloutuvissa päättäjissä. Näille henkisille kääpiöille riittää, että he saavat palan eliitin kakusta sen sijaan, että asettuisivat järjestäytyneen vähemmistön hegemoniaa  vastaan ja alkaisivat puolustaa kansaa edestä päin kuten Unkarin pääministeri Viktor Orbán. Voisi olettaa, että Suomessa suurta suosioita nauttiva presidentti Sauli Niinistö kuuluisi samaan sarjaan kuin Orbán, mutta tosiasiassa hän jos kuka on tyypillinen länsijohtaja, joka peräänkuuluttaa "kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää" ja ajaa Macchiavellin kärsivällisen ovelana kettuna atlantistien globalistista agendaa.

Oswald Spenglerin oletus lopun ajan kulttuuriin ilmestyvästä caesarismista onkin ennen aikaista, sillä esimerkiksi liberaalieliitin kavahtamasta Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpista ei tullut suon kuivattajaa, vaan hän osoittautui politiikassaan melko tavanomaiseksi järjestelmän mieheksi. Luultavasti tulemme kärsimään vielä pitkään itsestään liikoja luulevasta länsieliitistä. Järjestäytymättömän kansan varaan muutosta ei voi laskea, vaan uuden ajan vastuulliset ja voimakkaat päättäjät voivat nousta vain nykyeliiteistä, joiden mädännäisyyteen he eivät halua enää sitoutua.

KUINKA POLIITTINEN JOHTOMME HUORASI SUOMEN USA:N ILMAISEKSI ETUVARTIOKSI

Viime torstaina 12. toukokuuta nähtiin käsikirjoituksn mukainen historiallinen mediaspektaakkeli, jossa maamme poliittinen johto julisti Suomen jättävän hakemuksen sotilasliitto Natoon. Valtioneuvoston pääministeri Sanna Marin ja presidentti Sauli Niinistö olivat valinneet julistuksensa päivämääräksi suomalaisuuden päivän, mikä sopikin hyvin valheen aikakauteemme, jossa sota on rauhaa ja tietämättömyys voimaa. Suomalaisuuden päivän merkkihahmona juhlittava valtiofilosofimme J. V. Snellmanin lentävä lause Historia lohduttaa meitä sillä, että kansalla, joka todella tahtoo olla itsenäinen, aina on voimaa puolustaa itseään saa aikamme kieroutuneessa postmodernissa tulkinnassa aivan uuden sisällön: mitä enemmän luovutamme itsenäisyyttämme, sitä itsenäisempiä olemme! Tämä sama logiikka on vallalla kaikkialla lännessä, jossa alkuperäisväestön korvaaminen kleptoparasiittisilla muukalaispopulaatoilla selitetään rikkaudeksi, "joka tekee meistä vahvempia".

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on tarkoituksella vaiettu kaikenlaisen liittoutumisen kääntöpuolena oleva kansallisen itsenäisyyden väheneminen ja lopulta sen menettäminen. Kun Suomi on luopunut poliittisesta päätöksentekovallastaan, omasta valuutastaan ja itsenäisestä puolustuksestaan ainoastaan ilveilijä voi väittää maan olevan enää itsenäinen. Kyse on vain kulisseista ja siksi olisi pelkkä muotoseikka, jos Suomi liitettäisiin osaksi EU:n tulevaa liittovaltiota. Itsenäisyyspäivän juhlinta ja muut liputuspäivät ovat jo tällä hetkellä pelkkiä kuolleita rituaaleja, joilla kansalaisille luodaan illuusio yhteisestä suvereenista Suomesta. Näillä rituaaleilla kansalaisilta halutaan peittää kansanvallan anastaminen pala palalta ja sen siirtäminen historian hämärämiesten suljettuihin saleihin.

