MAAMME PERUSSIONISTIT OSANA MUUKALAISTEN HALLITSEMAA KOSHER-POPULISMIA

Maailmanpolitiikan näyttämön oltua toukokuussa jatkuvassa käymistilassa Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu päätti käyttää uutishälyä hyväkseen jyräämällä Gazan kokonaan ja antamalla karkotusmääräyksen kaikille sen asukkaille. Edes ajankohdan harkittu valinta ei auttanut, sillä tällä kertaa oikeasti toteutettu lopullinen ratkaisu herätti ainakin sanallista pahennusta sionismin puristuksessa kouristelevassa lännen poliittisessa eliitissä ja tiedotusvälineissä. 

Tavallisesti Israelin valloitushaluinen aggressio on voitu selittää läntisessä valtamediassa itsepuolustuksena, mutta nyt juutalaiseen kulttuurin kuuluva mitään häpeämätön Chutzpah meni Gazassa niin pitkälle, että se herätti Euroopan keskustavasemmistolaisissa hallituksissa ja EU:ssa poikkeuksellista närkästystä. Israelin viimeisen reilun vuoden aikana murhaamat ja näännyttämät yli 53 000 palestiinalaissiviiliä, enimmäkseen naisia ja lapsia, eivät synnyttäneet vielä lännen arvoyhteisössä puhetta juutalaisvaltion vastaisista toimista. Vasta kun Lähi-idän ainoa demokratia päätti aitoon punaisten khmerien tyyliin lakaista koko Gazan siviiliväestön tieltään, Euroopan Unionin oli pakko reagoida poikkeuksellisen kovalla retoriikalla. Koska länsimaiden matelu juutalaisten edessä tunnetaan valitettavan hyvin, muu maailma tuskin pidättää hengitystään sen puolesta, että EU:n julistukset muuttuisivat teoiksi.

Jopa kieli keskellä suuta olevassa Suomessa kosher-oikeistolaisen hallituksen kokoomuslainen pääministeri Petteri Orpo tuomitsi suusanallisesti Israelin toimet ja ulkoministeri Elina Valtonen on puolestaan todennut epäsuorasti Gazan etnisen puhdistuksen olevan kansanmurha. Sen sijaan oksymoronina tunnettuun kristilliseen sionismiin vajonneella Kristillisdemokraattisella puolueella riittää edelleen ymmärrystä Lähi-idän bandiittivaltion murhakampanjalle samoin kuin kosher-populistisilla perussuomalaisilla, joidenka eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelän mukaan "Gazasta vaahdotaan enemmän kuin tarpeellista”. Vastaavasti Perussuomalaisten homolobbya edustava Sebastian Tynkkynen puolustelee Turun Sanomissa (29.5.2025) Israelin Gazassa tekemää etnistä puhdistusta  historiallisesti sopivasti katkaisulla argumentilla, jonka mukaan "Israelin toiminta on seurausta lokakuun 2023 brutaalista terrori-iskusta". Kaikille historiasta tietäville väkivallan kierre alkoi jo vuoden 1917 Balfourin julistuksesta, jossa  Rothschildin pankkiirisuvun taustavaikutuksella Iso-Britannia raivasi tilaa Palestiinasta juutalaisvaltiolle. Tällaiset perussionistiset lausunnot ovat sikäli ennalta arvattavia, koska PS-puolue on muiden läntisten populistipuolueiden tavoin ollut sionistisen agendan alustana vastustaessaan enimmäkseen vain kouluttamattomien muslimien maahanmuuttoa.

Yhdysvaltain ja Israelin yhdessä käymien tuhoamissotien tarkoitus on tehdä Lähi-idästä turvallinen vain Israelille. Sotien välittöminä seurauksina ovat olleet valtavat pakolaisaallot, jotka ovat Irakin sodista lähtien suuntautuneet myös Eurooppaan. Siksi onkin erikoista, että lännen populistipuolueet kuten Perussuomalaiset tukevat sionistien hallitseman Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaa ja Israelin omavaltaista laajentumispyrkimystä. Tällä hetkellä Gazan miljoonaväestön siirtämistä "jonnekin muualle" on vaatinut kovasanaisesti Israelin äärioikeistolainen valtiovarainministeri Bezalel Smotrich. Koska kaikki Israelin naapurimaat ovat kieltäytyneet vastaanottamasta palestiinalaisia pakolaisia, on todennäköistä, että ne ohjautuvat jälleen kerran Eurooppaan. Suuri yleisö lännessä alkaakin jo nähdä sionistisen väestönsiirtokuvion läpi, jonka vuoksi esimerkiksi "maahanmuuttovastainen" Perussuomalaiset tullee seuraavissa eduskuntavaaleissa menettämään valtaosan jäljellä olevasta äänestäjäkunnastaan. 

Ollaanpa Perussuomalaisten poliittisista linjauksista mitä mieltä tahansa, selvää on joka tapauksessa se, että puolueen asettuminen kaikessa juutalaisten puolelle ei edistä mitenkään suomalaisten asiaa. Puolueen pari viime aikaista ulostuloa ja poliittista päätöstä vain vahvistavat tätä käsitystä. Moni perussionisteja aiemmin protestiksi äänestänyt kansalainen hieraisi varmasti silmiään kuultuaan, että monet johtavat persupoliitikot julistivat äänestäneensä Euroviisuissa Israelin poliittista ehdokasta lukuisia kertoja. Iltalehden uutisjutun mukaan "Israelin hallituksen mainostoimisto kampanjoi ja käytti muun muassa valtion sosiaalisen median tilejä osallistujamaiden katsojia äänestämään Israelia". 

Populistipuolueen kannatusta ei myöskään paranna perussuomalaisten innokkaasti ajama sananvapauden heikennys, jossa "holokaustin kiistäminen" aiotaan lisätä rikoslakiin. Toisaalta lain hämmentävän suuri kannatus eduskunnassa ei ole kunniaksi myöskään vasemmistolle, varsinkin kun se on vuosikausia jankuttanut juutalaismielisten persujen olevan "natseja". Kansalliselle tarkkailijalle kosher-populistien ja city-vasemmiston moralistinen nokittelu näyttäytyy pelkkänä päivänpoliittisena teatterina, jossa kansallisen edun sijaan kerätään irtopisteitä omalle poliittiselle blokille. Monesti kiistellyn asian argumentatiivisella sisällöllä ei ole merkitystä, vaan sitä vastustetaan ainoastaan siksi, että poliittinen vastustaja kannattaa sitä: koska juuri vasemmisto puolustaa palestiinalaisen kotimaan asiaa täytyy siinä persujen mielestä olla jotain väärää. Vastaavasti kaikki se, mitä perussuomalaiset ehdottavat, on vasemmistolle lähtökohtaisesti "äärioikeistolaisuutta", välillä jopa "natsismia".

Päivänpoliittisissa kiistelyissä Perussuomalaiset ovat halunneet profiloitua kansan syvien rivien äänitorveksi, mutta loppujen lopuksi tämäkin markkinarako on tyritty puolueeseen pesiytyneen laajan troijalaisjoukon ansiosta. Kerrankin kun kannattaisi olla populistisesti kansainvälisen juutalaisuuden ylivaltapyrkimyksiä vastaan, puolueen kellokkaat herkuttelevat Israelin Lähi-idän politiikalla peukuttaen samalla Gazan kansanmurhalle. Puolueessa ei osata edelleenkään lukea potentiaalisen äänestäjäkuntansa mielialoja, mikä nähtiin jo valtiovarainministeri Riikka Purran vähäosaisille kohdistamissa leikkauksissa.

Suomessa kontrolloituun oppositioon kuuluvien perussuomalaisten varaukseton juutalaismielisyys heijastaa viime vuosina vakiintunutta yleiseurooppalaista trendiä oikeistopopulistisissa puolueissa. Vaikka Perussuomalaiset eivät ole monien muiden populistipuolueiden tavoin vielä avoimesti sitoutunut Israelin ja lännen sionistien tarjoamaan yhteistyöhön, on EU:ssa solmitut tiiviit suhteet "kansallismielisiin veljespuolueisiin" merkinnyt sitä, että niiltä on omaksuttu korostuneen filosemitistinen ja Israel-mielinen poliittinen asenne.

Kun esille otetaan tosiasiana tunnettu sionistien ja Euroopan populistipuoleiden välinen yhteistyö, manageriaalisen järjestelmän status quota valvovat alarmistit huutavat yhdestä suusta salaliittoteoriaa. Se lieneekin näiden konformististen yhteiskuntakriitikkojen ainoa argumentti, joka laukeaa ehdollistettuna refleksinä välittömästi kun puheeksi tulee ns. laitaoikeiston toiminta. Paradoksaalista tässä on se, että järjestelmän rakkikoirina räksyttävät kriitikot pitävät lähes kaikkea äärioikeiston argumentointia perusteettomana salaliittoteorisointina samalla kun he itse vainoharhaisina näkevät arvostelunsa kohteen valmistelevan jos jonkinlaista salaliittoa Meidän demokratian päänmenoksi. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ongelmallista näille järjestelmän syöttiläille on se, että he kyllä mielellään vahvistaisivat mielikuvaa äärioikeiston vaarallisen salaisesta vehkeilystä, mutta kun se tapahtuukin juutalaisten kanssa, heidän aivonsa menevät oikosulkuun. Tämän taas selittää heidän asettama peruslähtökohta, että mitä tahansa juutalaiset tekevätkin, siinä ei voi olla mitään salaliittomaista. Jos Globohomon hyödylliset idiootit kuitenkin hyväksyisivät tosiasian sionistien ja oikeistopopulistien yhteisestä projektista, he tulisivat samalla tunnustaneeksi juutalaisten osallistuvan salaliittoon, mikä olisi puolestaan paranoidi "äärioikeiston salaliittoteoria".

On kieltämättä totta, että nykyisen normaalin rajoissa kukaan varman päälle pelaava järkevä ihminen, "tolkun kansalainen", ei halua ottaa politiikassaan puheeksi juutalaisuuden kielteisiä vaikutuksia muulle maailmalle. Ensinnäkin, aihe on jo valmiiksi valtavan rasitettu emotionaalisesti, joten pelkkä objektiivisuuden vaatimus tuomitaan suoralta kädeltä antisemitismiksi. Toiseksi, aiheen esittäjään tartutetaan välittömästi historiallista tahmaa, josta seuraa Hitler-kortin pöytään lyöminen ja lopulta spekulatiiviset henkilöön käyvät loukkaukset. Näistä seurauksista huolimatta maailmalla aletaan kuitenkin kovaa vauhtia irtautua mielipidevaltiaiden henkisestä pakkopaidasta, varsinkin sen jälkeen kun ihmiset ovat huomanneet juutalaisen yhteisön todelliset kasvot suhteessa Gazan veribakkanaaleihin. Tuo sama etnokulttuurinen muukalaisyhteisö, joka empatiaan vedoten vaati koko läntiseltä maailmalta aikoinaan yhtäläisiä kansalaisoikeuksia, ei tunne nyt mitään armoa goyim-väestöjä kohtaan päästyään niskan päällä Israelissa, Wall Streetillä ja Hollywoodissa.

