MANAGERIAALISEN VALTION DEMOKRATIAILVEILYÄ SUOMESSA JA RUOTSISSA

Pohjoismaissa usko poliittiseen järjestelmään on edelleen luja, vaikka äänestysikäisten mahdollisuus vaikuttaa yhteiskuntaan on vähentynyt jyrkästi viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Näkyvimmät syyt kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien hupenemiseen löytyvät ylikansallisista organisaatioista kuten Euroopan Unionista ja globaaleista suuryrityksistä, erityisesti teknojäteistä, jotka käyttävät valtaansa ohi lainsäädäännön ja demokraattisten prosessien. Syy, miksi ulkoparlamentaariset organisaatiot yhdessä muodollisen demokratian kanssa toimivat kansalaisten etuja vastaan, johtuu järjestelmän rakenteellisesta ja ideologisesta peukaloinnista.

Proseduraalisen liberaalidemokratian tunnetuimmat systeemikriitikot James Burnham, Samuel T. Francis ja Paul Gottfried ovat kansalaisvaikuttamisen rapautumisen analyyseissään puhuneet managerialismista, joka on pehmeällä totalitarismillaan korvannut  edustuksellisen demokratiaan klassiset periaatteet. Näiden kriitikoiden mukaan vallan uusjako on toteutettu massiivisella indoktrinaatiolla, joka on tullut mahdolliseksi sähköisen median aikakaudella. Oikeuksiaan peräävät massat on saatu ruotuun vetoamalla "vastaansanomattomiin" moraaliperiaatteisiin, joilla on kyetty riisumaan sekä kansakuntien itsepuolustusta että kansalaisten perusoikeuksia kuten sananvapautta. 

Amerikkalainen Samuel T. Francis onkin todennut, että tässä historiallisessa prosessissa "laki korvataan hallinnollisella asetuksella, federalismi toimeenpanovallalla ja rajoitettu hallitus rajoittamattomalla valtiolla".  Oikeutuksensa uusi valtajärjestelmä saa abstrakteista tavoitteista, joita ohjaavat vapaus, tasa-arvo ja positiiviset oikeudet samalla kun se käyttää moraalista "ylivertaisuuttaan", verotusvaltaansa ja varallisuuden uudelleenjakoa pysyäkseen vallassa. Abstraktit tavoitteet ja liberaalit arvot, joista ei ole koskaan äänestetty, mutta jotka määrittelevät ratkaisevasti raamit, joiden sisällä demokratia voi toimia, kumoavat kansanvallan perustavimmat periaatteet. Tämä taas mahdollistaa kansakuntaa "terapoivan" manageriaalisen valtion, joka säätelee totalitaristisin ottein entistä tiukemmin kansalaistensa elämää. 

Suomessa kansastaan vieraantunut valtaeliittimme on jo pitkään kopioinut länsimaiden poliittis-kulttuurisia rakenteita sulauttaakseen maamme lopullisesti osaksi euro-atlanttista monoliittia. Manageriaalinen "eliitti", pysyvä hallitus ja näitä yhdistävä kotikutoinen syvä valtio ovat jo osa maamme poliittista todellisuutta, mikä on helppo nähdä päättäjiemme järjenvastaisessa idealismissa ja moralismissa. Kun vallankäytön johtotähtenä on ideologinen globalismi ajatus kansan palvelijasta jää väkisinkin taka-alalle ja tilalle astuu ylimielinen suhde kansaan. Yhdysvalloissa tätä asennettä on kuvannut pitkään käsite vihamielinen eliitti. Amerikkalainen sanonta "Fear the Government that fears your guns" ei ehkä sovellu historiallisesti Suomeen, mutta ajatuksesta löytyy jotain samaa miten suomalaispäättäjät suhtautuvat nykyään kansalaisiinsa. 

Maamme valtaapitävien kopeita näkemyksiä kuvaa harvinaisen rehellisesti Sitran tuore tutkimus, josta Ylen verkkosivut raportoi uutisessaan Suomi häviää selvästi äänestysinnossa muille Pohjoismaille – Suomessa päättäjät eivät luota kansan kykyyn osallistua vaikeisiin keskusteluihin. Ymmärrettävistä syistä asiasta ei kerrottu vajaa pari miljoonaa demarieläkeläiskatsojaa vetävässä Ylen puoli yhdeksän tv-uutisissa, sillä verkkosivun jutussa kerrotaan:

Vain joka viides päättäjä uskoo, että kansalaiset ovat riittävän kyvykkäitä osallistumaan monimutkaisiin keskusteluihin poliittisista päätöksistä. Asia selviää Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tutkimuksesta, jossa haastateltiin kunta- ja hyvinvointialuepäättäjiä.

Tutkimus todennäköisesti loukkaisi suurimpana äänestäjämassana tunnettuja "tolkun kansalaisia", joten Yle katsoi parhaaksi olla ärsyttämättä hyvin palvellutta tuulipukukansaa. Niissä, jotka onnistuivat kaiken uutistulvan keskeltä lukemaan nettijutun, uutinen synnytti todennäköisesti ajatuksia, joita ei voi sanoa julkisuudessa ääneen. Tutkimustuloksen perusteella voisi nimittäin vetää sen johtopäätöksen, että koska päättäjät ovat tyytymättömiä kansaan, pitäisi kansa kenties vaihtaa "sopivampaan". Tätä näennäiselitiin suosimaa näkemystä onkin jo ehditty toteuttaa kiihtyvällä tahdilla parin viime vuosikymmenen ajan. 

Erityiseksi Hyvien ihmisten joukoksi julistautunut manageriaalinen luokka on valtansa oikeutuksesta niin itsevarma, ettei se enää edes yritä samaistua kansaan, vaan kohtelee sitä isällisen ankarasti mutta suojelevasti. Koska kansa ei ymmärrä omaa etuaan, sitä on kuritettava kaidalle polulle, johon EU, Nato ja lännen talouselitti ovat meidät suuressa viisaudessaan ohjanneet. Päättäjät katsovat olevansa pelkkiä hyväntekijöitä, joiden arvostelu on kansalaisilta silkkaa kiittämättömyyttä. 

Valtavista mielipiteenmuokkauskampanjoista huolimatta todellisuutta ei ole voitu muokata juuri mitenkään ideologiaa vastaavaksi fantasiaksi. Monikulttuuripropaganda ja syyttäminen rasismista (koskee rasistisesti vain valkoisia) eivät ole poistaneet pidäkkeettömän maahanmuuton demografista ja kulttuurista perusongelmaa. Populistiset puolueet ovat nousseet tästä kansalaisten huolesta, mutta saadakseen enemmän kannatusta, ne ovat joutuneet vesittämään ratkaisevasti alkuperäistä ohjelmaansa. Lopullinen integroituminen korruptoituneeseen järjestelmään tapahtuu viimeistään hallitukseen astumisen myötä, josta tarjoaa karmean esimerkin Perussusomalaisten toimet valtioneuvostossa vuoden 2015 valepakolaisinvaasion aikana. Vain ilveilijä voi väittää, että persut ovat järjestelmän vastavoima, sillä se on kaikkien puolueiden kanssa samassa rintamassa mitä tulee Nato-jäsenyyteen, koviin koronatoimiin, uusliberaaliin talouspolitiikkaan, EU-jäsenyyteen, Yhdysvaltojen ylivaltaan, Israelin tukemiseen ja poliisin valvontaoikeuksien lisäämiseen. 

