Näytetään tekstit, joissa on tunniste isäntämaasopimus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste isäntämaasopimus. Näytä kaikki tekstit

torstai 26. tammikuuta 2023

SAULI NIINISTÖ – YHDYSVALTOJEN GLOBALISMI-IMPERIALISMIN PIKKU ASIAMIES


Neuvostoliiton romahdettua 1991 suomalainen poliittinen eliitti ei syvään juurtuneessa bysanttilaisuudessaan kyennyt pitämään ohjaksia omissa käsissään, vaan etsi Suomen kansan sijaan herrakseen uuden mahdin. Tämä tuli läpinäkyväksi Euroopan Unioniin liittymisen kansanäänestyksessä, jossa suurin osa valtapuolueista käänsi poliittisen lojaliteettinsa 180 astetta idästä länteen. Perusteluina käytettiin niinkin onttoa argumenttia kuin että "Suomen" eli sen poliittisen johdon on päästävä istumaan pöytiin, joissa "tehdään isot päätökset". Käytännössä Suomi menetti EU:n jäsenyyden myötä suvereeniteettiaan ja päätäntävaltaansa enemmän kuin koskaan, mutta sillä ei ole ollut merkitystä urapoliitikoille, joille on tärkeintä päästä kansainvälisiin piireihin edes kuunteluoppilaaksi. Historialliseksi kutsutusta EU-jäsenyyspäätöksestä huolimatta vieraita kumarteleva mentaliteetti säilyi samanlaisena kuin YYA-Suomessa. 

Viimeistään 1990-luvulla poliitikkomme alkoivat kiinnittyä manageriaaliseen luokkaan, jonka eetoksessa politiikka ei ole kutsumus palvella kansaa, vaan ainoastaan yksi urapolku teknokraattisessa ja globaalitaloudellisessa hallintoapparaatissa. Puoluekannasta riippumatta urapoliitikolle on tärkeintä, että Suomi saadaan mukaan kaikkiin kansainvälisiin organisaatioihin ja kuinka maamme täyttää niissä velvoitteensa tunnontarkasti "osana kansainvälistä yhteisöä". Suomen etua ei juuri ajatella ja isänmaallisuuteen vedotaan kieroutuneesti vain silloin kun kansalaisilta halutaan uhrauksia globalististen ja epädemokraatisten päämäärien hyväksi. Paljastavan esimerkin tästä tärjoaa Eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen (sd.) ylimielisen varomattomasti antama lausunto kesältä 2020: ”Oma kansa ensin -ajattelu on vahingollista”. 

Yksiulotteisena fanaatikkona Tuppurainen on helppo tuomita ideologisena globalistina, joka poikkeaa tolkun ihmisten mielestä jyrkästi "vastuullisista oikeistopoliitikoista". Idealistisen haihattelun vastavoimana valtamedia onkin esittänyt presidentti Sauli Niinistön (kok.) poliittisena realistina ja harkitsevana maan isänä. Mikä voisikaan olla kauempana totuudesta! Kun Niinistön toimintaa tarkastelee tehtyjen päätösten valossa, osoittautuu hän monin verroin vaarallisemmaksi ideologiseksi globalistiksi kuin Tytti Tuppurainen konsanaan. Hämmästyttävintä tässä on se, että Niinistön häikäilemättömyys ei ole valjennut missään vaiheessa kansan enemmistölle. Siitä on pitänyt huolen poliittisesti monoliittinen valtamedia ja Niinistön agendaa noudattavat poliitikkokollegat.

Päätöksenalaisissa kysymyksissä ammattijuristi Niinistö osaa retoriikan, jossa asioista ei puhuta niiden todellisilla nimillä. Näin hän pyrkii tietoisesti monimutkaistamaan kysymyksiä, jotta niiden oikea luonne ei paljastuisi televisiota töllöttävälle keskivertokansalaiselle. Yksi hänen "juridisista" suosikkiteemoistaan on vuodesta toiseen ollut kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys, joka juhlavan luonnonoikeudellista nimestään huolimatta ei ole muuta kuin globalistisen Amerikan Imperiumin ja sille alisteisen EU:n muulle maailmalle pakottama sääntökirja. Tätä EU:n kalergista ja Amerikan kaganististista ääneen lausumatonta sääntökirjaa Niinistö on seurannut 1990-luvulta asti ja jälki on ollut Suomen suvereniteetin kannalta rumaa.

Pitkän syntilistan perisynti sattui Niinistölle jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin hän oli Euroopan Unioniin liittymisen ponnekkain asiamies yhdessä demarien Paavo Lipposen kanssa. Median avittama tulos kansanäänestyksessä vaati eduskunnan hyväksynnän, mutta sen läpiviemiseksi EU:ta kannattaneet puolueet eivät noudattaneet perustuslakia. Jäsenhaun laillinen hyväksyminen edellyti perustuslakimuutoksia, joiden toteuttaminen eduskunnassa olisi vaatinut valtiopäiväjärjestyksen 67. §:n mukaisesti 5/6:n eduskuntanemmistön. Niinistö tuki itsepintaisesti juristikollegaa, pääsihteeri Seppo Tiitisen johtaman valtiosääntökomitean ehdottamaa poikkeuslakimenettelyä, jonka ansiosta EU:n jäsenhakemus hyväksyttiin eduskunnan 2/3 enemmistöllä. Itsenäisen Suomen päätäntävallan luovuttaminen Euroopan komissiolle ei kuitenkaan vielä tyydyttänyt Niinistön globalistista ruokahalua, sillä jo 1990-luvun alussa hän suunnitteli uutta kuprua Suomen päänmenoksi.

Jälleen kerran Niinistön rikostoverina oli EU-fanaattikko Paavo Lipponen heidän johdettua vuonna 1998 Suomen ainoana Pohjoismaana EU:n kovaan ytimeen, Euroopan talous- ja rahaliitto Emuun.  Päätöksen seurauksena Suomen itsenäisestä rahapolitiikasta luovuttiin ja markka vaihdettiin vuonna 2002 euroon. Toisin kuin EU:n jäsenyyskysymyksessä eurovaluuttaan siirtymistä on pidetty jopa maamme lehdissä kyseenlaisena päätöksenä ja perustuslain vastaisena. Väitteellä on pohjaa, koska vuonna 1994 eduskunnan perustuslakivaliokunta Sauli Niinistön johdolla totesi, että ”EU-liittymissopimus ei voi vielä merkitä sitoutumista Talous-ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen”. Toisin sanoen Niinistö ja Lipponen valehtelivat alusta lähtien päin naamaa Suomen kansalle. 

