VALKOISTA MIESTÄ VIHAAVA ELOKUVATEOLLISUUS PALKITSI JÄLLEEN OMANSA OSCAR-GAALASSA

Elokuvateollisuuden Oscar-palkinnoista päättävä Yhdysvaltain elokuva-akatemia on yksi läntisen maailman huvittavimmista instituutioista. Se ei ole sitä tietenkään tietoisesti, vaan huumori syntyy elokuva-akatemian äärimmilleen viedystä poliittisesta korrektiudesta. 

Näillä leveyksillä hulluuden riemumarssin kierroksien lisäämisestä saatiin kuulla viime syksynä Yle uutisessa Parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi voi jatkossa päästä vain, jos elokuva täyttää uudet vaatimukset monimuotoisuudesta. Juttua lukiessa voi olla melko vaikea uskoa että vasemmistolaista identiteettipolitiikkaa edistävä kulttuurimarxilainen agenda olisi pelkkä vainoharhainen salaliittoteoria. Tärähtäneistö nimittäin tekee sen ihan itse:

Vuoden 2024 Oscar-gaalasta lähtien kategoriaan kelpuutetaan ehdolle ainoastaan elokuvia, jotka täyttävät uudet monimuotoisuusstandardit sekä kameran edessä että takana, kertoo The New York Times.  

Valkokankaalla vaatimus täytetään siten, että ainakin yhden pääosan esittäjän tai keskeisen sivuosan esittäjän on edustettava etnistä vähemmistöä Yhdysvalloissa.  

Vaihtoehtoisesti esimerkiksi 30 prosenttia pienempien roolien näyttelijöistä on oltava naisia, seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen edustajia, etnisiä vähemmistöjä tai vammaisia.  

Uudet vaatimukset ulottuvat myös tuotantoon, jossa vähemmistökiintiöitä on tarkoitus noudattaa kaikilla tasoilla harjoittelijoista johtajiin.

Valistuneelle lukijalle ei tule yllätyksenä, että päätöksen takana oleva elokuva-akatemian toinen johtaja, juutalaistaustainen David Rubin, tunnetaan valkovihamielisenä raivoliberaalina.

Tämän vuoden Oscar-gaala palkintoineen jatkoi viime vuosien äärivasemmistolaisesti politisoitunutta linjaansa. Asian voi tarkistaa Janne Sundqvistin Ylen verkkosivuille kirjoittamasta mielipidejutusta Analyysi: Korona-ajan Oscarit tuntuivat Hollywood-tähtien Ruotsin-risteilyltä, mutta gaalassa tehtiin myös historiaa.  

Parhaan elokuvan palkinnon sai aasialainen naisohjaaja Chloé Zhao vetistelevästä rainastaan Nomadland. Ylen jutun mukaan hänestä tuli ensimmäinen aasialainen naisohjaaja, joka on voittanut maailman arvostetuimman elokuvapalkinnon. Miksiköhän tästä tuli jotenkin mieleen, etteivät Hyvät ihmiset olleet sittenkään täysin tyytyväisiä identiteettipoliittiseen pääpalkintoon. Nythän voittajaksi ei äänestetty afro-amerikkalaista transseksuaalia! 

Satiirinen nettisivusto The Babylon Bee kertoo tuoreessa jutussaan Academy Strips 'Schindler's List' Of Best Picture Award Due To Lack Of Diversity millaiselta Oscar-instituutio näyttäisi, kun "kehitystä" hieman nopeutettaisiin:

Steven Spielberg has been ordered by the Academy to re-release the film with an unnecessary LGBTQ+ side plot, a gay roommate for Schindler, and a song and dance number set to a Lady Gaga song over the end credits if he wishes to re-earn the Academy Award. Otherwise, it will be re-awarded to Brokeback Mountain.

This is just the first Oscar winner to be stripped of its award, as the Academy has plans to strip the award from over 95% of the winners and give them all to Brokeback Mountain.

Tunteellisena lohdutuksena vasemmistoliberaalit saivat sentään kuulla eilen yöllä Suomen aikaan käydyssä gaalassa mustien elokuvaohjaajien tuttua ja turvallista kitinää valkoisten paholaismaisuudesta. Ylen toimittajan analyysi:

Oscarit ovat olleet aina paikka, jossa näyttelijät ottavat kantaa tärkeäksi kokemiensa asioiden puolesta. Tällä kertaa erityisen yhtenäisen äänen antoivat afrikkalaisamerikkalaiset elokuvantekijät.  

He arvostelivat palkintopuheessa toisensa jälkeen Yhdysvalloissa esiintyvää ja erityisesti afrikkalaisamerikkalaisiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa.

Jo etukäteen oli esitetty huolta siitä, tussahtaako Oscar-gaala juuri sinä vuonna, kun naistekijät pääsevät ennennäkemättömällä tavalla esille.  

Sehän se maailman suurin huoli on, pääsevätkö kiintiöidyt hyväosasaiset naiset riittävän näkyville. Ilmeisesti jo hyvissä ajoin oli päätetty, että naisille lohkeaa tärkeimmät palkinnot olivatpa elokuvat sitten millaisia tahansa.

Verkkosivujen jutun kirjoittanut Janne Sundqvist oli jossain määrin pettynyt Oscar-gaalan ulkoisiin puitteisiin, vaikka ennakkotietojen mukaan tapahtumasta oli luvattu ennennäkemätön punaliberaali riemujuhla: 

Oscareiden tuottajat, etunenässä Steven Soderbergh, olivat etukäteen lakaisseet huolia maton alle sanomalla, että tästä tulisi kaikkien aikojen show. Pandemia-ajan gaalasta lupailtiin elokuvallista elämystä, joka ei jättäisi katsojia kylmäksi.

Kyllä kyllä, Hollywoodissa kun ollaan, niin siellä mennään aina isonenien viitoittamaa tietä, onpa kyseessä sitten Spielberg tai Sodenbergh.