Länsimaiden poliittinen luokka Suomesta Portugaliin ei ole vuosikymmeniin sitoututunut ajamaan kansojensa intressejä, vaan heidän "yhteisöjään" ovat epädemokraattiset kansainväliset organisaatiot ja niiden pienet läpinäkymättömät piirit. Suomessa tätä Yhdysvaltojen syvän valtion johtamaa liberaalidemokraattista imperialismia, "kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen" etua, on korostanut näkyvimmin presidentti Sauli Niinistö. Natoon liittyminen on ollut Niinistön kaltaisille maamme atlantistisille globalisteille keskeinen osa universalistista projektia, jossa suomalaisten resurssit ohjataan puolustamaan liberaalidemokratian nimellä kulkevan globalistikerhon valtapyyteitä. 

Toisin kuin asia julkisuudessa esitetään juuri Sauli Niinistö on ollut jo vuosikymmeniä Suomen Natoon liittymisen harmaa eminenssi. Tuoreimman esimerkin tosiasioiden kääntämisestä päälaelleen tarjoaa Turun Sanomissa 13. toukokuuta ilmestynyt koko sivun agendauutinen "Sauli Niinistön Nato-kannan käänsi lopulta Putinin uhkailu". Jatkuvalle median propaganda-altistukselle joutuneelle kansalle TS:n meriselitys saattaa mennä vielä läpi, mutta kun kysymystä tarkastelee julkitulleiden todisteiden valossa, Niinistö on ajanut Natoon liittymistä vuosikausia ennen ainuttakaan Putinin Venäjän aggressiota. Niinistön halu Suomen Nato-jäsenyydelle ei siis liity aktuaaliin Venäjän uhkaan, vaan yksinkertaisesti pyrkimykseen sitoa Suomi lopullisesti lännen globalistiseen valtapiiriin. Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, että Niinistö on ollut mukana aikaisemmissa projekteissa, joissa Suomea ajettiin Euroopan Unioniin ja luovuttiin omasta valuutasta. 

Niinistön operettiesitys on mennyt kansan syvissä riveissä hyvin läpi, sillä hän on aina osannut haistaa populistisesti tuulen suunnan oikein. Aikana, jolloin kansa oli hyvin Nato-vastaista Niinistö ei rohjennut kansanuosion laskun pelossa esittää avoimesti kantaansa sotilasliittoon liittymisen puolesta, vaan päinvastoin teeskenteli epäilevää Tuomasta. Vaikka kyse ei olekaan mistään valtiomiesmäisestä älyn jättiläisestä, istuva presidenttimme on osannut taitavasti vedota kansaan, josta yhtenä esimerkkinä uutinen vuodelta 2016: Presidentti Niinistö Ylellä: Natosta pitäisi kysyä myös kansalta. Niccolò Machiavellin Ruhtinas-kirjaa apuna käyttäen Niinistön poliittista vallankäyttöä voisi leijonan sijaan symboloida kettu. 

Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista. 

Näyttöä toisenlaisesta Niinistöstä on riittämiin ja siitä ovat valmiita kertomaan hänen poliittiset aikalaistodistajansa, joilla vallasta syrjäytettyinä ei ole enää mitään menetettävää. Yksi heistä on Keskustapuolueen grand old man Paavo Väyrynen, joka on ollut omalla tavallaan hyvin samanlainen opportunistinen kettu kuin Niinistökin. Vasta kun Väyrynen on joutunut poliittiselle sivuraiteelle, hän on laskelmoivan politikoinnin sijaan alkanut puhua totta. Näitä paljastuksia hän on julkaissut blogissaan, johon valtamedia ei halua vahingossakaan viitata. Itse asiassa Väyrynen on tällä hetkellä mediassa persona non grata eikä häntä uskalleta kutsua Ylessä yhteenkään poliittiseen keskusteluun EU:sta ja Natosta, koska hän kyseenalaistaisi ikävällä tavalla vakiovieraiden Mika Aaltolan ja Charly Salonius-Pasternakin lännettyneen narraation.

Väyrynen julkaisi 22. huhtikuuta blogikirjoituksen Vaarallista uhkapeliä isänmaan kohtaloilla, jossa hän kirjoitti istuvasta presidentistä muun muassa tähän tapaan:

Hyvin erikoinen on ollut tasavallan presidentti Sauli Niinistön rooli.

Poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä. Tultuaan valituksi tasavallan presidentin tehtävään vuonna 2012 hän alkoi esiintyä perinteisen linjan tukijana.

Minäkin luotin tähän ja kannatin aluksi Niinistön uudelleenvalintaa.

Helmikuun 18. päivänä 2016 julkaisemassani blogissa perustelin kantaani sillä, että ”luotan Niinistön pitävän Suomen Paasikiven linjalla ja turvaavan Suomen säilymisen sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.”

Ajan oloon aloin epäillä Niinistön turvallisuuspoliittista linjaa. Kesäkuun 12. päivänä 2017 julkaisemassani blogissa ”En voi enää tukea Sauli Niinistön uudelleenvalintaa” kirjoitin:

”Nykyisen hallituksen toimikaudella on otettu selviä askeleita sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Olen hyväuskoisesti tulkinnut, että ne ovat toteutuneet valtioneuvoston tahdosta. Viime aikoina on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että Sauli Niinistö on tasavallan presidenttinä tätä kehitystä johtanut.”

Niinistö oli vanhana kehäkettuna hivuttamassa Suomea kyökin kautta Natoon jo vuonna 2014, jolloin virallinen Suomi liittyi kansalta kysymättä niin sanottuun isäntämaasopimukseen (Host Nation Support eli HNS), joka mahdollistaa Nato-maan joukkojen tukemisen niiden ollessa Suomen alueella. Sopimuksen sanotaan lisäävän Suomen valmiutta vastaanottaa Natolta apua ja järjestää harjoituksia Suomessa niin rauhan kuin kriisin aikana. Tämäkin oli vain yksi vaihe kohti Niinistön ideologista ja poliittista päätavoitetta, Natoon liittymistä, jonka toteutumiselle antoi tilaisuuden Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. 

Yksinkö Venäjän informaatiovaikuttamista ja propagandaa?

Kaikesta yksipuolisesta informaatiosta huolimatta ei voida kiistää, etteikö kansalaisten halu liittyä Natoon olisi aitoa ja päällisin puolin perusteltua. Venäjän itsepuolustukseksi naamioitu aggressio eteläisen Euroopan laidalla on kiistämätöntä, jonka vuoksi Lännen asiamiehet saivat käteensä retorisesti vakuuttavan ässäkortin, joka on nyt lätkäisty pöytään Nato-jäsenyyden puolesta. Lisäksi unestaan herätetyn kansan historiallinen muisti tietää kaikkea ikävää mitä venäläiset ovat aiheuttaneet suomalaisille. Nykytilanteesta huolimatta Suomi on elänyt lähes 80 vuotta rauhassa itänaapurinsa kanssa eikä Venäjä ole edes slaavilaisen veljessodan keskellä esittänyt sotilaallisia uhkauksia Suomelle. Päinvastoin, Venäjä on halunnut korostaa Suomen puolueettomuutta ja näkee sen yhtenä Itämeren sotilaallisen vakauden takaajana. Vasta Suomen valtiojohdon puheet Natoon liittymisestä ovat saaneet Venäjän johdon reagoimaan. 

Kansan enemmistön jyrkkä takinkäännös myönteiselle Nato-kannalle ei johdu pelkästään Ukrainan sodasta, vaan osasyynä on median vuosia jatkunut systemaattinen Venäjän vastainen kampanja ja lobbaus maamme Natoon liittymisen puolesta. Kyse ei ole mistään ajan myötä syntyneestä asenteesta, vaan kampanja voidaan ajoittaa tarkasti vuoteen 2014, jolloin Suomen mediakenttään syntyi yhdessä amerikkalaisten kanssa Mediapooli-niminen verkosto. Se toimii valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä ja saa siltä rahoituksensa. Mediapooliin kuuluu koko etabloitunut tiedotusvälinekenttämme, niin lehdistö, Yle, MTV kuin keskeisimmät kirjankustantajat. Julkisuudessa tästä verkostosta ei ole puhuttu ymmärrettävästi juuri mitään ja Internetin portivartijat ovat pitäneet huolta siitä, ettei "kerhosta" löydy edes Wikipedia-artikkelia. Kun Mediapoolin ottaa missä tahansa foorumissa esille, alkaa jo pian kuulua syytöksiä "salaliittoteorioista", mikä onkin kätevä tapa tukahduttaa keskustelu alkuunsa.