EU-ideologian äänitorvena maassamme esiintyvä Yle yritti vielä viisi vuotta sitten kiistää tarkoin valitsemiensa asiantuntijoiden avulla, ettei Niinistö vienyt Suomea euroon perustuslakia rikkoen. Hiuksia halkovat ammattijuristit saavat halutessaan mustan näyttämään valkoiselta ja näin Niinistö pääsi tästäkin valtiopetoksesta kuin koira veräjästä. Tämä on hävytöntä kun tietää, kuinka Emun ulkopuolelle jättäytynyt Ruotsi on voinut omalla valuutallaan vaikuttaa kansainväliseen kilpailukykyynsä ratkaisevasti paremmin kuin Suomi, joka joutuu ilman vaikutusmahdollisuuksia olemaan heikon euron armoilla. 

EU:n ja erityisesti Yhdysvaltojen agenttina Niinistö on ponnistellut vuosikymmeniä määrätietoisesti, jotta Suomi saataisiin kiinnitettyä lännen globalistien liekaan. Itsenäisestä puolustuspolitiikasta luopuminen ja Amerikan johtaman liittouman kansainvälisten sotatoimien avustaminen on ollut Niinistön toivoman Suomen ulkopolitiikan ytimessä jo pitkään. Se saavutti ensimmäisen merkittävän virstanpylväänsä 4. syyskuuta 2014, jolloin allekirjoittettiin Suomen ja Naton yhteisymmärryspöytäkirja, joka tunnetaan paremmin nimellä isäntämaasopimus. Siinä Suomi suostuu ulkomaalaisen sotilasmahdin komentoon antamalla mm. maa-alueensa tarvittaessa Naton käyttöön.

Sopimuksen allekirjoitti Suomen puolesta puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg, mutta varsinaisen päätöksen Nato-yhteistyöstä tekivät presidentti Niinistö ja ulkopoliittinen ministerivaliokunta heinäkuussa 2014. Mediassa sopimuksesta kerrottin sammutetuin lyhdyin ja se sai jonkin verran huomiota vasta sen jälkeen kun oikeuskanslerille oli saapunut lukuisia kanteluita sopimuksen allerkirjoittamisen laillisuudesta. Valituksen perustuivat siihen tosiasiaan, että isäntamaasopimuksen valmistelussa ei ollut noudatettu oikeaa menettelyä erityisesti sen vuoksi, että pöytäkirjaa ei ollut saatettu eduskunnan hyväksyttäväksi perustuslain mukaisesti. Eräissä kanteluissa puolestaan syytettiin, että sopimuksesta päättäneet tahot ja sen allekirjoittajat ovat syyllistyneet Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamiseen ja Suomen puolueettomuutta koskevien määräysten rikkomiseen. Silloinen oikeuskansleri, läpeensä länsikorruptoitunut Jaakko Jonkka,  osasi juristina kuitenkin kääntää raskaat syytökset päälaelleen, sillä päätöksessään hän totesi, "ettei yhteisymmärryspöytäkirja ole valtiosopimus, eikä se sisällä Suomelle uusia velvoitteita suhteessa Suomen jo aiemmin Naton kanssa tehtävään yhteistyöhön liittyviin valtiosopimuksiin". Tällaisella laki-skolastisella pilkunviilaamisella Niinistö ja Jonkka junailivat ilmiselvän valtiopetoksen "Suomen eduksi". 

Niinistön suuri hetki niputtaa Suomi lopullisesti  länsimaiseen arvoyhteisöön tapahtui helmikuussa 2022, jolloin Itä-Ukrainan separatistinen etnokonflikti laajeni Venäjän "erikoisoperaation" seurauksena täysmittaiseksi sodaksi. Kansalaisten paniikki ja huoli oli aitoa ja tätä Niinistö esikuntineen ei jättänyt käyttämättä hyväkseen. Yle Watch kertoi tästä tilanteesta viime vuoden toukokuussa ilmestyneessä kirjoituksessaan Kuinka poliittinen johtomme huorasi Suomen USA:n ilmaiseksi etuvartioksi. Edelleen ajankohtaista Niinistön kyynistä manööveriä kuvataan jutussa näin:

Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista.

Valitettavasti kansan muisti on lyhyt, sillä poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä johdonmukaisesti jo 1990-luvulla. Tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi ensimmäisen kerran vuonna 2012 hän alkoi kuin taikaiskusta esiintyä perinteisen puolueettomuuslinjan tukijana. Tämä yksinkertaisesti siksi, että valtaosa kansasta vastusti liittoutumista ja sotkeutumista kansainvälisiin sotiin. Galluppeja seuraavana populistina Niinistö on osannut muuttaa näkemyksensä äänestäjien enemmistöä  miellyttäväksi, vaikka on sisimmisään kannattanut aivan muuta. Tämän olisi ollut helppo kenen tahansa huomata, mutta kansan syville riveille ei riitä arkihuolineen intoa penkoa asioita syvemmälti ja siksi se tyytyy median antamaan kuvaan poliitikoista ja politiikasta. Ehkä juuri siksi presidentti Niinistö on saanut vuodesta toiseen kyselytutkimuksissa kannatuslukuja, joita on totuttu kuulemaan Pohjois-Korean kaltaisista totalitarisista maista. 

Kansan enemmistön perehtymättömyydestä kertoo myös se, ettei se kykene erottamaan Niinistön isänmaalliseen maanpuolustustahtoon käärittyä atlanttista ideologiaa, vaan uskoo niiden molempien kuuluvan saumattomasti yhteen. On vaikea perustella mitä Suomen etua palveli presidentin kieltäytyminen vastaanottamasta itsenäisyyspäivänä 2022 Venäjän, Valko-Venäjän ja Iranin suurlähettiläitä. Suomi ei ole sodassa Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa eikä maallamme ole mitään kahnausta Iranin kanssa, joten pikkumaista ja mielenosoituksellista tekoa ei voi pitää muuna kuin kumarruksena Yhdysvaltojen sotahaukkojen suuntaan. 

Maamme toimittajakunnan kritiikittömästi ylistämää presidentin itsenäisyyspäivän puhetta voidaan pitään varsinaisena tekopyhyyden harjoitelmana. Suurin osa puheesta keskittyi Ukrainan sotaan sisältäen niin paljon mustavalkoista moralismia, että sen olisi voinut luulla tulevan 16-vuotiaan tiedostavan lukiolaistytön suusta. Venäjää pitää toki moittia toimistaan, mutta on epärehellistä pitää maata poikkeuksellisena ja ainoana, joka on nykyaikana ryhtynyt sotaan: 

– Rajan tällä puolen on mahdotonta edes kuvitella, että toisen kansakunnan mieleen tulisi aloittaa sotiminen. Venäjän puolella rajaa asia on toisin. Ero on fundamentaalinen, sillä viime kädessä kyse on ihmisyyden ja elämän kunnioittamisesta.