NE JOTKA HALLITSEVAT HOLLYWOODIA, HALLITSEVAT AMERIKKAA – JA VÄHÄN SUOMEAKIN

Länsimaissa yksi keskeisimmistä mielipidemuokkaajista on viihdeteollisuus, erityisesti Hollywood. Takavuosikymmeninä ns. tiedostava väki vasemmalla ymmärsi aivan oikein, että se oli kapitalistisen elämäntavan markkinoinnin keihäänkärki. Sittemmin lukeneiston asenne Hollywoodia kohtaan on muuttunut myönteiseksi, pääosin siksi, että sen merkittävänä vastavoimana toiminut sosialistinen ihanne romuttui konreettisesti vuonna 1989. Sen jälkeen Hollywood ja valtavirraksi noussut liberaalivasemmisto ovat toden teolla löytäneet toisensa. 

Kommunismin luhistuessa vasemmisto sai kuorittua uuden nahkansa kulttuurimarxilaisuudesta, jossa tärkeintä ei ole luokkataistelu vaan pitkäjänteinen arvojen ja instituutioiden haltuunotto. Kun Hollywood levittää estoitta perinteisten arvojen vastaista arvorelativismia ja ääriliberalismia kuten homoseksualismia, monikultturismia, rodunsekoitusta, huumemyönteisyyttä ja perhekielteisyyttä, ei tavanomaisen keskinkertaisen ja punavihreän toimittajan suhtautuminen tällaiseen "viihteeseen" ole yllättävää.

Pelkkä Hollywood-viihteen suosiminen ei kuitenkaan enää riitä tiedostaville, sillä pikamarssiksi yltynyt vasemmistoliberaalien invaasio vaati nyt nopeaa ja perinpohjaista muutosta jo ennestään ääriliberaalissa Unelmatehtaassa ja elokuva-alan palkinnnot jakavassa Oscar-instituutiossa.  Yle uutisten verkkosivujen kirjoituksessa Analyysi: Nämä syyt mahdollistivat Parasiten historiallisen voiton – Oscarit eivät ole enää pappakerho kerrotaan suoraan, että elokuvamaailma mielistelee estoitta paapotun millenium-sukupolven lumihiutaleita:

Monien viime vuosien voittajaelokuvien perusteella maailman tärkeimmän elokuvapalkinnon nimi voisi yhtä hyvin olla ”ok boomer” kuin Oscar. Parhaaksi elokuvaksi on äänestetty elokuvia, kuten Green Book, Argo tai Crash. Sellaisia, joista ei jää jälkeä elokuvahistoriaan.

Parhaan elokuvan palkinnon saanut Parasiitti (sic!), olikin Amerikan elokuvainsituutin mielestä mieluisa jo siksi, että se oli tehty täysin länsimaiden ulkopuolella, Etelä-Koreassa. Toiseudenpalvonta sai korkeimman kruunun, sillä elokuvassa ei puhuta englantia, eikä siinä ole ainuttakaan valkoista näyttelijää.  

Koska Oscar-gaala tunnetaan häpeilemättömän avoimena vasemmistoliberaalina bakkanaalina, kuultiin lähes joikaisessa voittajan puheenvuorossa vollotusta seksismistä, rasismista ja "homofobiasta". Ylen jutun kirjoittanut toimittaja Janne Sundqvist toimii kuin hyvesignalointiin ohjelmoitu NPC-ihmisrobotti, jonka mielipiteet osaa arvata jo ensimmäisestä tavusta:

Illan parhaan puheen piti miespääosan palkinnon Joker-elokuvasta saanut Joaquin Phoenix. Hän jatkoi viikko sitten brittien Bafta-gaalassa aloittamastaan teemasta eli tasa-arvosta elokuva-alalla. 

Puhe eteni alan seksismistä, rasismista ja seksuaalivähemmistöjen sekä alkuperäiskansojen oikeuksista toiseen hänelle tärkeään teemaan: eläinten oikeuksiin ja veganismiin. Phoenix sanoi keskinäistä kilpailua tärkeämpää olevan ihmisten kyky saada aikaan hyvää yhdessä työskentelemällä. 

Hollywoodin nuoressa miesnäyttelijäkaartissa on jo pitkään ollut tapana halveksua omaa rotuaan, sukupuoltaan ja normaalia seksuaalista suuntaustaan. Tämä lienee välttämätön ehto alalle ryhtymiselle, sillä on vaikea kuvitella näyttelijää, joka tekisi vastentahtoisesti elokuvia, joissa rutiininomaisesti demonisoidaan valkoisia heteromiehiä.

Toimittaja Janne Sundqvist on tuskin ajatellut aivaan loppuun sitä, mitä hänen ohjeensa matemaattisen tasa-arvon täysimääräisestä noudattamisesta seuraisi:

Psykologiasta tunnetun viisauden mukaan ongelman tunnustaminen on usein ensimmäinen askel paranemiseen. Sillä matkalla elokuva-akatemia on jo ottanut ensimmäisiä askelia.

Jos Unelmatehdas alkaisi noudattaa kaikkialla johdonmukaista kiintiöpolitiikkaa olisi sen seuraukset väistämättä juutalaisvastaisia. On nimittäinen vaikea kuvitella, että Hollywoodia monopolisoivat juutalaiset antaisivat osakkuuksiaan kellekään muille kuin heimoveljilleen. Vallan luisuminen vaikkapa valkoisille voisi merkitä sitä, ettei Hollywoodissa tehtäsikään enää siinä määrin elokuvia, jotka syleileivät juutalaisten intressinä olevaa valkoisten demonisointia ja halveksuntaa. 

Onneksi elokuvat eivät kiinnosta suurta valkoista yleisöä yhtä paljon kuin ennen. Kukapa haluaisi katsoa elokuvia, jossa oma elämäntapa ja kulttuuri kyseenalaistetaan jatkuvasti. Silti Ylen toimittajan sympatiat näyttävät olevan enimmäkseen elokuva-alan puolella:

Elokuva-akatemian pahin pelko on, että se menettää merkitystään. Oscar-gaalan katsojaluvut ovat laskeneet vuodesta toiseen ja erityisen vähän tapahtuma kiinnostaa nuoria.

Totuudelle vieraat poliittisesti korrektit valheelliset propagandafantasiat eivät enää vain kiinnosta suurta osaa yleisöä, lukuunottamatta gloobalia valtaenemmistöä eli värillisiä "vähemmistöjä" ja hölmöjä valkoisia liberaaleja. 