Vain harva media-alan ihminen on kirjoittanut asiasta, poikkeuksena Suomen Kuvalehden, Iltalehden ja Uuden Suomen päätoimittajana ja Helsingin Sanomien toimittajana toiminut Mauno Saari. Hän kirjoittaa vuonna 2018 ilmestyneessä kirjoituksessaan Mediapoolista näin:

Mediapooli on valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä tai alaisuudessa toimiva liitto tai yhtymä, johon kuuluu käytännössä koko maan media. Poolin tehtäväksi on määritelty ”median toiminnan turvaamiseksi tarvittavan varautumistoiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen”. Hauskasti sekavan määritelmän takaa löytyy ajatus Venäjän uhkasta ja sen torjumisesta.

Mediapooli ”seuraa myös informaatiovaikuttamista ja sosiaalisen median ilmiöitä”, Huoltovarmuuskeskuksen sivuilla kerrotaan. Sivuilta löytyy poolin puheenjohtajan haastattelu, jossa hän avoimesti sanoo, että toiminnan taustalla on Krimin siirtäminen Venäjän hallintaan.

Mediapooliin kuuluu siis ”kattavasti” koko Suomen lehdistö. Kun Suomen Kuvalehti äskettäin antoi vuotuisen journalistipalkintonsa (jota olin perustamassa SK:ssa 1970-luvulla!), valinta kohdistui Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paanaseen. Oiva valinta, jos perusteena on käytetty venäjävihan määrää.

Väitän, että tällainen toiminta on upouutta suomalaisessa mediassa, mutta myös kansainvälisesti. Niin pooli itsekin sanoo todetessaan kotisivuillaan, että tällainen yhteistyö viranomaisten kanssa on ”kansainvälisesti ainutlaatuinen”. Valtiolla on Huoltovarmuuskeskuksen kautta tarkkailijan, linjaajan ja kontrolloijan asema koko Suomen mediakentässä!  Mihin unohtui median tehtävä vallan vahtikoirana? Heiluttaako häntä koiraa?

Saari jättää mainitsematta, että Mediapoolilla on läheiset suhteet Yhdysvaltain hallintoon ja mediakenttään. Esimerkiksi avoimesti kulttuurimarxilaista politikointia harjoittava, yksipuolisena "faktantarkastajana" tunnettu toimittaja Johanna Vehkoo, on saanut Mediapoolin avittamana "journalistista koulutusta" Yhdysvalloissa. Tämä selittää osaltaan Vehkoon yksipuolisen, Yhdysvaltain demokraattipuolueen agendoja ajavan journalismin.

Avoimesti kriittistä ja tasapuolista Nato-keskustelua Suomen tiedotusvälineistä ei löydy, koska kovassa kiireessä toimitaan kuin käytettyjen autojen kauppias, joka torppaa heti alkuunsa ikävät kysymykset. Sen sijaan valtamedia korostaa, että henkilöissä, jotka tuovat esiin ikäviä totuuksia Natosta ja Ukrainasta, täytyy olla jotain epäilyttävää. Pitäisi puhua vain ja ainoastaan Venäjän pahuudesta ja Naton autuaaksi tekevästä voimasta. Ylipäätään Nato-kriittisten lyttäämisessä on vallalla henkilöön käyvä virheargumentaatio, jossa sotilaallista puolueettomuutta vaativien kiusallisia perusteluja ei juuri kuunnella, vaan heidät leimataan yksiselitteisesti hörhöiksi, kommunisteiksi, itsetarkoituksellisiksi vastarannan kiiskeiksi tai salaliittoteoreetikoiksi.  Koko ongelmaa ei olisi, jos media pyrkisi edes muodolliseen objektiivisuuteen. Koska media on hylännyt valtakriittisen tehtävänsä, jää riippumattomien tiedotusvälineiden epäkiitolliseksi velvollisuudeksi kertoa vaietuista näkökannoista ja tosiasioista.