Euroopassa sodittiin vielä 1990-luvulla Jugoslaviassa, johon USA puuttui pommittamalla Serbiaa vuonna 2000. Natoa kannattavana atlantistina Niinistön muisti on valikoivaa, kun tietää kuinka monen suvereeniin valtioon Yhdysvallat on hyökännyt omien tai Israelin intressien puolesta viime vuosikymmeninä. Se on tukenut sotilaallisesti Ukrainaan viimeistään vuodesta 2014 lähtien ja tällä hetkellä se käy Ukrainan avulla sotaa Venäjää vastaan, mistä kertoo sen viimeisin yli 40 miljardin dollarin tuki Zelenskyin korruptiovaltiolle. Myös velkainen Suomi on tukenut Yhdysvaltojen vanavedessä Ukrainaa ottamalla vastaan lähes 50 000 pakolaista. Kaikessa hiljaisuudessa maamme on antanut lakien vastaisesti sotaa käyvälle maalle huomattavaa sotilaallista tukea, jota Niinistö on vielä pohjustanut viime aikaisella tapaamisellaan Ukrainan johtajan kanssa. Jatkuvasti käsi ojossa olevalle juutalaiselle on jo annettu 600 miljoonaa euroa, mutta suomalaisten on syytä varautua lisäämään summaan ainakin yksi tai kaksi nollaa lisää – sen verran hampaat irvessä Yhdysvaltojen johtama länsi haluaa "voittaa" slaavikonfliktin, maksoi mitä maksoi.

Tulevaa maailmantilannetta ei voi ennustaa, mutta siihen voi ainakin yrittää sopeutua tekemällä muuttuneiden tilanteiden varalle varasuunnitelmia. Ikävä kyllä lännen johto sen enempää kuin Niinistökään eivät ole julkilausumissaan ja panostuksissaan edes harkinneet muita skenaarioita, joten kaikki näyttää olevan yhden kortin varassa. Pienelle Suomelle, jota on totuttu pitämään puolueettomana maana, on erityisen kohtalokasta panna kaikki panokset yhdelle värille. Menneen maailman unipolaarisessa hybriksessä, sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä, elävä Niinistö on koko poliittisen uransa ajan pelannut vaarallista rulettia Suomen kohtalolla. Mikäli Suomi jatkaa vielä olemassaoloaan tulevien vuosien turbulenssin jälkeen, Niinistön toimet tulevat varmasti ankaran uudelleen arvioinnin alaisiksi myös virallisella tasolla.

--------

Lukijat huom! Yle Watchin uudet kirjoitukset ovat jo yli vuoden verran löytyneet uutispalvelu Partisaanista. Tutustumisen arvoinen sivusto, jossa kerrotaan valtamedian vaikenemista maailman tapahtumista ja ilmiöistä ilman sensuuria.

tiistai 17. toukokuuta 2022

KUINKA POLIITTINEN JOHTOMME HUORASI SUOMEN USA:N ILMAISEKSI ETUVARTIOKSI

Viime torstaina 12. toukokuuta nähtiin käsikirjoituksn mukainen historiallinen mediaspektaakkeli, jossa maamme poliittinen johto julisti Suomen jättävän hakemuksen sotilasliitto Natoon. Valtioneuvoston pääministeri Sanna Marin ja presidentti Sauli Niinistö olivat valinneet julistuksensa päivämääräksi suomalaisuuden päivän, mikä sopikin hyvin valheen aikakauteemme, jossa sota on rauhaa ja tietämättömyys voimaa. Suomalaisuuden päivän merkkihahmona juhlittava valtiofilosofimme J. V. Snellmanin lentävä lause Historia lohduttaa meitä sillä, että kansalla, joka todella tahtoo olla itsenäinen, aina on voimaa puolustaa itseään saa aikamme kieroutuneessa postmodernissa tulkinnassa aivan uuden sisällön: mitä enemmän luovutamme itsenäisyyttämme, sitä itsenäisempiä olemme! Tämä sama logiikka on vallalla kaikkialla lännessä, jossa alkuperäisväestön korvaaminen kleptoparasiittisilla muukalaispopulaatoilla selitetään rikkaudeksi, "joka tekee meistä vahvempia".

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on tarkoituksella vaiettu kaikenlaisen liittoutumisen kääntöpuolena oleva kansallisen itsenäisyyden väheneminen ja lopulta sen menettäminen. Kun Suomi on luopunut poliittisesta päätöksentekovallastaan, omasta valuutastaan ja itsenäisestä puolustuksestaan ainoastaan ilveilijä voi väittää maan olevan enää itsenäinen. Kyse on vain kulisseista ja siksi olisi pelkkä muotoseikka, jos Suomi liitettäisiin osaksi EU:n tulevaa liittovaltiota. Itsenäisyyspäivän juhlinta ja muut liputuspäivät ovat jo tällä hetkellä pelkkiä kuolleita rituaaleja, joilla kansalaisille luodaan illuusio yhteisestä suvereenista Suomesta. Näillä rituaaleilla kansalaisilta halutaan peittää kansanvallan anastaminen pala palalta ja sen siirtäminen historian hämärämiesten suljettuihin saleihin.

Länsimaiden poliittinen luokka Suomesta Portugaliin ei ole vuosikymmeniin sitoututunut ajamaan kansojensa intressejä, vaan heidän "yhteisöjään" ovat epädemokraattiset kansainväliset organisaatiot ja niiden pienet läpinäkymättömät piirit. Suomessa tätä Yhdysvaltojen syvän valtion johtamaa liberaalidemokraattista imperialismia, "kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen" etua, on korostanut näkyvimmin presidentti Sauli Niinistö. Natoon liittyminen on ollut Niinistön kaltaisille maamme atlantistisille globalisteille keskeinen osa universalistista projektia, jossa suomalaisten resurssit ohjataan puolustamaan liberaalidemokratian nimellä kulkevan globalistikerhon valtapyyteitä. 

Toisin kuin asia julkisuudessa esitetään juuri Sauli Niinistö on ollut jo vuosikymmeniä Suomen Natoon liittymisen harmaa eminenssi. Tuoreimman esimerkin tosiasioiden kääntämisestä päälaelleen tarjoaa Turun Sanomissa 13. toukokuuta ilmestynyt koko sivun agendauutinen "Sauli Niinistön Nato-kannan käänsi lopulta Putinin uhkailu". Jatkuvalle median propaganda-altistukselle joutuneelle kansalle TS:n meriselitys saattaa mennä vielä läpi, mutta kun kysymystä tarkastelee julkitulleiden todisteiden valossa, Niinistö on ajanut Natoon liittymistä vuosikausia ennen ainuttakaan Putinin Venäjän aggressiota. Niinistön halu Suomen Nato-jäsenyydelle ei siis liity aktuaaliin Venäjän uhkaan, vaan yksinkertaisesti pyrkimykseen sitoa Suomi lopullisesti lännen globalistiseen valtapiiriin. Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, että Niinistö on ollut mukana aikaisemmissa projekteissa, joissa Suomea ajettiin Euroopan Unioniin ja luovuttiin omasta valuutasta. 