Elokuva-akatemian hyvesignaloivat temput jäsenistönsä valinnasta luultavasti vain vierottavat entisestään maksavaa valkoista yleisöä:

Kohuista alkaneet rekrytoinnit ovat lisänneet jäsenistöä noin 50 prosentilla. Uusista jäsenistä noin puolet on naisia ja vajaa kolmannes ei-valkoisia elokuvantekijöitä. Jäseniä on haalittu myös eri puolilta maailmaa. Niinpä 2020-luvun noin 9 000 -henkinen elokuva-akatemia on moninaisempi valikoima erilaisia ihmisiä kuin aiempina vuosikymmeninä.

Itsetarkoituksellinen tasa-arvoilveily todistaa, että Amerikkaa eivät ole enää pitkään aikaan hallinneet (kristityt) valkoiset. Sen sijaan väkirikkaiden Kiinan ja Intian elokuvainstituutiot eivät koskaan tekisi etnomasokistisia linjauksia, mutta siellä ei olekaan päälle päsmäröimässä heprealainen eliitti.

                                                    **************************


TV1, maanantai 10.2.2020 klo 19.00 Historia: Amerikanjuutalaiset sotilaat (12)

Yli puoli miljoonaa juutalaista osallistui sodankäyntiin Yhdysvaltain joukoissa toisen maailmansodan aikana. Rintamalla he kokivat syrjintää, mutta uskonto ja rukoukset toivat heille lohtua. Juutalaiset taistelivat paitsi fasismia vastaan, myös pelastaakseen eurooppalaiset uskonveljensä. T: WNET Thirteen/Turquoise Films, Yhdysvallat. ohjelmatekstitys (suomi) 55 min. Linkki ohjelmaan.

Se on sitten maanantai ja historiadokumentin paikka. Aihepiirin varmaan jo arvasittekin. Kuvaruudusta kaikuu jälleen kerran korvia vihlovan ilkeällä nasaalilla sylkäistyjä syytöksiä katsojia kohti.

Etteikö rotuvihaa saisi lähettää "suvaitsevaisesta" Ylestä? Kyllä, jos vihan kohteena ovat rotuaan puolustavat valkoiset kuten saksalaiset. Propagandaelokuva Amerikanjuutalaiset sotilaat on häkellyttävän suorasukainen suoltaessaan pidäkkeettä avointa vihaa saksalaisia kohtaan. "Dokumentin" perusteella toista maailmaan sotaa eivät voittaneetkaan liittoutuneiden valkoiset kansat, vaan juutalaiset, joiden puolesta euro-amerikkalaiset vuodittivat vertaan. 

Elokuva yrittää kovasti vakuuttaa, että juutalaiset sotilaat antoivat merkittävän sotapanoksen Euroopassa. Heidät esitetään urhoollisina taistelijoina, joihin tästä huolimatta suhtauduttiin vieroksuen. Eräs haastatelluista juutalaissotilaista kertoo, että "rotuviha" juutalaisia ja mustia kohtaan on häpeällistä, mutta ei puhu mitään Amerikan japanilaisista. Heitä saattoi rotuvihata kuka tahansa, olivathan he "pahojen" puolella. Koko dokumentin ajan juutalaiset narisevat siitä, että joku saattoi sanoa heistä jotain ikävää. Kokonaan poissuljeuttua filmissä on tietenkin ajatus, mitä pahaa juutalaiset ajattelevat ei-juutalaisista. 

Katsojan vihaa kasvatetaan ennalta-arvattavaa loppua kohti kuin tarkoin suunnitelluissa kultaisen leikkauksen draamoissa. Loppupuolen huippukohta on tietenkin keskitysleirien vapauttaminen, josta otetaan tuttuine kuvineen kaikki tunnekuohut irti.

Ohjelman vihaan kiihottamisen takana on tietenkin nostaa juutalaiset kaiken arvostelun yläpuolelle. Tämänkaltaisten filmien tehtävänä on kertoa valkoisille eurooppalaisille, että heidän on heti ja ehdoitta antauduttava juutalaisten intresseille. Kuten professori Kevin MacDonald kirjoittaa kirjassaan Culture and Critique, ”juutalaisten älyllisen toiminnan yhtenäinen teema valistuksen ajalta lähtien on ollut muovata juutalaisten etniset edut ja itse juutalaisuus näyttämään ainutlaatuisen ja korvaamattoman moraalisen näkemyksen ilmaukselta”.

Historia-dokumentissa tämä näkyy siinä, kuinka juutalaiset ylistävät osuuttaan sodan jälkeisissä tasa-arvoliikkeissä, joiden moraalisen sädekehän varjossa on ajettu ensisijassa valkoisen valtaväestön vallan vähentämistä. Toisin sanoen juutalaisten todellinen syy osallistua ns. kansalaisoikeusliikkeeseen oli siinä, että se lisäsi heidän vaikutusvaltaansa samalla kun voitiin vähentää heidän kilpailjoinaan pitämiensä anglosaksien yhtenäisyyttä ja valtaa. 

Nyt juutalaisilla on niin paljon valtaa, että he voivat täysin avoimesti kertoa olevana rodullisen integraation eli rodunsekoituksen ja värillisen maahanmuuton pääarkkitehtejä. MacDonaldin mukaan Amerikan eurooppalaiset hyväksyvät nykyään mitä tahansa, mikä on juutalaisten etujen mukaista, sillä vain asettuminen heidän puolelleen edustaa ainoaa ”oikeata” puolta ja ”väärää” puolta kategorisesti taas se, jossa kritisoidaan tai kyseenalaistetaan juutalaisten edut. 

Illan tv-dokumentti tekee selväksi sen, että juutalaisille ei ole suhteettoman suuren valtansa pönkittämiseksi riittänyt kaksinaismoralistinen oppi, jossa valkoinen ei-juutalainen enemmistö on houkuteltu luopumaan intresseistään, samalla kun he itse ovat kynsin hampain haalineet itselleen lisää valtaa. Kaksinaismoralismin lisäksi he ovat saaneet ei-juutalaiset valkoiset puolustamaan juutalaisten etuja lähes kiihkeämmin kuin juutalaiset itse.

