MIKSI ANTI-RASISTIEN PYRKIMYS TUHOTA RODUT EI HERÄTÄ HUOMIOTA?

Timo R. Stewart

Vanhakantaisessa valtamediassa asiantuntijuus on yhteiskunnallisissa ja poliittisissa kysymyksissa tunnetusti räikeän yksipuolista, koska näkemysten pitää mahtua tietyn kapean narraation sisään. Ongelmallisissakin kysymyksissä kuten Lähi-idän kriisissä median asettamat asiantuntijat ovat seuranneet enimmäkseen "kollektiivisen lännen" eli EU:n, Yhdysvaltojen ja Naton määrittämiä linjauksia. Tämä näkyy mm. siinä, ettei sen enempää virallinen Suomi, asiantuntijat kuin toimittajatkaan ole vaatineet Israelia kauppasaartoon Gazan kansanmurhan vuoksi. 

Jotta jonkinlainen illuusio uutisjournalismin tasapuolisuudesta säilyisi, kiintiökriittistä ääntä Lähi-idän kysymyksessä on saanut edustaa tutkija Timo S. Stewart. Monelle sionismia karsastavalle isänmaan ystävälle hän on ollutkin pitkään harvinainen järjen ääni valtamediassa. Valitettavasti tämä mielikuva ei ole pitänyt loppuun asti vettä, sillä tuoreimmissa kirjoituksissaan hän on osoittautunut juuri sellaiseksi "asiantuntijaksi", jota perinteinen media käyttää mielellään vahvistaakseen suomalaisvihamielistä ideologiaansa.

Ylen julkaisemassa kolumnissa Rasistilla ei ole mitään hyödyllistä sanottavaa yhteis­kunnallisiin aiheisiin Stewart osoittaa olevansa arvomaailmaltaan pesunkestävä perusvasemmistolainen, mikä selittää pitkälti myös hänen asenteensa Lähi-idän kysymykseen. Siksi on ymmärrettävää, miksi hänen arvionsa Israelin politiikasta eivät perustu juutalaisen ylivallan kritiikkiin, vaan universalistiseen nationalismin tuomitsemiseen. Toisin sanoen hän ei arvostele messiaanista Suur-Israelin hanketta poikkeuksellisena talmudistisena projektina, vaan näkee sen ainoastaan yhtenä ilmauksena "länsimaisesta" nationalismista, jossa oman kansan intressit asetetaan etusijalle. 

Stewartin asenne on hyvin yleinen vasemmiston keskuudessa, jonka vuoksi kansallismielisten realistien on turha etsiä uusia liittolaisia sieltä suunnalta. Vaikka lännen vasemmistolaiset vastustavatkin kiivaasti äärioikeistolaisen Benjamin Netanjahun visioiman Suur-Israelin ekspansiivista aggressiota, heitä ei motivoi tässä niinkään inho sionistista kansanmurhapolitiikkaa kohtaan, vaan taustalla vaikuttaa ennen kaikkea ideologinen halu vastustaa kansallismielisyyttä kaikissa sen muodoissaan. 

Vasemmisto on mieltynyt kaikkeen ylikansalliseen, jonka vuoksi se on valmis sietämään myös Euroopan Unionin ponnetonta Israelin painostusta. Sen kannalta mikään erityiskysymys ei saa olla este EU:n liittovaltiotavoitteelle, koska  jälkisosialistiseen totalitarismiin pyrkivä universalistinen hirviö on juuri sopiva väline vasemmiston omille messiaanisille tavoitteille. Tällaisessa pelissä aidoille kansallismielisille uhkaa jäädä Musta Pekka käteen kun toisena vaihtoehtona on liittoutuminen kosher-konservatiivisen oikeiston kanssa. Sen tukemat Israelin sodat ovat aina ärsyttäneet vasemmistoa, mutta kansallismielisille ilo  on jäänyt lyhytaikaiseksi,  koska pommikampanjoinnin seurauksena Eurooppaan on rynninyt kerta toisensa jälkeen miljoonia elätettäviä.

Kolumnissaan Stewart ei hyökkää suoraan nationalismin kimppuun, vaan hän käyttää bulvaaninaan "yleisesti tuomittua" rasismia. Ratkaisevaa kirjoituksessa on  rasismin määrittely eräänlaisella puolivirallisella olkiukkoversiolla,  jolloin mikä tahansa yhteisön tai kansakunnan geneettis-kulttuurinen itsesuojelu saadaan näyttämään sekä moraalisesti tuomittavana pahana että silkkana tyhmyytenä. Stewartilaisella rasismin  muotoilulla varsinkin etnosentriset juutalaiset ja japanilaiset olisivat erityisen pahoja ja tyhmiä. Tämän ilmeisen johtopäätöksen kolumnisti jättää luonnollisesti sanomatta ja keskittyy sen sijaan ukaaseihin, joiden tarkoituksena on lopettaa vastaväitteet alkuunsa: 

Rasismia paheksutaan yleisesti moraalisena ongelmana, mitä se tietysti onkin. Eihän rasismille ole ikinä ole löytynyt muuta käyttöä kuin toisten ihmisten kaltoinkohtelun oikeuttaminen.

Tässä monitulkintainen rasismi tiivistetään pelkäksi erilaisten ihmisten kaltoinkohteluksi, mikä vain harvoin vastaa nykypäivän todellisuutta. Esimerkiksi Suomen kaltaisessa 1970-80-luvun rauhallisessa etnovaltiossa oli varmasti rotutietoisia "rasisteja", mutta heidänkin osalta muunrotuisten ihmisten kaltoin kohtelu kävi sattuneesta syystä mahdottomaksi. Vasta 1990-luvulla aloitettu ideologinen monikulttuurisuus ja poliittis-taloudellisen johdon maahan päästämät rotumuukalaiset synnyttivät Suomessa kaikinpuolista rasismia rotuun katsomatta. Sama ilmiö on tuttu myös muissa länsimaissa, joissa rasistiset lieveilmiöt ovat olleet lähinnä seurausta poliittisen eliitin harjoittamasta väestöpolitiikasta. Se taas on saanut virallisen tuen ja hyväksynnän mediassa, virkamieskunnassa, yliopistossa ja sertifioidussa asiantuntijaluokassa. 