Tätä taustaa vasten kansallismielisten riemu Ruotsidemokraattien vaalivoitosta on suurta itsepetosta. Ylen uutinen Åkesson: Raskas vastuu äänestäjiä kohtaan luo mielikuvan muutosvoimasta, joka pyrkisi ratkaisevasti muuttamaan Ruotsin poliittista järjestelmää. Tosiasiassa mielipidemittauksia maanisesti seuraava puolue on luopunut vuosi vuoden jälkeen radikaaleista ehdotuksistaan ja siitä on tullut kansankosiskelullaan monella tapaa oikeiston moderaattien ja sosiaalidemokraattien poliittinen hybridi. Se eroaa muista suurista puolueista ainoastaan maahanmuuttokysymyksessä, mikä on sinänsä merkityksetöntä, koska ongelmaa ei voi peruuttamatoman demografisen muutoksen vuoksi enää edes ratkaista parlamentaarisesti. Vaikka maahanmuutto-ongelma on käytännössä demokratian ulkopuolinen kysymys, nostaa se valtapuolueissa edelleen lapsellisen äkkivääriä reaktioita: porvariblokin suurimmaksi puolueeksi nousseen Ruotsidemokraattien ei annettu demokratian sääntöjen mukaisesti johtaa hallitusneuvotteluja. Ruotsalaista demokratiailveilyä kerrakseen. 

Aidosta poliittisesta vaihtoehdosta vaahtovien on syytä pitää mielessä, että Ruotsidemokraatit edustavat jo nyt de facto manageriaalista luokkaa, sillä se on jo kauan sitten sitoutunut "läntisiin arvoihin", joihin kuuluu mm. homoliittojen salliminen ja "muunsukupuolisten" silpomisleikkaukset valtion kustannuksella. Järjestelmän kannalta Ruotsidemokraatit on Perussuomalaisten lailla hyödyllinen varoventtiili, jonka kautta kansalaiset voivat vaarattomasti purkaa paineitaan äänestysluukulla. Näin oikeistokonservatiivit ja "kansallismieliset" saadaan sitoutumaan sille vihamieliseen systeemiin ja pitämään yllä toivoa, jossa entistä kovemmalla äänestämisellä tapahtuu ennen pitkää radikaali muutos parempaan.

MYÖS POLIITTISILLE TOISINAJATTELIJOILLE LIIKKUMISTA KONTROLLOIVA JALKAPANTA?

Lännen poliittinen "eliitti" on sille uskollisen nomenklatuuran kanssa jatkuvasti korostanut, kuinka vapaita me olemme Aasian maihin ja kolmannen maailman valtioihin verrattuna. Todellisuudessa demokraattisen fasadin takaa kansalaisten vapauksia on purettu lännessäkin viime vuosina pala palalta vetoamalla turvallisuuteen. Se, mikä on aiemmin erottanut yhteiskuntamme Itä-Aasian maista ei olekaan enää itsestäänselvää. Mitä jää jäljelle länsiglobalistien maailmalla melskaavasta vapaudesta ja ihmisoikeuksista, kun niitä kavennettaan kiihtyvää vauhtia vieläpä demokratian turvaamisen nimissä!

Vika on myös hyväuskoisissa kansalaisissa, jotka luovuttavat vapautensa "turvallisuuden" tai muun tärkeäksi väitetyn asian vuoksi. He eivät näytä ymmärtävän, että sosiaalidemokraattisen kansalaisten suojelun nimissä riisutaan ennen pitkää vapauksia, jotka eivät liity mitenkään alkuperäiseen "suojelun tarpeeseen". Koska kyse on ns. kaltevan pinnan prosessista, turvallisuuteen vetoaminen johtaa ennen pitkää totaaliseen kontrollivaltioon. 

Ylen uutinen Lähestymiskieltoon määrätty voi saada pannan jalkaansa ensi vuonna – oikeusministeri: "Jos on uhrin lähellä, niin laite piippaa ja hälyttää" kertoo asiantuntijoiden esittävän aluksi ihan järevältä kuulostavan ehdotuksen hallitukselle:

Laajennettuun lähestymiskieltoon määrätyn liikkumista voitaisiin erityisen vakavissa tilanteissa valvoa sähköisesti. Asiantuntijoiden mukaan nykyinen järjestelmä ei riittävän hyvin suojaa lähestymiskiellon hakijoita.

Lähestymiskieltojen ja niiden rikkomisten määrät ovat olleet laskussa jo usean vuoden ajan. Asiantuntijoiden mukaan tämä ei kerro niinkään ongelmien vähentymisestä, vaan siitä, että kielto koetaan tehottomaksi.

Hälytyskellot alkavat soida viimeistään siinä kohtaa kun jutussa ei kerrota keitä nämä asiantuntijat oikeastaan ovat. Vaikenemisen saattaa selittää se, että asiantuntijajoukko koostuu todennäköisesti enimmäkseen päivystävistä feministeistä ja sosiaalidemokraattisista turvakypäräpaternalisteista. Heitä taas kiinnostaa vallankäyttö alamaisiin ja ylipäätään mahdollisuus lisätä kansalaisten kontrollointia. 

Tässä kohtaa on syytä pitää mielessä se, että lähestymiskiellon saanut ei välttämättä ole syyllistynyt mihinkään oikeusistuimen tuomitsemaan rikokseen eikä lähestymiskiellon rikkominenkaan ole automaattisesti rangaistava teko. Silti häntä voidaan kontrolloida samaan tapaan kuin vankilomalla olevaa murhaajaa. 

Kun ideologisesti synnytetty naisvetoinen valtionjohto on nyt laittamassa häiriköille ja törkyturville liikkumista kontrolloivan jalkapannan, voidaan se ennen pitkää asettaa myös poliittisille toisinajattelijoille julistamalla heidät "vaaraksi yleiselle turvallisuudelle". Tälläisen mahdollisen kehityskulkun esittäjät tullaan todennäköisesti leimaamaan alarmisteiksi tai jopa vainoharhaisiksi salaliittoteoreetikoiksi. Havaitut tosiasiat tukevat kuitenkin sitä, että kun joku tekninen kontrollikeino on kerran valtaapitäjien hallussa, sen käyttöä ei suinkaan vähennetä vaan sitä pyritään soveltamaan kaikkialle, jossa kuvitellaan nähtävän uhkia. 

Poliittisen eliitin vallan kannalta suurin huoli on tietenkin aito oppositio varsinkin epävakaassa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Siksi politisoituneessa virkamieskunnassa on saatettu käydä visionäärisiä keskusteluja kuinka suitsia järjestelmän vastustajia. Raottamalla oven matalan kynnyksen elektroniselle jalkapantavalvonnalle, saadaan avattua laillinen väylä valvoa myös niitä, joita on koko ajan haluttu kontrolloida poliittisista syistä. Heidät pitää vain julistaa yleisvaarallisiksi vetomalla kansalaisten turvallisuuteen. Se onkin helppoa, sillä monet asiantuntijat (kts. edellä) näkevät jo nyt "vihapuheen" olevan fyysinen uhka "hauraille vähemmistöille".