Dokumentissa haastattelut juutalaiset eivät turhaan peittele oman ryhmänsä vallan kasvua. Esimerkiksi juutalainen historioitsija Jonathan F. Sharna sanoo voitonriemuisena:

1950-luvulla juutalaisuudesta tuli todellinen amerikkalainen uskonto. Ei voitu puhua enää kristillisestä maasta. Puhuttiin juutalais-kristillisestä maasta. 

Kun kuulette eurooppalaisperäiselle väestölle täysin vieraan oksymoronin "Juutalais-kristillinen kulttuuri", älkää enää ihmetelkö mistä termi on lähtöisin ja kenen etua se palvelee.

Ohjelman pääasanomana on julistaa, kuinka juuri juutalaiset ovat se ihmeellisen hieno väestöryhmä, joka ymmärsi opastaa Amerikan valkoiset arvostamaan valikoivaa suvaitsevaisuutta (valkoisten edun puolustajia ei tarvinnut suvaita), monikulttuurisuutta, rodunsekoitusta ts. kaikkea sitä, jolla työllään kansakunnan rakentaneet valkoiset luovuttavat valtansa Levantin perilisten haltuun ja samalla sinetöivät indoktrinoidussa itseinhossaan oman rotunsa kohtalon.

USA:N RAPPIOLIBERAALIN ELIITIN OSCAR-GAALASSA VIHATTIIN TAAS VALKOISTA MIESTÄ

Oscar-gaala ja paljon puhuttu valkoisen miehen ylivalta.

Yle Watch on kirjoittanut lähes joka vuosi jotain elokuvamaailman Oscar-gaalasta, koska tapahtumassa näyttäytyy todellisuudesta vieraantuneen liberaalin anti-kulttuurieliitin kuvottava ylimielisyys paljaimmillaan. Rappioliberalismilla mädätetty Yle uutiset kertoo tietenkin myönteiseen sävyyn tästä yhdestä maailman suurimmasta moraaliposeerauskavalkadista. 

Jo uutisen otsikko Oscar-gaalassa nousivat esiin rotukysymykset – parhaana näyttelijänä palkittu pärisytti kieltään kertoo, minkä pakkomielteen vallassa Hollywoodin propagandatehdas kahlaa vuodesta toiseen. Tosin Ylen juttu antaa satunnaisesti viihdeuutisia seuraavalle lukijalle sellaisen mielikuvan, että rasismiteema olisi jotenkin poikkeuksellista Left-Coastin painajaistehtaan gaaloissa. Pikemminkin poikkeuksellista olisi se, ettei punaliberaalien rotupakkomielteinen identiteettipolitiikka näkyisi viihdemaailman palkinnonjakotilaisuuksissa. Asian voi tarkastaa täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä, 

Toimittaja Ville Vedenpään kirjoittama uutisjuttu paljastaa hauskalla tavalla, millaisessa krapulassa liberaali viihde-eliitti elää Trumpin jälkeisessä maailmassa. Mediakeisarien ja viihdepaavien peppukipuilu näkyy selvästi voittajavalinnoissa, joiden kautta kiukutellaan sitä, että kaikki valkoiset eivät haluakaan murskaantua multikulturaalisen totalitarismin  alle.

Parhaan miesosapalkinnon Queen-yhtyeen elokuvasta Bohemian Rhapsody pokanneen Rami Malekin puheenvuoro oli kaikkien nilkkiliberaalien kuin todeksi tullut märkä uni, sillä hän pystyi sisällyttämään samaan lauseeseen sekä homouden että maahanmuuton:

Palkintopuheessaan Malek viittasi Mercuryn ja itsensä maahanmuuttajataustaan. Amerikkalaisella on Egyptistä maahan muuttaneet vanhemmat. 

– Teimme elokuvan homomiehestä ja maahanmuuttajasta, joka eli anteeksipyytelemätöntä elämää. Koska juhlimme häntä ja hänen tarinaansa tänään, osoittaa se, että tarvitsemme tällaisia tarinoita.

Rotuteema näkyi räikeimmin parhaana elokuvana palkitussa rainassa Green Book, joka käsittelee valkoisen ja mustan miehen ystävyyttä Yhdysvaltojen Etelävaltioissa 1960-luvulla. Vedenpään mukaan kyseessä on elokuva, "joka ylittää rotuerot ja yhteiskuntaluokan asettamat rajat".

Näyttävimmin valkoisten itsesäilytystä vastaan hyökkäsi mustien etuja ja etuoikeuksia ajava elokuvaohjaaja Spike Lee, jonka ohjaama BlacKkKlansman palkittiin parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta. Valkoisia demonisoiva elokuva kertoo mustasta etsivästä, joka soluttautuu Ku Klux Klan -järjestöön 1970-luvulla. 

Amerikan mustien kannalta on surullista, että heidän puhemiehensä hirttävät identiteettinsä satojen vuosien takaiseen orjuuteen ja siitä nousevaan uhriuteen. Palkintopuheessaan Lee pääsi märehtimään orjakysymystä sillä varjolla, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 400 vuotta siitä, kun ensimmäiset orjat tuotiin Yhdysvaltohin. 

Totta kai häneltä jäi sopivasti kertomatta, että silloista orjakauppaa harjoittivat myös toiset mustat ja arabit ja että monet transatlanttisen orjakaupan rahoittajat olivat taustaltaan juutalaisia. Sanomatta jäi sekin, että Iso-Britannia lakkautti orjakaupan imperiumin alueella jo vuonna 1807. Ylipäätään koko orjuuden lakkauttaminen on puhtaasti valkoisten historiaa, sillä värilliset maat seurasivat eurooppalaisia ja amerikkalaisia paljon myöhemmin. Tästä Spike Lee ei halua antaa valkoisille mitään kiitosta, vaan päinvastoin syyllistää elokuvissaan jatkuvasti rasistisesti vain valkoisia. Jos Lee haluaisi olla ajankohtainen, hän tekisi elokuvan nykyorjuudesta, joka on tälläkin hetkellä erittäin yleistä ja laajalle levinnyttä mustassa Afrikassa. 