Niinistön operettiesitys on mennyt kansan syvissä riveissä hyvin läpi, sillä hän on aina osannut haistaa populistisesti tuulen suunnan oikein. Aikana, jolloin kansa oli hyvin Nato-vastaista Niinistö ei rohjennut kansanuosion laskun pelossa esittää avoimesti kantaansa sotilasliittoon liittymisen puolesta, vaan päinvastoin teeskenteli epäilevää Tuomasta. Vaikka kyse ei olekaan mistään valtiomiesmäisestä älyn jättiläisestä, istuva presidenttimme on osannut taitavasti vedota kansaan, josta yhtenä esimerkkinä uutinen vuodelta 2016: Presidentti Niinistö Ylellä: Natosta pitäisi kysyä myös kansaltaNiccolò Machiavellin Ruhtinas-kirjaa apuna käyttäen Niinistön poliittista vallankäyttöä voisi leijonan sijaan symboloida kettu. 

Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista. 

Näyttöä toisenlaisesta Niinistöstä on riittämiin ja siitä ovat valmiita kertomaan hänen poliittiset aikalaistodistajansa, joilla vallasta syrjäytettyinä ei ole enää mitään menetettävää. Yksi heistä on Keskustapuolueen grand old man Paavo Väyrynen, joka on ollut omalla tavallaan hyvin samanlainen opportunistinen kettu kuin Niinistökin. Vasta kun Väyrynen on joutunut poliittiselle sivuraiteelle, hän on laskelmoivan politikoinnin sijaan alkanut puhua totta. Näitä paljastuksia hän on julkaissut blogissaan, johon valtamedia ei halua vahingossakaan viitata. Itse asiassa Väyrynen on tällä hetkellä mediassa persona non grata eikä häntä uskalleta kutsua Ylessä yhteenkään poliittiseen keskusteluun EU:sta ja Natosta, koska hän kyseenalaistaisi ikävällä tavalla vakiovieraiden Mika Aaltolan ja Charly Salonius-Pasternakin lännettyneen narraation.

Väyrynen julkaisi 22. huhtikuuta blogikirjoituksen Vaarallista uhkapeliä isänmaan kohtaloilla, jossa hän kirjoitti istuvasta presidentistä muun muassa tähän tapaan:

Hyvin erikoinen on ollut tasavallan presidentti Sauli Niinistön rooli.

Poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä. Tultuaan valituksi tasavallan presidentin tehtävään vuonna 2012 hän alkoi esiintyä perinteisen linjan tukijana.

Minäkin luotin tähän ja kannatin aluksi Niinistön uudelleenvalintaa.

Helmikuun 18. päivänä 2016 julkaisemassani blogissa perustelin kantaani sillä, että ”luotan Niinistön pitävän Suomen Paasikiven linjalla ja turvaavan Suomen säilymisen sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.”

Ajan oloon aloin epäillä Niinistön turvallisuuspoliittista linjaa. Kesäkuun 12. päivänä 2017 julkaisemassani blogissa ”En voi enää tukea Sauli Niinistön uudelleenvalintaa” kirjoitin:

”Nykyisen hallituksen toimikaudella on otettu selviä askeleita sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Olen hyväuskoisesti tulkinnut, että ne ovat toteutuneet valtioneuvoston tahdosta. Viime aikoina on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että Sauli Niinistö on tasavallan presidenttinä tätä kehitystä johtanut.”

Niinistö oli vanhana kehäkettuna hivuttamassa Suomea kyökin kautta Natoon jo vuonna 2014, jolloin virallinen Suomi liittyi kansalta kysymättä niin sanottuun isäntämaasopimukseen (Host Nation Support eli HNS), joka mahdollistaa Nato-maan joukkojen tukemisen niiden ollessa Suomen alueella. Sopimuksen sanotaan lisäävän Suomen valmiutta vastaanottaa Natolta apua ja järjestää harjoituksia Suomessa niin rauhan kuin kriisin aikana. Tämäkin oli vain yksi vaihe kohti Niinistön ideologista ja poliittista päätavoitetta, Natoon liittymistä, jonka toteutumiselle antoi tilaisuuden Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. 

Yksinkö Venäjän informaatiovaikuttamista ja propagandaa?

Kaikesta yksipuolisesta informaatiosta huolimatta ei voida kiistää, etteikö kansalaisten halu liittyä Natoon olisi aitoa ja päällisin puolin perusteltua. Venäjän itsepuolustukseksi naamioitu aggressio eteläisen Euroopan laidalla on kiistämätöntä, jonka vuoksi Lännen asiamiehet saivat käteensä retorisesti vakuuttavan ässäkortin, joka on nyt lätkäisty pöytään Nato-jäsenyyden puolesta. Lisäksi unestaan herätetyn kansan historiallinen muisti tietää kaikkea ikävää mitä venäläiset ovat aiheuttaneet suomalaisille. Nykytilanteesta huolimatta Suomi on elänyt lähes 80 vuotta rauhassa itänaapurinsa kanssa eikä Venäjä ole edes slaavilaisen veljessodan keskellä esittänyt sotilaallisia uhkauksia Suomelle. Päinvastoin, Venäjä on halunnut korostaa Suomen puolueettomuutta ja näkee sen yhtenä Itämeren sotilaallisen vakauden takaajana. Vasta Suomen valtiojohdon puheet Natoon liittymisestä ovat saaneet Venäjän johdon reagoimaan. 

Kansan enemmistön jyrkkä takinkäännös myönteiselle Nato-kannalle ei johdu pelkästään Ukrainan sodasta, vaan osasyynä on median vuosia jatkunut systemaattinen Venäjän vastainen kampanja ja lobbaus maamme Natoon liittymisen puolesta. Kyse ei ole mistään ajan myötä syntyneestä asenteesta, vaan kampanja voidaan ajoittaa tarkasti vuoteen 2014, jolloin Suomen mediakenttään syntyi yhdessä amerikkalaisten kanssa Mediapooli-niminen verkosto. Se toimii valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä ja saa siltä rahoituksensa. Mediapooliin kuuluu koko etabloitunut tiedotusvälinekenttämme, niin lehdistö, Yle, MTV kuin keskeisimmät kirjankustantajat. Julkisuudessa tästä verkostosta ei ole puhuttu ymmärrettävästi juuri mitään ja Internetin portivartijat ovat pitäneet huolta siitä, ettei "kerhosta" löydy edes Wikipedia-artikkelia. Kun Mediapoolin ottaa missä tahansa foorumissa esille, alkaa jo pian kuulua syytöksiä "salaliittoteorioista", mikä onkin kätevä tapa tukahduttaa keskustelu alkuunsa.

Vain harva media-alan ihminen on kirjoittanut asiasta, poikkeuksena Suomen Kuvalehden, Iltalehden ja Uuden Suomen päätoimittajana ja Helsingin Sanomien toimittajana toiminut Mauno Saari. Hän kirjoittaa vuonna 2018 ilmestyneessä kirjoituksessaan Mediapoolista näin:

Mediapooli on valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä tai alaisuudessa toimiva liitto tai yhtymä, johon kuuluu käytännössä koko maan media. Poolin tehtäväksi on määritelty ”median toiminnan turvaamiseksi tarvittavan varautumistoiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen”. Hauskasti sekavan määritelmän takaa löytyy ajatus Venäjän uhkasta ja sen torjumisesta.