KUINKA POLIITTINEN JOHTOMME HUORASI SUOMEN USA:N ILMAISEKSI ETUVARTIOKSI

Viime torstaina 12. toukokuuta nähtiin käsikirjoituksn mukainen historiallinen mediaspektaakkeli, jossa maamme poliittinen johto julisti Suomen jättävän hakemuksen sotilasliitto Natoon. Valtioneuvoston pääministeri Sanna Marin ja presidentti Sauli Niinistö olivat valinneet julistuksensa päivämääräksi suomalaisuuden päivän, mikä sopikin hyvin valheen aikakauteemme, jossa sota on rauhaa ja tietämättömyys voimaa. Suomalaisuuden päivän merkkihahmona juhlittava valtiofilosofimme J. V. Snellmanin lentävä lause Historia lohduttaa meitä sillä, että kansalla, joka todella tahtoo olla itsenäinen, aina on voimaa puolustaa itseään saa aikamme kieroutuneessa postmodernissa tulkinnassa aivan uuden sisällön: mitä enemmän luovutamme itsenäisyyttämme, sitä itsenäisempiä olemme! Tämä sama logiikka on vallalla kaikkialla lännessä, jossa alkuperäisväestön korvaaminen kleptoparasiittisilla muukalaispopulaatoilla selitetään rikkaudeksi, "joka tekee meistä vahvempia".

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on tarkoituksella vaiettu kaikenlaisen liittoutumisen kääntöpuolena oleva kansallisen itsenäisyyden väheneminen ja lopulta sen menettäminen. Kun Suomi on luopunut poliittisesta päätöksentekovallastaan, omasta valuutastaan ja itsenäisestä puolustuksestaan ainoastaan ilveilijä voi väittää maan olevan enää itsenäinen. Kyse on vain kulisseista ja siksi olisi pelkkä muotoseikka, jos Suomi liitettäisiin osaksi EU:n tulevaa liittovaltiota. Itsenäisyyspäivän juhlinta ja muut liputuspäivät ovat jo tällä hetkellä pelkkiä kuolleita rituaaleja, joilla kansalaisille luodaan illuusio yhteisestä suvereenista Suomesta. Näillä rituaaleilla kansalaisilta halutaan peittää kansanvallan anastaminen pala palalta ja sen siirtäminen historian hämärämiesten suljettuihin saleihin.

Länsimaiden poliittinen luokka Suomesta Portugaliin ei ole vuosikymmeniin sitoututunut ajamaan kansojensa intressejä, vaan heidän "yhteisöjään" ovat epädemokraattiset kansainväliset organisaatiot ja niiden pienet läpinäkymättömät piirit. Suomessa tätä Yhdysvaltojen syvän valtion johtamaa liberaalidemokraattista imperialismia, "kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen" etua, on korostanut näkyvimmin presidentti Sauli Niinistö. Natoon liittyminen on ollut Niinistön kaltaisille maamme atlantistisille globalisteille keskeinen osa universalistista projektia, jossa suomalaisten resurssit ohjataan puolustamaan liberaalidemokratian nimellä kulkevan globalistikerhon valtapyyteitä. 

Toisin kuin asia julkisuudessa esitetään juuri Sauli Niinistö on ollut jo vuosikymmeniä Suomen Natoon liittymisen harmaa eminenssi. Tuoreimman esimerkin tosiasioiden kääntämisestä päälaelleen tarjoaa Turun Sanomissa 13. toukokuuta ilmestynyt koko sivun agendauutinen "Sauli Niinistön Nato-kannan käänsi lopulta Putinin uhkailu". Jatkuvalle median propaganda-altistukselle joutuneelle kansalle TS:n meriselitys saattaa mennä vielä läpi, mutta kun kysymystä tarkastelee julkitulleiden todisteiden valossa, Niinistö on ajanut Natoon liittymistä vuosikausia ennen ainuttakaan Putinin Venäjän aggressiota. Niinistön halu Suomen Nato-jäsenyydelle ei siis liity aktuaaliin Venäjän uhkaan, vaan yksinkertaisesti pyrkimykseen sitoa Suomi lopullisesti lännen globalistiseen valtapiiriin. Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, että Niinistö on ollut mukana aikaisemmissa projekteissa, joissa Suomea ajettiin Euroopan Unioniin ja luovuttiin omasta valuutasta. 

Niinistön operettiesitys on mennyt kansan syvissä riveissä hyvin läpi, sillä hän on aina osannut haistaa populistisesti tuulen suunnan oikein. Aikana, jolloin kansa oli hyvin Nato-vastaista Niinistö ei rohjennut kansanuosion laskun pelossa esittää avoimesti kantaansa sotilasliittoon liittymisen puolesta, vaan päinvastoin teeskenteli epäilevää Tuomasta. Vaikka kyse ei olekaan mistään valtiomiesmäisestä älyn jättiläisestä, istuva presidenttimme on osannut taitavasti vedota kansaan, josta yhtenä esimerkkinä uutinen vuodelta 2016: Presidentti Niinistö Ylellä: Natosta pitäisi kysyä myös kansalta. Niccolò Machiavellin Ruhtinas-kirjaa apuna käyttäen Niinistön poliittista vallankäyttöä voisi leijonan sijaan symboloida kettu. 

Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista. 

Näyttöä toisenlaisesta Niinistöstä on riittämiin ja siitä ovat valmiita kertomaan hänen poliittiset aikalaistodistajansa, joilla vallasta syrjäytettyinä ei ole enää mitään menetettävää. Yksi heistä on Keskustapuolueen grand old man Paavo Väyrynen, joka on ollut omalla tavallaan hyvin samanlainen opportunistinen kettu kuin Niinistökin. Vasta kun Väyrynen on joutunut poliittiselle sivuraiteelle, hän on laskelmoivan politikoinnin sijaan alkanut puhua totta. Näitä paljastuksia hän on julkaissut blogissaan, johon valtamedia ei halua vahingossakaan viitata. Itse asiassa Väyrynen on tällä hetkellä mediassa persona non grata eikä häntä uskalleta kutsua Ylessä yhteenkään poliittiseen keskusteluun EU:sta ja Natosta, koska hän kyseenalaistaisi ikävällä tavalla vakiovieraiden Mika Aaltolan ja Charly Salonius-Pasternakin lännettyneen narraation.

Väyrynen julkaisi 22. huhtikuuta blogikirjoituksen Vaarallista uhkapeliä isänmaan kohtaloilla, jossa hän kirjoitti istuvasta presidentistä muun muassa tähän tapaan:

Hyvin erikoinen on ollut tasavallan presidentti Sauli Niinistön rooli.

Poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä. Tultuaan valituksi tasavallan presidentin tehtävään vuonna 2012 hän alkoi esiintyä perinteisen linjan tukijana.

Minäkin luotin tähän ja kannatin aluksi Niinistön uudelleenvalintaa.

Helmikuun 18. päivänä 2016 julkaisemassani blogissa perustelin kantaani sillä, että ”luotan Niinistön pitävän Suomen Paasikiven linjalla ja turvaavan Suomen säilymisen sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.”

Ajan oloon aloin epäillä Niinistön turvallisuuspoliittista linjaa. Kesäkuun 12. päivänä 2017 julkaisemassani blogissa ”En voi enää tukea Sauli Niinistön uudelleenvalintaa” kirjoitin:

”Nykyisen hallituksen toimikaudella on otettu selviä askeleita sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Olen hyväuskoisesti tulkinnut, että ne ovat toteutuneet valtioneuvoston tahdosta. Viime aikoina on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että Sauli Niinistö on tasavallan presidenttinä tätä kehitystä johtanut.”

Niinistö oli vanhana kehäkettuna hivuttamassa Suomea kyökin kautta Natoon jo vuonna 2014, jolloin virallinen Suomi liittyi kansalta kysymättä niin sanottuun isäntämaasopimukseen (Host Nation Support eli HNS), joka mahdollistaa Nato-maan joukkojen tukemisen niiden ollessa Suomen alueella. Sopimuksen sanotaan lisäävän Suomen valmiutta vastaanottaa Natolta apua ja järjestää harjoituksia Suomessa niin rauhan kuin kriisin aikana. Tämäkin oli vain yksi vaihe kohti Niinistön ideologista ja poliittista päätavoitetta, Natoon liittymistä, jonka toteutumiselle antoi tilaisuuden Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. 

