YLEN PARANOIDISSA MULTIKULTISSA JOPA VÄÄRÄ RUOKAVALIO NÄHDÄÄN "RASISMIN" LÄHTEENÄ

Bon Appétit!

Parodiahorisontin rajat vain paukkuivat kun Yle pani tällä viikolla menemään parilla ruokakulttuuria koskevalla mielipideuutisellaan. Niissä aiheen käsittelytapa ei ole mitenkään uusi, sillä monet muistavat viiden vuoden takaa nettimeemiksi nousseen Yle uutisen Rasismi ei kannata salaatin teossa, jonka insertissä sanotaan:

Nurkkakuntaisuus ja silmien sulkeminen muulta maailmalta on iso virhe salaattia valmistaessa. Maistuvaa salaattia tehtäessä kannattaa ottaa raaka-aineita ympäri maailmaa.

Jokseenkin samaa härskiintynyttä tofusalaattia kauhotaan tuoreessa propagandauutisessa Tutkijat: Outo ruoka lisää tasa-arvoa. Valveutunut kansalainen ymmärtää poistaa aseesta aina varmistimen, kun hän kuulee sanan tutkija, varsinkin jos tämä edustaa punaisen yliopiston yhteiskuntatieteellistä alaa. Tälläkin kertaa asiantuntijuus ilmenee tieteen kaapuun puettuna marxilaisuutena, kun sosiologi Taru Linblom esittää mielipiteitään. Yhtään sen arvovapaampaa näkemystä emme saa kuulla jutun toiselta asiantuntijalta, Tampereen yliopiston tutkijatohtori Markus Vinnarilta. Kaiken karvaisilla asiantuntijoilla markkinoidut mielipideuutiset uppoavat todennäköisesti kaikken parhaiten auktoriteettiuskoisiin demarieläkeläisiin, joille tämäkin juttu lienee ensi sijassa kohdistettu.

Varhaiskasvatuksen ruokasuositusten tavoitteena on terveyden edistämisen lisäksi muun muassa "edistää elinikäistä ruokaoppimista". Se ei tarkoita pelkästään ennakkoluulottomuutta uusien makujen edessä tai sitä, että kiinnostuu ruokakulttuurista, vaan ruokasivistyneisyyttä. Piittaamattomuus ravinnosta voi johtaa tutkijoiden mukaan jopa syrjäytymiseen.

Ja syrjäytyminen johtaa....rasismiin! Lainauksen normatiivinen tyyli on kuin suoraan Neuvostoliitosta, vaikka kokoomusvetoinen maamme johto on jo pitkään korostanut edustavansa länsimaista liberalismia, jossa valtiolla ei ole oikeutta astua kansalaisen kynnyksen yli. Demarien miehttämä virkamieskunta ja punainen yliopisto ovat kuitenkin taanneet sen, että maamme kulttuuria hallitsee edelleen bysanttilaisuus, jossa kansalaisia ohjeistetaan ja määrätään käyttäytymään tietyllä tavalla korrektisti. Tämä Syvän valtion (engl. Deep state)  Leviathan näkyy niin raskaassa byrokratiassa ("kyllä valtio tietää") kuin virallisina suosituksina, jota tämä paternalistinen Varhaiskasvatuksen ruokasuosituskin edustaa. 

Sen lisäksi, että demarihenkinen Syvä valtio ajattelee Sinun parastasi, se haluaa nykyään myös ajatella puolestasi. Siksi ruokasuosituksissakin pitää olla sisään asennettuna monikultuurisuus ja tasa-arvo ikään ne edustaisivat jotain tavoiteltua hyvää ja absoluuttista totuutta. Eivät ne edusta, mutta sitäkin enemmän ne edustavat puhdasta sosialismia uusilla iskusanoilla. 

Tutkijat tulevat sanoneeksi rivien välistä, että perinteiseen, ekologisesti tuotettuun suomalaiseen lähiruokaan turvautuminen on merkki kavahdettavasta nationalismista, jossa syrjitään uusia makuja ja siten myös uusia näkemyksiä kuten muukalaisinvaasion tarpeellisuutta:

Toki ruokaa voi pitää pelkkänä polttoaineena, mutta se on paljon muutakin. Osallistumattomuuteen liittyy eriarvoisuutta. Esimerkiksi poliittisesti passiivisten on havaittu osallistuvan huonosti elämän muihin alueisiin, Lindblom sanoo. Jos ihminen ei halua siis altistaa itseään uusille mauille, miksi hän haluaisi altistaa itseään uusille näkemyksillekään.