Mediapooli ”seuraa myös informaatiovaikuttamista ja sosiaalisen median ilmiöitä”, Huoltovarmuuskeskuksen sivuilla kerrotaan. Sivuilta löytyy poolin puheenjohtajan haastattelu, jossa hän avoimesti sanoo, että toiminnan taustalla on Krimin siirtäminen Venäjän hallintaan.

Mediapooliin kuuluu siis ”kattavasti” koko Suomen lehdistö. Kun Suomen Kuvalehti äskettäin antoi vuotuisen journalistipalkintonsa (jota olin perustamassa SK:ssa 1970-luvulla!), valinta kohdistui Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paanaseen. Oiva valinta, jos perusteena on käytetty venäjävihan määrää.

Väitän, että tällainen toiminta on upouutta suomalaisessa mediassa, mutta myös kansainvälisesti. Niin pooli itsekin sanoo todetessaan kotisivuillaan, että tällainen yhteistyö viranomaisten kanssa on ”kansainvälisesti ainutlaatuinen”. Valtiolla on Huoltovarmuuskeskuksen kautta tarkkailijan, linjaajan ja kontrolloijan asema koko Suomen mediakentässä!  Mihin unohtui median tehtävä vallan vahtikoirana? Heiluttaako häntä koiraa?

Saari jättää mainitsematta, että Mediapoolilla on läheiset suhteet Yhdysvaltain hallintoon ja mediakenttään. Esimerkiksi avoimesti kulttuurimarxilaista politikointia harjoittava, yksipuolisena "faktantarkastajana" tunnettu toimittaja Johanna Vehkoo, on saanut Mediapoolin avittamana "journalistista koulutusta" Yhdysvalloissa. Tämä selittää osaltaan Vehkoon yksipuolisen, Yhdysvaltain demokraattipuolueen agendoja ajavan journalismin.

Avoimesti kriittistä ja tasapuolista Nato-keskustelua Suomen tiedotusvälineistä ei löydy, koska kovassa kiireessä toimitaan kuin käytettyjen autojen kauppias, joka torppaa heti alkuunsa ikävät kysymykset. Sen sijaan valtamedia korostaa, että henkilöissä, jotka tuovat esiin ikäviä totuuksia Natosta ja Ukrainasta, täytyy olla jotain epäilyttävää. Pitäisi puhua vain ja ainoastaan Venäjän pahuudesta ja Naton autuaaksi tekevästä voimasta. Ylipäätään Nato-kriittisten lyttäämisessä on vallalla henkilöön käyvä virheargumentaatio, jossa sotilaallista puolueettomuutta vaativien kiusallisia perusteluja ei juuri kuunnella, vaan heidät leimataan yksiselitteisesti hörhöiksi, kommunisteiksi, itsetarkoituksellisiksi vastarannan kiiskeiksi tai salaliittoteoreetikoiksi.  Koko ongelmaa ei olisi, jos media pyrkisi edes muodolliseen objektiivisuuteen. Koska media on hylännyt valtakriittisen tehtävänsä, jää riippumattomien tiedotusvälineiden epäkiitolliseksi velvollisuudeksi kertoa vaietuista näkökannoista ja tosiasioista.

Silloin kun maamme tiedotusvälineissä otetaan puheeksi propaganda, se keskittyy lähes pelkästään läntisen kulttuuripiirimme ulkopuolisiin maihin kuten Kiinaan, Afganistaniin ja Venäjään. Kansalaisten tietoisuuden kannalta oman propagandan paljastaminen olisi kuitenkin tärkeämpää, koska vain siihen voimme vaikuttaa. Venäjän itsestäänselvän propagandan kauhistelu ei vaikuta mitenkään tuon propagandan olemassaoloon, sillä se tekee sitä meistä riippumatta. Sen sijaan jos lännen propaganda omia kansalaisia vastaan nousisi puheeksi sillä olisi jo vaikutusta ko. manipulaation jatkuvuuteen.

Propagandoissa on myös eroja. Venäjän propaganda on niin kömpelöä ja suoraa, että sen huomaa tyhmempikin. Vastaavasti Lännen propaganda on petollisuuudessaan niin sofistikoitunutta, ettei sitä usein edes tunnisteta propagandaksi. Tähän on syynä Lännen tai paremminkin Amerikan mediaa hallitsevien Levantin perillisten yli sadan vuoden etumatka (Hollywood syntyi 1910-luvulla) massojen joukkomanipulaatiossa. Manipulaatio on entistä hienostuneempaa, koska sen on pitänyt pysyä samassa tahdissa yleisen koulutustason nousun kanssa. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että mitä koulutetumpi ihminen, sitä kritiikittömämmin hän on sisäistänyt hallitsevan doktriinin (vrt. Gramscin hegemoniateoria).

Kansalaisten henkilökohtaisen, monesti sukutaustalla oikeutetun, Venäjä-vihan pitää olla vapaassa maassa sallittua. Sen sijaan silloin kun valtiollinen Yle ja muun virallinen Suomi alkaa vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen demonisoida itänaapuria pitää hälytyskellojen soida ja kysyä kuka hyötyy. On selvää, ettei globalistinen eliittimme taloudessa, politiikkassa ja mediassa tunne vihaa Venäjää kohtaan, kunhan se vain alistuisi liberaalidemokratiaamme ja rapistuvan Yhdysvaltojen hegemoniaan. Valtiojohdon suojelema Mediapooli on osoitus siitä, että Venäjän vastaisuutta on jauhettu suurille massoille kyynisen systemaattisesti jo vuosia ainoana päämääränä pehmittää kansalaiset myönteiselle Nato-kannalle. 

Suomen tie Natoon ei ole missään vaiheessa ollut sen omissa käsissä eikä poliittinen johtomme ole sitä oikeastaan toivonutkaan, koska se on aina halunnut istua Lännen isojen poikien pöydässä kilttinä kuunteluoppilaana keräten lattialta armopaloja. Varsinkin maamme haitallisimmalla puolueella Kokoomuksella on jo pitkään ollut alemmuudentuntoinen hinku hinata Suomea kaikkiin mahdollisiin lännen liberaalidemokraattisiin instituutioihin. 

Virallisen selityksen mukaan Suomen Natoon hakemisen syynä oli Venäjän aggressio Ukrainassa. Jos asiaa kelaa hieman taakse päin syy-seurausketju ei ole näin yksiselitteinen, vaan sodan syitä pitää hakea Yhdysvaltain ja Venäjän välisestä valtataistelusta globaalilla pelikentällä. Yhdysvaltain demokraattihallinto teki heti Joe Bidenin presidenttikauden alussa selväksi, että se haluaa panna Venäjän polvilleen, koska se ei näytä alistuvan Amerikan poliittiselle ja kulttuuriselle hegemonialle. Bidenin hallinto tiesi, että mikäli Venäjän turvallisuushuolia Ukrainassa ei kuunnella, se yrittää sotilaallista ratkaisua kuten maa oli aiemmin avoimesti julistanut. Rauhansopimus ja takeet Ukrainan puolueettomuudesta olisivat olleet mahdollisia, mutta Yhdysvaltain johto ei tätä koskaan halunnut, koska sen tavoitteena oli alusta alkaen saada Venäjä hyökkäämään, jolloin sille voitaisiin julistaa epäsuorasti sota. Hölmö Venäjä astui kuin astuikin hyökkäyksellään miinaan, josta se voi syyttää vain itseään. Se on ilman muuta vastuullinen, mutta olisi itsepetosta väittää, ettei USA/Natolla olisi ollut osuutta asiaan.

