EDESMENNEEN PRESIDENTTI MAUNO KOIVISTON RISTIRIITAISET SAAVUTUKSET

Demaritaustainen Koivisto valittiin ensimmäisen kerran
Suomen presidentiksi vuonna 1982.

Yksi Suomen historian pollittinen aikakausi päättyi lopullisesti kun presidentti Mauno Henrik Koivisto (1923–2017) siirtyi eilen perjantaina ajasta ikuisuuteen. Yle verkkosivujen ensimmäisessä Koiviston poismenosta kertovassa uutisessa mainittiin lyhyesti hänen kuolemastaan ja saavutuksistaan:

Presidentti Mauno Koivisto kuoli 12. toukokuuta 2017 kello 21.15 Meilahden sairaalassa. Presidentti Mauno Henrik Koivisto oli kuollessaan 93-vuotias. Mauno Koivisto toimi Suomen tasavallan presidenttinä 12 vuoden ajan vuosina 1982–1994. Hän oli Suomen yhdeksäs presidentti. Ennen presidenttiyttään hän toimi muun muassa pääministerinä, valtiovarainministerinä sekä Suomen Pankin pääjohtajana.

Koiviston presidenttikaudet olivat monella tapaa merkittäviä, koska niiden vaikutukset tuntuvat vieläkin suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän oli viimeinen maamme presidentti, jolla oli laajat valtaoikeudet ja se näkyi sekä hyvässä että pahassa. Raskaista virheistään huolimatta hän sai aikaan myös positiivisia asioita, mikä erottaa hänet selkeästi nykypolven henkisistä kääpiöistä, jotka eivät edes periaatteellisella tasolla ajattele Suomen etua. Ylivertaisuuden taustalla on ainakin Koiviston rintamamieskokokemus, joka erotti hänet kaikista Suomen presidenteistä, varsinkin hänen jälkeensä tulleista nahjuksista ja pyrkyreistä.

Inhimillisesti katsottuna Koiviston ura on ollut huikeaa seurattavaa, sillä hän aloitti Turun sataman duunarina, väitteli työn ohessa tohtoriksi ja eteni Suomen pankin johtajaksi, sitten pääministeriksi ja lopulta presidentiksi. Kansallisena surun päivänä on tietenkin hyvä muistaa hänen saavutuksiaan, mutta median ja aikalaisten suitsutuksen lisäksi hänen toimintaansa on kyettävä arvioimaan myös kriittisesti.

Presidentti Urho Kekkosen yksinvaltiaan kauden jälkeen Koivisto palautti maan takaisin parlamentaariseen järjestykseen vähentämällä oma-aloitteisesti presidentin valtaoikeuksia. Koiviston halu oli vilpitön ja 1980- ja 1990-luvulla kansanvaltaisuuteen palaamiselle olikin perusteensa. Tosin näinä turbulentteina aikoina presidentin suuremmat valtaoikeudet oikeissa käsissä olisivat siunaus, sillä nyt demokratian fasadin alla tehdään hirvittäviä päätöksiä, jotka eivät ole Suomen edun mukaisia. 

Ulkopoliittisesti Koivisto oli varovainen ja jatkoi Kekkosen Venäjän lepyttelyn linjaa. 1990-luvun alun kriisivuosina, jolloin Neuvostoliitto oli hajoamassa, Koivisto oli turhankin nuiva Baltian kansojen itsenäistymishaaveille, jota varsinkaan virolaiset eivät muista edelleenkään hyvällä. Toisaalta hänen kunniakseen on sanottava, että hän oli se mies, joka irroitti maamme YYA:sta ja Pariisin rauhansopimuksesta, jonka yksipuoliset sitoumukset rajoittivat merkittävästi puolustusvoimiemme toimintaa. Samalla sopimuksesta irtaantuminen lisäsi sananvapautta, koska "fasistiseksi" tuomittua ohjelmallista nationalismia saattoi jälleen harjoittaa vapaasti.