Yle Watch kertoo seuraavaksi mistä sionistien ja Euroopan oikeistopopulistien välisestä yhteistyössä on kyse ja keitä se lopulta palvelee. Jotta valtavaa kansansuosiota nauttivien läntisten oikeistopopulistipuolueiden hämmentävä poliittinen saamattomuus tulisi ymmärretyksi, meidän täytyy ottaa tabuna pidetty tekijä X huomioon. Seuraava julkisista lähteistä kerätty tietopaketti pohjautuu sionismiin perehtyneen vapaa toimittaja Jose Ninon aivan hiljattain julkaistuun artikkeliin Occidental Observer -verkkolehdessä.

Euroopassa sionistien ja populistipuolueiden välisestä yhteistyöstä on tullut parin viimeisen vuoden aikana arkipäivää. Historiallisesti poikkeukselliseksi katsottava kehitys kulminoitui maaliskuussa Jerusalemissa pidettyyn antisemitismin vastaiseen konferenssiin, johon osallistui lukuisia eurooppalaisia oikeistopopulistisia johtohahmoja. Paikalla oli mm. Ranskan Kansallisen liittouman uusi puheenjohtaja Jordan Bardella, Euroopan parlamentin jäsen Hermann Tertsch Espanjan Vox-puolueesta, europarlamentaarikko Charlie Weimers Ruotsidemokraateista, Kansallisen rintaman perustajan Jean-Marie Le Penin lapsenlapsi europarlamentaarikko Marion Maréchal ja europarlamentaarikko Kinga Gál Unkarin hallitsevasta Fidesz-puolueesta. 

Suomessa vähän julkisuutta saanut tapahtuma herätti valtavaa kuohuntaa niin vanhan liiton juutalaisissa sionisteissa kuin Brysseliin keskittyvässä liberaalissa eliitissä. Ranskanjuutalainen sionistiälykkö ja holokaustiuskon saarnamies Bernard-Henri Lévy perui puheensa saadessaan tietää, että Kansallisen liittouman johtaja Jordan Bardella, kaiken juutalaiskriittisyyden ankarasti tuominnut urapoliitikko, puhuisi tilaisuudessa. Niin ikään "epäpyhää allianssia" vastaan protestoi Saksan antisemitismin torjunnasta vastaava komissaari Felix Klein, joka perui esiintymisensä ja sanoi olevansa järkyttynyt euro-populistien osallistumisesta. Satikutia antoi myös pahamaineisen Anti-Defamation Leaguen (ADL) entinen johtaja Abraham Foxman, joka moitti painostusjärjestön nykyistä toimitusjohtaja Jonathan Greenblattia tämän pidettyä kaikesta kohusta huolimatta konferenssissa puheen. Vanhan maailman sionistista strategiaa kannattava Foxman sanoi, että vasemmistolaisen antisemitismin nousun myötä "pseudofasistinen oikeisto" yrittää käyttää juutalaisyhteisöä alustanaan osoittaakseen kuinka legitiimejä ja suvaitsevaisia ​​he ovat. Siksi Israelin ja juutalaisyhteisön ei pitäisi Foxmanin mukaan sortua tällaiseen houkutukseen. 

Näistä teatraalisista ja taktisista irtiotoista huolimatta Israelin järjestämä konferenssi oli merkittävä päänavaus soluttautua ryminällä eurooppalaisten protestiäänestäjien suosimien puolueiden sisään. Onnistunut kokous oli selvä merkki muutoksesta Israelin ulkosuhteissa, jota johtaa Likud-puolueen diasporaministeri Amichai Chikli. Jo ennen kuin Israelin hallitus luopui virallisesti politiikastaan ​​välttää yhteistyötä oikeistopopulististen puolueiden kanssa Euroopassa, Chikli oli ollut yhteydessä niihin. Diasporaministeri puhui mm. viime vuonna Espanjan Vox-puolueen isännöimässä Europa Viva 24 -tapahtumassa, jossa hän jakoi lavan Marine Le Penin kanssa. Lisäksi Chikli esiintyi Washingtonissa järjestetyssä konservatiivisessa poliittisessa toimintakonferenssissa (CPAC), jossa hän ylisti Donald Trumpin sananvapautta rajoittavia toimia "antisemitismin" torjumiseksi. Jo nämä esimerkit todistavat Foxmanin puheet lähinnä retoriseksi ansaksi, sillä hän on todennäköisesti tietoinen kumpi osapuoli on tässä vaihtokaupassa aloitteellinen ja lopulta voittava taho.

Israelin johdon ja lännen oikeistopopulististen puolueiden välinen nopea lähentyminen ei ole jäänyt Euroopan poliittisella kentällä huomaamatta. Chiklin avoin tuki Le Penille Ranskan viimeaikaisissa vaaleissa synnytti ankaria diplomaattisia kiistoja. Huhtikuussa Chiklin osallistui Likud-puolueensa toverien kanssa Unkarin CPAC-kokoukseen, mikä nostatti kitkeriä puheenvuoroja EU:n federalisteissa, sillä heidän mielestään "Unkarin kaltaiselle hylkiömaalle" ei tulisi antaa mitään tukea sen Nato-kriittisyyden, ulkomaalaispolitiikan ja perhe-arvojen vuoksi. Muodollista poliittista päätäntävaltaa hallinnoivat Euroopan keskustavasemmistolaiset liberaalit pitävät tietenkin itse tiiviitä yhteyksiä Israeliin ja juutalaiseen valtaeliittiin, mutta eivät voi sietää sitä, että heidän poliittiset kilpailijansa, "äärioikeistolaiset", tekevät myös samoin. Euroopan vanha pseudoeliitti ymmärtää omasta kokemuksestaan millaisen poliittisen väylän valtaan yhteistyö vaikutusvaltaisten juutalaisten kanssa mahdollistaa, joten he ovat syystäkin raivoissaan ja hämmentyneitä populistipuolueiden tuoreelta näyttävästä liittolaissuhteesta. 

Sionismiin perehtynyt vapaa toimittaja Jose Nino kirjoittaa Occidental Observer -verkkolehdessä, että niille, joilla on edes jonkinlaiset tiedot juutalaisten vaikutusvallasta länsimaisessa politiikassa, ajatus juutalaisten liittoutumisesta oikeistopopulististen kanssa olisi lähes ennenkuulumaton. Kouliintuneelle kansalliselle tarkkailijalle juutalaisten lähestymistavat eurooppalaiseen uusoikeistoon ovat kuitenkin jälleen kerran yksi klassinen esimerkki sionistien kaksiosaisesta kosher-voileivästä. Ninon mukaan strategiaan kuuluu, että juutalaiset käyttävät hyväkseen tai joskus jopa luovat polttavan yhteiskunnallisen ongelman kuten maahanmuuton. Tämänkaltaisessa kysymyksessä he asettavat itsensä ja liittolaisensa poliittisen väittelyn molemmille puolille. Kiistelyssä juutalaisen sisäryhmän intressinä on pelkästään vääristää ja hyödyntää asiaa omien etujensa mukaisesti. Ne poliittiset tulokkaat, jotka eivät ole tietoisia tällaisesta petoksen metodista, hyväksyvät juutalaisen liittolaisenaan vakuuttuneena siitä, että heitä yhdistää yhteinen asia – vain joutuakseen lopulta harhaanjohdetuiksi.

Viime vuosien politiikka tarjoaa tästä lukuisia esimerkkejä, räikeimpänä kenties vastajihad-liikkeen äänitorvena tunnetun Tommy Robinsonin tapaus. Hän on saanut jo pitkään rahoitusta Israelia tukevalta Lähi-idän foorumilta ja juutalaiselta teknologiamiljardööri Robert Shillmanilta ollen näin yksi hyödyllisimmistä juutalaisten etujen ajajista Euroopassa. Hänen kritiikkinsä muslimi-maahantulijoita ja islamilaista kulttuuria kohtaan on tietenkin täysin perusteltua, mutta samalla hänellä ei ole mitään sitä vastaan, että Iso-Britannia ja muu Eurooppa täytetään ei-islamilaisilla värillisillä kuten Saharan eteläpuolisilla mustilla ja Intian niemimaan pajeeteilla. Tällainen valikoiva mutta Euroopalle yhtä tuhoisa maahanmuuttoinvaasio palvelee pitkälti vain sionistien etuja, joihin kuuluu selvästi vanhan mantereen kantaväestön demografisen ja poliittisen aseman heikentäminen. Sattumoisin tällaista sionistien sertifoimaa muslimivastaista "maanmuuttokritiikkiä" ajaa myös kotoinen Perussuomalaiset puolue.

Viime aikaisten uutisten perusteella voisi luulla, että juutalaisten yhteistyö eurooppalaisten populistipuolueiden kanssa olisi tuore ilmiö. Tosiasiassa kyse on sionistien jo monta vuosikymmentä harjoittamasta projektista, jolla on tarkoitus hyödyntää Euroopan maahanmuuttovastaisuutta Israelin ja diasporajuutalaisten hyväksi. Esimerkiksi Unkarin pääministeri Viktor Orbánilla on selväjärkisiä näkemyksiä maahanmuutosta ja ulkopolitiikasta, mutta tämä ei ole estänyt häntä synnyttämästä sokeaa pistettä Israelia kohtaan. Tosin tämä johtuu suurelta osin hänen yhteydestään juutalaiseen republikaanistrategiin Arthur Finkelsteiniin, joka on ollut sekä Orbánin että Israelin pääministerin Benjamin Netanyahun vaalimenestyksen keskeinen arkkitehti. Tämän juutalaisyhteyden ansiosta Orbánista on tullut yksi Israelin tärkeimmistä diplomaattisista liittolaisista Euroopassa, erityisesti lokakuun 7. päivän jälkeisessä maailmassa. Huolimatta hänen puheenvuoroistaan ​​Israelin nykyhallituksen puolesta, lännen liberaalit instituutiot syyttävät Unkarin pääministeriä rutiininomaisesti edelleen antisemitismistä. Tämä luultavasti vain siksi, koska Orbán on aiemmissa vaaleissa kampanjoinut unkarinjuutalaisen keinottelija George Sorosin räikeää maahanmuutto-lobbausta vastaan.

Juutalaisten tunkeutuminen populistiseen oikeistoon on ollut nähtävissä lähes kaikkialla Euroopassa. Kuin tyhjästä Italian oikeistolaisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvini on luonut vahvoja suhteita Israeliin, erityisesti Benjamin Netanyahun johdolla. Salvini on vieraillut maassa useita kertoja ja näiden vierailujen aikana hän on ilmaissut varauksettoman tukensa Israelin politiikalle samalla moittien EU:n tiettyjä julkilausumia Lähi-idän ainoasta demokratiasta.

Samankaltaista lähentymistä on nähty myös Alankomaissa. Vapauspuolueen (PVV) perustajalla ja johtajalla Geert Wildersillä on pitkäaikainen henkilökohtainen yhteys Israeliin, sillä hän on asunut ja tehnyt vapaaehtoistyötä siellä nuorena miehenä ja käynyt maassa kymmeniä kertoja. Hurmahenkisenä sionistina hän uskoo Suur-Israeliin, joka hallitsisi koko Jordan-joen ja Välimeren välistä maa-aluetta, vastustaa Palestiinan valtion perustamista ja kannattaa Alankomaiden suurlähetystön siirtämistä Jerusalemiin. Wilders on tavannut Israelin johtajia kuten pääministeri Benjamin Netanyahun, presidentti Isaac Herzogin ja muita korkean tason virkamiehiä. Kuvaavaa on, että Netanyahu on tervehtinyt häntä "Israelin todelliseksi ystäväksi".