Siksi ei liene sattumaa, kuinka Stewartin poliittis-moralistinen puhe rasismista sopii hyvin yhteen myös todellisen eliitin eli ylikansallisten finanssikapitalistien päämäärien kanssa. Tuomitessaan etenkin eurooppalaisten "rasismin" globalistieliitti ja heidän kansalliset lakeijansa pyrkivät vaikuttamaan kansallisvaltioiden lainsäädäntöön niin, etteivät ne voisi enää poliittisesti päättää maahanmuutosta ja siitä ketkä kuuluvat kansaan ja ketkä eivät. 

Ironisinta tässä kuviossa on lännen vasemmiston rooli, sillä se on samassa rintamassa kuin rajatonta omistusoikeutta ja päätäntävaltaa hamuavat finanssikapitalistiset varainhallintojätit. Näille molemmille anti-rasismin tavoite on tuhota rodut kun taas tämän projektin kohteena olevat tavalliset kansalaiset pyrkivät säilyttämään ne jo omannäköisen jälkipolvensa jatkuvuuden vuoksi. Tässä taistelussa "rasistit" näyttävät olevan pahasti alakynnessä jo pelkästään siksi, että heidän sananvapauttaan karsitaan jatkuvasti uudistuvalla ajatusrikoslainsäädännöllä.

Siinä missä antirasistinen vasemmisto haaveilee vielä rodullisuudesta vapautetusta maailmankylästä, pelkkään valtaan ja voitontavoitteluun keskittyvät pääoma-globalistit ovat taloudellisessa kyynnisyydessään kylmän realistisia vastustaessaan "rasismia". Heille ihmiskunnan populaatiogeneettistä erilaisuutta vaalivat kansallisvaltiot ovat pelkkä este ylikansallisten korporaatioiden ja pääoman kontrolloimattomalle levittäytymiselle. Hävittämällä maiden rajojen merkityksen ja yhdenmukaistamalla ihmiskunnan populaatiot globalistit pyrkivät luomaan kansalaisista  pelkkiä juurettomia kuluttajayksilöitä. Heidän näkökulmastaan tällaista harmaata massaa on huomattavasti helpompi hallita kuin identiteetistään itsetietoisia kansoja.

Antirasistinen kampanjointi on suunnattu etenkin eurooppalaisia kansoja ja valkoisia amerikkalaisia vastaan. Stewartin kirjoitus on osa tätä "hyvien ihmisten" käymää kieroutunutta etnomasokistista rotusotaa. Kolumnissaan hän uusintaa vallalla olevaa rasismi-puhetta, jossa moitteena olevan rasistin taustaa ei uskalleta nimetä suoraan, mutta lukija ymmärtää selittämättäkin kyseessä olevan valkoisen, yleensä miespuolisen ihmisen.

Valkoisen punaliberaalin puhe rasismista sisältää lähes aina syrjivän ja demonisoivan lähtöoletuksen, koska siinä rasisti voi olla vain valkoinen. Empiirinen näyttö ei tietenkään tue tätä liberaalia ennakkoluuloa, mutta ilman sitä aikamme puhe rasismista ei olisi ainakaan poliittisesti mahdollista saati käyttökelpoista. Vaikka länsimaissa valkoisiin kohdistuu arkisen rasistisen välivallan lisäksi myös yllättävän paljon jopa kansanmurhaavia pyrkimyksiä, tällaiset näkemykset kuitataan monoliittisessa laatumediassa yksiselitteisesti "äärioikeiston salaliittoteorioina". Valtamedialle pöyristyttävintä ovat tietenkin tietenkin vääränlaisten verkkojulkaisujen huomiot, joissa kantaväestölle vihamielisen maahanmuuttoinvaasion takana olisikin itse asiassa lännen omat globalistieliitit.

Manageriaalisen luokan luottamuksen  viime vuonna menettänyt, mutta sittemmin sen takaisin saanut Stewart ymmärtää olla pohtimatta rotukysymyksen  eri ulottuvuuksia sen enempää ja näkee siksi yksiselitteisen oikeaoppisesti  vain yhdenlaisia rasisteja:

Ne harvat aikuiset rasistit, jotka käyttävät aikansa lastenlaulujen lällättämiseen Helsingin kaduilla, kaiketi vain ammentavat sillä lusikalla, joka heille on varttuessa annettu.

Tässä kolumnisti viittaa Sinimustan liikkeen viimeisimpään marssiin Helsingissä, jossa vaadittiin parilla viime hallituskaudella maahan päästettyjen satojen tuhansien kutsumattomien tulijoiden palauttamista lähtömaihinsa.   Kun kyse on pohjimmiltaan kantaväestön luomien resurssien jakamisen nollasummapelistä, silloin puhe suomalaisten rasismista ja tyhmyydestä on keskustelun viemistä sinne missä ei tarvitse puhua itse ongelmasta. 

Stewartin tyhmiksi leimaamat mielenosoittajat ovat esittäneet kysymyksiä, joihin itseään älykkäinä pitävät toimittajat, asiantuntijat ja poliitikot eivät ole kyenneet antamaan mitään järkevää vastausta. Eikä heillä ole siihen tarvettakaan, sillä julkisessa keskustelussa ei oteta koskaan esille kysymyksiä kuten 1) miksi kansalaisten enemmistön vastustuksesta huolimatta maahan virtaa loputtomasti ulkomaalaisia ilman puhettakaan takarajamäärästa, 2) miksi elinkeinoelämän globalistiset vaikuttajat haluavat syrjäyttää suomalaiset työelämästä tuottamalla maahan loputtomasti halpatyövoimaa ja 3) miksi maahan pääsee jatkuvana virtana elintasopakolaisia, jotka eivät täytä edes Geneven sopimuksen kriteerejä, eikä heitä saada yrityksistä huolimatta palautettua takaisin kotimaihinsa. 

Jos vaatimus näihin kysymyksiin vastaamiseen nähdään rasistisena, silloin kaikki yhteisöt, jotka eivät suostu luopumaan elintilastaan, resursseistaan ja väestön jatkuvuudestaan halukkaille tulijoille, ovat moraalisesti tuomittavia rasisteja. Kun invaasiolle antautumisesta tehdään kategorinen imperatiivi, myöskään palestiinalaisilla ei saisi olla oikeutta vastustaa juutalaisten harjoittamaa "maahanmuutto-oikeutta", väestön vaihtoa ja "pyhän maan takaisin valtaamista". Todellakin, Stewart ottaa jutussaan esille filosofi Immanuel Kantin tunnetun moraalisäännön, kategorisen imperatiivin, jota pitäisi ehdottomasti noudattaa:

Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin mukaan pitäisi pyrkiä toimimaan tavalla, josta voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki. "Jeesus käski rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään. Rasistin ongelmana on hierarkkinen ajattelu, jossa ihmisiä yksinkertaisesti pidetään pohjimmiltaan erilaisina. Vähempiarvoisiin eivät päde samat moraalilait, he eivät ole lähimmäisiä. Empatia menettää voimansa.