Suorastaan poliittiseksi tutkija Lindblom ryhtyy silloin, kun hän sivuuttaa kansojen itsemääräämisoikeuden ja pitää kehitysmaalaisten maahanmuuttoa automaattisesti kannatettavana asiana. Ruokakulttuuriin sovelletulla kohtaamisteorialla tutkija yrittää selittää pois maahanmuuttoinvaasiosta seuraavat ristiriidat – kunhan syöt kebabia alat väistämättä pitää kurdeista, turkkilaisista ja arabeista:

Ruoka on keino mennä toisen nahkoihin, purkaa vastakkainasettelua. Avoimuus vieraita kulttuureita kohtaan vähentää tutkitusti vihamielisyyttä vähemmän tuttuja asioita – myös ruokia kohtaan, Taru Lindblom sanoo.

Tavalliselle kansanosalle markkinoidut eksoottiset ruokamaut tulevat käytännössä suurimmista maahanmuuttomaista Lähi-idästä. Heillä ei ole juuri muuta  tarjottavana kuin jauhelihasta tehdyt feikkikebabit (ei lampaanlihaa), joita myyvät ruokapaikat ovat käyneet turhankin tutuiksi suomalaisten kaupunkien ja taajamien katukuvassa. Yksipuolisen monokulttuurisessa bulkkiruuassaan monikulttuuri ei tuo juuri mitään uutta, paitsi sen että Lähi-idän veijarit ovat sukulaisten ilmaistyövoimalla, polkumyynnillä ja verokikkailulla syrjäyttäneet suomalaiset ravintolat ja nakkikioskit kaupunkimiljööstä.

Tutkijatohtori Markus Vinnari on suomalaiskaunaisessa punamädätyksessään vieläkin suorasukaisempi kuin Taru Lindholm. Hän puhuu kuin svekomaaninen hallintoviranomainen joka väittää, että suomalaisilla ei ole mitään omaa, edes ruokaa. Koska olemme saaneet kaiken Hyvän armollisilta naapureiltamme, meidän täytyy sen vuoksi hylätä suomalaisuutemme tai tehdä se sellaiseksi, että kaikki afrikkalaiset voivat olla myös suomalaisia ja tulla tänne valmiiseen pöytään nauttimaan venäläisen keittiön lihapadoista:

Suomalaista ruokakulttuuria ei pidä erehtyä luulemaan itsenäiseksi tai erityisen ainutkertaiseksi. Se tulee vähintään neljästä ilmansuunnasta: Venäjältä, Ruotsista, pohjoisesta – ja nykyään etenkin amerikkalaisesta ruoka- ja juomateollisuudesta.  

– Kun tajuaisimme, että meidätkin on koottu monista vaikutteista, pystyisimme entistä paremmin kyseenalaistamaan sen, mitä suomalaisuus oikeastaan on, tutkijatohtori Markus Vinnari sanoo.

Miksi näiden yliopistojen perässähiihtäjien mielestä vain suomalaisuus pitää kyseenalaistaa, miksei yhtä hyvin kansainvälisyyttä tai muita kulttuureja? 

Jutun lopussa sosiologit ovat yhtä mieltä siitä, että suomalaisuudesta vierottavassa aivopesussa hedelmällisintä maaperää ovat tietämättömät lapset ja nuoret. Aivan kuten DDR:ssä.

Tuleeko uusiin ruokiin siirtyminen olemaan suomalaisille vaikeaa? Ei välttämättä. Keskon selvityksen mukaan jo nyt noin kolmannes suomalaisista valitsee ruokakoriinsa eksoottisia aineksia, kuten korianteria ja kookosmaitoa. Uusi herkkusukupolvi uusine makumieltymyksineen kasvaa hyvää vauhtia. 

Jos näiden lasten innostus ruokaan säilyy, ja heillä on vielä keskiluokan ostovoimaa, tulee markettien, kauppahallien ja torien ruokatarjonta – eli siis myös suomalaisten ruokamaku – olemaan ennennäkemättömän värikästä.

Ksenofiilisen ruokahifistelyn siirtyminen sosiologian tutkimuskohteeksi ei ole mitenkään yllättävää ajallemme. Ikävä kyllä sosiologiassa ei haluta pohtia pakkomielteisen ruuasta puhumisen historiallisia ulottuuvuuksia ja toistuvuuksia, koska ne kertoisivat jostain muusta kuin edistysuskovaisten saarnaamasta "kehityksestä". 

Historiantutkijat ovat huomanneet eri kulttuurien rappiovaiheessa toistuvan ilmiön: hillittömän hedonistisen nautinnonhalun. Rooman valtakunnan lopussa ruualla leikkittelystä ja uusien eksoottisten makujen etsimisestä tuli degeneroituneen elitiin yksi suosituimmista harrastuksista. Televisiossa tällä vuosikymmenellä esiin marssineet julkkiskokit olivat tuttu ilmiö jo lopun ajan Roomassa, jonka vuoksi ajastamme on helppo vetää yhtäläisyyksiä yleiseen kulttuurin rappioon.