Yksinkö Venäjän informaatiovaikuttamista ja propagandaa?

Kaikesta yksipuolisesta informaatiosta huolimatta ei voida kiistää, etteikö kansalaisten halu liittyä Natoon olisi aitoa ja päällisin puolin perusteltua. Venäjän itsepuolustukseksi naamioitu aggressio eteläisen Euroopan laidalla on kiistämätöntä, jonka vuoksi Lännen asiamiehet saivat käteensä retorisesti vakuuttavan ässäkortin, joka on nyt lätkäisty pöytään Nato-jäsenyyden puolesta. Lisäksi unestaan herätetyn kansan historiallinen muisti tietää kaikkea ikävää mitä venäläiset ovat aiheuttaneet suomalaisille. Nykytilanteesta huolimatta Suomi on elänyt lähes 80 vuotta rauhassa itänaapurinsa kanssa eikä Venäjä ole edes slaavilaisen veljessodan keskellä esittänyt sotilaallisia uhkauksia Suomelle. Päinvastoin, Venäjä on halunnut korostaa Suomen puolueettomuutta ja näkee sen yhtenä Itämeren sotilaallisen vakauden takaajana. Vasta Suomen valtiojohdon puheet Natoon liittymisestä ovat saaneet Venäjän johdon reagoimaan. 

Kansan enemmistön jyrkkä takinkäännös myönteiselle Nato-kannalle ei johdu pelkästään Ukrainan sodasta, vaan osasyynä on median vuosia jatkunut systemaattinen Venäjän vastainen kampanja ja lobbaus maamme Natoon liittymisen puolesta. Kyse ei ole mistään ajan myötä syntyneestä asenteesta, vaan kampanja voidaan ajoittaa tarkasti vuoteen 2014, jolloin Suomen mediakenttään syntyi yhdessä amerikkalaisten kanssa Mediapooli-niminen verkosto. Se toimii valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä ja saa siltä rahoituksensa. Mediapooliin kuuluu koko etabloitunut tiedotusvälinekenttämme, niin lehdistö, Yle, MTV kuin keskeisimmät kirjankustantajat. Julkisuudessa tästä verkostosta ei ole puhuttu ymmärrettävästi juuri mitään ja Internetin portivartijat ovat pitäneet huolta siitä, ettei "kerhosta" löydy edes Wikipedia-artikkelia. Kun Mediapoolin ottaa missä tahansa foorumissa esille, alkaa jo pian kuulua syytöksiä "salaliittoteorioista", mikä onkin kätevä tapa tukahduttaa keskustelu alkuunsa.

Vain harva media-alan ihminen on kirjoittanut asiasta, poikkeuksena Suomen Kuvalehden, Iltalehden ja Uuden Suomen päätoimittajana ja Helsingin Sanomien toimittajana toiminut Mauno Saari. Hän kirjoittaa vuonna 2018 ilmestyneessä kirjoituksessaan Mediapoolista näin:

Mediapooli on valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä tai alaisuudessa toimiva liitto tai yhtymä, johon kuuluu käytännössä koko maan media. Poolin tehtäväksi on määritelty ”median toiminnan turvaamiseksi tarvittavan varautumistoiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen”. Hauskasti sekavan määritelmän takaa löytyy ajatus Venäjän uhkasta ja sen torjumisesta.

Mediapooli ”seuraa myös informaatiovaikuttamista ja sosiaalisen median ilmiöitä”, Huoltovarmuuskeskuksen sivuilla kerrotaan. Sivuilta löytyy poolin puheenjohtajan haastattelu, jossa hän avoimesti sanoo, että toiminnan taustalla on Krimin siirtäminen Venäjän hallintaan.

Mediapooliin kuuluu siis ”kattavasti” koko Suomen lehdistö. Kun Suomen Kuvalehti äskettäin antoi vuotuisen journalistipalkintonsa (jota olin perustamassa SK:ssa 1970-luvulla!), valinta kohdistui Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paanaseen. Oiva valinta, jos perusteena on käytetty venäjävihan määrää.

Väitän, että tällainen toiminta on upouutta suomalaisessa mediassa, mutta myös kansainvälisesti. Niin pooli itsekin sanoo todetessaan kotisivuillaan, että tällainen yhteistyö viranomaisten kanssa on ”kansainvälisesti ainutlaatuinen”. Valtiolla on Huoltovarmuuskeskuksen kautta tarkkailijan, linjaajan ja kontrolloijan asema koko Suomen mediakentässä!  Mihin unohtui median tehtävä vallan vahtikoirana? Heiluttaako häntä koiraa?

Saari jättää mainitsematta, että Mediapoolilla on läheiset suhteet Yhdysvaltain hallintoon ja mediakenttään. Esimerkiksi avoimesti kulttuurimarxilaista politikointia harjoittava, yksipuolisena "faktantarkastajana" tunnettu toimittaja Johanna Vehkoo, on saanut Mediapoolin avittamana "journalistista koulutusta" Yhdysvalloissa. Tämä selittää osaltaan Vehkoon yksipuolisen, Yhdysvaltain demokraattipuolueen agendoja ajavan journalismin.

Avoimesti kriittistä ja tasapuolista Nato-keskustelua Suomen tiedotusvälineistä ei löydy, koska kovassa kiireessä toimitaan kuin käytettyjen autojen kauppias, joka torppaa heti alkuunsa ikävät kysymykset. Sen sijaan valtamedia korostaa, että henkilöissä, jotka tuovat esiin ikäviä totuuksia Natosta ja Ukrainasta, täytyy olla jotain epäilyttävää. Pitäisi puhua vain ja ainoastaan Venäjän pahuudesta ja Naton autuaaksi tekevästä voimasta. Ylipäätään Nato-kriittisten lyttäämisessä on vallalla henkilöön käyvä virheargumentaatio, jossa sotilaallista puolueettomuutta vaativien kiusallisia perusteluja ei juuri kuunnella, vaan heidät leimataan yksiselitteisesti hörhöiksi, kommunisteiksi, itsetarkoituksellisiksi vastarannan kiiskeiksi tai salaliittoteoreetikoiksi.  Koko ongelmaa ei olisi, jos media pyrkisi edes muodolliseen objektiivisuuteen. Koska media on hylännyt valtakriittisen tehtävänsä, jää riippumattomien tiedotusvälineiden epäkiitolliseksi velvollisuudeksi kertoa vaietuista näkökannoista ja tosiasioista.

Silloin kun maamme tiedotusvälineissä otetaan puheeksi propaganda, se keskittyy lähes pelkästään läntisen kulttuuripiirimme ulkopuolisiin maihin kuten Kiinaan, Afganistaniin ja Venäjään. Kansalaisten tietoisuuden kannalta oman propagandan paljastaminen olisi kuitenkin tärkeämpää, koska vain siihen voimme vaikuttaa. Venäjän itsestäänselvän propagandan kauhistelu ei vaikuta mitenkään tuon propagandan olemassaoloon, sillä se tekee sitä meistä riippumatta. Sen sijaan jos lännen propaganda omia kansalaisia vastaan nousisi puheeksi sillä olisi jo vaikutusta ko. manipulaation jatkuvuuteen.