Kantin moraalisääntöön vetoaminen on sikäli ongelmallista, ettei se estänyt filosofia huomaamasta ja siten tunnustamasta ihmisen erilaisuutta. Hän katsoi, että ihmiskunta muodostaa yhden lajin, mutta hyväksyi silti myös sen tosiasian, että eri populaatioille on kehittynyt pysyviä fyysisiä kuin myös psykologisia eroja. Hän asetti populaatioita hierarkkiseen järjestykseen ja liitti erityisesti afrikkalaisiin ominaisuuksia, joita hän piti eurooppalaisiin nähden alempiarvoisina. Tästä huolimatta Kant yritti sijoittaa rotuerot osaksi luonnonhistoriallista ja teleologista ihmiskuvaansa tavalla, jonka hän katsoi olevan yhteensopiva moraalilain universaalisuuden kanssa. Tämä onnistuu, koska kategorinen imperatiivi ei sano, että kaikki ihmiset ovat kaikissa ominaisuuksissa samanlaisia. Se sanoo ainoastaan, että ihmistä ei saa kohdella pelkkänä välineenä, ongelma, joka on erityisen akuutti aikamme talousrationaliteetin vallatessa kaiken inhimillisen kulttuurin. Joka tapauksessa Kantin  ongelmaksi kuitenkin jää moraalisäännön taustalla oleva oletus ihmisen autonomisuudesta. Nimittäin jos antropologia alkaa kertoa, että jotkut ihmisryhmät eivät kykene samanlaiseen autonomiaan kuin toiset, näiden kahden tason välinen raja alkaa horjua.

Tutkijat Richard Lynn ja Tatu Vanhanen selittävät kirjassaan IQ and the Wealth of Nations (2002) eri populaatioiden taloudellista menestystä saaduilla kansallisilla älykkyysmittaustuloksilla. Toisin kuin dokumentoidut mittaustulokset, suurinta kritiikkiä nostattivat niistä saadut johtopäätökset, joilla perustellaan mm. huomattava osa Saharan eteläpuolisen Afrikan köyhyydestä ja Itä-Aasian menestyksestä. Vaikka syytökset rasismista heitettiin odotetusti ilmaan, monet kriitikot eivät pitäneet kirjaa silti osoituksena klassisesta rasismista, koska se ei arvottanut ihmispopulaatiota kuten etelä-afrikkalaisia ja itäaasialaisia hierarkisesti, vaan pyrki ainoastaan kuvaamaan populaatioiden kognitiivisia eroja ja niiden seurausvaikutuksia kansakunnan varallisuuteen. Kritiikistä huolimatta kirjan johtopäätöksiä ei ole voitu täysin kumota, joten rodun merkitys yhteiskuntien olemukselle on edelleen olemassa. Tällainen näkemys on tietenkin myrkkyä Stewartille:

Kun kirjoitan, että rasismi tyhmentää, tarkoitan, että rasismi sisältää sellaisia väitteitä ihmisistä ja yhteiskunnasta, jotka eivät pidä paikkaansa. Jos niille perustaa ajatteluaan, tulee rakentaneeksi laholle perustalle.

Tämän perusteella anti-rasismi olisi käänteisesti totta. Katsotaanpa. Vaikka emme ottaisi huomioon afrikkalaisten maahanmuuttajien yleisälykkyyttä, heidän suuri määränsä Suomessa muuttaisi valtavasti maan luonnetta aina talousrakennetta myöten. Mitä enemmän Suomeen tulee afrikkalaisia, sitä enemmän se alkaa muistuttaa afrikkalaista maata. Jos tulijavyöry tulisi vaikkapa alkuperäisten tanskalaisten keskuudesta, Suomi säilyisi integraatiosta huolimatta edelleen huomattavan suomalaisena toisin kuin afrikkalaisten tulijoiden kohdalla. 

Voidaan tietysti kysyä, mitä väliä tulijoiden lähtömaalla olisi. Tosin kysymättäkin on selvää, että enemmistö kantasuomalaisista kuin myös afrikkalaisista asuisi mieluummin Suomessa, joka muistuttaa enemmän Tanskaa kuin mitä tahansa Afrikan maata. 

Nykyisessä "rasismissa" sallittaan maahanmuutto, mutta sillä ehdolla, että se voidaan perustella esimerkiksi talousrationaalisesti tietyillä valintakriteereillä. Tällaisen näkemyksen esittäjät eivät sano perustavansa ajatteluaan rasismiin vaan preferensseihin. Anti-rasisteille tämä ei tietenkään käy, koska he "värisokeina" hylkäävät kaikki preferenssit rodullisessa ja etnisessä valintatilanteessa.  Jotkut hierarkioita kammoavat egalitaristit vievät ajattelunsa aina Argumentum ad absurdum -tasolle asti, jolloin ihmisen tulisi esimerkiksi hedelmäaltaalla valita mielivaltaisesti kohdalle osunut mätä omena tai kieltää naisia olemasta ronkeli ja vaatia heitä valitsemaan vain itsensä tasoinen mies. Nämä ääriesimerkit tuntuvat huvittavilta, mutta käytännössä johdonmukainen antirasistinen värisokeus johtaa monesti samankaltaiseen mielettömyyteen.

Taistelussa universaalia rasismia eli populaatiogeneettistä itsesuojelua vastaan Stewart vetää juttunsa loppupuolella esiin tutun rotuja ei ole -kortin.  Roduttomuus mantraa hokemalla kolumnisti uskoo rotujen eli geneettisten klusterien katoavan ennen pitkää todellisuudestamme.

Vanhanmallinen biologinen rasismi on jo pitkä aika sitten tippunut tieteen kelkasta. Moderni genetiikka, evoluutiobiologia ja biologinen antropologia ovat kumonneet sen keskeiset perusteet. Mitään muuttumattomia ”puhtaita rotuja” ei ole. Väestöt ovat aina sekoittuneet. Evoluutio ei muodosta ”alkeellisten” ja ”kehittyneiden” ihmisryhmien tikapuita. Ihonväristä ei voi päätellä ihmisen ominaisuuksia.