Läntisen valtaeliitin viime vuosikymmenellä kohtaamat takaiskut, Donald Trumpin vaalivoitto, maahanmuuttovastaisen populismin nousu ja Iso-Britannian Brexit, näyttävät viimeisen parin vuoden ajan pyyhkiytyneen kokonaan pois – Globalist American Empire strikes back!  Ensinnäkin Joe Bidenin kiistatta kyseenalaisella vaalivoitolla Yhdysvaltain johtama länsi palasi takaisin "normaaliin". Syrjäyttämällä koko läntisen establishmentin vihaaman arvaamattoman ja osin kontrolloimattoman Trumpin, Yhdysvaltain liberaalidemokraattinen syvä valtio saattoi jälleen harjoittaa sen ideologisena vihollisena pitämänsä Venäjän vastaista voimapolitiikkaa. 

Toiseksi, finanssikapitalismin luoma talouden pyramidihuijaus oli jo purkautumassa Italian valuuttakriisiin v. 2019, mutta heti seuraavan vuoden alussa ilmestyi kuin tyhästä pelastavaksi enkeliksi Covid-19, jonka piikkiin voitiin panna talousongelmat ja lykätä romahdusta rahan painamisella. Korona on  ollut valtaeliitille loistava työkalu massojen hallinassa ja demokratian resetoinnissa, mutta todellinen jättipotti saatiin merkityksettömästä Ukrainasta, johon Venäjä upotettiin lännen kompromissihaluttomalla sopimuspolitiikalla. Lisäksi pakotepolitiikalla on voitu ehkäistä talouskuplan puhkeaminen kasvattamalla inflaatiota samalla kun lännen talouden alamäen syyt voidaan sälyttää Venäjän kontolle. Sodan muita hyviä puolia ovat olleet lännen sotilaallisen imperialismin takaajana olevan Naton laajentuminen Ruotsin ja Suomen liittyessä yhteisrintamaan. Kansalaisten intresseille vihamielisen eliitin käsittämätöntä tuuria on lisännyt myös riemu siitä, että nyt jopa hurraa-isänmaalliset pölvästit on saatu puolustamaan lännen multikulti- ja homoarvoja ja kannattamaan etnonationalismin vastaisuudestaan tunnettua Natoa. On sitten toinen asia riittääkö tämä ilmeisen epäilyttävä tuuri liberaalin lännen totaaliseen voittoon vai luhistuuko valheelle kyhätty korttitalo tekijään x, jota emme vielä tiedä.

Joka tapauksessa Yhdysvaltain poliittisen johdon kannalta maailmanlaajuinen shakkiottelu on sujunut odotettua paremmin, joskin voidaan olla melko varmoja siitä, että maan keskushallinnon skenaarioissa on otettu alusta asti huomioon Suomen ja Ruotsin ajautuminen Naton helmoihin Ukrainan tapahtumien pelottelemana. Vastaavasti maamme johto puhuu Nato-jäsenyydestä kovaan ääneen Suomen etuna, vaikka jo nyt näyttää selvältä, että suurin hyötyjä on Yhdysvallat, sillä se saa hölmöistä sven dufvista ilmaista tykinruokaa sen määrittelmää "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä" kyseenalaistavaa Venäjää vastaan. Suomesta tulee Amerikka-Natolle ekspansiivisen liberaalidemokratian ilmainen puskurivyöhyke Venäjää vastaan, josta lopullisen hinnan maksamme me. Ja tämä vain siksi, että poliittinen johtomme haluaa niin vimmaisesti samaistua "ihmiskunnan kärkijoukkona" esiintyvään omahyväiseen Länteen. 

Monoliittisen valtamedian esittämän poliittisen teatterin tuloksena jopa kansallismieliset ovat kiitelleet sosiaalisessa mediassa presidentti Niinistöä ja pääministeri Marinia myönteisestä Nato-päätöksestään. Tätä voi pitää jo Tukholman syndroomana, jossa uhrit samaistuvat pahantekijöiden ajamille tavoitteille. Suomessa poliittiset prostituutit ovat koko ajan myyneet maatamme globalismin alttarille, mutta tästä huolimatta jopa "eliitin vastaiset nationalistit" jaksavat uskoa, että poliitikot ajavat sittenkin suomalaisten etua.

On historiallisesti erikoista, että maamme itsemääräämisoikeuden lopuistakin rippeistä ollaan valmiita luopumaan kaukaisten sotatapahtumien vuoksi. Näin on syntynyt argumentatiivisesti kyseenalainen kvanttihyppy, jossa Ukrainan sota merkitsee automaattisesti Venäjän hyökkäystä Suomeen, jonka vuoksi tarvitsemme koko läntisen maailman ydinaseineen tueksemme. Tosiasiassa tilanne Suomen lähialueilla on säilynyt rauhallisena ja vakaana, eikä Suomen geopoliittisessa asemassa ole tapahtunut muutosta.

Natoon liittymistä voi tuskin estää enää mikään, vaikka sen kannattajille onkin tullut joitain harmaita pilviä näköpiiriin. Ensimmäisenä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä on alkanut käydä kauppaa Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, joka vaatii jäsenyyden ehdoksi Ruotsia luopumaan PKK:n terroristien suojelusta. Huonoin tilanne olisi se, että nyt kun Suomi on lännen lihaksilla haastanut riitaa Venäjälle sitoutumalla yhteisiin taloudellisiin pakotteisiin ja antamalla perustuslain vastaisesti aseapua sotaa käyvälle maalle, sellaiset maat kuin Turkki ja Unkari kieltäytyisivätkin allekirjoittamasta Suomen Nato-hakemustaMatka kuviteltujen voittajien leiriin voikin katketa alkuunsa ja Suomi saattaa jäädä orvoksi piruksi, koska poliittinen johtomme on jo etukäteen voitonvarmalla ylimielisyydellään katkaissut välinsä Venäjään. 

Mikäli Turkin ehtona Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydelle on sen pääsy EU:n hakuprosessiin voi lopputuloksena olla se, että EU:n tulevana jäsenmaana sieltä valuu satojatuhansia tummahipiäisiä uusmiehittäjiä Suomeen asti. Pitkään on ollut selvää, että muukalaisinvaasio Suomeen tapahtuu pääsääntöisesti lännestä eikä itärajalta, joten tilanne Nato-jäsenyyden myötä ei tule ainakaan tältä osin parantumaan.