Propagandoissa on myös eroja. Venäjän propaganda on niin kömpelöä ja suoraa, että sen huomaa tyhmempikin. Vastaavasti Lännen propaganda on petollisuuudessaan niin sofistikoitunutta, ettei sitä usein edes tunnisteta propagandaksi. Tähän on syynä Lännen tai paremminkin Amerikan mediaa hallitsevien Levantin perillisten yli sadan vuoden etumatka (Hollywood syntyi 1910-luvulla) massojen joukkomanipulaatiossa. Manipulaatio on entistä hienostuneempaa, koska sen on pitänyt pysyä samassa tahdissa yleisen koulutustason nousun kanssa. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että mitä koulutetumpi ihminen, sitä kritiikittömämmin hän on sisäistänyt hallitsevan doktriinin (vrt. Gramscin hegemoniateoria).

Kansalaisten henkilökohtaisen, monesti sukutaustalla oikeutetun, Venäjä-vihan pitää olla vapaassa maassa sallittua. Sen sijaan silloin kun valtiollinen Yle ja muun virallinen Suomi alkaa vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen demonisoida itänaapuria pitää hälytyskellojen soida ja kysyä kuka hyötyy. On selvää, ettei globalistinen eliittimme taloudessa, politiikkassa ja mediassa tunne vihaa Venäjää kohtaan, kunhan se vain alistuisi liberaalidemokratiaamme ja rapistuvan Yhdysvaltojen hegemoniaan. Valtiojohdon suojelema Mediapooli on osoitus siitä, että Venäjän vastaisuutta on jauhettu suurille massoille kyynisen systemaattisesti jo vuosia ainoana päämääränä pehmittää kansalaiset myönteiselle Nato-kannalle. 

Suomen tie Natoon ei ole missään vaiheessa ollut sen omissa käsissä eikä poliittinen johtomme ole sitä oikeastaan toivonutkaan, koska se on aina halunnut istua Lännen isojen poikien pöydässä kilttinä kuunteluoppilaana keräten lattialta armopaloja. Varsinkin maamme haitallisimmalla puolueella Kokoomuksella on jo pitkään ollut alemmuudentuntoinen hinku hinata Suomea kaikkiin mahdollisiin lännen liberaalidemokraattisiin instituutioihin. 

Virallisen selityksen mukaan Suomen Natoon hakemisen syynä oli Venäjän aggressio Ukrainassa. Jos asiaa kelaa hieman taakse päin syy-seurausketju ei ole näin yksiselitteinen, vaan sodan syitä pitää hakea Yhdysvaltain ja Venäjän välisestä valtataistelusta globaalilla pelikentällä. Yhdysvaltain demokraattihallinto teki heti Joe Bidenin presidenttikauden alussa selväksi, että se haluaa panna Venäjän polvilleen, koska se ei näytä alistuvan Amerikan poliittiselle ja kulttuuriselle hegemonialle. Bidenin hallinto tiesi, että mikäli Venäjän turvallisuushuolia Ukrainassa ei kuunnella, se yrittää sotilaallista ratkaisua kuten maa oli aiemmin avoimesti julistanut. Rauhansopimus ja takeet Ukrainan puolueettomuudesta olisivat olleet mahdollisia, mutta Yhdysvaltain johto ei tätä koskaan halunnut, koska sen tavoitteena oli alusta alkaen saada Venäjä hyökkäämään, jolloin sille voitaisiin julistaa epäsuorasti sota. Hölmö Venäjä astui kuin astuikin hyökkäyksellään miinaan, josta se voi syyttää vain itseään. Se on ilman muuta vastuullinen, mutta olisi itsepetosta väittää, ettei USA/Natolla olisi ollut osuutta asiaan.

Läntisen valtaeliitin viime vuosikymmenellä kohtaamat takaiskut, Donald Trumpin vaalivoitto, maahanmuuttovastaisen populismin nousu ja Iso-Britannian Brexit, näyttävät viimeisen parin vuoden ajan pyyhkiytyneen kokonaan pois – Globalist American Empire strikes back!  Ensinnäkin Joe Bidenin kiistatta kyseenalaisella vaalivoitolla Yhdysvaltain johtama länsi palasi takaisin "normaaliin". Syrjäyttämällä koko läntisen establishmentin vihaaman arvaamattoman ja osin kontrolloimattoman Trumpin, Yhdysvaltain liberaalidemokraattinen syvä valtio saattoi jälleen harjoittaa sen ideologisena vihollisena pitämänsä Venäjän vastaista voimapolitiikkaa. 

Toiseksi, finanssikapitalismin luoma talouden pyramidihuijaus oli jo purkautumassa Italian valuuttakriisiin v. 2019, mutta heti seuraavan vuoden alussa ilmestyi kuin tyhästä pelastavaksi enkeliksi Covid-19, jonka piikkiin voitiin panna talousongelmat ja lykätä romahdusta rahan painamisella. Korona on  ollut valtaeliitille loistava työkalu massojen hallinassa ja demokratian resetoinnissa, mutta todellinen jättipotti saatiin merkityksettömästä Ukrainasta, johon Venäjä upotettiin lännen kompromissihaluttomalla sopimuspolitiikalla. Lisäksi pakotepolitiikalla on voitu ehkäistä talouskuplan puhkeaminen kasvattamalla inflaatiota samalla kun lännen talouden alamäen syyt voidaan sälyttää Venäjän kontolle. Sodan muita hyviä puolia ovat olleet lännen sotilaallisen imperialismin takaajana olevan Naton laajentuminen Ruotsin ja Suomen liittyessä yhteisrintamaan. Kansalaisten intresseille vihamielisen eliitin käsittämätöntä tuuria on lisännyt myös riemu siitä, että nyt jopa hurraa-isänmaalliset pölvästit on saatu puolustamaan lännen multikulti- ja homoarvoja ja kannattamaan etnonationalismin vastaisuudestaan tunnettua Natoa. On sitten toinen asia riittääkö tämä ilmeisen epäilyttävä tuuri liberaalin lännen totaaliseen voittoon vai luhistuuko valheelle kyhätty korttitalo tekijään x, jota emme vielä tiedä.

Joka tapauksessa Yhdysvaltain poliittisen johdon kannalta maailmanlaajuinen shakkiottelu on sujunut odotettua paremmin, joskin voidaan olla melko varmoja siitä, että maan keskushallinnon skenaarioissa on otettu alusta asti huomioon Suomen ja Ruotsin ajautuminen Naton helmoihin Ukrainan tapahtumien pelottelemana. Vastaavasti maamme johto puhuu Nato-jäsenyydestä kovaan ääneen Suomen etuna, vaikka jo nyt näyttää selvältä, että suurin hyötyjä on Yhdysvallat, sillä se saa hölmöistä sven dufvista ilmaista tykinruokaa sen määrittelmää "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä" kyseenalaistavaa Venäjää vastaan. Suomesta tulee Amerikka-Natolle ekspansiivisen liberaalidemokratian ilmainen puskurivyöhyke Venäjää vastaan, josta lopullisen hinnan maksamme me. Ja tämä vain siksi, että poliittinen johtomme haluaa niin vimmaisesti samaistua "ihmiskunnan kärkijoukkona" esiintyvään omahyväiseen Länteen. 

Monoliittisen valtamedian esittämän poliittisen teatterin tuloksena jopa kansallismieliset ovat kiitelleet sosiaalisessa mediassa presidentti Niinistöä ja pääministeri Marinia myönteisestä Nato-päätöksestään. Tätä voi pitää jo Tukholman syndroomana, jossa uhrit samaistuvat pahantekijöiden ajamille tavoitteille. Suomessa poliittiset prostituutit ovat koko ajan myyneet maatamme globalismin alttarille, mutta tästä huolimatta jopa "eliitin vastaiset nationalistit" jaksavat uskoa, että poliitikot ajavat sittenkin suomalaisten etua.