Hedonismin lisäksi Itsestään selvänä pidetystä ruuasta on tullut myös statusta ja nirppanokkaista identiteetin määrittämistä. Nykypäivän keskiluokkainen porvaristo ei voi henkisen laiskuutensa vuoksi enää erottautua rahvaasta kirjallisella sivistyksellään, varsinkin kun kirjojen arvo on romahtanut ja kirjahyllyt menettäneet statuksensa sisutuselementtinä. Siksi erikoisesta ja ennen kaikkea kalliista ruokahifistelystä on tullut ns. paremman väen keino tehdä hajurako epäterveellisen juntisti syövään alaluokkaan. Samalla ruualla keikarointi on osoitus sivistyneistön rappiosta, jossa on siirrytty henkisestä kilvoittelusta kulinaristisiin makunautintoihin.

PS. Ihmetyttää miksi Suomessa arvostetaan poikkeuksellisen paljon kaikkea ulkomaalaista, etenkin ruokaa. Teoksessaan Länsimaiden tuho (2009) emeritusprofessori Timo Vihavainen kumoaa vallalla olevan ksenofiilisen ennakkoluulon, jonka mukaan suomalaisilta puuttuu herkut, joita eksotiikan nälkäiset ulkomaalaiset söisivät mielellään:

(...) Ravintolan kannalta ihanteellisinta olisi kai tarjota suomalaisia uuniruokia esimerkiksi sunnuntaibrunssilla, hiukan samaan tapaan kuin Englannissa tehdään, mutta voisihan perinteeksi ottaa senkin, että suomalaisen uuniruuan tarjoiluaika sijoittuisi päivittäin esimerkiksi iltaan, vaikkapa 18-20 välille. Miltä tuntuisikaan tulla raskaan työpäivän jälkeen herkkupöytään, jossa höyryäisivät vastapaistettujen karjalanpiirakoiden ja ruisleivän ohella rasvainen karjalanpaisti, savolainen ohrarieska, silakkalaatikko, uunihauki ja erinäiset muut uuniruuat. Näiden ohella tarjolla olisi maalaisvoita, paistettuja muikkuja ja uunilohta, savustettua lahnaa tai siikaa, suolamuikkuja sipulin ja smetanan kera, muikun ja mateen mätiä, suolattua särkfileetä, graavattua lohta ja siikaa sekä saunapalvikinkkua, joka on kypsytetty lähes puumaisen kovaksi. Keitoista kermainen lohikeitto, muikuista tehty rantakala, matikkakeitto, savulihalla maustettu hernekeitto, lammaskaalikeitto ja maitoon keitetty haukikeitto kilpailevat voitollisesti minkä tahansa ulkomaisen vastineen kanssa. Uunissa täysin kypsiksi paistetut lanttukuutiot täydentävät erinomaisesti karjalanpaistia ja erilaisiin kastikkeisiin ja uuniruokiin antavat vastustamattoman makunsa suomalaiset sienet, jotka ovat yhtä kaukana viljeltyjen siitakkeiden tai herkkusienten keskinkertaisuudesta kuin taivas on maasta. Suolattuna taikka ymmärryksellä marinoituna suomalainen sieni sopii verrattomasti myös kylmän snapsin kyytipojaksi, ja muutoin ruokajuomana on oivallinen kylmä kalja, jota ei ole tehty uutteesta, vaan maltaista. Jälkiruuaksi sopii ternimaidosta tehty uunijuusto sokerin ja kanelin kanssa, lakat, metsämansikat ja mustikat jäätelön kera antavat viimeisen silauksen aterialle, josta parhaimmillaan muodostuu suomalaisen keittiön ylistyslaulu. 

Tällaiselle aterialle haluaisin kutsua sen ulkomaalaisen ystäväni, joka vaatimattomuuksissaan teki pilaa käsitteestä Finnish cuisine odottaen minunkin nauravan asialle makeasti. Miksi tämä ei ole todellisuudessa mahdollista? Mikä meitä estää panemasta pöytään sitä, mikä meillä on aitoa ja parasta? 

Ennen muuta kysymys lienee ilmiöstä, jota voisi kutsua kansalliseksi alaikäisyydeksi. Olemme tuijottaneet suu auki ulkomaiden ihmeitä ja matkineet parhaamme mukaan sitä, mitä kuvittelemme eurooppalaisuudeksi. Niin sanotut mestarikokit eivät nähtävästi ole omanneet sen tason henkistä kapasiteettia, että olisivat uskaltaneet poiketa joukosta. Varakkaat ravintolavieraat ovat halunneet erottua rahvaasta hankkimalla pätevyyden eksoottisten makujen tuntemuksessa. Ravintolat eivät puolestaan ole edes yrittäneet tarjota suomalaista ruokaa kunnianhimoisesti hyvin valmistettuna. Siihen on jo ennakolta suhtauduttu ikään kuin alempiarvoiseen tavaraan, jota hyvä ravintola ei edes voi tarjota. Esimerkiksi saksalaisen laaturavintolan arvolle sopii mainiosti tarjota lounaaksi halpaa ja kansanomaista Eintopf-pataa. Mutta koettakaapa kysyä vastaavaa Suomessa (s. 240-241).