On ironista, että talouden asiantuntijana tunnettu Koivisto teki raskaimmat virheensä juuri talouspolitiikan puolella. Kohtalon vuonna 1991, jolloin Neuvostoliitto mureni silmiemme alla, tuhoutui myös vahvan markan poliittikka, jota presidentti kannatti järkähtämättä. Tämä pahensi merkittävästi tsenäisyytemme historian pahimman lamakauden 1991-1995 kerrannaisvaikutuksia. 

Monien kansalaisten kannalta anteeksiantamattominta oli ns. Koiviston konklaavi 6. toukokuuta 1992, jolloin presidentti kutsui koolle tuomioistuinten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten johtavia edustajia presidentinlinnaan keskustelemaan pankkikriisin maksuvelvoitteista. Tapaamisessa Koiviston arvellaan painostaneen korkeimman oikeuden jäseniä olemaan myötämielisempiä pankeille velallisten ja pankkien välisissä oikeudenkäynneissä. Tämän seurauksena tuhannet suomalaiset yrittäjät joutuivat ikuiseen velkakierteeseen ja sadat heistä päättivät päivänsä oman käden kautta. Tämä lienee Koiviston kauden synkin luku.

Nykynäkökulmasta käsin kovin ansiokkaana ei voi pitää sitäkään, että hän oli yksi niistä pääarkkitehdeistä, jotka ajoivat Suomea EU:n jäseneksi. Koiviston syyllisyyttä tosin lieventää se, että hänen motiivinsa saada Suomi EU:n ei ollut liberalistinen antinationalismi vaan puhdas turvallispoliittinen ajattelu, jonka taustalla oli Venäjän pelko.

Joissain asioissa hän osasi olla myös kaukaa viisas. Kun vuodenvaihteessa 1990-91 Suomeen oli Neuvostoliiton epävakaan tilanteen vuoksi tunkeutumassa kommunistiopissa olleita Moskovan somaleita, Koivisto antoi hallitukselle muistion, jossa hän totesi:

Somalialaiset on syytä pysäyttää rajalle. Otetaan nimet ylös ja luvataan harkita. Todetaan, että Neuvostoliitto on turvallinen maa. Jos joku on eri mieltä, niin sitten riidellään. Sanoin, että ellei näitä pysäytetä, miten sitten muitakaan.

Valitettavasti Esko Ahon (kesk.) hallitus ei noudattanut tätä valtioviisautta ja avasi näin Pandoran lippaan humanitääriselle maahanmuutolle, jolle ei näytä loppua tulevan. Siksi tänään oli ristiriitaista kuunnella presidentti Sauli Niinistön muistopuhetta, jossa hän sanoi Koiviston perinnön vaikuttaneen siihen, että "Suomi on itsenäisyyden juhlavuotena maailman vakain maa". Niinistön puheet maailman vakaammasta maasta voi jättää omaan arvoonsa, sillä pakkomonikultturismin myötä maahan on päästetty katuja terrorisoivia verorasitteita, joita ei ennen 1990-luvun alkua Suomessa tunnettu.

Suomen kannalta oli kohtalokasta, että Koivisto rajoitti toisella kaudellaan presidentin valtaoikeuksia, joiden avulla hän olisi voinut panna tulpan juuri alkaneelle somalien ja muiden maahantunkeutujien vyörylle. Koska "maan isällä" ei ollut valtuuksia vaikuttaa muukalaisinvaasioon, me joudumme näkemään nyt sen dramaattiset seuraukset: Koiviston yhtenäiskulttuurin aikana olisi ollut mahdoton kuvitella, että hyväosainen neljännes suomalaisista asettuu pakkomonikultturismia puolustaen tavallista kansaa vastaan. Yhteiskunnallista vastakkainasettelua pahentaa vielä se, että media ja poltiikan silmäätekevät tukevat yksipuolisesti narsistisia Unelmoijia, jotka eivät ota vastuuta mistään, varsinkaan tulevista suomalaisukupolvista.

Kansan suru presidentti Mauno Koiviston kuoleman johdosta ei perustu niinkään hänen persoonaansa tai saavutuksiin, vaan siihen, että hänen mukanaan katosi suomalainen Suomi, joka muistetaan parhaiten 1980-luvun nousukaudesta, jolloin maa oli etnisesti yhtenäinen ja kaikilla oli työtä.