Ranskalaisen populistijohtaja Marine Le Penin saatua poliittisen tuomion Euroopan Unionin varojen kavalluksesta, Israelin johto näki Kansallisen liittouman kriisissä mahdollisuuden ohjata puolueen politiikkaa vielä enemmän juutalaisten intressien mukaiseksi. Israel on kutsunut Kansallisen liittouman puheenjohtajan Jordan Bardellan ja Marion Maréchalin (Le Penin veljentyttären) virallisiin konferensseihin Jerusalemissa, mukaan lukien edellä mainittu hallituksen järjestämä antisemitismiä käsittelevä tilaisuus, johon osallistui myös Netanyahun hallitus. Israelin vaikutus Kansallisen liittouman viime aikaisiin linjauksiin on ollut huomattava, sillä sekä Le Pen että Bardella ovat monien puoluejäsenten vastustuksesta huolimatta pyrkineet muovaamaan puoluetta sellaiseksi, että se olisi sopusoinnussa sionismin etujen kanssa. Käytännössä tämä on ilmennyt puolueen julkilausumissa, joissa on korostettu juutalaisvaltion turvallisuuden tukemista ja "islamistisen ideologian" vastustamista. Siksi ei olekaan yllättävää, että Israelin diasporaministeri Chikli on antanut julkisen tukensa Le Penille kutsuen häntä "erinomaiseksi Israelille".

Vastaavasti Yhdysvalloissa sionistien ote oikeistokonservatiivisiin uudistajiin on ollut paljon pidempiaikaisempaa ja syvällisempää kuin Euroopassa. Monet sionistien uudet strategiat ja manipulaatiotaktiikat luodaankin ensin Yhdysvalloissa ennen kuin niitä aletaan soveltaa vanhalla mantereella. Amerikan uusien virtauksien esille tuojista kannattaa mainita poliittiset strategit Steve Bannon ja Yoram Hazony, jotka ovat pyrkineet yhdistämään oikeistolaisen populismin sionismin kannattamille asioille 2010-luvulta lähtien. Bannonin poliittinen organisointi ja Hazonyn rakentamat ajatushautomot edustavat kahta omaleimaista lähestysmistapaa, jotka amerikkalainen konservatiivinen liike yhdistettynä "kristilliseen sionismiin" on ottanut omakseen. Näiden uusien strategioiden päätarkoitus on tehdä maailmasta turvallinen etnosentrisille juutalaisille populistisella aikakaudella.

Vapaa toimittaja Jose Ninon mukaan sionistien yhteistyö populistipuolueiden kanssa on osa varasuunnitelmaa, jonka tarkoituksena on kansainvälisen juutalaisuuden säilyminen geopoliittisten mullistusten leimaamalla 2000-luvulla. Koska nykymaailmassa ei voida enää täysin luottaa Yhdysvaltojen orjamaiseen Israelin puolustamiseen, juutalaiset eturyhmät pyrkivät turvaamaan selustansa ostamalla ulkomailla toimivia populistisia puolueita. Strategia näyttää toimivan, koska yhä useammat äänestäjät länsimaissa ovat pettyneet toisen maailmansodan jälkeiseen järjestykseen, jonka vuoksi populistiset puolueet ovat hyvässä asemassa ottamaan vallan perinteisiltä konservatiivisilta ja liberaaleilta puolueilta.

Epävakaan maailmantilanteen seurauksena kansainvälisen juutalaisyhteisön muutoshaluisimmat elementit yrittävät tunkeutua populistisiin puolueisiin varmistaakseen, etteivät niistä tule nimenomaisesti Israelin vastaisia, saatika juutalaisvastaisia. Euroopan luonnollinen taipumus itsepuolustukseen, kuten etnosentristen juutalaisten sadat dokumentoidut joukkokarkotukset viimeisen parin tuhannen vuoden ajalta, osoittavat valmiudesta vastata suoraan juutalaisten taloudellisten ja poliittisten juonitteluiden ylilyönteihin. Jotta tämä sitkeä eurooppalaisen politiikan elementti ei palaisi, juutalaiset eturyhmät ovat pyrkineet heikentämään valkoista poliittista valtaa molemmilla puolilla Atlanttia toisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Liberalismin jälkeisessä maailmanjärjestyksessä juutalainen diaspora jatkaa kumouksellista agendaansa, vaikkakin muutamin muutoksin strategiassaan. Kansalaisille tarjotaan nyt kosher-populismia, josta on tehty ainoa valkoisen tyytymättömyyden kanava. Vain se on sallittu globalistien epäsuorasti hallitsemissa "kansallisvaltioissa".

Ei voi liikaa korostaa, että eurooppalainen etninen nationalismi ja vahvat antisionistiset liikkeet eivät ole sallittuja "vapaissa ja demokraattisissa" länsimaissa. Suomessa tämä on nähty Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kieltämisenä "hyvien tapojen vastaisena" ja Sinimustan liikkeen alunperin hyväksytyn puolueohjelman hylkäämisenä. Hyödyntämällä vihapuhelakia, kriminalisoimalla holokaustin avoimen tutkimisen, poissulkemalla ihmisiä sosiaalisesta mediasta ja rahoitusjärjestelmästä mielipiteidensä takia sekä tukemalla kontrolloituja oppositioryhmiä kansainvälinen juutalainen lobbausverkosto on muokannut keskustelua tavalla, joka estää politiikan ytimeen kuuluvan schmittiläisen ystävä-vihollinen-jaottelun.

Toimittaja Jose Nino päätyykin siihen johtopäätökseen, että levittäessään "talmudistista kädenvääntöä" soluttamissaan oikeistopopulistisissa puolueissa uuden sukupolven sionistinen ryhmittymä varmistaa, että valkoiset saastutetaan kognitiivisesti juutalaistetuilla puheenaiheilla. Näin eurooppalaiset nykymenon kriitikot saadaan kuluttamaan valtavia resursseja ja poliittista energiaa turhiin päämääriin. Samaan aikaan juutalainen globaali verkosto voi jatkaa toimintaansa rankaisematta, oli kyse sitten Israelin tekemistä etnisistä puhdistuksista ja lisämaan varastamisesta uusille laittomille siirtokunnille tai lännen demografisen tuhon kiihdyttämisestä "humanitäärisen" massamaahanmuuton avulla.

Valkoisten oikeuksien puolustajien olisi viisasta olla lankeamatta hallinnon hyväksymien "populististen" liikkeiden esittämiin pinnallisiin houkutuksiin. Vaikka ne saattavat vaikuttaa järjestelmän vastaisilta, niiden puutteet juutalaisvaikutuksen haastamisessa vesittävät kaikki mahdolliset myönteiset puolet. Kriittinen kansallinen tarkkailija näkee juutalaismyönteiset populistiorganisaatiot lähinnä hallinnan välineinä, joiden tarkoituksena on estää valkoisten radikalisoituminen ja valmistaa heitä lopulta miljoonien ulkomaalaisten tulokkaiden korvaamiseen. 

Normaalioloissa valkoinen äänestäjäkunta hakeutuisi nationalististen puolueiden puoleen, koska ne vastustavat kaikkien ulkopuolisten ryhmien – mukaan lukien juutalaiset – poliittista valtaa ja kantaväestölle epäedullisia etnosentrisiä intressejä. Kun otetaan huomioon monien länsimaiden väestölliset kriisit, ei ole järkeä tehdä faustilaista sopimusta niiden juutalaisten instituutioiden kanssa, jotka ovat vastuussa näistä kehityskuluista.

MIKSI LÄNNEN ELIITIT OVAT AINA VAIN HUONOMPIA?

Tätä kirjoitusta tarjottiin verkkolehti Sarastukseen, mutta se kieltäytyi sen julkaisemisesta. Nyt artikkeli julkaistaan Yle Watchissa ja myös uutispalvelu Partisaanissa.

Antiikin Kreikassa kansalaisuuden yhtenä keskeisenä moraalisena ehtona oli tieto ja ymmärrys poliittisista asioista. Sen sijaan jälkimodernissa lännessä demokratia ei edellytä äänestysoikeuden saaneelta juuri muuta kuin kyvyn kirjoittaa ehdokkaan numero äänestyslippuun. Samaan alennustilaan kuuluu kansalaisten vääristynyt ja pinnallinen tieto politiikasta, jota valtamedia mielellään ylläpitää. Kun tähän lisätään vielä kulutusyhteiskunnan tarjoama helppous ja viihde, ollaan tilanteessa, jossa ihmisillä ei riitä kärsivällisyyttä yhteiskunnallisten kysymysten perinpohjaiseen haltuunottoon. Jos vakavampaa kiinnostusta työn ulkopuolisiin kysymyksiin ylipäätään löytyy, monet suuntaavat sen täysin toisarvoisten asioiden kuten fanaattiseen pallopelien ja pop-"kulttuurin" seuraamiseen. Tällaisessa yhteiskuntailmapiirissä yhdenmukaisten tiedotusvälineiden on helppo saada suurissa kysymyksissä massat hypnoottiseen otteeseensa. Näin on voitu iskostaa laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan vain lännen johtajien määrittelemä liberaalidemokratia ja ihmisoikeudet varmistavat loistavan tulevaisuuden koko ihmiskunnalle.

Yhtenäisen tiedotuksen ja koulutuksen kautta sosiaalistettu normikansalainen on vilpittömästi vakuuttunut muun maailman kelvottomista ja vaarallisista "yksinvaltiaista". Tätä käsitystä halutaan vahvistaa päivittäin vyörytetyissä uutisraporteissa, joissa kerrotaan kuinka "demokratia on uhattuna maailmalla". Tästä viimeisimpänä esimerkkinä on Yle Uutisten juttu Länsi oireilee, kun Putin ja muut diktaattorit jyräävät – kovat ajat koettelevat demokraattisia arvoja myös meillä, sanoo tutkija. Tarkoitushakuisessa kirjoituksessa haastatetuilla asiantuntijoilla ei ole halua avata lukijalle, mitä he tarkoittavat "demokraattisilla arvoilla", sillä jos he niin tekisivät, paljastuisi, että he puhuvatkin tosiasiassa ideologisen liberalismin arvoista eivätkä demokratiasta neutraalina päätöksentekojärjestelmänä. Nomenklatuuran edustajina yhteiskuntatieteiden auktoriteetit ovat uskollisia järjestelmää ohjaavalle poliittis-taloudelliselle eliitille, jonka vuoksi he eivät halua keikuttaa venettä puhumalla liberaalidemokratiaan kuuluvista valuvioista, massoja yhdenmukaistavasta manipulaatiosta ja vallankäytön korruptiosta.

Silmiinpistävää näissä huolestuneissa uutisjutuissa on uskomus, että lännen ja idän vastakkainasettelu olisi yksiselitteinen seuraus Venäjän, Aasian, Etelä-Amerikan ja Afrikan kansanjohtajien aggressiivisesta halusta kyseenalaistaa liberaalidemokratia ja "ihmisoikeudet". Samalla toimittajat näkevät ns. autoritääristen maiden olevan aloitteellisia toimijoita, jotka uhkaavat länsimaiden demokratioiden lisäksi myös omia kansalaisiaan. Tällaisessa asenteellisessa journalismissa ei oteta juuri koskaan huomioon sitä mahdollisuutta, että uusliberalismia ja lännen määrittämää "kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää" karttavat maat haluavatkin kulkea vain omia polkujaan ja toivovat, että länsi jättäisi ne "eettisyydellään" rauhaan.