Silloin kun maamme tiedotusvälineissä otetaan puheeksi propaganda, se keskittyy lähes pelkästään läntisen kulttuuripiirimme ulkopuolisiin maihin kuten Kiinaan, Afganistaniin ja Venäjään. Kansalaisten tietoisuuden kannalta oman propagandan paljastaminen olisi kuitenkin tärkeämpää, koska vain siihen voimme vaikuttaa. Venäjän itsestäänselvän propagandan kauhistelu ei vaikuta mitenkään tuon propagandan olemassaoloon, sillä se tekee sitä meistä riippumatta. Sen sijaan jos lännen propaganda omia kansalaisia vastaan nousisi puheeksi sillä olisi jo vaikutusta ko. manipulaation jatkuvuuteen.

Propagandoissa on myös eroja. Venäjän propaganda on niin kömpelöä ja suoraa, että sen huomaa tyhmempikin. Vastaavasti Lännen propaganda on petollisuuudessaan niin sofistikoitunutta, ettei sitä usein edes tunnisteta propagandaksi. Tähän on syynä Lännen tai paremminkin Amerikan mediaa hallitsevien Levantin perillisten yli sadan vuoden etumatka (Hollywood syntyi 1910-luvulla) massojen joukkomanipulaatiossa. Manipulaatio on entistä hienostuneempaa, koska sen on pitänyt pysyä samassa tahdissa yleisen koulutustason nousun kanssa. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että mitä koulutetumpi ihminen, sitä kritiikittömämmin hän on sisäistänyt hallitsevan doktriinin (vrt. Gramscin hegemoniateoria).

Kansalaisten henkilökohtaisen, monesti sukutaustalla oikeutetun, Venäjä-vihan pitää olla vapaassa maassa sallittua. Sen sijaan silloin kun valtiollinen Yle ja muun virallinen Suomi alkaa vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen demonisoida itänaapuria pitää hälytyskellojen soida ja kysyä kuka hyötyy. On selvää, ettei globalistinen eliittimme taloudessa, politiikkassa ja mediassa tunne vihaa Venäjää kohtaan, kunhan se vain alistuisi liberaalidemokratiaamme ja rapistuvan Yhdysvaltojen hegemoniaan. Valtiojohdon suojelema Mediapooli on osoitus siitä, että Venäjän vastaisuutta on jauhettu suurille massoille kyynisen systemaattisesti jo vuosia ainoana päämääränä pehmittää kansalaiset myönteiselle Nato-kannalle. 

Suomen tie Natoon ei ole missään vaiheessa ollut sen omissa käsissä eikä poliittinen johtomme ole sitä oikeastaan toivonutkaan, koska se on aina halunnut istua Lännen isojen poikien pöydässä kilttinä kuunteluoppilaana keräten lattialta armopaloja. Varsinkin maamme haitallisimmalla puolueella Kokoomuksella on jo pitkään ollut alemmuudentuntoinen hinku hinata Suomea kaikkiin mahdollisiin lännen liberaalidemokraattisiin instituutioihin. 

Virallisen selityksen mukaan Suomen Natoon hakemisen syynä oli Venäjän aggressio Ukrainassa. Jos asiaa kelaa hieman taakse päin syy-seurausketju ei ole näin yksiselitteinen, vaan sodan syitä pitää hakea Yhdysvaltain ja Venäjän välisestä valtataistelusta globaalilla pelikentällä. Yhdysvaltain demokraattihallinto teki heti Joe Bidenin presidenttikauden alussa selväksi, että se haluaa panna Venäjän polvilleen, koska se ei näytä alistuvan Amerikan poliittiselle ja kulttuuriselle hegemonialle. Bidenin hallinto tiesi, että mikäli Venäjän turvallisuushuolia Ukrainassa ei kuunnella, se yrittää sotilaallista ratkaisua kuten maa oli aiemmin avoimesti julistanut. Rauhansopimus ja takeet Ukrainan puolueettomuudesta olisivat olleet mahdollisia, mutta Yhdysvaltain johto ei tätä koskaan halunnut, koska sen tavoitteena oli alusta alkaen saada Venäjä hyökkäämään, jolloin sille voitaisiin julistaa epäsuorasti sota. Hölmö Venäjä astui kuin astuikin hyökkäyksellään miinaan, josta se voi syyttää vain itseään. Se on ilman muuta vastuullinen, mutta olisi itsepetosta väittää, ettei USA/Natolla olisi ollut osuutta asiaan.