Kiitospuheensa poliittisimmassa osuudessa Spike Lee kävi vaalikampanjaa presidentti Donald Trumpia vastaan

– Vuoden 2020 presidentinvaalit ovat aivan nurkan takana. Lähdetään kaikki liikkeelle. Ollaan kaikki oikealla puolella historiaa. Tehdään moraalinen valinta rakkauden ja vihan välillä.

Lausunto todistaa kuinka pöyhkeää vasemmistolais-egalitaristinen historian tulkinta voi olla. Kauniilla sanoilla ja humanistisella viestillä vasemmistolaiset ja värilliset haluavat vain peittää kateutensa ja kaunansa valkoisia kohtaan, sillä teoksi muuttuneina nuo sanat ilmentävät todistetusti vain pelkkää vihaa. 

Valitettavasti monet hyväuskoiset liberaalit ostavat tämän puheen, koska siinä politiikka on typistetty pelkkään sentimentaaliseen moralismiin. Etnomasokismi puhkeaa myrkylliseen kukkaansa, kun politiikkaa ei ymmärretä ystävän ja vihollisen jaotteluna, vaan moraalipisteiden keräämisenä. Tätä moraaliposeerausta rappeutuneet liberaalit kellokkaat myivät eilisessä Oscar-gaalassa koko maailmalle. 

HOLLYWOODIN PUNALIBERAALIT RAPPIOMORALISTIT PALKITSIVAT ITSENSÄ OSCAR-GAALASSA

Jos pitäisi nimetä merkittävin nykykulttuurin haara, jossa pyritään kiivaimmin romuttamaan tuhatvuotinen läntinen kultuuri, titteli kuuluisi itseoikeutetusti heprealaisen hengen myrkyttämälle elokuvateollisuudelle. Vaikka Hollywood ei olekaan enää ainoa rappioliberaalin aivopesun lähde, on sen kattavuus ja näkyvyys kaikissa jälkiteollisissa maissa lähes ylivertainen. Sen levittämä henkinen saasta on anti-kulttuurissamme niin vallitseva, että sen vastustamisessa kansalaisen täytyy olla jo tietoisesti aktiivinen, koska Hollywoodin myrkynkylvöä ei voi välttää oikeastaan missään mediassa. 

Viime yönä Suomen aikaan pidetty Oscar-gaala ei ollut muuta kuin punaliberaalin mediaeliitin yli neljä tuntia kestänyt omakuvaonania. Jälleen kerran typertynyt länsimainen katsoja sai nähdä, kuinka hurskastelevan tekopyhyyden ennätykset rikottiin mitään häpeämättömällä kepeydellä. Silti Suomestakin löytyy huomattava määrä kuluttajazombeja, jotka eivät kykene tunnistamaan Oscar-gaalassa puhuneiden voittajien uusmarxilaisuutta. Heille nämä suuren maailman glamouria edustavat väärät idolit saattavat näyttää jopa moraalisen kirkasotsaisuuden airueina, vaikka kyseessä ovat enimmäkseen hedonismin liemissä marinoituneet degeneraatit, joiden kuvottavassa omahyväisyydessä ei ole mitään ihanteellista. 

Kuka tahansa itselleen rehellinen toimittaja voisi muutamalla lauseella ampua alas koko irvokkaan Oscar-sirkuksen. Valtamediassa ei ole kuitenkaan esiintynyt juuri mitään todellista kritiikkiä vuoden merkittävintä propagandatahtumaa kohtaan. Päinvastoin, esimerkiksi Yle kirjoittaa hyväksyvästi tuoreesta Oscar-gaalasta jutussaan Analyysi: Oscar-gaala ylisti naisia ja jätti heidät palkitsematta:

Matolla otettiin kantaa. Kommentoitiin naisten asemaa parantavia liikkeitä. Sanottiin, että aika on tullut. Juhlittiin afroamerikkalaisen elokuvan uutta kukoistusta. Kaikkea täysin syystä.

Toimittaja Janne Sundqvistin mielestä kaikki oli tähän asti hyvin punaliberaalissa riemujuhlassa, kunnes varsinainen palkintojen jako alkoi. Kaikki ei mennytkään matemaattisen tasa-arvokommunismin mukaan!

Silti jokin oli jo jäänyt tähän, jämähtänyt paikalleen. Ainakin Oscar-illaksi. On hätkähdyttävää tajuta, että vaikka elokuva-ala niin juhlavasti ja kovaäänisesti mainosti viettävänsä naisten vuotta, eivät ehdolla olleet 50 naista voittaneet juuri mitään.  

Kahden naisnäyttelijöille annetun palkinnon lisäksi naisia löytyi vain neljästä palkitusta työparista tai porukasta. Yksikään nainen ei voittanut yksin omaa kategoriaansa.

Elokuva-ala on erittäin kilpailtu, koska se tuo menestyjille erittäin suuren statuksen. Tämä selittää myös sen, miksi suurin osa elokuvaohjaajista, käsikirjoittajista ja huippunäyttelijöistä on kilpailuhaluisia miehiä. Naisiin verrattuna heitä on moninkertaisesti enemmän samoin kuin Nobel-pakintojen saajissa. Punavireät toimittajat eivät halua tätä tosiasiaa tunnustaa, vaan pitävät itsepintaisesti kiinni tasa-arvofetisismistään ja vaativat, että puolet Oscarin saajista pitäisi olla joko naisia tai mustia. 

Luonnollisesti Ylen toimittaja iloitsee valkoisten vastaisesta rasismista, jota juhlistaa mustien tekemä palkittu kauhuelokuva Get Out. Siinä valkoisten tappaminen on cool, jopa niin, että kieroutunut valkoinen liberaali tulkitsee sen virkistäväksi "rasismin vastaisuudeksi":

Tänä vuonna ehdokkaista löytyi rasismia perkaava satiirinen kauhuelokuva Get Out ja romanttinen fantasiaseikkailu The Shape of Water. Kumpaakaan niistä ei olisi aina päästetty edes ehdolle genrensä takia. Hienoa elokuva-akatemian muutoksessa on se, että Oscareilla on oikeasti vaikutusta siihen, millaisia elokuvia Hollywoodissa tehdään. Isot tuotantoyhtiöt tekevät elokuvia rahasta tai maineesta, eikä niille mikään ole Oscar-palkintoa selkeämpi maineen mittayksikkö.