Länsimaiden ulkopuolella nykyinen vastakkainasettelu nähdäänkin lännen haluna määrittää kansainväliset säännöt, joiden kautta hallitaan ennen kaikkea taloutta. Kyse ei olekaan väitetystä sivilisaatioiden välisestä kulttuurisodasta, vaan lännen johtajien pelosta menettää osa globaaleista resursseista, jotka ovat olleet ennen heidän vapaata riistaansa. Lännen silmäätekevien tämänhetkisen raivoamisen taustalla ei siis ole moraalinen närkästys vaan pettymys, ettei esimerkiksi Venäjä tule olemaan sille enää puoli-ilmainen bensa-asema ja Kiina pelkästään nöyrä bulkkielektroniikan tuottaja.

Moralistisessa korkeaveisussaan "vapaan maailman" journalistiset palkkatyöläiset sattuvat sivuuttamaan niin ikään sen tosiasian, että Yhdysvaltojen johdolla liberaalidemokratiaa on levitetty toisesta maailmansodasta lähtien pommein kaikkiin maihin, jotka eivät alistu lännen universalistisen ylimielisille arvoille ja ryöstökapitalismille. Ennen tätä kutsuttiin kriitikkojen keskuudessa imperialismiksi, mutta nykyään jopa vasemmistoälyköt vaikenevat siitä ja pitävät päinvastoin upeana, että vielä jäljelle jääneisiin traditionalistisiin kulttuureihin istutetaan heidän ihastelemansa sateenkaari-ideologia ja individualismia pönkittävä ontto kulutuskulttuuri.

Toiseutta palvovista puheistaan huolimatta lännen ylintä valtakerrosta hallitseva luokka ylenkatsoo sekä idän ei-liberaaleja demokratioita että perinteisiin arvoihin sitoutuneita omia kansalaisiaan. Lännen demokratiafasadin pysyvissä hallinnoissa ainoa laillisesti ja moraalisesti hyväksytty vaalitulos on se, joka miellyttää hallitsevaa ylimystöä. Sen moraalista yksimielisyyttä kyseenalaistavat populistiset ulostulot tai "väärät vaalitulokset" esitetään sitä vastoin uhkana meidän demokratiallemme.

Aikamme kuvaan sopii, että päättäjät pyrkivät vähättelemään vaikutusvaltaansa ja korostamaan kansalaisten asemaa liberaalidemokraattisessa järjestelmässä. Tämä teatteri on tärkeää nykydemokratian legitimiteetille, sillä mikäli vallankäyttöä arvioitaisiin realistisesti edustuksellinen demokratia osoittautuisi pian harhakuvaksi. Tämän näytelmän paljastamisesta ovat pitäneet vastaansanomattomasti huolta kolme viime vuosisadan alussa Italiassa vaikuttanutta yhteiskuntatieteilijää, Vilfredo Pareto (1848–1923), Gaetano Mosca (1858–1941) ja Robert Michels (1876–1936). Heitä pidetään yleisesti modernin eliittiteorian isinä, sillä he muotoilivat ensimmäisinä perusajatuksen, että olkoonpa korkeakulttuurin yhteiskuntamuoto mikä tahansa, siihen muodostuu aina vähemmistönä oleva hallitseva luokka tai eliitti. Sittemmin sosialistinen yhteiskuntakokeilu on vain vahvistanut tätä ajatusta.

Vilfredo Pareton, kolmikosta kuuluisimman, yksi tunnetuimmista aksioomista on liiketoiminnan tuottavuutta ja taloudellista valtaa kuvaava Pareton periaate, jonka mukaan varallisuus jakautuu 80/20 säännön mukaan. Pareto periaate on Pareto-jakaumien erityistapaus, jonka mukaan missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä. Gaetano Mosca puolestaan analysoi yhteiskuntaa hallitsevan vähemmistön ja sille poliittisesti alisteisen massan dynamiikan kautta. Tätä vuorovaikutusta hän piti luonnollisena sosiaalisen elämän lakina. Saksalaissyntyinen Michels tutki mm. edustuksellisen demokratian puoluejärjestelmää, josta hän johti harvainvallan rautaisen lain. Tuon lain mukaan eliitit luovat ideologisen ylärakenteen (monikultturismi, tasa-arvo jne.), jolla hallitaan ihmisiä. Kolmikon empiiriset ja tilastolliset argumentit ovat vakuuttavuudessaan niin kiistattomia, ettei varsinkaan nykyinen poliittinen nomenklatuura halua ottaa niitä julkisessa keskustelussa esille. Häveliäisyydestään huolimatta aikamme uusaristokratian kaksinaismoraali on sen verran julkeaa, että omaa korvaamattomuutta pidetään välttämättömänä ehtona demokratian turvaamiselle.

Globalistisen Amerikan Imperiumin patologiaa vuosikausia analysoinut Z-man kirjoittaa, kuinka länsimainen demokratia on suistunut eräänlaiseen kolonialismiin, jossa hallitsijat vaativat säännöllistä vahvistusta hallituilta. Vaaleista onkin tullut näytöksiä, joissa ihmiset kiittävät hallitsijoitaan heidän palveluksistaan. Z-manin mukaan "hallitsijat ovat luonnollisesti loukkaantuneita, kun äänestäjät eivät täytä sopimusta". Länsimaisen demokratian uudessa yksipuolisessa yhteiskuntasopimuksessa hallitseva luokka käskee ja äänestäjät tottelevat. Kaikki muu on moraalinen uhka demokratiallemme ja vaatii kaikki tarvittavat keinot sen tukahduttamiseksi.

2020-luvulla eliiteille on tarjoutunut yllättävä tilaisuus testata kansalaisten järjestelmäuskollisuutta koronarajoituksilla ja Ukrainan sodan pakotteista syntyneillä talousvaikeuksilla. Koronasta vuorokaudet ympäriinsä toistettu narraatio mahdollisti tolkun kansalaiset hyväksymään ilman näkyviä protesteja kansalaisvapauksien koeluontoiset rajoitukset. Varotoimet ainakin suurille ikäryhmille näyttävät jälkikäteen ylimitoitetuilta, sillä mm. Ilta- Sanomat on kertonut hiljattain, että THL:n mukaan koronaan voi suhtautua kuin tavallisiin hengitystieinfektioihin. Suomessa osa jopa niin sanotusta järjestelmän vastaisesta äärioikeistosta on patistanut feministihallitukselta kovempia koronatoimia samalla kun se kirittää eduskuntaa, joka on valmis vahingoittamaan Euroopan taloutta amerikkalaisten vaatimien geopoliittis-ideologisten pakotteiden vuoksi. Toisaalta niin sanotun kriittisen vasemmiston äärilaita on yhtä korruptoitunut kuin oikeiston ja se kannattaa ehdoitta lännen kartellikapitalistien ja teknotyrannien ohjaamaa globalistista politiikkaa. Tällä hetkellä lännen apaattiset kansalaiset näyttävät olevan vasemmalta oikealle läntisen johdon tiukassa otteessa mitä tulee puhtaasti ideologisesti harjoitettuun vaihtoehdottomaan politiikkaan. Toisaalta läntisen eliitin rakentama korttitalo on niin horjuvalla pohjalla, että se saattaa luhistua pelkästään seuraavaan kylmään talveen tai Ukrainan sotatilanteen epätoivottuun muutokseen. Katteettomassa itsevarmuudessaan läntisillä päättäjillä ei ole tiettävästi mitään varasuunnitelmaa, mikäli ideologiset tavoitteet eivät kovasta uskosta huolimatta toteudukaan.

On vaikea sanoa, johtuuko länsimaalaisten alistuminen eliitin ideologiselle vaihtoehdottomuudelle orgaanisten yhteisöjen hajottamisesta seuranneesta sirpaloitumisesta, jolloin "yhteisön" ainoaksi yhteiseksi nimittäjäksi on tullut yksilön triviaalien mielihalujen turvaaminen. Tämä siitä huolimatta, että yksilövapauksien takaajina esiintyvät lännen päättäjät ovat globalismi-utopiaansa ajaessaan rajoittaneet kansalaisvapauksia viime vuosina rajusti. Nyt näyttääkin siltä, että vapauksien ennalta arvaamattomalla säännöstelyllä ja taloudellisella kurjistamisella kansalaisista on tehty riippuvaisia järjestelmästä, jolloin he ovat valmiita alistumaan mihin tahansa, kunhan luvataan paluu "normaaliin" joskus lähitulevaisuudessa.

Jostain syystä yhteiskunnallisen eliitin ja tavallisten kansalaisten välinen intressiristiriita ei valkene edes suurelle osalle kriittisiä kansalaisia. Se on aiemmin ehkä ymmärretty, mutta nykyisessä lännen ja idän vastakkainasettelussa toisinajattelijat ovat palanneet ruotuun ja asettuneet heitä aiemmin kyykyttäneen lännen johdon taakse. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että "kansalaisten parasta" ajattelevan koronavouhotuksen ja ulkopoliittisen loiskiehunnan keskellä läntiset eliitit jatkavat samaa kansan eduista piittaamatonta politiikkaa, jota ne ovat harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Ne ylläpitävät hallintoja, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole kansankunnan edun turvaaminen vaan globalistisen utopian toteuttaminen, josta antaa viitteitä mm. Maailman talousfoorumin esittämät visiot.

Lännen ulkopuoliset eliitit saattavat olla näkyvissä toimissaan mielivaltaisempia kuin täällä, mutta sen rummuttamisella ei ole merkitystä, koska se ei vaikuta elämäämme samalla tavalla kuin omiin eliitteihimme kohdistuvat protestit. Päinvastoin, johtajamme edistävät mielellään kriittistä keskustelua idän väitetyistä despooteista, koska se suuntaa arvostelevan katseen pois läntisten eliittien omavaltaisuudesta. Pitää muistaa, että silloin kun vaikutusvaltaiset länsimaalaiset moittivat itää ja kolmatta maailmaa demokratian puutteesta, kyseessä on useimmiten projektio omasta epädemokraattisesta vallankäytöstä, joka ei kestäisi päivänvaloa.

Jälkimoderni läntinen eliitti, jota voi kutua myös manageriaaliseksi luokaksi, on lähes kaikissa suurissa kysymyksissä eri puolella kuin kansa, vaikka se kaikin manipulatiivisin keinoin yrittääkin teeskennellä toista. Tyypillinen esimerkki aikamme ylimystön kaksinaamaisuudesta on sen pyrkimys tuputtaa hallintojensa kautta massoille tasa-arvon ideologiaa, vaikka se on omaksunut itselleen etuoikeuden identiteetin. Huolimatta kansallisvaltion johdon taktisesta yrityksestä esittää kansanomaista ja pikkuporvarillista, sen ilmiselvä eriytyminen on synnyttänyt moraalisen ongelman. Koska hallitsevat eliitit eivät ole enää sitoutuneita kansoihinsa, vaan maasta riippumatta tuntevat lojaliteettia vain toisiaan kohtaan, se on luonnollisesti herättänyt valveutuneessa kansanosassa ankaraa arvostelua. Käytännön ilmauksensa se on saanut populistipuolueiden EU:n, globalismin ja eliittien vastaisuudessa. Järjestelmän pelkona on ollut, että populistien viesti tavoittaisi myös kansan enemmistön.