Juuri se, että nykyinen genetiikka (Out of Africa -teorian horjuminen) ja psykometriset yleisälykkyyden ja temperamentin mittaukset todistavat sekä yksilöiden että populaatioiden erilaisuuden, on humanisteille entistä suurempi syy hyökätä tätä totuutta vastaan puolivillaisilla retorisilla väitteillä ilman kylmiä faktoja ja viitteitä. Stewartin kunniaksi on sanottava, ettei hän ainakaan perustele väitteitään Jared Diamondin populaariteosten kuluneilla ympäristöteorioilla. 

Vastaavasti löysä puhe "väestöt ovat aina sekoittuneet" on yleisenä väitteenä epätosi, vaikka historian ryöstö-  ja valloitusretkien aikana onkin tapahtunut populaatioiden pisteittäistä sekoittumista. Historian vallitsevana trendinä on pikemminkin ollut eristäytyvä sisä- ja ulkoryhmäjattelu. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisia kongoideja ei ollut ennen 1500-lukua Euroopassa lainkaan ja myöhemminkin heitä oli täällä vielä hyvin vähän. Suomessa mulatteja alkoi näkyä katukuvassa vasta 1990-luvulla, jolloin eurooppalaisten luoma teknologia mahdollisti massoille halvan meri- ja lentoliikenteen. 

Juuri kukaan ei päättele ihmisen sisäisiä ominaisuuksia suoraan ihonväristä, mutta se on kuitenkin indikaattori, joka korreloi tilastollisesti tietyn populaation käyttäytymispiirteiden ja ominaisuuksien kanssa - aivan samoin kuin tiikerin raidat eivät ole syy sen fyysisille ominaisuuksille ja käyttäytymiselle, ne ovat silti merkki, indikaattori, eläimen vaarallisuudesta. Kun valkoinen tai itä-aasialainen turisti kävelee Itäkeskuksessa, Pariisin Gare du Nordin alueella tai Harlemissa, hän päättelee melko nopeasti ihonvärin perusteella vastaantulijan psyko-fyysisen vaarallisuuden.

Vastaavasti puhe "puhtaista roduista" on keskustelun viemistä epäolennaisiin historiallisiin myytteihin, joilla ei juuri mitään roolia modernin roturealismin tai "rasismin" kanssa. Paitsi ehkä sen verran, että jo 1800-luvulla Nietzsche puhui mieluummin puhdistuvista roduista kuin puhtaista roduista. 

Nykyaikana eri maantieteelliset populaatiot on helppo erottaa sekä silmämääräisesti että geenitesteillä. Vaikka ne eivät esiinny juuri missään täysin puhtaina ja eristäytyneinä, tämä ei tee niistä yhtään sen vähemmän todellisia. Rotujen "alkuperäisyys" voidaankin kategorisoida kuin ne olisivat pestäviä käsiä: vaikka käsiä ei voida koskaan saada täysin puhtaiksi, pesemistä ei kuitenkaan lopeteta ja anneta käsien pysyä likaisina. Tässä mielessä käsien pesu vertautuu Nietzschen edellä mainittuun ajatukseen.

Olipa identiteetti sitten rodullinen, etninen tai uskonnollinen yliopistohumanistien suurimpana huolenaiheena on, ettei niistä tehdä yksilötasolla yleistyksiä eikä niillä osoiteta olevan kollektiivisia tavoitteita:

Puheet vaikkapa ”muslimien” tai ”juutalaisten” yhteisistä tavoitteista vievät salaliittoajatteluun. Myös suomalaisuus on muuttunut ja muuttuu edelleen.

On selvää, että eri etno-kulttuureista löytyy yksilöitä, jotka eivät ole kiinnostuneita yhteisönsä identiteetistä ja pyrkimyksistä. Olisi silti sinisilmäistä kuvitella, etteikö juutalaisilla ja muslimeilla olisi etujensa mukaisia tavoitteita aivan samaan tapaan kuin euro-atlanttisella Epstein-verkostolla tai "meidän lännen" arvopohjaa hallitsevalla EU-Nato eliitillä. 

Suomalaisuus on toki muuttunut, mutta se ei ole tapahtunut itsestään, vaan sitä on muutettu kysymättä kansalta mitään.

Juttunsa Stewart päättää muistutukseen, että rodullisen ja kansallisen identiteetin vaalijoiden näkemykset perustuvat perusteettomiin ennakkoluuloihin, jonka vuoksi heille ei olisi syytä antaa päätäntävaltaa vaativissa kysymyksissä:

Siitä ei pääse mihinkään, että paikkansapitämättömät ennakkoluulot haittaavat monimutkaisten asiakokonaisuuksien hallintaa.

Meidän demokratiassamme vallankäyttö ja päätöksenteko on tehty tarkoituksella sekavaksi, jotta kansalaiset eivät olisi tietoisia mitä itse asiassa ollaan päättämässä. Ratkaistavia ongelmia monimutkaistetaan tahallaan, vaikka niihin olisi oikeasti olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Hallitsevan klienteelin korruptoituneen vallankäytön jatkumisen suurin uhka onkin uusi poliittinen oppositio, "populistit" ja "rasistit", jotka näkevät mitä nämä "monimutkaiset asiakokonaisuudet" todellisuudessa ovat.

RL

EM-JALKAPALLO – MEDIAN YLISTÄMÄÄ MONIKULTTUURISTA SIRKUSHUVIA MASSOILLE

Vaikka asiasta ei ääneen puhutakaan, tunnettu tosiasia on, että Ylessä on 1960-luvulta lähtien edistetty lähes yksinomaan vasemmiston muotiaatteita. Punaisen toimittajakunnan tunkeutuminen Yleisradion käytäville ei ole mikään yllätys, sillä se on saanut oppinsa pahamaineisilta tiedotusopin proffesoreilta Pertti Hemánukselta (1934-2012) ja Kaarle Nordenstrengiltä (s. 1941). Helsingin Sanomien omaa toimittajakoulutusta lukuunottamatta suurin osa maamme "pätevöityneistä" toimittajista on käynyt journalismin opissa joko Tampereen yliopistossa (Hemánus) tai Helsingin yliopistossa (Nordenstreng). Professorien perinnöksi opinto-ohjelmiin jättämä Frankfurtin koulun kriittinen teoria näkyy myös tämän päivän toimittajien koulutuksessa vai pitäisikö sanoa heidän indoktrinaatiossaan. Niin sanottu tiedostava (woke) asenne näkyy myös urheilujournalismissa aina pakonomaisia naiskiintiöitä myöten.