Läntisen valtaeliitin viime vuosikymmenellä kohtaamat takaiskut, Donald Trumpin vaalivoitto, maahanmuuttovastaisen populismin nousu ja Iso-Britannian Brexit, näyttävät viimeisen parin vuoden ajan pyyhkiytyneen kokonaan pois – Globalist American Empire strikes back!  Ensinnäkin Joe Bidenin kiistatta kyseenalaisella vaalivoitolla Yhdysvaltain johtama länsi palasi takaisin "normaaliin". Syrjäyttämällä koko läntisen establishmentin vihaaman arvaamattoman ja osin kontrolloimattoman Trumpin, Yhdysvaltain liberaalidemokraattinen syvä valtio saattoi jälleen harjoittaa sen ideologisena vihollisena pitämänsä Venäjän vastaista voimapolitiikkaa. 

Toiseksi, finanssikapitalismin luoma talouden pyramidihuijaus oli jo purkautumassa Italian valuuttakriisiin v. 2019, mutta heti seuraavan vuoden alussa ilmestyi kuin tyhästä pelastavaksi enkeliksi Covid-19, jonka piikkiin voitiin panna talousongelmat ja lykätä romahdusta rahan painamisella. Korona on  ollut valtaeliitille loistava työkalu massojen hallinassa ja demokratian resetoinnissa, mutta todellinen jättipotti saatiin merkityksettömästä Ukrainasta, johon Venäjä upotettiin lännen kompromissihaluttomalla sopimuspolitiikalla. Lisäksi pakotepolitiikalla on voitu ehkäistä talouskuplan puhkeaminen kasvattamalla inflaatiota samalla kun lännen talouden alamäen syyt voidaan sälyttää Venäjän kontolle. Sodan muita hyviä puolia ovat olleet lännen sotilaallisen imperialismin takaajana olevan Naton laajentuminen Ruotsin ja Suomen liittyessä yhteisrintamaan. Kansalaisten intresseille vihamielisen eliitin käsittämätöntä tuuria on lisännyt myös riemu siitä, että nyt jopa hurraa-isänmaalliset pölvästit on saatu puolustamaan lännen multikulti- ja homoarvoja ja kannattamaan etnonationalismin vastaisuudestaan tunnettua Natoa. On sitten toinen asia riittääkö tämä ilmeisen epäilyttävä tuuri liberaalin lännen totaaliseen voittoon vai luhistuuko valheelle kyhätty korttitalo tekijään x, jota emme vielä tiedä.

Joka tapauksessa Yhdysvaltain poliittisen johdon kannalta maailmanlaajuinen shakkiottelu on sujunut odotettua paremmin, joskin voidaan olla melko varmoja siitä, että maan keskushallinnon skenaarioissa on otettu alusta asti huomioon Suomen ja Ruotsin ajautuminen Naton helmoihin Ukrainan tapahtumien pelottelemana. Vastaavasti maamme johto puhuu Nato-jäsenyydestä kovaan ääneen Suomen etuna, vaikka jo nyt näyttää selvältä, että suurin hyötyjä on Yhdysvallat, sillä se saa hölmöistä sven dufvista ilmaista tykinruokaa sen määrittelmää "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä" kyseenalaistavaa Venäjää vastaan. Suomesta tulee Amerikka-Natolle ekspansiivisen liberaalidemokratian ilmainen puskurivyöhyke Venäjää vastaan, josta lopullisen hinnan maksamme me. Ja tämä vain siksi, että poliittinen johtomme haluaa niin vimmaisesti samaistua "ihmiskunnan kärkijoukkona" esiintyvään omahyväiseen Länteen. 