Jotta toimittaja Sundqvistin asenne ei kävisi epäselväksi, hän ylistää juttunsa lopussa toista mustaa ylivaltaa ja valkoista syyllisyyttä saarnaavaa elokuvaa Black Panther: 

Yksi mittari voi olla se, kelpuuttaako uusi akatemia vihdoin myös supersankarielokuvan tärkeisiin palkintokategorioihinsa. Kulttuuri-ilmiöksi ylistetty Black Panther täyttää ainakin kaikki muut vaatimukset.

Ylen toisessa Oscar-jutussa, Kolme puheenaihetta Oscar-gaalasta: Frances McDormand, yllätyksettömyys, ja mikä ihme on inclusion rider, kerrotaan tarkemmin tapahtuman poliittisesta luonteesta: "Gaalassa näkyi usko elokuva-alan moniarvoistumiseen". Valkoiselle elokuvalipun maksajalle tämä tarkoittaa valkokankaalla enemmän mustia ja meksikolaisia ja vähemmän normaalia heteroseksuaalisuutta.

Elokuva-alalla on koettu vallankumouksellista liikehdintää viime syksystä lähtien, kun näyttelijä Alyssa Milano kehotti jakamaan kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä Twitterissä. Tuli Me too, tuli Time's up. Gaala on ollut poliittinen aiemminkin. Edellisvuosina polemiikkia heräsi valkoisten yliedustuksesta avainsanalla Oscars so white.  

Valo pilkistää tunnelin päässä, vaikka moniarvoistumisen vallankumous on vielä kesken. Tunnelma oli toiveikas sekä punaisella matolla että itse gaalassa. Menneitä ei enää alleviivattu, vaan harvat kannanotot olivat luonteva osa juhlallisuuksia.

Sentimentalistisessa vetistelyssään 2010-luvun Meryl Streepin paikan ottanut Frances McDormand julisti palkintopuheessaan sellaista punaliberaalia jeremiadia, että se ei välttämättä miellytä hänelle palkan maksavia elokuvamoguleja:

Vaikka Frances McDormand varasti show'n, hänen puheensa loppu saattoi hämmentää: "Minulla on teille kaksi sanaa: inclusion rider." Mitä ihmettä vaikeasti suomennettavat sanat tarkoittavat? The Guardian selvitti asiaa tuoreeltaan. Inclusion rider on pykälä, jonka näyttelijä voi vaatia kirjattavaksi sopimukseensa. Pykälä edellyttää elokuvan tekijöiltä moniarvoisuutta – tarkemmin sanottuna se edellyttää, että elokuva vastaa sijaintinsa demografiaa eli väestöpohjaa.

McDormand ei ehkä ymmärrä mitä tuo vaatimus merkitsisi, jos sitä noudatettaisiin edes suurin piirtein. Yhdysvalloissa on juutalaisia väestöstä noin 2,5%, mutta he omistavat Hollywoodin laskentatavasta riippuen 85-90-prosenttisesti. Aikooko McDormand siis vaatia juutalaisen ylivallan päättymistä elokuvateollisuudesta? Tuskinpa vain, sillä hän pitäisi sitä mitä anteeksiantamattomampana antisemitisminä. Juutalaiset ovat Hollywoodin koskemattomat, kun taas valkoisilta wasp-miehiltä voidaan vaatia elokuvaroolien vähentämistä entisestään.


                                                     ******************************

Yle TV1, maanantai 5.3.2018 klo 19:00, Historia: Obersalzbergin lapset 

Obersalzberg oli Hitlerin ja hänen lähimpien uskottujensa vapaa-ajan asunto vuoristossa. Nyt siellä vaikuttaneiden lapset kertovat ensimmäistä kertaa kokemuksistaan natsi-idyllissä. (U) HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Äänitekstitys: suomi.

Ohjelman esittely täällä. Jälleen kerran voidaan perustellusti kysyä, mitä historiallisen tietämyksen lisäarvoa tällainen "dokumentti" palvelee. "Dokumentissa kuullaan nyt jo iäkkäiden henkilöiden omakohtaisia kertomuksia". 

Vanhukset kertovat millaisia muistikuvia heillä on lapsuudesta eli noin 80 vuotta sitten, jolloin he olivat nähneet vilahduksen Adolf-sedän vierailusta. Täytyy sanoa, että nyt on tutkiva journalisimi huipussaan. Kun ei Hitleristä muuta enää keksitä, pannaan mikrofoni lapsuutensa kolmannessa valtakunnassa viettäneiden itävaltalaisvanhusten eteen. Pääsasia että päästään jauhamaan nazzeista.

Yle TV2, maanantai 5.3.2018 klo 19:00 Nuorena kaapista ulos 

Yhä nuoremmat tulevat kaapista, mutta mitä teini-ikäinen kokee huomatessaan olevansa homo tai transsukupuolinen? Viisi brittinuorta kertoo avoimesti elämästään ja itsestään, unohtamatta ympäristön yllättäviäkin reaktioita. (U) HD Äänitekstitys: suomi.

Yle Teema, maanantai 5.3.2018 klo 20:00 Oscar-gaala 2018 

Maailman tunnetuimmat elokuvapalkinnot jaetaan Hollywoodissa nyt jo 90. kerran. Juontajana on koomikko Jimmy Kimmel. Suomenkielinen tekstitys. HD Äänitekstitys: suomi.

ELOKUVA SAATTOKEIKKA – FANTASIA SUOMALAISTEN KANSANMURHASTA

Oletetaan tilanne, jossa kansaansa ylenkatsovasti suhtautuva tiibetiläinen elokuvakuvaohjaaja tekee elokuvan, jossa inhimillisen yksilökuvauksen kautta oikeutetaan "uustiibetiläisten" eli kiinalaisten maahantunkeutuminen ja maassaolo. Lisäksi tarinassa kiinalaiset ja heidän Tiibetissä syntyneet lapsensa esitetään olennaisena osana uutta monikulttuurista tiibetiläistä yhteiskuntaa. Elokuvan ytimessä on tarina, jossa nuori kiinalainen maahantunkeutuja tutustuu äreään nationalistiseen tiibetiläiseen vanhukseen ja saa tämän pään kääntymään kiinalaisinvaasion puolelle ennen viimeistä matkaa haudan lepoon. 