Hiljattain päättyneet jalkapallon EM-kisat ovat politisoituneet entisestään, mutta Ylen toimittajat eivät kritisoineet mitenkään tätä kehitystä, vaan luovivat ajan virrassa kuin kalat vedessä. Silloin kun pelaajat ilmaisivat poliittisia symboleja ja näkemyksiä, suomalaistoimittajat seurasivat tunnontarkasti isojen globaalien mediatalojen esimerkkiä. Kun Turkin Merih Demiral teki Itävalta-ottelussa maaliensa jälkeen äärioikeistojärjestö Harmaat Sudet -käsimerkin saksalaispoliitikot pillastuivat ja UEFA määrääsi Demiralille kahden ottelun pelikiellon. Moraalista närkästystään toi ilmi myös Ylen toimittaja Mika Halonen, joka tuomitsi poliitikkojen suulla nationalismin "eurooppalaisten arvojen vastaisena" jutussaan Tämän kuolemanpartion historia järkyttää – nyt EM-sankaria uhkaa pelikielto sormimerkistä, josta ministerit jyrähtävät.

Jopa Saksan sisäministeri Nancy Faeser jyrähti turkkilaispelaajan tuuletuksesta.  

– Turkkilaisten äärioikeistolaisten symboleilla ei ole sijaa stadioneillamme. Jalkapallon EM-kisojen käyttämistä rasismin alustana on täysin mahdotonta hyväksyä, Faeser kirjoitti X:ssä.

Myös Saksan maatalousministeri, turkkilaistaustainen Cem Özdemir otti asiaan jyrkästi kantaa. Hän kirjoitti X:ssä, että Demiralin eleessä ei ole kyse mistään piiloviesteistä.  

– Hänen viestinsä on äärioikeistolainen ja edustaa terroria sekä fasismia. Tämä keskustelu on väsyttävää. Uefan pitää vetää johtopäätökset.

Ottelurangaistuksessa ei olisi ollut mitään ongelmallista, mikäli samaa politikoinnin kieltoa olisi noudatettu kisoissa johdomukaisesti. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan Ranskan maajoukkueen musta hyökkääjätähti Kylian Mbappé sai käydä Hampurin tiedotustilaisuudessaan rauhassa vaalikampanjaa Kansallisista liittoumaa vastaan ennen parlamenttivaalien toista kierrosta. Ylen verkkosivujen uutisjutussa Kaksi maahanmuuttajataustaista menestyjää hallitsee nyt otsikoita Ranskassa, ja maahanmuutosta he ovat aivan eri mieltä asiaa ei edes pohdita, vaan toimittaja Paula Tapola antaa Mbappélle vapaan suunvuoron ilman kriittistä kommentointia – luultavasti siksi, että on tämän kanssa samaa mieltä! 

Nyt maajoukkueen kapteeni Mbappé on ottamassa myös yhteiskunnallista roolia. Hän pelaa parhaillaan Saksassa jalkapallon EM-kisoissa, ja sieltä käsin hän on jo kahdesti varoittanut ääriaineksista ja kehottanut ranskalaisia vaaliuurnille äänestämään ”oikeaa puoluetta”. Lausunnot on yleisesti tulkittu laitaoikeistolaisen, maahanmuuttoa vastustavan kansallisen liittouman vastaisiksi.  

– Meillä on mahdollisuus valita maamme tulevaisuus. Kaikki nuoret eivät välttämättä ole tietoisia siitä, kuinka tärkeästä asiasta tässä on kyse, Mbappé sanoi kesäkuun puolella.

Kylian Mbappé kehottaa kaikkia ranskalaisia äänestämään.  

– Emme voi luovuttaa maatamme näiden ihmisten käsiin. Tilanne on vakava. Ensimmäisen kierroksen tulos oli katastrofaalinen, Mbappé sanoi.

Aikamme kaksinaismoralismista kertoo paljon se, että siinä missä valkoisten kannattama oman etnisen ryhmän suojelu tuomitaan rasismina, voivat poliittisen eliitin maahan päästämät rotumuukalaiset ajaa omaa etuaan häikäilemättä, vieläpä isäntäkansaa vastaan ja sitä hyväksi käyttäen. Täytyy olla täydellisen ulkoaohjautuva valkoinen NPC-zombi ellei kykene näkemään Mbappén etnosentristä rasismia eri populaatioiden käymässä nollasummapelissä.

Tiedotusvälineiden korkeimmassa johdossa ylitsekäymätön etninen ristiriita tiedostetaan, mutta sille työtä tekevät toimittajat ovat joko indoktrinoituja tai sen verran opportunistisia, että he kykevät julistamaan vain alkeellista monikultuurisuutta, jota lisäämällä äärioikeiston osoittamat ongelmat tuntuvat ratkeavan kuin itsestään. Tätä mieltä on ainakin ilmeisestä viidakkokuumeesta kärsivä Ylen toimittaja Maija Salmi, joka ei malta pysyä pikkupöksyissään kirjoittamaassaan jutussa Maajoukkueen nuoret tähdet tykittävät maaleja EM-kisoissa, ja se ärsyttää Espanjan äärioikeistoa. Agendauutista lukiessa käy nopeasti ilmi, että Espanjan äärioikeiston lisäksi myös Maija Salmi on ärsyyntynyt, tosin päinvastaisesta syystä. 

Tähtipelaajasta [alaikäisen maahan tullut Lamine Yamal] on tullut monikulttuurisen Espanjan sanansaattaja samaan aikaan, kun maan parlamentissa kiistellään Suomen tapaan maahanmuutosta.  

Äärioikeistolainen Vox-puolue vaatii käännytyslakia, joka mahdollistaisi rajan yli tulleiden palauttamisen ilman turvapaikkakäsittelyä.  

Se vastustaa myös Kanarialle tulleiden alaikäisten siirtolaisten sijoittamista muualle Espanjaan.

Paria pallopelin menestystarinaa esittelemällä Salmi näyttää uskovan presidentti Alexander Stubbin lailla, että "monikulttuuri on rikkaus, ei mulla muuta":

Espanjalaisuutta edustavat tällä kertaa ennen kaikkea ne urheilijat, jotka eivät kuulu kantaväestöön.

Muun muassa vuoden 2010 jalkapallon MM-kisojen Espanjan voittoon luotsannut ex-valmentaja Vicente del Bosque totesi, että monikulttuurisuus tekee maajoukkueesta paremman, vaikkeivät kaikki espanjalaiset ajatuksesta pidäkään.