Globaalisti verkostoituneet kansalliset johtajat ovat selvässä ristiriitatilanteessa, jossa heidän pitäisi huolehtia kansakuntiensa eduista, vaikka he ovat samalla sitoutuneet ylikansalliseen eliittiin, jonka intressit ovat toisaalla. Luodakseen moraalisen oikeutuksen (sic) kansan elintärkeiden etujen pettämiselle, eliittien on täytynyt muokata kansakunnat sellaisiksi, joissa yhteisestä historiasta kumpuavia intressejä ei juuri enää ole. Me kaikki tunnemme tämän eurooppalaista kantaväestöä vastaan käydyn sodan suklaalla kuorrutetut käsitteet: monikulttuurisuus ja monimuotoisuus.

Läntisten kansallisvaltioiden globalistinen eliitti asetti sosialismin romahduksen jälkeen Leninin tapaan itselleen kysymyksen: mitä on tehtävä? Vastaukseksi saatiin monikulttuurisuus, massamaahanmuutto ja moninaisuus, joiden tarkoitus on ollut luoda poliittiselle pelille aivan uudet parametrit. Kun poliittisten päättäjien omista kansakunnista tehdään monikulttuurisia ja liberaalisti "moniarvoisia", on synnytetty tilanne, jossa kansoja ei määritetäkään enää yhteisen historian ja kulttuurin kautta. Mikä tahansa läntinen kansa on nyt vain yksi monimuotoinen kansakunta muiden samanlaisten joukossa. Koska läntiset kansallisvaltiot määritellään enemmän monikulttuuri-ideologiaa palvelevien vähemmistöetuoikeuksien kuin kansallisen enemmistön etujen perusteella, globalisoituneiden kansallisten eliittien ei enää tarvitse välittää alkuperäisväestön ydinetujen turvaamisesta. Tällaisen manööverissä kansalaisia suostutellaan päättelyketjulla, jossa jokainen länsimaa on vain pienoismalli globalisoidusta maailmasta. Tällöin ei voi olla enää kansallisia etujakaan ja kansalliset johtajat voivat "oikeutetusti" ajaa pidäkkeetöntä globalismia välittämättä alkuperäisväestön tarpeista.

Eettisessä kuperkeikassaan lännen korruptoituneet johtajat voivat syyllistää kansojaan, sen sijaan että he joutuisivat kansantuomioistuimen eteen syytettynä valtiopetoksesta. Moraalisen aloitteen käsiinsä saanut yläluokka voikin nyt painostaa työtätekeviä eurooppalaisia luopumaan hyvinvoinnistaan mm. vihreän siirtymän verukkeella samalla kun "ilmastonmuutostalkoilla" oikeutetaan veronmaksajien tulonssiirrot kehitysmaihin. Globaaliin vastuuseen vetoamalla hyvinvoiva lännen eliitti saarnaa "yhteisestä ihmisyydestä" ja rajattoman maahanmuuton siunauksellisuudesta, vaikka se on itse eristäytynyt muusta ihmiskunnasta.

Lisäksi päättäjien suuruudenhullut tavoitteet koko maailman pelastamiseksi ovat pelkkää retorista moraaliposeerausta ilman konkretiaa. Tästä huolimatta heillä on röyhkeyttä pitää itseään ihmiskunnan ja Äiti Maan suojelijoina, joiden on hallittava ja valvottava tarkkaan tavallisten ihmisten valintoja. Managerialisen järjestelmän kerma katsoo, että heidän tehtävänsä ei ole vain määrätä ihmiskunnan suunta, vaan pitää huolta myös siitä, että heidän määräämiään sääntöjään noudatetaan asianmukaisesti. Näissä demokratian tekopyhyyden harjoitelmissa eliitti tähtää yhteiskuntaan, jossa kansakuntien ja samalla kansalaisten edut on pyyhitty pois jopa arkiajattelusta.

Kun nykyjohtajiamme tarkastellaan historian valossa, he näyttävät kaikissa suhteissa kehnommilta edeltäjiinsä nähden. Muinaisuudesta löytyy runsaasti halpamaista ylimystöä, mutta pahimmillaankin se tunsi sentään kohtalo- ja veriyhtyettä alamaisiinsa toisin kuin aikamme vastuuttomat kosmopoliitit. Tietysti jälkimodernien massojen lammasmaisuus, apaattisuus ja mukavuudenhalu on mahdollistanut pitkälti sen, että päättäjiksi on noussut mitä keskinkertaisinta ja kelvottominta väkeä. Oli miten oli, eliittien pompöösi esiintyminen yhdessä poptähtien ja Hollywoodin kerman kanssa kertoo yksiselitteisesti niiden laadullisesta rappiosta ja moraalisesta korruptiosta. Kansojensa etujen pettäminen ja universalistiset fantasiat ovat merkki hallitsijoiden selkärangan puutteesta, mille on vaikea löytää vertailukohtaa maailmanhistoriassa.

Poliittisen eliittimme kyvyttömyys on vääjäämätön seuraus pitkään jatkuneesta liberaalista järjestelmästä. Toisin sanoen länsimaiden heikkous ei johdu vallalla olevasta johtajuudesta sinänsä, vaan eliitit ovat samojen kehityskulkujen tuotetta kuin vallitseva lännen kriisi. Edellä lainatun Z-manin mukaan pääsyynä tähän on keskiluokkaisuutta idealisoiva kulttuuri, joka nitistää todelliset lahjakkuudet. Eliittimme ovat keskinkertaisia siitä yksinkertaisesta syystä, että se ilmaisee johdonmukaisesti jälkimodernia massayhteiskuntaa. Pääministeri Sanna Marin on lähes täydellinen esimerkki eliittimme luonteettomuudesta, koulutetun apinan keskinkertaisuuden syndroomasta.

Aikamme surkeat eliitit ovat myös seurausta aidon luonnonvalinnan puutteesta. Tämä taas johtuu siitä, että edellisten sukupolvien johtoon kiivenneet toisen luokan päättäjät valitsevat seuraajikseen kolmannen luokan miehiä – ja nykyään yhä useammin naisia – jotka puolestaan valta-asemassaan valitsevat ihmisiä, jotka eivät uhkaa heidän asemaansa. Managerialinen järjestelmä nostaa mielellään naispoliitikkoja, koska he ovat tunnetusti kaikkein järjestelmäuskollisimpia konformisteja. Koska naispoliitikot ja naisvirkamiehet kannattavat innokkaimmin lännelle tuhoisia muotiaatteita ja hylkivät idealisteina kaikkea reaalipolitiikkaa, he ovat oivaa materiaalia nykyhallintojen mannekiineiksi.

Managerialismi päätyykin aina johtajien epäpätevyyteen edistäen näin kulttuurista entropiaa. Vaikka myös nykyisen järjestelmän oletetaan takaavan omistavan luokan valta-aseman, se päätyy kuitenkin ennen pitkää korvaamaan sen epäpätevällä luokalla. Nykyjohto tietää toki oman heikkoutensa, mutta juuri siksi se haluaa peittää jälkensä täyttämällä koko järjestelmän epäpätevillä ihmisillä. Näin länteen on päässyt syntymään poliittinen järjestelmä, jonka julkisivua hallitsevat keskinkertaiset mutta vastuuttomuudessaan vallanhimoiset nuoret naiset sekä dementiasta kärsivät 80-vuotiaat marionetit.

Edellä kuvatun perusteella aikamme poliittiselle eliitille on tunnusomaista jakomielinen suhde kansaan. Yhtäältä ne kosiskelevat massojen makua samaistumalla latteaan pop-kulttuuriin ja Hollywoodiin. Osa näkyvän vallan käyttäjistä karttaa julkisissa ulostuloissaan vakavaa taidetta ja korkeakulttuuria, koska ne on leimattu mediassa elitistisiksi ja tavallista kansaa "syrjiviksi". Kyse ei ole vain amerikkalaisesta ilmiöstä, vaan mauttoman globalistisen eliittikulttuurin tyyli näkyy myös maamme pääministerin halussa esiintyä poptähtien ja julkkishomojen kanssa. Päättäjien trendien seuraaminen ei juuri eroa hipstereistä, jotka pykivät kulutusvalinnoillaan olemaan ajan hermolla. Tässä on jo elitismin tuoksua, mutta pop-kulttuurin maastossa se on vielä hyväksyttävää, vaikka varsinainen jetset-elämä koskeekin vain globalistista eliittiä eikä suurta äänestäjämassaa. Vuokramurjuissaan elävä kansa voi lävistyksineen ja karmeine musiikkimakuineen tuntea olevansa edes jossain määrin yhtä eliitin kanssa.

Toisaalta epävarmaksi itsensä tunteva nykyeliitti yrittää luoda etäisyyttä itsensä ja laajan keskiluokan välille. Sillä on selvästi epätoivoinen tarve erottautua vallitsevasta elämäntavasta, joka vahvistaa samankaltaisuutta. Tätä kaikkialle läpitunkevaa samuutta jälkimodernissa yhteiskunnassa on kuvannut filosofi Alain de Benoist artikkeleissaan ja tuoreimmassa kirjassaan The Ideology of Sameness. Ranskalaisfilosofi korostaa kuinka liberalismin ja individualismin aikakaudella kaikista ihmisistä on periaatteessa tullut vaihdettavia yksikköjä keneen tahansa toiseen. Hän jättää kirjoituksissaan kuitenkin huomioimatta eliitit, jotka voivat valtansa ja varakkuutensa ansioista pyristellä eroon massojen lohduttomasta yhdenmukaisuudesta.

On ironista, että "individualistista" samanlaisuutta synnyttävää järjestelmää hallinnoiva eliitti pyristelee kaikin keinoin irti sen harmaudesta korostaakseen omaa erityisyyttään. He kiirehtivät kansan suurelle enemmistölle vihamielisestä muotiaatteesta toiseen vain siksi, että pelkäävät sulautuvansa kulttuurimme latistavaan tylsyyteen. Heidän siirappiset palopuheensa erilaisten kummajaisten ja biologisten mahdottomuuksien puolesta eivät perustu niinkään ideologiseen kiihkoon vaan pelkoon, että keskiluokkainen merkityksettömyys tukahduttaa heidät. Puheet viidestäkymmenestä sukupuolesta ja monikulttuurista välttämättömänä voimavarana ovat triviaaleja esimerkkejä uuden ylimystön pyrkimyksestä luoda muuri vallitsevaa merkityksettömyyttä vastaan. Vaikka nämä eleet ovat sinänsä yhdentekeviä, ne synnyttävät ainakin toivotun moraalisen jakolinjan massojen ja "eliittien" välillä.