Mitkä sitten ovat ne NATO-vastaiset argumentit, jotka Yle Watchissa nähdään perusteltuina?Terveydenhuollon erikoislääkäri ja Helsingin yliopiston dosentti Mikko PaunioPerussuomalaisten Varsinais-Suomen Piirin pääaktiivi Jyrki Åland ja It-alalla työskentelevä pitkän linjan sosialidemokraatti VTM Pekka Paunio ovat tehneet hyvää työtä perusteellisessa raportissaan Viisaasti NATO:n ulkopuolella. Julkaisemme tässä lopuksi tuon ohjelman 14 pääteesiä:

1) Artikla 5:n antamat koskaan käytännössä testaamattomat turvatakuut ovat monesta syystä ongelmalliset, eivätkä ne takaa Suomen turvallisuutta, erityisesti mikäli syntyy laaja-alainen konflikti, koska sotaa käytäisiin erityisesti Suomen maaperällä tuhoisin seurauksin.

2) Saksan Venäjän kanssa tekemä kaasun toimituksen huoltovarmuussopimuksen ensijaisuus rikkoo nyt po. selonteon myönteisesti huoltovarmuuskontekstissa mainitsemaa NATO:n Artikla 8:a. Tämä osoittaa käytännössä NATO-artiklojen olevan tulkinnanvaraisia kriisitilanteessa.

3) NATO:n nykyinen Venäjän kanssa vastakkain asetteluun pyrkivä politiikka tekee siitä Venäjän silmissä hyökkäys- ei puolustusliiton, mikä lisää tuntuvasti Suomen mahdollisesti hakiessa NATO:n jäsenyyttä siihen liittyviä sotilaallisia ja poliittisia riskejä.

4) NATO:n maksimaalinen laajeneminen Venäjän lähialueille saattaa heikentää niistä saatavia turvatakuita ja se voi heikentää lännen yhtenäisyyttä nykyisen kaltaisen konfrontaatiokehityksen myötä.

5) NATO:n turvatakuita heikentää aivan erityisesti lännen vuosikymmeniä käymä sota energiaa vastaan. Tämä sota on mahdollistanut Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan ja se kylvää nyt eripuraa EU:n ja NATO:n jäsenvaltioiden välille, koska Yhdysvallat vaatii Euroopalta mahdottomia, mutta se itse ei ole tekemässä uhrauksia.

6) Poliittisesti viljellyt illuusiot Vihreän siirtymän huoltovarmuutta lisäävästä merkityksestä voivat merkittävästi haitata lännen sanktiopolitiikkaa ja eräiden lisätekijöiden summana Venäjän energiatoimituksista riippuvaiset NATO-maat – mukaan lukien USA – voivat joutua vakaviin niiden yhtenäisyyttä heikentäviin taloudellisiin ja sisäpoliittisiin vaikeuksiin. Tämä todennäköisesti vähentäisi mahdollisesta NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

7) Vaikka selonteko tunnustaa kaksinapaisen uuden maailmanjärjestyksen synnyn, siinä ei analysoida sanktiopolitiikan kielteisiä vaikutuksia maailmanjärjestyksen muuttuessa. Tämä tilanne voi heikentää länttä ja NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

8) Venäjän ja Ukrainan dominoidessa maailman vehnämarkkinoita on vaara, että sodan pitkittyessä Eurooppaan kohdistuu massamaahanmuuton paineita Lähi-Idästä ja Afrikasta.

9) Ruotsin ja Suomen puolueettomuus ja niiden tiivistyvä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa lisäävät todennäköisesti Itämeren alueen vakautta.

10) Mikäli Ruotsi ei hae NATO-jäsenyyttä, se on todellinen ongelma Suomelle.

11) Yhdysvaltojen nykyhallinnon yhä jyrkkenevä alamäki ja mahdolliset Yhdysvaltojen tulevat ulkopolitiikan suunnanmuutokset lisäävät mahdollisen NATO-jäsenyyden tuomiin turvatakuisiin liittyvää epävarmuutta. Yhdysvaltain nykyhallinnon heikko tilanne tekee sen toimien ennakoimisen vaikeaksi.

12) Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys NATO:n noudattaman sääntömääräisen turvallisuuspolitiikan myötä kaventaisi demokratiaa.

13) NATO saattaisi ennakkopäätöksenä tehdä Suomesta jäsenensä eräiden NATO-intoilijoiden toiveiden mukaisesti nopeutetussa aikataulussa, mutta siihen liittyisi suuria riskejä NATO:n yhtenäisyyden näkökulmasta sekä – mikä tärkeintä – Suomen oman riskinarvioinnin näkökulmasta, vaikka Suomi juridisesti olisi tällöin paremmin NATO:n turvatakuiden turvassa liittymisprosessin aikana.

14) Suomen tekemä hävittäjähankinta yhdessä NATO-jäsenyyden kanssa luo potentiaalisen ydinaseuhan Venäjälle siitäkin huolimatta ettei Suomen maaperälle sijoitettaisi ydinaseita rauhan aikana. Tämä tuli ilmi ulkoministeriön 2017 NATO-selonteossa.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

SUOMESTA TEHDÄÄN RAUHAAN PAKOTTAJA JA MUSLIMITERRORISMIN MAALITAULU

Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist (vas.), Britannian
puolustusministeri Michael Fallon (kesk.) ja Suomen
puolustusministeri Jussi Niinistö (oik.).

Yle uutiset kertoi eilen, että Suomi eli me olemme liittyneet yhdessä Ruotsin kanssa Iso-Britannian vetämään nopean toiminnan joukkoon, joka tunnetaan lyhenteellä JEF (Joint expenditionary force). Tänään tätä muiden maiden asioiden sotkeutumissopimusta kommentoi presidentti Sauli Niinistö Ylen verkkosivujen uutisessa Presidentti Niinistö: Yhteistyö Britannian kanssa ei ole minkäänasteinen turvatakuu Niinistön mukaan tärkeintä yhteistyössä on "henkinen yhteys", vaikka tosiasiassa sopimus pitää sisällään vastavuoroisia velvoitteita, jotka hän mainitsee itsekin:
– Se tarkoittaa tietynlaista pienimuotoista yhteistyötä, jossa voidaan koota joukkoja erilaisiin satunnaisiin tilanteisiin, joissa voidaan olla avuksi. Lähinnä [kyseeseen tulee] kriisinhallinta ja myös avun antaminen onnettomuuksissa ja luonnonkatastrofeissa, Niinistö sanoi vieraillessaan Mikkelissä Päämajasymposiumin yhteydessä.
Niinistö näkee sopimuksen olevan lähinnä symbolinen uskollisuudentunnustus Lännelle ja sen "arvoille", kun taas puolustusministeri Jussi Niinistön katsoo, että kriisitilanteessa Britannian johtamat nopean toiminnan joukot tulisivat Suomen avuksi. Näin Suomea oltaisiin kiertoteitse ajamassa Naton yhteyteen ilman kansan antamaa mandaattia. Jalkaa Naton oven väliin on sovitettu jo isäntämaasopimuksessa, jonka allekirjoitti Suomen puolesta 4.9.2014 puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg. Huomionarvoista Naton kanssa tehdyssä sopimuksessa on muun muassa se, että se avasi maamme satamat ja lentokentät sotilasliiton käyttöön. 