Monoliittisen valtamedian esittämän poliittisen teatterin tuloksena jopa kansallismieliset ovat kiitelleet sosiaalisessa mediassa presidentti Niinistöä ja pääministeri Marinia myönteisestä Nato-päätöksestään. Tätä voi pitää jo Tukholman syndroomana, jossa uhrit samaistuvat pahantekijöiden ajamille tavoitteille. Suomessa poliittiset prostituutit ovat koko ajan myyneet maatamme globalismin alttarille, mutta tästä huolimatta jopa "eliitin vastaiset nationalistit" jaksavat uskoa, että poliitikot ajavat sittenkin suomalaisten etua.

On historiallisesti erikoista, että maamme itsemääräämisoikeuden lopuistakin rippeistä ollaan valmiita luopumaan kaukaisten sotatapahtumien vuoksi. Näin on syntynyt argumentatiivisesti kyseenalainen kvanttihyppy, jossa Ukrainan sota merkitsee automaattisesti Venäjän hyökkäystä Suomeen, jonka vuoksi tarvitsemme koko läntisen maailman ydinaseineen tueksemme. Tosiasiassa tilanne Suomen lähialueilla on säilynyt rauhallisena ja vakaana, eikä Suomen geopoliittisessa asemassa ole tapahtunut muutosta.

Natoon liittymistä voi tuskin estää enää mikään, vaikka sen kannattajille onkin tullut joitain harmaita pilviä näköpiiriin. Ensimmäisenä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä on alkanut käydä kauppaa Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, joka vaatii jäsenyyden ehdoksi Ruotsia luopumaan PKK:n terroristien suojelusta. Huonoin tilanne olisi se, että nyt kun Suomi on lännen lihaksilla haastanut riitaa Venäjälle sitoutumalla yhteisiin taloudellisiin pakotteisiin ja antamalla perustuslain vastaisesti aseapua sotaa käyvälle maalle, sellaiset maat kuin Turkki ja Unkari kieltäytyisivätkin allekirjoittamasta Suomen Nato-hakemusta. Matka kuviteltujen voittajien leiriin voikin katketa alkuunsa ja Suomi saattaa jäädä orvoksi piruksi, koska poliittinen johtomme on jo etukäteen voitonvarmalla ylimielisyydellään katkaissut välinsä Venäjään. 

Mikäli Turkin ehtona Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydelle on sen pääsy EU:n hakuprosessiin voi lopputuloksena olla se, että EU:n tulevana jäsenmaana sieltä valuu satojatuhansia tummahipiäisiä uusmiehittäjiä Suomeen asti. Pitkään on ollut selvää, että muukalaisinvaasio Suomeen tapahtuu pääsääntöisesti lännestä eikä itärajalta, joten tilanne Nato-jäsenyyden myötä ei tule ainakaan tältä osin parantumaan.

Mitkä sitten ovat ne NATO-vastaiset argumentit, jotka Yle Watchissa nähdään perusteltuina?Terveydenhuollon erikoislääkäri ja Helsingin yliopiston dosentti Mikko Paunio, Perussuomalaisten Varsinais-Suomen Piirin pääaktiivi Jyrki Åland ja It-alalla työskentelevä pitkän linjan sosialidemokraatti VTM Pekka Paunio ovat tehneet hyvää työtä perusteellisessa raportissaan Viisaasti NATO:n ulkopuolella. Julkaisemme tässä lopuksi tuon ohjelman 14 pääteesiä:

1) Artikla 5:n antamat koskaan käytännössä testaamattomat turvatakuut ovat monesta syystä ongelmalliset, eivätkä ne takaa Suomen turvallisuutta, erityisesti mikäli syntyy laaja-alainen konflikti, koska sotaa käytäisiin erityisesti Suomen maaperällä tuhoisin seurauksin.