Demokratiaa on puolusteltu yleensä sillä, että siinä hallinto toteuttaa parhaiten kansan tahtoa. Aikamme päättäjien harjoittama politiikka kertoo kuitenkin toista, koska eliitillä ei näytä olevan mitään intressiä ajaa kansan asiaa. Sen lisäksi, että eliitin edut ovat muualla, se toimii kaiken lisäksi aktiivisesti kansan päämääriä vastaan; managerialisen luokan hallussa oleva valtio, media ja yliopisto painostavat kansalaisia alistumaan päätöksiin, jotka eivät ole missään mielessä enemmistön edun mukaisia. Olemme tilanteessa, jossa viranomaiset, valtamedia ja yliopistot julistavat, kuinka kantaväestön halu elää oman näköistensä ihmisten keskuudessa on moraalitonta. Kansalaisen ei ole edes sallittu tiedostamaan eri populaatioiden eroja, koska se on rasismia. Vanhemmat, jotka vastustavat koulujen Seta-propagandaa ja transvestiittien satutunteja lastentarhoissa saavat kuulla olevansa transfoobikkoja, josta esimerkiksi Norjassa voi saada kolmen vuotta ehdotonta vankeutta. Koska mitään massaliikettä näitä mielettömyyksiä vastaan ei ole syntynyt, managerialinen luokka voi helposti perustella toimensa kansan tahdolla.

Ilmiselvästä epävarmuudestaan ja keskinkertaisuudestaan huolimatta nykyeliitti kykenee silti pompottamaan kansaa mielin määrin. Tämä on arvoitus, joka vaatisi perusteellista tutkimusta tähän johtaneesta kulttuurista ja massojen lauhkeudesta. Niin kauan kuin kansalaiset välttävät mukavuudenhalussaan vaivannäköä ja riskejä, he alistuvat mitä kehnoimmalle eliitille.

Rappeutunutta uusaristokratiaamme vaivaava johtajuuden puute ja vastuuttomuus näkyy toistensa selkien taakse piiloutuvissa päättäjissä. Näille henkisille kääpiöille riittää, että he saavat palan eliitin kakusta sen sijaan, että asettuisivat järjestäytyneen vähemmistön hegemoniaa  vastaan ja alkaisivat puolustaa kansaa edestä päin kuten Unkarin pääministeri Viktor Orbán. Voisi olettaa, että Suomessa suurta suosioita nauttiva presidentti Sauli Niinistö kuuluisi samaan sarjaan kuin Orbán, mutta tosiasiassa hän jos kuka on tyypillinen länsijohtaja, joka peräänkuuluttaa "kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää" ja ajaa Macchiavellin kärsivällisen ovelana kettuna atlantistien globalistista agendaa.

Oswald Spenglerin oletus lopun ajan kulttuuriin ilmestyvästä caesarismista onkin ennen aikaista, sillä esimerkiksi liberaalieliitin kavahtamasta Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpista ei tullut suon kuivattajaa, vaan hän osoittautui politiikassaan melko tavanomaiseksi järjestelmän mieheksi. Luultavasti tulemme kärsimään vielä pitkään itsestään liikoja luulevasta länsieliitistä. Järjestäytymättömän kansan varaan muutosta ei voi laskea, vaan uuden ajan vastuulliset ja voimakkaat päättäjät voivat nousta vain nykyeliiteistä, joiden mädännäisyyteen he eivät halua enää sitoutua.

YLEN JOUSTAVA AGENDA JALKAPALLORAISKAAJIA JA UNKARIN PRIDE-MARSSIA UUTISOITAESSA

Bauraux Amiri (vas.) ja Aboubacar Diakité

Pari päivää sitten julkisuuteen levisi tieto kotimaisen jalkapalloseura Atlantis FC:n pelaajien saamista lapsenraiskaussytteeistä. Tyypilliseen tapaan vahvimman muistijäljen synnyttävissä ensimmäisissä uutisissa pelaajien ei kerrottu olevan ulkomaalaisvahvistuksia. Esimerkiksi maamme johtava valemedia Helsingin Sanomat yritti luoda assosiaation suomalaisuuteen korostamalla vangittujen pelaajien olevan suomalaisesta joukkueesta. Ylessä ei aivan samanlaiseen pokerinaamaiseen harhautukseen kehdattu ryhtyä, vaan mediajätti kertoo niukassa uutisessaan Kaksi helsinkiläisen jalkapallojoukkueen pelaajaa vangittu epäiltyinä törkeistä seksuaalirikoksista raiskaajien olevan "ulkomaalaistaustaisia":

Yhtä heistä epäillään kahdesta törkeästä raiskauksesta. Toista epäillään törkeästä lapsenraiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Heidät vangittiin todennäköisin syin epäiltyinä. Epäillyt ovat syntyneet 1990- ja 2000-luvuilla.  

Atlantis FC:n puheenjohtaja Tino Kinnunen vahvistaa Ylelle, että kaksi seuran pelaajaa on vangittuna. Molemmat pelaajat ovat ulkomaalaistaustaisia, mutta jo pidempään Suomessa asuneita.

Se, mistä päin maailmaa kultamunat ovat kotoisin Yle ei tietenkään kerro – tai kertoisi, jos nämä ihmispedot olisivat valkoisia eurooppalaisia vaikkapa Ruotsista tai Saksasta. Toisaalta lukija ei tarvita kummoisia päättelytaitoja ollakseen melko varma, että kimpparaiskailut varsinkin lapsiin kohdistuneina ovat yleensä afrikkalaisten, erityisesti Saharan eteläpuolisten kongoidien, bravuurilaji. Asian voi myös tarkistaa vaihtoehtoisista uutissivustoista, jotka ovat varmistaneet tekijöiden olevan kotoisin mustasta Afrikasta ja nimiltään Bauraux Amiri ja Aboubacar Diakité. Kolmannen epäillyn sukunimi on Boukhriss.

Niissä harvoissa tapauksissa, joissa valkoinen julkkismies tai huippu-urheilija syyllistyy seksuaalisesti rikolliseen tekoon, Ylekin osaa ottaa kaiken irti. Koska valkoiset julkisuuden henkilöt syyllistyvät varsinaiseen raiskaukseen harvoin, moralistiseen räksytykseen riittää myös kevyt seksuaalinen häirintä kuten Montreal Canadiensin varaaman puolustaja Logan Maillouxin, 18, tapauksessa. Feministejä mielistelevän Ylen toimittaja Tommi Seppälän myötähävettävässä vuodatuksessa Kommentti: Seksuaalirikoksesta tuomitun pelaajan varaaminen oli Montrealilta ja NHL:ltä tyly viesti – tästä kohussa on kyse kerrotaan mm. millaiseen hirveyteen julkisen lynkkauksen kohteeksi joutunut Mailloux on syyllistynyt:

Menneellä kaudella Ruotsissa pelannut kanadalaisnuorukainen syyllistyi seksuaalirikokseen ottamalla naisesta kuvia kesken intiimin hetken ja välittämällä otokset joukkuetovereilleen. Mailloux jäi kiinni ja sai sakkotuomion.

Onhan tällainen suuressa maailmassa tapahtunut rikos aivan toista maata kuin kolmen mustan miehen kotikulmillamme Helsingissä tekemät lastenraiskaukset! Yle on kyllä valmis julkaisemaan maratonpitkän saarnan käytännön pilan tehneestä nuoresta valkoisesta jääkiekkoilijasta, mutta ei uhraa sanakaan suomalaisia lapsia raiskanneista mustista miehistä. Seppälän kaltaiset kansanviholliset ovat todellakin valinneet puolensa.

                                                          *************************

Länsimaiden tiedotusvälineiden puolueettomuuteen ja objektiivisuuteen eivät näytä luottavan enää muut kuin media itse. Silti MTV3 ja Ilta-Sanomat julkaisevat näyttävästi kansainvälisiä tutkimuksia, jotka väittävät suomalaisten luottavan maailmassa eniten valtamediaan. Konformistisessa Suomessa 65%:n luottamusluku voi olla uskottava, mutta se jättää huomioimatta epäilevien suuren massan, joka on yli kolmannes kansalaisista. Sitä paitsi luottamuksensa menettäneiden määrä on vain kasvussa, mikä on ymmärrettäävä Ylen uutistarjontaa seuratessa.

Esimerkiksi eilen Yle kertoi TV1:n pääuutislähetyksessään Unkarin Pride-marssista tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä totuudenmukaisen ja vastuullisen journalismin kanssa. Uutistenlukija Hanna Visala ja Unkarin kirjeenvaihtaja Sakari Nuuttila eivät ainoastaan kertoneet mitä Budapestin Pride-kulkueessa tapahtui, vaan he asettuivat täysin Unkarin homolobbyn esittämien näkemysten puolelle. Toimittajat eivät myöskään peitelleet antipatiaansa Unkarin presidentti Viktor Orbánia kohtaan. EU-linjan mukaisesti molemmat tuomitsivat presidentin ehdotuksen kansanäänetyksestä, jonka virallista nimeä he eivät taktisista syistä halunneet edes mainita. Orbán kun ehdottaa pedofilian vastaista lakia, jossa kansalaisilta kysytään: 

1) Oletteko samaa mieltä siitä, että valtion oppilaitoksille olisi annettava mahdollisuus näyttää alaikäisille lapsille seksuaalista suuntautumista koskevaa sisältöä ilman vanhempien suostumusta? 2) Kannatatteko alaikäisten lasten sukupuolenvaihdosten edistämistä? 3) Oletteko samaa mieltä vaatimuksesta, että tällaisten peruuttamattomien hoitojen tulisi olla myös alaikäisten lasten saatavilla? 4)Oletteko samaa mieltä siitä, että alaikäisten lasten tulisi saada käyttää täysimääräisesti sisältöä, joka voi vaikuttaa heidän seksuaaliseen kehitykseensä? 5) Oletteko samaa mieltä siitä, että alaikäisillä lapsilla olisi oltava pääsy mediasisältöön, joka käsittelee sukupuolenvaihdoksia?

Ylen tv-uutisissa ja verkkosivun jutussa Unkarin pääkaupungissa tuhannet marssivat seksuaalivähemmistöjen aseman heikentämistä vastaan Orbánin vaatimukset pedofilian tarkkarajaisemmasta kriminalisoinnista ja homoagendan tyrkyttämisen kieltämisestä alaikäiselle kuitataan epätasarvoisena seksuaalivähemmistöjen syrjintänä: 

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen marssi on herättänyt kansainvälistä huomiota, sillä Unkarin nykyhallinnon on arvioitu yrittävän heikentää seksuaalivähemmistöjen asemaa.  Unkari kielsi hiljattain seksuaalivähemmistöistä kertomisen esimerkiksi koulukirjoissa. Asia määriteltiin uudessa laissa. Lakia on virallisesti kutsuttu lastensuojelulaiksi.

Tarjotun uutisannin perusteella elämme aikaa, jossa valtiollisen tv-kanavan mielestä tervejärkinen lastensuojelu perverssien vaikutusvallalta nähdään jonkinlaisena totalitarismina ja fasismina. Jos ja kun totalitarlsmia nykymaailmasta löytyy, sitä pitäisi pikemminkin etsiä liberaaleja arvoja pakkosyöttävästä "laatumediasta" kuin kansalaisiaan puolustavista Itä-Euroopan maista.

      

                                                             ************************

TV1, lauantai 25.7.2021 klo 21.05, Komisario Lewis (12)

Kausi 2, 4/4. Miehistä parhaat. Sekava nuori nainen löydetään hortoilemasta nummilta. Miten hän sinne päätyi? Naisen huumaukseen käytetty aine antaa viitteen tekijästä, mutta miehellä on pomminvarma alibi. Vai onko sittenkään? (U) SD 1 h 34 min. Linkki ohjelmaan.