                                                        *************************

Ylen verkkosivujen toisessa ruokauutisessa Analyysi: Miksi irakilaista ruokaa ei arvosteta lompakolla mutta japanilaiskeittiötä kyllä? toimittaja Santtu Natri saa itkupotkuraivarin, koska eri maiden ruokakulttuureja ei arvosteta samalla tavalla. Yhtä hyvin voitaisiin kysyä, että miksi kaikki ruoka ei ole samanhintaista:

Miksi eri kulttuurien herkut arvotetaan eri tavoin? Toisen maan ruoka mielletään polkuhintaiseksi etniseksi "mätöksi", toisen maan ateria taas on kallista ulkomaista herkkua. Sanakirjamääritelmä etniselle ruoalle viittaa "eri kulttuurien kansallisruokiin". Termi on itsessään melko neutraali. Kansainvälinen. Mutta sanapari "etninen ravintola" herättää jo latautuneempia mielikuvia. Noutokebabia, buffetaasialaista, krapulapitsaa. Siis halpaa.

Halpuudella on syynsä. Kebabien ja pitsojen suhteellinen edullisuus etnisissä "ravintoloissa" johtuu pitkälti halvoista raaka-aineista, joita arabit, turkkilaiset ja kurdit rahtaavat Liettuasta ja muualta Itä-Euroopasta. Toinen hintaa laskeva tekijä on työvoimakustannusten ja verovelvoitteiden kiertäminen. 

Hinnan korottaminen ei monestikaan nosta tuotteen arvoa ja haluttavuutta, jos itse tavara on mitä on. Yksikään formulaa sunnuntaisin seuraava suomalainen ei ostaisi krapulapitsaansa ja kebabmättöänsä, jos niiden hinta nostettaisiin halpojen kotimaisten ravintolahintojen tasolle, sanotaan hintahaarukkaan 14-25 eroa kappale. Hinnankorotuksella statuksen saaminen etniselle perusmätölle on siis täysin turhaa sekä ostajan että myyjän näkökulmasta. 

Etnisen bulkkiruuan hintaa pitäisi kuitenkin saada nostettua, mutta ei sillä perusteella, että muhammedit saisivat toimittaja Natrin kaipaamaa sosiaalista lisäarvostusta. Yksinkertainen ja luonnollinen syy hintojen nostamiselle olisi yhtäläisten kilpailusääntöjen ulottaminen myös ulkomaalaisiin. Nythän viranomaiset katsovat turhan usein läpi sormien etnisten kebab-pitseroiden epämääräistä raaka-aineiden hankintaa ja veronmaksamista. Yle Watch kommentoi tarkkemmin vieraan kebab-teollisuuden käänteitä maaliskuussa 2015 jutussaan Kebabit ja pitsat vaarallisia suomalaisille:

Median paljon ylistämät ahkerat Lähi-idän pitseriayrittäjät eivät todennäköisesti kykenisi toimimaan kotimaansa jo täyteen ahdetuilla ja kilpailuilla pikaruoka-markkinoilla. Sen sijaan perustaessaan Suomeen valtion strattirahan turvin kebab-pitserian, he saavat uuden enemmän maksavan asiakaskunnan ja neitseelliset markkinat, jossa he voivat kilpailla ulos paikalliset yrittäjät röyhkeällä vilunkipelillä. He eivät ole Suomelle mitään Fazerin ja Finlaysonin kaltaisia kultamunia, jotka luovat uusia tuotteita ja innovaatioita vientiteollisuuteen. He eivät ole muuta kuin ihmisen perustarpeita tyydyttävän stabiilin markkinasegmentin ulkomaalaisia valtaajia. Talouden näkymättömän käden mekanismi ei tuota tässä omalle kansalle taloudellista lisäarvoa, sillä vieraat yrittäjät työllistävät vain itsensä ja sukunsa eivätkä tuota edes uusia korvaamattomia hyödykkeitä vientiin. Ellei heitä olisi, suomalaiset ostaisivat pitsansa toisiltaan, mutta nyt varallisuutta siirtyy suomalaisilta asiakkailta suoraan aavikoilta tulleiden verovilunki-yrittäjien taskuihin. Kyse on siis silkasta nollasummapelistä, jossa suomalaiset ovat häviäjiä.