2) Saksan Venäjän kanssa tekemä kaasun toimituksen huoltovarmuussopimuksen ensijaisuus rikkoo nyt po. selonteon myönteisesti huoltovarmuuskontekstissa mainitsemaa NATO:n Artikla 8:a. Tämä osoittaa käytännössä NATO-artiklojen olevan tulkinnanvaraisia kriisitilanteessa.

3) NATO:n nykyinen Venäjän kanssa vastakkain asetteluun pyrkivä politiikka tekee siitä Venäjän silmissä hyökkäys- ei puolustusliiton, mikä lisää tuntuvasti Suomen mahdollisesti hakiessa NATO:n jäsenyyttä siihen liittyviä sotilaallisia ja poliittisia riskejä.

4) NATO:n maksimaalinen laajeneminen Venäjän lähialueille saattaa heikentää niistä saatavia turvatakuita ja se voi heikentää lännen yhtenäisyyttä nykyisen kaltaisen konfrontaatiokehityksen myötä.

5) NATO:n turvatakuita heikentää aivan erityisesti lännen vuosikymmeniä käymä sota energiaa vastaan. Tämä sota on mahdollistanut Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan ja se kylvää nyt eripuraa EU:n ja NATO:n jäsenvaltioiden välille, koska Yhdysvallat vaatii Euroopalta mahdottomia, mutta se itse ei ole tekemässä uhrauksia.

6) Poliittisesti viljellyt illuusiot Vihreän siirtymän huoltovarmuutta lisäävästä merkityksestä voivat merkittävästi haitata lännen sanktiopolitiikkaa ja eräiden lisätekijöiden summana Venäjän energiatoimituksista riippuvaiset NATO-maat – mukaan lukien USA – voivat joutua vakaviin niiden yhtenäisyyttä heikentäviin taloudellisiin ja sisäpoliittisiin vaikeuksiin. Tämä todennäköisesti vähentäisi mahdollisesta NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

7) Vaikka selonteko tunnustaa kaksinapaisen uuden maailmanjärjestyksen synnyn, siinä ei analysoida sanktiopolitiikan kielteisiä vaikutuksia maailmanjärjestyksen muuttuessa. Tämä tilanne voi heikentää länttä ja NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

8) Venäjän ja Ukrainan dominoidessa maailman vehnämarkkinoita on vaara, että sodan pitkittyessä Eurooppaan kohdistuu massamaahanmuuton paineita Lähi-Idästä ja Afrikasta.

9) Ruotsin ja Suomen puolueettomuus ja niiden tiivistyvä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa lisäävät todennäköisesti Itämeren alueen vakautta.

10) Mikäli Ruotsi ei hae NATO-jäsenyyttä, se on todellinen ongelma Suomelle.

11) Yhdysvaltojen nykyhallinnon yhä jyrkkenevä alamäki ja mahdolliset Yhdysvaltojen tulevat ulkopolitiikan suunnanmuutokset lisäävät mahdollisen NATO-jäsenyyden tuomiin turvatakuisiin liittyvää epävarmuutta. Yhdysvaltain nykyhallinnon heikko tilanne tekee sen toimien ennakoimisen vaikeaksi.

12) Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys NATO:n noudattaman sääntömääräisen turvallisuuspolitiikan myötä kaventaisi demokratiaa.

13) NATO saattaisi ennakkopäätöksenä tehdä Suomesta jäsenensä eräiden NATO-intoilijoiden toiveiden mukaisesti nopeutetussa aikataulussa, mutta siihen liittyisi suuria riskejä NATO:n yhtenäisyyden näkökulmasta sekä – mikä tärkeintä – Suomen oman riskinarvioinnin näkökulmasta, vaikka Suomi juridisesti olisi tällöin paremmin NATO:n turvatakuiden turvassa liittymisprosessin aikana.

14) Suomen tekemä hävittäjähankinta yhdessä NATO-jäsenyyden kanssa luo potentiaalisen ydinaseuhan Venäjälle siitäkin huolimatta ettei Suomen maaperälle sijoitettaisi ydinaseita rauhan aikana. Tämä tuli ilmi ulkoministeriön 2017 NATO-selonteossa.