Yamalin lisäksi joukkueen nuoriin huippupelaajiin kuuluu muun muassa 22-vuotias Nico Williams.  

Williamsin vanhemmat lähtivät 90-luvulla ihmissalakuljettajien matkassa Ghanasta kohti Eurooppaa.  

Vaikka Williamsin äiti oli raskaana, salakuljettajat hylkäsivät perheen keskelle Saharan autiomaata.  

Päivien kävelemisen jälkeen Williamsin vanhemmat saapuivat Espanjalle kuuluvan Melillan rajalle. Espanjan erillisalue sijaitsee Afrikan mantereella.  

Siellä poliisi pidätti pariskunnan ja heidät oli määrä palauttaa takaisin kotimaahansa.  Hyväntekeväisyysjärjestön papin neuvojen ansiosta heidän onnistui kuitenkin jäädä Espanjaan.

Humanismia monikultturismin verhona käyttävät hyväkkäät toistavat loputtomasti, kuinka jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, vaikka samalla he haluavat myydä ideologiaansa uusista tulijoista saadun hyödyn perusteella. Tosin jos maahanmuuttajien taloudelliset ja urheilulliset hyödyt laitetaan vaakaan kustannusten kanssa, hyödyt eivät paina juuri mitään. Espanjanlaisia tuskin lohduttaa loppupeleissä se, että parin miljoonan kongnitiivisesti haasteellisen afrikkalaisen joutomiehen joukosta löytyy jokunen Yamal ja Nico kansainväliseen pallopelisirkukseen. 

Jalkapallo, yleisurheilu ja musta tanssimusiikki ovat kevyttä viihdettä, mutta ainoita, joissa värilliset voivat loistaa. Juuri siksi mediakeisarit kiusaavat niillä taukoamatta silmiämme ja korviamme. Eurooppalaiset on tarkoituksella totuteltu muukalaisiin samalla kun omaa kulttuuria on pyritty marginalisoimaan. Eikä tämäkään vielä riitä, varsinkaan jalkapallossa. Läntiset maajoukkueet eivät ole enää vain monirotuisia, vaan monikultturistisen ideologian loogisena lopputuloksena niistä on tullut monokulttuurisia, yksirotuisia. On tapahtunut väestönvaihto. Selvimmin tämä "kehitys" on näkynyt Ranskan jalkapallomaajoukkueessa. Toisaalta se on synnyttänyt kantaeurooppalaisissa katsojissa myös vastaeaktion.

Viime vuosikymmeninä  jalkapallojoukkueiden kannattaminen on mennyt aikamme reaalipolitiikan tapaan identiteettipolitiikaksi riippuen siitä keneltä kysytään. Moni eurooppalainen katsoja kannatti Saksassa käydyissä EM-kisoissa yleensä sitä joukkuetta, jossa on enemmän alkuperäisasukkaita. Toisaalta on myös niitä, jotka kannattavat esimerkiksi Ranskaa juuri sen vuoksi, että se on niin afrikkalainen. Näppituntumalta voi väittää, että nämä "kannattajat" ovat enimmäkseen woke-naisia, joita ei edes oikeasti kiinnosta jalkapallo vaan vieraiden fanitus on aggressiivis-passiivinen ilmaus käsittämättömästä kaunasta valkoista miestä kohtaan. 

Rotukysymystä ei ajateltu jalkapallossa 1970-luvulla eikä edes 1980-luvullakaan, koska sille ei ollut todellista syytä. 1990-luvulla alkanut kantaväestön edustajien kiihtyvä katoaminen maidensa maajoukkueista onkin suora seuraus politiikasta, jota päättäjät ovat harjoittaneet kansalaisilta kysymättä. Koska mitään merkkejä siitä, että rotumuukalaisten muuttosuunta olisi kääntymässä, tullaan Suomessakin näkemään vielä jalkapallon maajoukkue, joka muistuttaa nykypäivän Ranskan joukkuetta.

Kisojen jo päätyttyä Ylen verkkosivuilta saatiin lukea kenties sekavin ja höyrypäisin EM-kisajuttu, jonka yhteiskunta-analyysit ovat kuin suoraan punaisen yliopiston sössölogian peruskurssilta. Kommenttijutun Väärä valtio voitti Euroopan mestaruuden, ja väärä maa hävisi loppuottelun kirjoittanut Riku Porvari vetelee suurella pensselillä Euroopan separatistista nationalismin historiaa ja päivittelee toisaalla englantilaisten lähisuhdeväkivaltaa (!) liittämällä ne molemmat väkinäisesti jalkapalloon. Lähisuhdeväkivallan ja Englannin jalkapallo-otteluiden välinen korrelaatio muistuttaa erehdyttävästi yksioikoista syy-seuraussuhdetta, jossa jäätelönsyönnin osoitetaan tilastollisesti lisäävän hukkumiskuolemia, vaikka tilastoanalyysissä on jätetty huomioimatta kolmas tekijä. Ylen jutussa tämä mainitsematon tekijä on todennäköisesti brittimiesten alkoholin käyttö pelin katsomisen yhteydessä. 

Syy, miksi Porvari otti esimerkikseen juuri miehet on vähemmän yllättävää. Oman sukupuolen demonisoinnin uskotaan edustuvan ritarillisuutta, josta naiset pitävät. Tosiasiassa edes feministit eivät lämpene mekkoeinarien mielistelyille. Siksi oliskin ollut vaihtelun vuoksi räväkämpää väittää naisten tekemillä lasten surmilla ja myöhäisten Englannin otteluiden seuraamisilla olevan tilastollista yhteyttä.

Transsukupuolisuuden ja feminismin lisäksi aikaansa seuraavan tiedostavan toimittajan muistilistaan kuuluu myös rasismi. Tätä herkkua Porvari tykittelee jutun loppupuolella oikein urakalla:

Esimerkiksi El Diarion toimittaja Marco Schwartz kirjoittaa Williamsin ja Lamine Yamalin symbolisesta merkityksestä.  

– Heidän valtaisan jalkapallotaituruutensa lisäksi heitä yhdistää se, että molemmat ovat maahanmuuttajien lapsia.  

– Haluaisimme, että Nico ja Lamine symboloisivat ainoastaan jalkapallon taikaa. Niin tapahtuisikin normaalissa maailmassa. Näinä muukalaispelkoisten ja rasististen aikojen keskellä on vääjäämätöntä, että nämä kaksi urheilijaa ovat poliittisesti merkittäviä, Schwartz toteaa.