On historiallisesti erikoista, että maamme itsemääräämisoikeuden lopuistakin rippeistä ollaan valmiita luopumaan kaukaisten sotatapahtumien vuoksi. Näin on syntynyt argumentatiivisesti kyseenalainen kvanttihyppy, jossa Ukrainan sota merkitsee automaattisesti Venäjän hyökkäystä Suomeen, jonka vuoksi tarvitsemme koko läntisen maailman ydinaseineen tueksemme. Tosiasiassa tilanne Suomen lähialueilla on säilynyt rauhallisena ja vakaana, eikä Suomen geopoliittisessa asemassa ole tapahtunut muutosta.

Natoon liittymistä voi tuskin estää enää mikään, vaikka sen kannattajille onkin tullut joitain harmaita pilviä näköpiiriin. Ensimmäisenä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä on alkanut käydä kauppaa Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, joka vaatii jäsenyyden ehdoksi Ruotsia luopumaan PKK:n terroristien suojelusta. Huonoin tilanne olisi se, että nyt kun Suomi on lännen lihaksilla haastanut riitaa Venäjälle sitoutumalla yhteisiin taloudellisiin pakotteisiin ja antamalla perustuslain vastaisesti aseapua sotaa käyvälle maalle, sellaiset maat kuin Turkki ja Unkari kieltäytyisivätkin allekirjoittamasta Suomen Nato-hakemusta. Matka kuviteltujen voittajien leiriin voikin katketa alkuunsa ja Suomi saattaa jäädä orvoksi piruksi, koska poliittinen johtomme on jo etukäteen voitonvarmalla ylimielisyydellään katkaissut välinsä Venäjään. 

Mikäli Turkin ehtona Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydelle on sen pääsy EU:n hakuprosessiin voi lopputuloksena olla se, että EU:n tulevana jäsenmaana sieltä valuu satojatuhansia tummahipiäisiä uusmiehittäjiä Suomeen asti. Pitkään on ollut selvää, että muukalaisinvaasio Suomeen tapahtuu pääsääntöisesti lännestä eikä itärajalta, joten tilanne Nato-jäsenyyden myötä ei tule ainakaan tältä osin parantumaan.

Mitkä sitten ovat ne NATO-vastaiset argumentit, jotka Yle Watchissa nähdään perusteltuina?Terveydenhuollon erikoislääkäri ja Helsingin yliopiston dosentti Mikko Paunio, Perussuomalaisten Varsinais-Suomen Piirin pääaktiivi Jyrki Åland ja It-alalla työskentelevä pitkän linjan sosialidemokraatti VTM Pekka Paunio ovat tehneet hyvää työtä perusteellisessa raportissaan Viisaasti NATO:n ulkopuolella. Julkaisemme tässä lopuksi tuon ohjelman 14 pääteesiä:

1) Artikla 5:n antamat koskaan käytännössä testaamattomat turvatakuut ovat monesta syystä ongelmalliset, eivätkä ne takaa Suomen turvallisuutta, erityisesti mikäli syntyy laaja-alainen konflikti, koska sotaa käytäisiin erityisesti Suomen maaperällä tuhoisin seurauksin.

2) Saksan Venäjän kanssa tekemä kaasun toimituksen huoltovarmuussopimuksen ensijaisuus rikkoo nyt po. selonteon myönteisesti huoltovarmuuskontekstissa mainitsemaa NATO:n Artikla 8:a. Tämä osoittaa käytännössä NATO-artiklojen olevan tulkinnanvaraisia kriisitilanteessa.

3) NATO:n nykyinen Venäjän kanssa vastakkain asetteluun pyrkivä politiikka tekee siitä Venäjän silmissä hyökkäys- ei puolustusliiton, mikä lisää tuntuvasti Suomen mahdollisesti hakiessa NATO:n jäsenyyttä siihen liittyviä sotilaallisia ja poliittisia riskejä.

4) NATO:n maksimaalinen laajeneminen Venäjän lähialueille saattaa heikentää niistä saatavia turvatakuita ja se voi heikentää lännen yhtenäisyyttä nykyisen kaltaisen konfrontaatiokehityksen myötä.

5) NATO:n turvatakuita heikentää aivan erityisesti lännen vuosikymmeniä käymä sota energiaa vastaan. Tämä sota on mahdollistanut Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan ja se kylvää nyt eripuraa EU:n ja NATO:n jäsenvaltioiden välille, koska Yhdysvallat vaatii Euroopalta mahdottomia, mutta se itse ei ole tekemässä uhrauksia.

6) Poliittisesti viljellyt illuusiot Vihreän siirtymän huoltovarmuutta lisäävästä merkityksestä voivat merkittävästi haitata lännen sanktiopolitiikkaa ja eräiden lisätekijöiden summana Venäjän energiatoimituksista riippuvaiset NATO-maat – mukaan lukien USA – voivat joutua vakaviin niiden yhtenäisyyttä heikentäviin taloudellisiin ja sisäpoliittisiin vaikeuksiin. Tämä todennäköisesti vähentäisi mahdollisesta NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

7) Vaikka selonteko tunnustaa kaksinapaisen uuden maailmanjärjestyksen synnyn, siinä ei analysoida sanktiopolitiikan kielteisiä vaikutuksia maailmanjärjestyksen muuttuessa. Tämä tilanne voi heikentää länttä ja NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

8) Venäjän ja Ukrainan dominoidessa maailman vehnämarkkinoita on vaara, että sodan pitkittyessä Eurooppaan kohdistuu massamaahanmuuton paineita Lähi-Idästä ja Afrikasta.

9) Ruotsin ja Suomen puolueettomuus ja niiden tiivistyvä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa lisäävät todennäköisesti Itämeren alueen vakautta.

10) Mikäli Ruotsi ei hae NATO-jäsenyyttä, se on todellinen ongelma Suomelle.

11) Yhdysvaltojen nykyhallinnon yhä jyrkkenevä alamäki ja mahdolliset Yhdysvaltojen tulevat ulkopolitiikan suunnanmuutokset lisäävät mahdollisen NATO-jäsenyyden tuomiin turvatakuisiin liittyvää epävarmuutta. Yhdysvaltain nykyhallinnon heikko tilanne tekee sen toimien ennakoimisen vaikeaksi.

12) Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys NATO:n noudattaman sääntömääräisen turvallisuuspolitiikan myötä kaventaisi demokratiaa.

13) NATO saattaisi ennakkopäätöksenä tehdä Suomesta jäsenensä eräiden NATO-intoilijoiden toiveiden mukaisesti nopeutetussa aikataulussa, mutta siihen liittyisi suuria riskejä NATO:n yhtenäisyyden näkökulmasta sekä – mikä tärkeintä – Suomen oman riskinarvioinnin näkökulmasta, vaikka Suomi juridisesti olisi tällöin paremmin NATO:n turvatakuiden turvassa liittymisprosessin aikana.

14) Suomen tekemä hävittäjähankinta yhdessä NATO-jäsenyyden kanssa luo potentiaalisen ydinaseuhan Venäjälle siitäkin huolimatta ettei Suomen maaperälle sijoitettaisi ydinaseita rauhan aikana. Tämä tuli ilmi ulkoministeriön 2017 NATO-selonteossa.

KORONAN PAKKOTOIMET – MAAILMANHISTORIAN SUURIN IHMISKOE?

Tämä artikkeli on kirjoitettu jo viime vuoden marraskuussa, mutta sen esittämät arviot ovat säilyttäneet ajankohtaisuuteensa siitä huolimatta, että globaalisti verkottuneet mediatalot kiinnittävät nyt massojen huomion Venäjän ja Ukraina-Naton väliseen sotaan.