Vaikka liittyminen Britannian vetämään nopean toiminnan joukkoon perustuukin vapaaehtoisuuteen, tarkoittaisi se silti käytännössä sitä, että Suomi sotkeutuu hölmönä maksumiehenä entistä enemmän muiden maiden sisäisiin asioihin. Tämä on ristiriidassa sen periaatteen kanssa, että suomalaisten sotilaiden ainoa legitiimi tehtävä on turvata maamme rajojen loukkaamattomuus. Siksi onkin huolestuttavaa, että puolustusvoimiin ja puolustusministeriöön on viime vuosikymmenen aikana päässyt hiipimään Nato- ja kansainvälisyyskiimaisia henkilöitä, jotka yrittävät väen vängällä ohjata Suomen puolueettomuuspoliittista doktriinia länsimieliseksi. Näköpiirissä on, että talläisilla sopimuksilla meidät sotketaan Nato-sionistien sotilasprojekteihin Lähi-idässä. Tämä jos mikä tuo islamisti-terrorismin Suomeen, koska silloin terroristien ristiretkisyytöksillä olisi jo konkreettistakin näyttöä.

Britannian kanssa allekirjoitettu kansainvälinen sopimus on osa trendiä, jossa poliittinen eliittimme yrittää maanpetoksellisesti tehdä meistä riippuvaisia muusta maailmasta ja globalistien intresseistä. Läntisten homoarvojen puolustamisen nimissä suomalaisten sotilaiden pitäisi nyt mennä sorkkimaan kehitysmaiden ruutitynnyreitä ja levittämään Amerikan tapaan "demokratiaa" suvereeneille kansakunnille. Tällaisessa ajattelussa kansainvälinen yhteistyö näyttäytyy pienen valtapiirin itsetarkoituksellisina puuhasteluna, joka ei palvele mitenkään valtion perustehtäviä ja tarpeita. Tämä asenne personoituu ehkä parhaiten surullisen kuuluisassa Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Torsti Sirénissä, jolle Nato on Suuri pelastaja ("WEST!"), koska se kuulemma turvaa pyhimmistä pyhimmän, Lännen homoarvot.

                                                             ***********************


EU ei osaa muuta kuin listätä byrokratiaa, pohjoisten maiden maksuvelvoitteita ja omaa keskusvaltaansa. Henkisenä Neuvostoliittona se osaa kuitenkin kaikkein parhaiten propagandan, josta todisteena oli tänään pidetetyt Saksan entisen liittokansleri Helmut Kohlin hautajaiset. Ne olivat monessa mielessä ainutlaatuiset eikä vain siksi, että ne olivat EU:n historiassa lajissaan ensimmäiset valtiolliset hautajaiset (ikään kuin EU olisi valtio).

EU:n johto sekä suurten Länsi-Euroopan maiden presidentit ja pääministerit tekivät hautajaisista todellisen spektaakkelin, jossa unionia suitsutettiin kuolleen Kohlin suulla kuin Leonid Brezhnevin hautajaisissa ikuista Neuvostoliittoa ikään. Tähän hypeen tarttui myös Yle uutisessaan 
Euroopan unioni järjestää kunniakansalaiselleen Helmut Kohlille suuren muistotilaisuuden – Yle näyttää suorana kello 12.

Kaikkien Ylen Kohlista kertovien uutisten narraationa on ollut, että hän oli Euroopan Unionion rakentaja ja vapaan liikkuvuuden puolustaja. Tosiasiassa hän etääntyi viimeisinä elinvuosinaan EU-huumasta ja piti Unionin suosimaa vapaata maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaa kohtalokkaana virheenä. Kohl teki pakolaiskriisin osalta viime huhtikuussa jopa yhteislausunnon EU:n fasistiksi nimeämän Unkarin presidentti  Viktor Orbánin kanssa.

Hieman ennen hautajaisia Kohlin poliittinnen käännös näkyi siinä, että hänen leskensä halusi Angela Merkelin siijaan hautajaisten pääpuhujaksi Unkarin presidentin. Toisin kuin Yle, tästä kertoi jopa Helsingin Sanomat jutussaan Helmut Kohlin hautajaisista kehkeytyi kiusallinen draama Saksassa – entisen liittokanslerin leski ei halua puhujaksi Angela Merkeliä vaan EU:n hylkimän Unkarin pääministerin.

Tietysti uutinen oli Hesarin tyylille uskollisena asenteellinen, jota kansalaisvaikuttaja 
Juhani Huopainen kommentoi (29.6.) sarkastisesti Facebook sivullaan:
Kohlin mielestä Merkel oli syvältä. 
Kohlin mielestä Merkelin EU-politiiikka, missä pidetään euro väkisin pystyssä, mutta solidaarista tulonsiirtoliittovaltiota ei perusteta, oli syvältä. 
Kohlin mielestä siirtolaiskriisi ja Merkelin Welcome oli perseestä, koska työelämässä vaadittavia taitoja vailla ja täysin vieraita kulttuureja edustavien ihmisten maahansaapumisesta ei seuraa kuin ongelmia. 
Kohlin viimeinen poliittinen manööveri oli tapaaminen ja yhteinen lehdistötiedote Orbanin kanssa - tuon EU-johdon inhokin. 
Ja nämä Junckerit ja muut spedet haluavat omia hänen hautajaisensa itselleen, voidakseen sössöttää, miten Kohl oli Saksojen yhdistäjä ja euron isä, ja miten heidän toimintansa on Kohliln linjan jatkumoa ja ainoa vaihtoehto. 
Eikä HS ymmärrä ollenkaan, että mistä kenkä puristaa. HS kirjoittaa kyllä jotain sössöä The Arvopohjasta (eurooppalaiset perusarvot)
Seuraavana päivänä Huopainen rokotti lisää "arvoyhteisöä":
Sun viimeinen toive on, että Orban tulee puhumaan sun hautajaisiin. 
Sun viimeinen toive on, että Merkel ei tule, ja vain kansainväliset huippujohtajat ovat tervetulleita. 
Vanhoilla päivilläs inhoat siirtolaiskriisiä ja Brysselin byrokraatteja. Sit Juncker päättää, että paskat mitään Orbania päästetä puhumaan, Merkel tulee puhumaan ja sun arkun päälle vedetään EU-lippu ja kaikki kertovat SUN monttubileissä, miten hieno mies sä olit ja kuinka heidän linjansa on sun linjasi jatkumista. 
Ne kaappaavat sun kaikki ajatukset ja kertovat, että sä olit niiden puolella. Vaikka et ollut.