Ja kun vauhtiin ollaan päästy, niin valkoisten rasismista märehtimistä ei malteta lopettaa, vaan jotta juttua riittäisi, muistellaan vanhoja valikoidulla narraatiolla:

Viime EM-kisojen loppuottelussa Englanti hävisi Italialle rangaistuspotkukilpailussa. Marcus Rashford, Bukayo Saka ja Jadon Sancho epäonnistuivat pilkuissaan. He joutuivat rasismin kohteeksi.

Muun muassa päävalmentaja Southgate ja kapteeni Harry Kane tuomitsivat rasismin. Englannin jalkapalloliitto FA on vaatinut muutosta, mutta se on ollut pientä. Joukkue myös joutui valmistautumaan rasismin kohtaamiseen ennen EM-turnauksen alkua.  

Jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji, jonka rumat kasvot usein unohtuvat euforisten hetkien aikana. Samalla kyse on lajista, jonka parissa ystävyyssuhteita luodaan maailmanlaajuisesti.  

Uskon, että toivoa paremmasta on, vaikka se on entistä vaikeampaa jakautuneissa maailmankuvissa ja mielipiteissä. Vähemmän erimielisyyksiä ja väkivaltaa. Enemmän ajatustenvaihtoa ja rauhaa.

Aivan. Sitä rauhaa saadaankin aikaa miesten demonisoilla ja yksipuolisesti vain valkoisia rasisteiksi syyttelemällä.

YLE LEVITTÄÄ HALLITUKSEN ROTUVIHAPROPAGANDAA SUOMALAISIA VASTAAN

Ylen tv-kanavilla on viime aikoina näkynyt Oikeusministeriön ja orwellilaista yhdenvertaisuusvaltuutetun virkaa hoitavan Kristina Stenmanin ideoima Olen antirasti -kampanjan mainos. Kansalaisten verorahoilla kustannettu kampanja on suunnattu pelkästään aitoja suomalaisia vastaan, mikä tekee siitä sodan jälkeisessä Suomessa röyhkeydessään ja vaarallisuudessaan poikkeuksellisen. Kampanjan julkeaa asennetta voisikin verrata jiddishinkieliseen Chutzpah-käsitteeseen, jota kuvaa kertomus miehestä, joka tapettuaan ensin vanhempansa, anoo tuomioistuinta armahtamaan itsensä, koska on orpo.

Muiden eurooppalaisten valtioiden tapaan Suomi on ollut aina valkoinen maa, johon on vasta aivan viime vuosikymmeninä päästetty suuret määrät kolmannen maailman vapaamatkustajia. Tästä vihamielisestä invaasiosta on vastuussa poliittinen ja taloudellinen eliitti, joka ei ole pahemmin kysellyt kansalta lupaa maan peruuttamattomalle muukalaistamiselle. Tällä epädemokraattisella toimeenpiteellään kansanviholliset ovat panneet suomalaisia väkisin kakkoseen ja kehtaavat sen jälkeen vielä syyttää temppunsa sottaisesta lopputuloksesta tavallista kansaa. Metku onnistuu härskillä hämäyksellä, jossa kakistokraattinen (so. huonoimpien valta) "eliitti" siirtää oman rikoksensa kansaan syyttämällä sitä rasismista. Tämä operettinäytös sopii hyvin myös kehitysmaiden virkaheitoille maahantulijoille, jotka taloudellisten etujen lisäksi saavat katteettoman uhristatuksen valtavalhemedian syyttäessä karvalakkikansaa rasismista.

Vaikka Yhdysvaltojen rotutilanne poikkeaa lähtökohdiltaan Euroopasta, sen kulttuurihegemonian vasemmistorasistiset ajattelumallit ovat iskostuneet maamme poliittisen johdon, median ja yliopistojen kautta myös tavallisille suomalaisille. The Redneck Manifesto -kirjasta tunnettu Jim Goad kertoo tuoreessa pakinassaan Let the Whites Be Racist, Too osuvasti, kuinka läntinen rasisminvastaisuus on suunnattu rasistisesti yksinomaan valkoisia vastaan. 

Goadin mukaan liberaalien muinoin markkimoima rodullinen oikeudenmukaisuus on kadonnut kielenkäytöstä lähes kokonaan ja sen tilalle on tullut "valkoisuuden" demonisointi ja "valkoisen ylivallan purkaminen". Toisin sanoen rodullisen oikeudenmukaisuuden käsitteestä on tullut vuosien saatossa entistä "rasistisempi", sillä hallitseva liberaali luokka ei enää edes pyri fantasiaan rodullisesta tasa-arvosta, vaan politiikan moottorina toimii moraalinen ylemmyydentunto ja ei-valkoisille sallittu kaunainen kostonhalu.

Koska täysin epäobjektiivisen rasismi-käsitteen käyttö on paradoksaalisesti karannut tavoitellusta rodullisesta oikeudenmukaisuudesta, pitäisi se Goadin mukaan päivittää sellaiseksi mitä sillä tänään oikeasti tarkoitetaan. Tällöin rasismi ei merkitse muuta kuin "tietyn roturyhmän etujen puolustamista". Viime aikoina sitä on pidetty luontaisena ja biologisena oikeutena kaikille - paitsi valkoisille.

Uusien sääntöjen mukaan vain valkoisten täytyy hävetä ja uskoa syyllisyyteensä, jossa he ovat muista poiketen ainutlaatuisia. Kollektiivinen ylpeys ja itsetunto ovat toki terveita ja arvostettuja ominaisuuksia muiden rotujen kohdalla, mutta siitä tulee myrkyllistä vasta silloin kun valkoiset harjoittavat niitä. Goad ottaa tästä esimerkiksi valtamediassa puolueettomaksi sanotun Wikipedian, joka käsittelee termejä kuten mustien ylpeys ja aasialaisten ylpeys kunniotuksella, kun taas valkoisten ylpeys rinnastetaan kivessyövän kaltaisiin asioihin. Tämä jos mikä kuulostaa erittäin "rasistiselta" valkoisia kohtaan, mutta sillä ei ole merkitystä, koska hyväkkäät ovat muuttaneet sääntöjä niin, että kontrolloidussa valtavirtakeskustelussa on mahdotonta olla rasisti valkoisia kohtaan. 