Keväästä 2020 lähtien olemme saaneet todistaa maailman historian suurinta ihmiskoetta. Sen keskeinen järjestäjä on taloudellis-poliittinen globaali eliitti, joka on verkostoitunut tiiviisti lähes kaikkien maailman valtioiden johtohenkilöiden kanssa. Kokeessa ei ensisijaisesti pyritä havainnoimaan ihmiskunnan kykyä taistella Covid-19 virusta vastaan, vaan suurin mielenkiinto kohdistuu ainutlaatuiseen mahdollisuuteen arvioida populaatioiden alttiutta alistua poikkeustilan vaatimuksiin.

Ei ole mikään salaisuus, että tiedemaailma on ollut innoissaan koronataudista, koska se saa ensi kerran ihmiskunnan historiassa laajaa ajankohtaista dataa epidemian vaikutuksista yhteiskuntaan ja sen toimintaan. Se, miten tätä tietoa käytetään ja kenen hyödyksi, on puolestaan kysymys, jota ei tarkastella avoimesti julkisessa keskustelussa.

Tavallinen kansalainen ei hyödy henkilökohtaisesti mitenkään näistä tutkimustuloksista, mutta poliittiselle eliitille niillä on suunnaton arvo. Se saa nyt empiiristä ajantasaista tietoa erilaisten yhteiskuntien ja ihmispopulaatioiden tavasta reagoida pakkotoimiin. Samalla se voi testata kuinka pitkälle moderni valtiovalta voi mennä kansalaisvapauksien rajoittamisessa ilman merkittävää vastareaktiota. Kansojensa intresseistä irrottautuneelle poliittiselle eliitille tutkimusten sosiaalipsykologista tietoa voidaankin käyttää jatkossa mihin tahansa massojen tukahduttamiseen ja manipulaatioon tähtäävään toimintaan.

Koronan syntyhistoria ja tosiasiallinen vaara ihmislajille ovat lopulta epäolennaisia kysymyksiä globalistisille vaikuttajille ja johtaville poliitikoille, sillä heille tärkeintä on epidemian suoma mahdollisuus ajaa koko maapallon kattavia hankkeita. Vetoamalla kansalaisten suojeluun, globalistisiin tavoitteisiin sitoutunut poliittinen johto on eri maissa voinut määrätä poikkeustiloja, jotka näyttävät olevan välttämätön ehto maailmanlaajuiselle monoliittiselle yhteiskuntautopialle.

Niin sanotun ilmastomuutoksen varjolla on jo tehty aiemmin paljon työtä sen eteen, jotta mm. YK:n Agenda 2030 ”kestävän kehityksen tavoitteet” voitaisiin saavuttaa. Koronan avulla näitä tavoitteita voidaan aikaistaa merkittävästi. Esimerkiksi Maailman talousfoorumi on julistanut täysin avoimesti koronan tarjoavan vihdoin suuren harppauksen kohti kapitalismin nollausta (engl. The Great Reset).

Ilman koronaviruksen vaaran liioittelua kansalaisten valvontaa lisääviä ja perusvapauksia rajoittavia toimia olisi vaikea viedä läpi länsimaissa. Siksi onkin ironista, että totalitaristisen yhteiskunnan arsenaaliin kuuluvia poikkeustiloja on perusteltu meillä juhlavasti demokratian pelisäännöillä. Tosiasiassa koronan ja niin sanotun ilmastonmuutoksen ”hallintaan” kytkeytyvissä globaalihallinnon himmeleissä edustuksellisen demokratian vaikuttaminen on karkaamassa kansalaisten käsistä lopullisesti. Jäljelle jää vain julkisivu, jossa median puhuvat päät esittävät siirappisia puheenvuoroja ”demokraattisista arvoista”. Talouden ja teknologian ohella tullaan nollaamaan myös demokratia, joka on muuttumassa ensin samettiin käärityksi totalitarismiksi ja lopulta avoimeksi transhumanismia ajavaksi teknotyranniaksi.

Koronapassi kansalaiskontrollin välineenä

Uuden uljaan maailman ensimmäisen konkreettinen työkalu on koronapassi, jota on alettu vaatia missä tahansa vuorovaikutustilanteessa. Sen vaivihkaa toteutettu käyttöönotto on mielenkiintoinen kertomus, kuinka globalisoitunut poliittinen johto toteuttaa pitkän tähtäimen kontrollipäämääriään silloin kun siihen aukeaa yllättävä mahdollisuus.

Aluksi suurelle yleisölle kerrottiin koronarokotteen löysentävän rajoituksia ja lopettavan ennen pitkää sulkutilan. Sen jälkeen kun suuri osa varttuneesta kansanosasta, jolle tauti on vaarallisin, oli ottanut ykkös- ja kakkosrokotteen, tehohoitopaikat ja kuolinluvut laskivat huomattavasti. Normikansalaisesta näytti siltä, että tappavuudeltaan alkujaankin melko vaatimaton Covid-19 olisi niin hyvässä hallinnassa kuin se näissä olosuhteissa voi ylipäätään olla. Kuitenkin yhteiskunta elää edelleen jatkuvan kriisin tunnelmissa, sillä uudet mutta edelleen melko vaarattomat epidemia-aallot aiheuttavat jälleen sulkutiloja ja synnyttävät uuden rokoteruljanssin. Koronarajoitusten sivuuttamiseksi lääkkeeksi on tarjottu sopivasti koronapassia

Jo vuoden 2020 syksyllä eräät EU-poliitikot väläyttelivät rokotepassin käyttöön ottamista ennen ensimmäisenkään rokotteen markkinoille tuloa. Kun tätä sitten kritisoitiin, valtamedia toppuutteli arvostelijoita sanomalla, että tällaiset ehdotukset ovat pelkkää yksityisajattelua, koska mitään vakavasti olettavaa suunnitelmaa rokotepassille ei ole olemassa. Kuitenkin jo keväällä 2021 rokotepassi oli käytössä muutamissa EU-maissa, josta innostuneena Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies vaati sitä huhtikuun alussa (Yle, 10.4.2021) myös Suomeen.

Kaikesta autuaaksi tekevästä hehkutuksesta huolimatta digitaalisen rokotepassin käyttöön ottamiselle ei ole juurikaan kansanterveydellisiä perusteita. Esimerkiksi paljon puhutun rokotekattavuuden saavuttamisella ei ole käytännössä mitään järkevää yhteyttä koronapassin kanssa. Digitaalisen kontrollipassin vaatimiselle onkin olemassa muut syyt, joita ei ymmärrettävästi haluta kertoa kansalaisille.

Rationaalisesti ajateltuna maamme hallituksen päätös koronapassista on outo, sillä Suomi on jo tavoittanut 80 prosentin rokotekattavuuden, jonka pitäisi tarkoittaa ryhmäsuojan saavuttamista ja taudin etenemisen loppumista. Tosin hallitus on nostanut äskettäin rokotekattavuusvaatimuksen 90 prosenttiin, sillä rokotettujenkin on todettu sairastuneen. Näillä näkymin koronarajoitukset tulevat jatkumaan edelleen, vaikka rokotettujen määrä olisi 100 prosenttia. Koska rokotetutkaan eivät ole suojassa taudilta, mihin ihmeeseen enää tarvitaan koronapassia? Ehkä siihen, että koronapassi on erinomainen väline kansalaisten kontrolliin ja sosiaaliseen luottoluokitukseen. Voidaan kysyä, miten tämä eroaa paheksutusta Kiinan mallista, semminkin kun koronapassista tehdään todennäköisesti vaivihkaa pysyvä järjestelmä.