Millaisen vastaanoton elokuva saisi? Melkoisella varmuudella jopa Hollywoodin liberaalit, kuten Tiibet-aktivistina tunnettu Richard Gere, pitäisi elokuvaa vastenmielisenä propagandana, jossa katsojan toivotun roolihahmoihin samaistumisen kautta yritetään oikeuttaa yli miljardin asukkaan kiinalaisen maahantunkeutuminen pieneen, etnisesti ainutlaatuiseen Tiibetiin. Toisin sanoen kyse olisi propagandaelokuvasta, jossa salakavalan sentimentalismin kautta pyritään oikeuttamaan tiibetiläispopulaation kansanmurha.

Mutatis mutandis, tuollainen hypoteettinen elokuva on jo tehty. Hiljattain maamme elokuvateattereihin ilmestyi Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo 17-vuotiaan kenilaistaustaisen Kamilin ja suomalaisvanhus Veikon kohtaamisesta. Ylen verkkosivujen artikkelissa Elokuvien Suomi on kokovalkoinen – Noah Kin: "Pitääkö Matin olla elokuvissa aina suomalaisen näköinen mies?" toimittaja Päivi Puukka kuvaa elokuvaa näin:

Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.

Myös Helsingin Sanomat on ihastunut elokuvan ideasta, vaikka se ei sen toteutuksesta annakaan kovin korkeaa arvosanaa. Kriitikko Pertti Avola kirjoittaa arvioissaan Suvaitsevaisuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma elokuvasta näin:

Somalialaistaustainen Khadar Ahmed on keksinyt elo­kuvan tarinan ja käsikirjoittanut sen yhdessä ohjaaja Valkaman kanssa. Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.

Elokuva ei ole kuitenkaan herättänyt varauksetonta hyväksyntää sen kansanosan keskuudessa, joka osaa vielä ajatella omilla aivoillaan ja kykenee näkemän olennaisen propagandan läpi. Tapio Kallinen antaa kuulla mielipiteensä elokuvasta Facebookissa käydyssä keskustelussa:

Mä olen henkilökohtaisesti nähnyt ton elokuvan noin kuusi tusinaa kertaa. No joo, joku voisi saivarrella, että en juuri tuota elokuvaa, mutta käytännössä kyllä. Näen sieluni silmin, kun tätä on myyty rahoittajille. 

"Ajatelkaa, siinä on niinku sellainen vanha mies, jolla on niinku tosi juurtuneet mielipiteet ja se on vähän nykyajasta irti ja välit on vähän heikot perheeseen, ku se on vaikea tapaus, vaik sit oikeesti sillä onkin sydän kultaa ja se on vaan yksinäinen ja se niinku purkaa pahaa oloaan ja yksinäisyyttään niinku muihin. Ja sit siin on joku tällainen toinen tyyppi, joka on tosi hyvä tyyppi, mut silläkin on omat vaikeutensa, kun se on erilainen ku ympäröivä yhteiskunta. Ja sit ne niinku kohtaa ja on vähän niinku pakotettu näkemään toisensa ihmisinä ja sit niil tapahtuu matkalla kaikkee ja ne tajuu, et vaiks on erilainen, voi olla samanlainen ja et voi oppii toiselt vaik mitä. Ja sit se matka lähestyy loppua ja ne molemmat on parempii ihmisii ja katsojat on ihan että "vau, mun pitäis kans mun asennetta muuttaa ja voi että ku se oliki sit sil vanhal papal myöhäst ja nyt sen perhe jää sitä kaipaamaan, mä soitanki isäl heti ja sovin riidat"".

Muiden elokuvaa kritisoivien tapaan Kallinen pitää sitä pelkästään naivina joskin hyväntahtoisena rainana. Tästä kohtaa on esitettävä eriävä mielipide, sillä näennäisen humanistisen pintakerroksen alta paljastuu etnomasokistinen kansanmurhan tuoksu. Ensinnäkin Saattokeikan symboliikka, jossa neekeripoika saattaa vanhan suomalaisen miehen hautaan, on pahantahtoinen, koska se symbolisoi kollektiivisella tasolla nuorten muukalaisten astumista suomalaisten tilalle. Veikko edustaa vanhaa "rasistista" Suomea, jota ollaan nyt korvaamassa nuorella Euroopan ulkopuolisella väestöllä. Elokuvassa kansanvaihtoa eli kansan(itse)murhan agendaa ei tietenkään läiskäistä suoraan silmille, vaan indoktrinaatio tapahtuu subliimisti katsojan samaistuessa inhimillisiin roolihahmoihin. 

Naivit idealistit näkevät elokuvan todennäköisesti suomalaisuuden saattokeikkana, jonka jälkeen uskotaan ilmestyvän monikulttuurinen paratiisi. Periaatteessa elokuvan agenda saattaisi vaarallisella tavalla upota poliittisesti viattomaan kansanosaan, mutta koska se on tehty niin alleviivatulla, katsojan älyä aliarvioivalla tavalla, se tulee saamaan pikemminkin vain ärtyneen vastareaktion. Saattokeikan nähtyään suomalaiset saattavat jopa suhtautua entistä vihamielisemmin koko monikulttuuriprojektiin, koska huomaavat, että sitä yritetään tyrkyttää heille propagandistisin eikä argumentatiivisin keinoin. 