On syytä pitää mielessä, että vanhojen sääntöjen mukaan ei vain valkoisten, vaan myös mustien, ruskeiden ja keltaisten olisi ollut "rasistista" laittaa ryhmänsä edut etusijalle, koska se  olisi tulevan värisokean ja harmonisen sateenkaariyhteiskunnan vastaista. Tällaiseen utopiaan on pyritty suostuttelun ja aivopesun avulla, mutta on parempi uskoa syväekologi Ted Kaczynskia, joka totesi kuuluisassa manifestissaan, että "aktivistien vihamielinen asenne valkoista enemmistöä kohtaan pyrkii lisäämään rotuvihaa sen sijaan, että se rauhoittaisi rotujännitteitä". Goad katsoo, että ehkä rotuvihan voimistaminen on ollutkin koko ajan punaliberaalien rotuaktivistien tavoitteena.

Kirjoituksessaan Goad esittää hyviä kysymyksiä, joihin on turha odottaa vastauksia Atlantin kummankaan puolen liberaalilta eliitiltä ja sen syöttiläiltä. Tämä koskee erityisesti Suomea, jossa "julkinen keskustelu" ei sisällä aitoa vastakkainasettelua ja haastamista, vaan suurissa mielipidekysymyksissä näkemykset ovat kuin yhdestä puusta veistetyt - kuunnelkaapa vaikka Ylen Pyöreä pöytä -radio-ohjelmaa, jossa "erilaisista mielipiteistä" vastaavat ihmiset ovat kaikki arvoliberaaleja. Yle Watchin toimitus ei pidättele hengitystään sen suhteen, että Ruben Stiller, Kaarina Hazard ja Anu Koivunen käsittelisivät Goadin Suomenkin olosuhteisiin sopivia relevantteja kysymyksiä, saati että he pystyisivät vastamaan niihin rehellisesti:

Eikö alun perin rodullisten kaksoisstandardien pitänyt olla ongelma? Kuka keksi sen älykkään idean, että ratkaisu institutionalisoituun rotujen erityiskohteluun on kostoon perustuva rotujen kaksoisstandardi, joka palautti ongelman lähtöpisteeseensä? Millaista hyvää voi tulla yhteiskunnasta, jossa yksi rotu on demonisoitu ja kaikkia muita pidetään pyhinä? Missä yhtä ryhmää käsketään elämään häpeässä, kun taas kaikkia muita ryhmiä rohkaistaan paistattelemaan ylpeydessään kuin possu sikolätissään? Milloin "kaksi vääryyttä tuo oikeutta" lakkasi olemasta looginen perusvirhe ja siitä tuli sen sijaan ohjeistus maailmarauhalle?

Jos tekopyhään moralismiin nojautuvat vaatimukset jätetään sikseen, havainnot eri rotujen ja etnisten ryhmien keskinäisistä kyvykkyyseroista ovat ilmiselvät, ilman, että se tarvitsee lisävahvistuksekseen mitään ideologiaa. Vaikka Goadin mukaan tässä on vain kyse moraalisesti neutraalista evoluutioprosessista, vallalla oleva uusi kertomus katsoo valkoisten oman edun tavoittelun olevan syynä kaikelle inhimilliselle kärsimykselle kautta koko historian. Tosiasiassa tämä laajalle levitetty vihamielinen myytti on huomattavasti vaarallisempi kuin vaikkapa sen toteaminen, että meksikolaiset eivät näytä olevan kovin hyviä koripallossa. Jonkun ryhmän väittäminen luonnostaan pahaksi on huomattavasti pahempaa kuin sen esittäminen, että jotkut vehkeilevät salaliittomaisesti oman ryhmäetunsa hyväksi (kuten juutalaisista sanotaan) tai että heillä on ei-toivottuja piirteitä evolutionaaristen valintapaineiden seurauksena (kuten mustista usein sanotaan). On ironista, että tämän uuden "antirasismin" jankuttaminen onnistuu olemaan se kaikista "rasistisin".

Amerikkalaiskirjoittajan mielestä rotu-identiteetin pitäisi kuulua kaikille tai sitten ei kenellekään. Hän on varmasti oikeassa sanoessaan, että rotukysymyksessä nykyinen idioottimainen kaksoisstandardi on vain resepti käsittämättömän veriseen katastrofiin. Jos kaikkien annettaisiin olla "rasisteja" tai jokainen tuomittaisiin rotunsa takia, johtaisi se suurempaan harmoniaan kuin nykyinen kaksoisstandardi, joka ei ole muuta kuin suunnitelma tulevalle konfiktille. 

Niin sanottu "edistyksellinen" suo yhdelle ryhmälle valtavan kohteliaisuuden väittäessään, että vain yksi ryhmä voi pilata maailman, jos sen annetaan toimia yhtenäisesti. Goad kysyykin kiusallisesti, miksi "edistyksellinen" pelkää valkoista väestöä, jonka kädet eivät ole sidottu selän taakse? Ehkä vasemmistoliberaali pelkää salaa, että kun valkoiset toimivat yksimielisesti, he päätyvät hallitsemaan maailmaa? Sehän saattaisi tehdä kenestä tahansa valkoisesta, myös punaliberaalista, "valkoisen ylivallan" kannattajan. Kirjoittajan mielestä on selvää, että ainoa tapa välttää leimautumasta valkoisen ylivallan kannattajaksi on antaa valkoisten nähdä itsensä ryhmänä, jolla on yhteisiä etuja. Tasa-arvon nimissä suotakoon myös valkoisille oikeus olla "rasisteja"!

                                                 *****************************

Yle TV1, keskiviikko 2.2.2022 klo 19.00, Historia: Hermann Göringin katalogi (12) 

Valtakautensa aikana natsijohtaja Hermann Göring keräsi yli 5000 taideteoksen kokoelman, joista piti tarkkaa kirjaa. Millaisin keinoin Göring teokset hankki ja mikä oli niiden kohtalo sodan jälkeen? HD ohjelmatekstitys (suomi) 54 min. Linkki ohjelmaan ja ohjelman sivulle täältä.

"Hitler söi kakkaa", näin on kerrottu laatujournalistisessa televisioapparaatissa. Että oikein televiissiossa, pakko olla totta! Aivan yhtä totta kuin tämä parin vuoden takainen ranskalaisdokumentti Göringistä. Eiväthän edes paatuneimmat Ylen propagandaosaston ohjelmanhankkijat jaksa viikosta toiseen näyttää pelkkää Hitler-rainaa. Vaihtelu virkistää, siispä Göringiä eetteriin!