Tervejärkisille tv-sarjojen katselu on tehty lähes mahdottamaksi, nimittäin sen verran röyhkeästi niissä vääristellään eurooppalaisten historiaa ja etnisiä identiteettejä. Brittisarjoista katsomisen arvoinen taitaa olla enää Komisario Lewis, koska siihen ei ole pakkoistutettu keinotekoista diversiteettiä kongoloidineen ja transuineen. 

Tosin tämäkin sarja on nyt tuuliajolla, jos on uskominen Iltalehden tuoreeseen uutisjuttuun Poliisisarjan tähdestä tuli monelle ongelma: Meghan Markle -kommentti herätti raivon. Uutisen mukaan komisario Lewisin kollegaa näyttelevä Laurence Fox on hiillostettu pois näyttelijäntyöstään uskallettuaan arvostella valtamedian ja erityisesti BBC:n pollittista korrektiutta ja historian väärentämistä:

Sanomisiensa vuoksi hänet on leimattu rasistiksi, millä on ollut kauaskantoisia vaikutuksia. Näyttelijäntyöt ovat nyt jäissä, ja häntä edustanut agenttuuri irtisanoi sopimuksen miehen kanssa. Tämän kaiken seurauksena Fox on siirtynyt entistä vahvemmin politiikkaan. Viime vuonna Fox perusti oikeistolaisen Reclaim-puolueen, jonka nimissä hän vaatii brittiläisten arvojen kunnioittamista ja sananvapauden suojaamista niin kutsutulta cancel-kulttuurilta. Sen tarkoituksena on nostaa esiin joidenkin ongelmallisina tai väärinä pitämiä mielipiteitä ja esimerkiksi vaatia sosiaalisessa mediassa kirjoittajan boikotointia.

Iltalehden jutussa Foxista leivotaan tietenkin äärioikeistolainen hörhö, koska näyttelijä ei  ollutkaan aulis BBC:n hallitsemien heprealaisten mogulien englantilaisvastaiselle agendalle. Raivoahan se herättää ja koska Foxia ei kiinnostanut toimia monikulttuurin seteliselkärankaisena juoksupoikana, hänet piti potkia pois. Ongelma Foxista tuli vain kulttuurimarxilaiselle valtamedialle – ei katsojille. Iltalehden artikkelin lopussa Fox esitetään harhauttavasti valehtelijaksi, mikä on pelkkä projektio valtamedian omasta toimintatavasta. Jokainen voi tarkistaa itse mitä tämä kunnian mies sanoo asioista omalla YouTube-kanavallaan. 

PS.  Mitä tulee brittimedian sietämättömään kongoloidien pakkosyöttöön ja historiasepitetteisiin, niin tässä lajissa yksi härskeimmistä tapauksista on 1700-luvun Lontoon prostitutuutiota kuvaava puolipornosarja Harlots. Siinä mustille on luotu tyhjästä keskeinen rooli kaupungin luksusprostituutiossa. 

Hyväuskoisille tv-zombeille suunnattu sysipaska Harlots näytää kaikesta huolimatta uppoavan hyvin ainakin uppoavan lännen aisuri-kuhnureihin ja lutka-voimaantujiin. Pikkukanokkelat liberaalit hölmöt tietävät silti alitajuisesti sarjan historiallisuuden olevan potaskaa, mutta halu uskoa liberarilstiseen tasa-arvofantasiaan pyyhkii pois kaikki yleisesti tiedetyt historialliset faktat. Sarjan kaikki jaksot löytyvät Yle Areenasta.

OIKEUDENMUKAISUUSVALTIO UNKARI EI HYVÄKSY KORRUPTOITUNEIDEN "OIKEUSVALTIOIDEN" PAKOTTAMAA HOMOADOPTIOTA

Ikuisia valtioviisauksia esittänyt filosofi Aristoteles perusti havaintonsa järkeen ja totuuteen. Esimerkiksi tasa-arvosta hän totesi itsestäänselvästi, että tasa-arvoisia on kohdeltava tasa-arvoisesti, kun taas eriarvoisia on kohdeltava eriarvoisesti. Vain näin voidaan taata oikeudenmukaisuus.

Sen sijaan sisäisen voimansa ja uskonsa menettäneessä lännessä ei uskota enää arvoihin, sillä se edellyttäisi asioiden erilaisuuden tunnustamista. Nykyisen arvonihilismin loogisena lopputuloksena onkin kaiken kattava tasa-arvo, joka tekee erilaisista asioista arvoltaan yhtäläisiä eli lopulta yhdentekeviä. Kun esimerkiksi miehen ja naisen ja heidän jälkeläistensä elämää institutionalisoima avioliitto käsitetään koskemaan kaikkia kuten homoseksuaaleja, instituution erityisluonne ja alkuperäinen tarkoitus menettävät merkityksensä.

Paheellisuudessaan rypevä länsi vihaa kaikkia, jotka eivät tunnusta sen itsetuhoista liberalismia. Kaikessa pömpöösissä dekadenssisään se kehtaa vielä esiintyä moraalisena tuomarina, jossa taikauskoiset käsitykset rajattomista ihmisoikeuksista toimivat ylimpinä kritiireinä pakotuspolitiikalle. Sen ärsyyntyneisyys on sitä suurempaa, mitä lähempänä jokin maa on sen kulttuuripiiriä. 

Kun vanha eurooppalainen sivistysvaltio Unkari ei haluakaan noudattaa väestöpoliiittista itsemurhaa kehitysmaiden massamaahanmuutolla ja sateenkaari-mafian uusperheideologialla, alkaa lännessä itku "oikeusvaltion" ja "laillisuusperiaatteen" laiminlyömisestä. Unkarin päätös kieltää homoavioliitot ja homoadoptiot eivät kuitenkaan kerro mistään "oikeusvaltion" sivuuttamisesta, vaan aidosti edistyksellisestä oikeudenmukaisuusvaltiosta.

Yle uutisten verkkosivut julkaisivat tänään hammasta purren niukkasanaisen uutisen Unkari kielsi adoption samaa sukupuolta olevilta pareilta:

Uuden lain mukaan lapsia voivat adoptoida ainoastaan naimissa olevat parit ja vain poikkeustapauksissa – perheasian ministerin luvalla – yksin elävät ihmiset. 

Unkarin lainsäädäntö ei tunnusta samaa sukupuolta olevien avioliittoa. Aikaisemmin homo- ja lesboparien on kuitenkin ollut mahdollista yrittää adoptiota niin, että vain toinen vanhemmista on ollut lapsen virallinen huoltaja

Niissä kansakunnissa, jotka haluavat säilyttää identiteettinsä ja jatkuvuutensa Unkarin päätös oli itsestäänselvyys. Euroopan valoisaa tulevaisuutta edustavassa Unkarissa ymmärretään sentään arvojen merkitys, ts. etteivät ne ole yhdentekeviä eivätkä yhteismitallisia. 

Ainoastaan ilveilijä tai pahanilkinen kieroilija voi väittää, että homoseksuaalisella parilla ja heteroseksuaalisella pariskunnalla on yhtäläinen merkitys yhteiskunnan ja väestön jatkuvuudelle. Vain miehellä ja naisella on potentiaali tuottaa jälkeläisiä, jonka vuoksi avioliiton erityisyys kuuluu vain heille saavatpa he lapsia tai eivät. 

Kulttuurivihamieliset ihmisoikeusaarnaajat voivat rummuttaa maailman tappiin asti harhaista tasa-arvouskoaan, mutta se ei muuta milloinkaan sitä tosiasiaa, että homot ja heterot eivät ole samalla viivalla avioliiton ja jälkeläisten saamisen suhteen. Vain pahasti häiriintyneessä kulttuurissa valhe voidaan nostaa touudeksi ja totuutta vainota lainsuojattomana.

YLE OTTAA LIBERAALIDEMOKRATIAN KRIISIN SYNTIPUKIKSI ITÄ-EUROOPAN JA KANSALLISET LIIKKEET

Yle pitää demokratian uhkana sitä, ettei kansallista
itsemääräämisoikeutta vastustava globalisti George
Soros saa levittää proagandaansa vapaasti Unkarissa.

Ylen systemaattisena tiedotusstragiana on jo pitkään ollut eurooppalaisen kansallismielisyyden mustamaalaaminen. Kampanjointi on käynyt sitä kiihkeämmäksi mitä menestyneempiä kansallisista ja oikeistopopulistisista liikkeistä on tullut. Oman lisähuolensa Ylelle ovat tuottaneet Itä-Euroopan kansallismieliset hallinnot, jotka eivät syleilekään länsimaisen näennäisdemokratian itsetuhoisia arvoja kuten vapaata muukalaisivaasiota ja itsekkäiden seksuaalikummajaisten lgbt-ideologiaa. 

Hallitsevissa tiedotusvälineissä Itä-Euroopan vastareaktiota lännen rappioarvoille ei edes pyritä ymmärtämään, kunhan vain kauhistellaan ja demonisoidaan kansallismielisiä poliitiikkaa, jota kansan ylivoimainen enemmistö on demokraattisissa vaaleissa halunnut kannattaa. Sen sijaan lännen nationalismille on löydetty viime vuosien aikana ihana tekosyy ja se on Venäjä. Tässä mediakertomuksessa nationalismille ja maahanmuuttovastaisuudelle ei löydy todellisia perusteita, vaan syy on yksin Venäjän kaikkalle tunkeutuneesta nettitrollauksesta, jolla on aivopesty lännen herkkäuskoinen kansansosan kannattamaan "liberaalien" tuomitsemaa etnistä itsepuolustusta.

Yhdysvaltojen retoriikan omaksuneena Ylen punaliberaalit toimittajat pitävät Venäjää suvaitsemattomana roistovaltiona, jossa ei ole poliittisia vapauksia tosinajattelijoille. Tätä tarinaa tukee hiljattain Ylen tv-uutisissa näytetty ja sen verkkosivuilla julkaistu pitkä vuodatus Venäjän turvallisuuskoneisto otti nuoret erityistarkkailuun – Ihmisoikeusaktivistit syyttävät ääriliikkeiden tehtailusta. Sympatiaa jutussa saavat vain äärivasemmisto ja anarkistit, vaikka Venäjä suhtautuu äärioikeistolaisiinkin liikkeisiin erittäin ankarasti. Valtio on lakkauttanut niistä lukuisia,  mielenosoituksia on kielletty ja lainsäädäntö on jo vuosia sitten kriminalisoinut kaiken "fasismia puolustavan puheen" historiallisesta revisionismista lähtien.

Näyttää siltä, että läntiset mediatalot kuten Yle eivät halua uutisoida Venäjän nationalisteihin kohdistuneista poliittisista vainoista, koska yksipuolinen "äärioikeiston" jahtaaminen on  EU:ta tukevalla hallitsevalle luokalle täysin normaali päiväjärjestys. Vasta sitten kun painostuksen kohteeksi tulee eliitin likaisen työn kaduilla tekevä äärivasemmisto, nousevat toimittajat ja "ihmisoikeusaktivistit" ääni väristen puolustamaan sanavapautta ja poliittisia perusoikeuksia.  Ylen uutisesta ei voi välttyä ajatukselta, että myös Venäjän pitäisi sallia äärivasemmiston terrori nationalistisia toisinajattelijoita kohtaan aivan kuten lännessäkin.