Turhan monen kohdalla aivopesu kuitenkin onnistuu, koska heillä on ennestään hämärtynyt käsitys aidosta etnisestä suomalaisuudesta, jossa suomea puhuvan neekerin uskotellaan olevan suomalainen. Olemme muiden eurooppalaisten kanssa kokemassa saman melko tuoreen ilmiön, jossa kansasta  ja etnisyydestä erotettu kansalaisuus saa aikaan kansakunnan immuunikadon, joka tarkoittaa aseettomuutta vihamielisen kansanvaelluksen edessä. Tällaisessa henkisessä ilmapiirissä muukalaisilla ja heitä puolustavilla viidennen kolonnan kansanvihollisilla on helppo työ vedota "yhteiseen ihmisyyteen" ja ideologiaan, jossa kuka tahansa Eurooppaan luikerrellut voi ilmoittautua halutessaan ruotsalaiseksi tai suomalaiseksi. Tämä on täysin mielipuolista ja se olisi mahdotonta esimerkiksi Japanissa. Jopa eurooppalaiset multikultistit tunnustavat, että olisi hullunkurista pitää Japaniin saapunutta neekeriä japanilaisena. Suomessa ja Euroopassa tällainen hulluus on kuitenkin uusi normaali ja sen vastustaminen rasismia, sanan, jonka ääneen sanominen halvaannuttaa kaiken rationaalisen keskustelun.

Tilannetta pahentaa se, että hyväosaisten kulttuuri- ja yliopistoväki on selkeästi julistautunut olevansa omaa kansaa vastaan ja haluavat siksi tukea kolmannen maailman heinäsrikkaparven vapaata invaasiota Suomeen. Viimeisenä todistuksena tästä on kulttuurialan ammattilaisten kannanotto hylätyn päätöksen saaneiden turvapaikkashoppaajien puolesta. Sama asenne näkyy Ylen Saattokeikka elokuvaa käsittelevässä artikkelissa, jossa jo tänne juuttuneiden kutsumattomien vieraiden asemaa halutaan parantaa suomalaisten kustannuksella myös maamme elokuvateollisuudessa. Yle Watch sivusi kyseistä kiittämättömyyden teemaa viime helmikuun jutussa Median valitsemat asiantuntijat harhaanjohtamassa kansaa, jossa kirjoitettiin, että

Huolimatta länsimaissa saadusta hyvinvoinnista, johon vieraat afrikkalaiset eivät kognitiivisten kykyjensä perusteella ole edes oikeutettuja, he jaksavat silti valittaa, että kantaväestö jättää heidät jossain määrin ulkopuolisiksi, vaikka juuri valkoiset maat integroivat heitä maailmassa kaikkein eniten ja perusteellisimmin. Valitusrumbaa seuratessa näyttää siltä kuin afrikkalaisten ja heidän valkoisten emojensa itsetunto riippusi pelkästään siitä, ottavatko valkoiset heidät varauksettomasti yhteisöönsä vai eivät. Joka tapauksessa on selvää, että jokainen ei-valkoinen maahantulija lännessä pitää elämää valkoisten keskuudessa parempana kuin omiensa kanssa. He hylkäävät omansa muuttaakseen valkoisin maihin ja jaksavat sen jälkeen vielä marista, että valkoiset eivät toivota heitä riittävän hyvin tervetulleiksi.

Suomalaisten elokuvien liiallisesta suomalaisuudesta kritisoivassa Ylen jutussa Saattokeikka-elokuva nähdään hyvänä päänavauksena, vaikka narinaa ulkomaalaisten "kliseisistä" elokuvarooleista riittääkin, vaikka tilastojen valossa on totta, että ulkoeurooppalaisten rikollisuus ja työttömyys on suomalaisiin verrattuna moninkertaista. Suomen muuttumista Brasiliaksi toivova toimittaja Päivi Puukka on kuitenkin toiveikas, sillä juutalaisten hallitsemassa Hollywoodissa multikultismi käy nykyään kovilla kierroksilla ja toimii siten esimerkkinä muun valkoisen maailman alasajamiselle:

Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin “kokomustalle” Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.

Yle ei tietenkään kerro ihan kaikkea siitä, miten ja miksi tällainen käännekohta (vaikka punaliberaali Hollywood on aina suosinut vähemmistöjä) on tapahtunut. Verkkolehti American Renaissancen artikkelissa The Most Politically Correct Oscars Ever? paljastetaan ne syyt maailman johtavan elokuvateollisuuden käänteistä, joista Yle on haluton kertomaan suomalaisille. Kuten esimerkiksi sen, kuinka Yhdysvaltain elokuva-akatemiassa tehtiin hiljattain ikään ja etnisyyteen littyvä sisäinen puhdistus, jotta sen poliittisesti korrektista linjasta saataisiin vieläkin oikeaoppisempi. Bolshevistisen puhdistuksen ansiosta keskinkertainen Moonlight-elokuva sai parhaan elokuvan Oscarin, koska siinä on sen äänestäneiden Akatemian uusien jäsenten mielestä ohjaajan ja näyttelijöiden etnisyys puoluelinjan mukaista:

The President of the Academy could have ignored the criticisms. After all, Cheryl Boone Isaacs is African-American herself and it hasn’t prevented her from becoming one of the most powerful women in Hollywood. She could have pointed out that, of all the actors nominated for Academy Awards between 2000 and 2016, 10 per cent were black. That’s hardly evidence of racism, given that African-Americans make up just 12.6 per cent of the US population. Indeed, according to the Economist, only nine per cent of the top roles in the highest-grossing films of 2000 to 2013 were played by black actors. So if anything, the Academy of Motion Picture Arts and Sciences is guilty of positive discrimination. But that isn’t the Hollywood way. Instead, Boone Isaacs announced she would be taking ‘dramatic steps’ to address the ‘Whitewash’ and called an emergency meeting of the Academy board. The solution, as it always is on the left, was a ‘purge’. Henceforth, she declared, any member who hadn’t been active in Hollywood for the past 10 years, with the exception of those who’d been nominated for an Oscar, would have their voting rights forcibly withdrawn. In their place, the Academy appointed 683 new members, including the actors John Boyega, America Ferrera, Ice Cube, Idris Elba, Daniel Dae Kim, and Gabrielle Union; the directors Ryan Coogler and Marjane Satrapi; and the three Wayans brothers, Damon, Marlon, and Keenen.

Lienee vain ajan kysymys, milloin myös Suomessa taide- ja elokuvakenttää hallitsevat kulttuurimarxilaiset alkavat määrätä itselleen entistä puhdasoppisempaa poliittista korrektiutta. Varmaa on joka tapauksessa se, että Saattokeikka ei jää viimeiseksi etnisen suomalaisuuden tuhoutumista fantasioivaksi elokuvaksi.

KLIKKAA KUVAA SUUREMMAKSI.