Punasokea media tunnustaa vain pakon edessä sen antinationalistista agendaa puolustavan äärivasemmiston väkivallan. Näin kävi tänään, kun tuli tieto, että saksalaisen AfD-puolueen Bremenin-osaston johtaja Frank Magnitz joutui äskettäin silmittömän ja raukkamaisen  väkivallan kohteeksi. Ylen uutisessa Maahanmuuttovastaisen AfD-puolueen johtaja raivokkaan hyökkäyksen kohteena Saksassa kerrotaan, että

66-vuotias Magnitz oli eilen maanantaina palaamasta teatteriesityksestä, kun kolme kasvonsa peittänyttä henkilöä hyökkäsi hänen kimppuunsa. Magnitzia lyötiin päähän puisella esineellä ja pahoinpitelyä jatkettiin vielä, kun uhri makasi tajuttomana maassa.

Yllättävintä uutisoinnissa on se, että siinä lainattiin AfD-puolueen tiedotetta, jossa tapahtuneesta syytetään "anti"fasistista Antifa-liikettä sekä poliittisia vastustajia sosiaalidemokraatteja, vasemmistoa ja vihreitä. Koska AfD rinnastetaan Saksan julkisessa keskustelussa mielivaltaisesti kansallissosialisteihin, heistä on tehty epäsuorasti vapaata riistaa. Saksan politiikan seuraajille tämä ei ole pelkkä mielipide vaan tunnettu tosiasia, sillä maan valtamediassa on AfD:n perustamisesta lähtien vallinut lynkkausmieliala, jossa mitkä tahansa toimet puoluetta vastaan nähdään moraalisesti hyväksyttävinä, vaikka teot olisivatkin rikollisia. Uutisjutun lopussa tämä asenne tulee puolivahingossa esiin:

Osavaltion SPD:tä edustava varapääministeri Martin Dulig totesi Detsche Welle -uutiskanavan mukaan, että iskujen on loputtava, koska ne vahingoittavat demokratiaa ja koska AfD käyttää niitä hyväkseen.

Kyyniseltä hyötyajattelulta kalskahtava lausunto paljastaa, että Saksan sosiaalidemokraattien mielestä AfD-poliitikkojen tuusan nuuskaksi hakkaaminen on väärin, koska se lisää puolueen kannatusta. Toisin sanoen valtapuolueet ovat tyytyväisiä haastajapuolueen puoluetoimiston räjäyttämiseen ja poliitikkojen hakkaamiseen, mutta harmittelevat sitä, että näin AfD voi uhriuta ja saada sympatiaa. 

Virallisen totuuden omineet valtamediat  ovat kieltämättä hämillään siitä, jos myös muut kuin poliittisen eliitin puudelit pääsevät uhriutumaan. Vahingon minimoimiseksi niille on tärkeää  täyttää mediatila uutisilla, joissa ns. Hyvien Asioiden kannattajat nähdään sorretussa asemassa. Tätä sympatian kerjäämistä omalle poliitkalleen Yle on harjoittanut erityisesti vuodenvaihteen jälkeisissä Unkari-uutisissa, joissa maa esitetään kolmannen maailman teokratiaa muistuttavana antidemokraattisena valtiona. 

Ylen pitkässä mielipideuutisessa Suomalaisnuori lähti vapaaehtoistöihin Unkariin ja 10 vuotta myöhemmin hänet nimettiin televisiossa valtionviholliseksi – Annastiina Kallius tutkii nykyajan fasismia, mutta tuntee sen myös nahoissaan toimittaja Laura Kosonen on hukannut lähdekritiikin jonnenkin Francis Fukuyaman ja Wilhem Reichin opusten väliin. Loputtoman pitkässä jeremiaadissa kuullaan ksenofiilisen Annastiina Kalliuksen yksisilmäistä punaliberaalia propagandaa ilman kritiikin häivää. Sikäli ironista, että uutisjutun täginä on sana Propaganda. Jutussa mm. Unkarin media samaistetaan Suomen valtamedian hysteerisesti inhoamaan MV-lehteen:

"Nainen raiskattiin Allahin nimeen Saksassa”. “Helvetti irti Ruotsissa, hyvinvointivaltion loppu (maahanmuuttajien tekemien rikosten vuoksi)”. Tällaisia uutisotsikoita unkarilaiset näkevät televisiossa, lehdissä ja verkossa. Suurimmat televisio- ja radiokanavat ja kaikki pääsanomalehdet ovat hallituksen äänenkannattajia. Ja se ääni on nationalistinen ja täynnä uhkakuvia. 

Tällaisiä juttuja näkyy Unkarissa jonkin verran, mutta silti vähän verrattuna suomalaiseen perusuutisointiin, jossa demonisoidaan maahanmuuttovastaisuutta ja tehdään kiiltokuvajuttuja laittomista maahantulijoista. Kiinnittämällä huomio Unkarin paisuteltuun "sananvapausongelmaan" – joka on ongelma lähinnä vain liberaalimedialle – länsimaiden pseudoeliitti voi lakaista maton alle oman progandistisen tiedottamisensa. Asiaan kuuluu, että esimerkiksi Suomessa toimittajat eivät pidä liberaaliagendansa ajamista propagandana, mikä taas kertoo heidän olevan asialleen omistautuneita tosiuskovia. Siksi jatkuva kauhukuvien luominen "äärioikeistosta" on heille vain vastuullista tiedottamista eikä totalitaristista indoktrinaatiota, johon he väittävät Unkarin syyllistyvän.

Vaikka henkilöön käyvää Ad Hominem -argumentiaatioa pidetään yleensä virheellisenä, ei se ole sitä välttämättä jutussa haastatellun Annastiina Kalliuksen henkilöhistorian kohdalla. Kyse ei ole suinkaan tavallisesta Unkarissa asuvasta suomalaisesta, joka on huolestunut Unkarin nykypolitiikasta, vaan vasemmistoliberaalista kiihkoilijasta, joka jo omalla parisuhdevalinnallaan osoittaa ylenkatseensa eurooppalaista perimää kohtaan. Jutussa kun kerrotaan, että

Nuoruusvuodet Budapestissa olivat kiihkeää aikaa. Kallius rakastui iranilaissyntyiseen mieheen teatteriryhmässä. Yhdessä he olivat mukana perustamassa turvapaikanhakijoita auttavaa MigSzol-aktivistiryhmää. Pariskunta suunnitteli yhteistä elämää Budapestissa.

Kriitinen lukija huomaa varsin nopeasti, että Kalliuksen motiivi taistella kansallismielisyyttä vastaan johtuu pitkälti hänen toiseutta halaavasta eksotiikan nälästä. Tästä taas seuraa poliittinen  kansallismasokismi, jossa minkä tahansa Euroopan maan kansallistunne näyttäytyy vaarallisena ilmiönä. Tähän asenteeseen kuuluu lisäksi sokea länsimielisyys, jossa epädemokraattisen EU:n toivotaan panevan kuriin Unkarin kaltaiset maat, jossa kansan enemmistö on äänestänyt väärin.

Siksi Yle ja muut suuret mediat ovat tehneet toivorikkaina uutisia Unkarin "nousevasta oppositiosta", vaikka sen politiikaa kannattaa kansasta vain murto-osa. Joulukuussa Ylen hehkuttamiin hallituksen vastaisiin "suurmielenosoituksiin" osallistui vain muutamia tuhansia ihmisiä, mutta silti verorahotteinen mediajättimme jaksoi jankuttaa asiasta parhaaseen katseluaikaan monta päivää syrjäyttäen samalla kymmensiin tuhansiin nousseet keltaliivien mielenosoitukset Pariisissa.

Kuten sanottua, jutun lähdekritiikki on olematonta. Kun yhdessä kuvatekstissä kerrotaan, että "ihmiset osoittavat mieltään Central European University -yliopiston puolesta 26. lokakuuta 2018", itse yliopiston taustasta ja sen merkityksestä ei kerrota mitään. Kalliuksen käymässä opinahjossa Central European Universityssä on Wikipedian mukana yhteensä vain 1448 opiskelijaa, mutta muhkea 880 miljoonan dollarin rahoitus. Se on lähes yhtä paljon mitä Suomessa saavat kaikki 25 AMK:ta (AMK:lla on yhteensä yli 100 000 opiskelijaa). Näin suureen rahalliseen tukeen pystyvät vain ideologisista syistä toimivat globalistit. Siksi ei olekaan yllättävää, että rahoituksen takana on pahamaineinen globalisti George Soros. Unkarin hallituksen toimet CEU-yliopistoa kohtaan selittyvät pitkälti sillä, että se on EU-liittovaltiopolitiikan, kulttuurimarxismin, arvoliberalismin ja multikulturalismin johtava ajatuspaja Unkarissa. 

Kalliusta pidetään Unkarin asioissa jonkinlaisena auktoriteettinä, sillä muut media lainaavat mielellään hänen punaliberaaja lausuntojaan. Verkkolehti Uusi Suomen jutussa ”Uskomatonta aggressiivista vihanlietsontapropagandaa” – Unkarin yleisradion uutinen Juha Sipilän puheesta pöyristyttää kauhistellaan sitä tosiasiaa, että jopa Unkarissa on herätty pääministerimme suomalaisvihamieliseen politikointiin.

Pääministeri Juha Sipilän (kesk) uudenvuodenpuhe on joutunut kovan arvostelun kohteeksi Unkarissa. Unkarin pääministeripuolueen Fideszin ajatushautomon Nézöpontin turvallisuuspolitiikan analyytikko Geor Spöttle sanoo Unkarin yleisradioyhtiön haastattelussa, että hänen mielestään Sipilälle ”ei ole sijaa” politiikassa.  ”Vaihtaisin tämän pääministerin kansan nimessä. Hän ei arvosta ollenkaan omia kansalaisiaan”, Spöttle laukoo.

Haastattelun nosti sosiaalisessa mediassa esiin Unkarissa asuva Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Annastiina Kallius, joka pitää puhetta pääministerin vaihdattamisesta uskomattomana.  ”Uskomatonta aggressiivista vihanlietsontapropagandaa”, hän kommentoi Twitterissä.  Kallius nostaa esiin myös sen, että kokoomus tekee Euroopan parlamentissa yhteistyötä Fideszin kanssa.

Medialellikki Kallius leikkii lausunnoillaan sokeaa, sillä kiistämättömäksi tosiasiaksi jää, että Sipilä piti kehitysmaalaisten pedofiilistä saalistusverkostoa yhtä tuomittavana kuin suomalaisten kuviteltuja reaktioita tuota rikkollisrinkiä kohtaan. Jos tämä ei ole oman kansan halveksuntaa niin mikä sitten?

Syy, miksi Yle ja muut valtameidiat ovat ottaneet juuri nyt Unkarin ja muut Itä-Euroopan kansallismieliset maat silmätikukseen voi vain arvailla. Silti ei ole kaukaa haettua otaksua, että kampanjalla valmistellaan kevään tulevia eduskuntavaaleja. Sen merkkinä kun ovat yleensä olleet äärioikeistouutisten moninkertainen kasvu, Itä-Euroopan ja Venäjän kiihtyvä demonisointi sekä natsidokumenttien ahkera esittäminen televisiossa.