Koronapassilla ei ole juuri mitään vaikutusta taudin hallintaan, mutta sitäkin enemmän globalistiseen väestökontrolliin. Sen avulla kyetään esimerkiksi seuraamaan poliittisesti epäilyttävien ihmisten liikkeitä eri paikoissa, mikä luultavasti perustellaan epidemian jäljittämisellä samalla kun luvataan, ettei koronapassin tietoja käytetä muuhun. Tosin vähän ajan kuluttua viranomaiset tulevat toteamaan, että digitaalista sovellusta voidaan sittenkin käyttää muihin ”tarpeellisiin asioihin” kuten kävi aikoinaan digitaalisen passin tietojen kanssa.

Suurimman hyödyn koronapassista saa hallitseva poliittinen luokka, joka kykenee sen avulla seulomaan ja seuraamaan itsenäisesti ajattelevia kansalaisia. Sen sijaan normikansalaiset ovat valmiita mihin tahansa vaatimuksiin, kunhan lupauksena on pala tulevaisuutta, joka muistuttaa edes hieman aikaa ennen koronaa. Kepillä ja porkkanalla alistetun kansan sokea luottamus näkyy päivittäin esimerkiksi ruokakaupoissa, joissa huomattava osa asiakkaista käyttää edelleen maskia rokotepiikkien jälkeenkin.

Kansalaisten helppo alistuminen kontrollia lisäävälle koronapassille selittyy todennäköisesti väsymyksestä laajoihin yhteiskunnallisiin rajoituksiin. Kun kansaa on lähes kaksi vuotta pompotettu mielivaltaisesti jatkuvien ja koronasulkujen ja niiden purkamisten välillä, valtaosa kansalaisista on valmis lahjoittamaan tieto- ja intimiteettisuojansa EU-vetoisen valtion kontrollijärjestelmälle. Ja tämä vain siksi, jotta tuskastuneet ihmiset saisivat tahallaan ylläpidettyyn "koronakriisiin" edes jonkun ratkaisun.

Vastarinnan syynä yleinen luottamuspula

Valtavasta koronapropagandasta huolimatta kaikki kansalaiset eivät ole ottaneet rokotetta ja suostuneet digitaalisen rokotepassin käyttöön. Julkisuudessa nämä politiikkaan ja median kriittisesti suhtautuvat kansalaiset on leimattu joko ”salaliittoteorioihin uskoviksi valemedian seuraajiksi” tai pahantahtoisiksi ”äärioikeistolaisiksi”.

Syy, miksi Internetissä vellovat salaliittoteoriat ja niihin tahallisesti sekoitetut mediapooliin kuulumattomat mediat saavat jatkuvasti lisää lukijoita, johtuu ensisijaisesti luottamuksen katoamisesta poliittisiin päättäjiin, mediaan ja talousvaikuttajiin.

Sanovatpa median tarkoin valitsemat asiantuntijat mitä tahansa, se ei muuta sitä tosiasiaa, että laajalle levinneelle kansalaisten epäluottamukselle on oikeutetut syyt. Voidaan perustellusti kysyä, kuinka eurooppalaiset voivat luottaa valtioidensa managerialisesti hallittuihin pysyviin hallituksiin, joiden politiikan suuret linjat säilyvät vuodesta toiseen samoina huolimatta hallituskokoonpanojen vaihtumisesta? Varsinkin 1990-luvun alun jälkeen EU-mieliset hallitukset ovat yhdenmukaisesti noudattaneet uus- ja vasemmistoliberaalien hegemonista linjaa, jossa kansakuntien syvien rivien tahto sivuutetaan tylysti.

Räikeimmin tämä on näkynyt maahanmuuttopolitiikassa, jossa kansalta kysymättä on toteutettu valtavia peruuttamattomia väestönsiirtoja Afrikasta ja Aasiasta Eurooppaan. Siksi onkin syytä pohtia vakavasti, miksi kukaan järkevästi ajatteleva kansalainen voisi luottaa tämän saman poliittisen luokan harjoittamaan koronapolitiikkaan. On selvää, että se sama poliittinen eliitti, joka on pelkästään muukalaisten maahan päästämisellä syyllistynyt valtiopetokseen, ajattelisikin kansankunnan parasta väestökontrollia tiukentavalla koronapassiprojektillaan.

On selvää, että rokotepassit avaavat tietä ylikansalliselle henkilötietojärjestelmälle, jota on jo pitkään valmisteltu Euroopan Unionissa. Toki tämä kaikki voi olla sattumaa ja poliittisen eliitin improvisointia eteen tulleisiin tilanteisiin, mutta jostain syystä viime aikaiset poliittiset ratkaisut sopivat hyvin yhteen niiden tavoitteiden kanssa, joita yritettiin ennen koronaa, mutta jotka on voitu toteuttaa vasta taudin puhjettua.

Käytännössä koronapassi on orwellilainen digitaalinen terveyspassi, josta varoittaneet kansalaisaktivistit leimattiin vielä pari vuotta sitten ”vainoharhaisten salaliittoteorioiden levittäjiksi”. Tänään tätä keskustelua ei haluta julkisuudessa enää käydä, koska kriitikoiden argumentit ovat osoittautumassa tosiksi. Koronapassi on ensi askel digitaaliselle henkilö- ja terveyspassille, jolla voidaan valvoa kansalaisten rahankäyttöä ja pääsyä julkisiin palveluihin. Niin sanottujen digitaalisten tunnisteiden luomisella poliittinen eliitti pyrkii luomaan järjestelmän, jossa kansalaiset hyväksyvät keskitetyn ja kontrolloivan valtarakenteen.

Tällaisessa ihmiskokeessa globalismin vastustajat ovat ensimmäisiä poliittisen sorron kohteita. Heidät on jo nyt leimattu uppoavan lännen vaarallisiksi veneenkeikuttajiksi ja "salaliittoteoreetikoiksi", mutta tämä on vasta alkua. Viimeistään rokotepassista kieltäytyminen asettaa heidät yhteiskunnan vihollisiksi, totalitaarisen globaalijärjestelmän toisinajattelijoiksi. Ne, joilla on rohkeutta asettua vastavirtaan, pitäisi valmistautua siihen jo nyt kaikin keinoin ja resurssein.

Jäävätkö kriittiset kansalaiset lopulta yksin hajanaiseksi joukkioksi, jolla ei ole aitoja edusmiehiä nykyisessä poliittisessa järjestelmässä? Vai voisiko eri Euroopan maissa syntyä kaiken kurjistamisen paineessa riippumaton oppositio kuten Itä-Saksassa 1989, jolloin koko korruptoitunut poliittinen järjestelmä pyyhkäistiin sivuun?

KANSALLISMIELISYYDEN VAJOAMINEN LÄNNEN LIBERALISMIN VAHTIKOIRAKSI

Julkisen keskustelun polarisoitumisesta huolimatta lännessä ei ole aitoa poliittista vastavoimaa, sillä ainoana merkittävänä oppositiona pidetyt oikeistopopulistitkin allekirjoittavat pääpiirteissään vuoden 1945 jälkeen hallitsevaan asemaan päässeen liberaalidemokraattisen YK-dogman. Kun liberalismin ideologinen serkku kommunismi romahti 1990-luvun alussa,  poliittis-taloudellisen eliitin sorvaama läntinen arvopohja saavutti lopullisesti hegemonisen aseman massojen mielissä. Atomistisen individualismin ja tasapäisen lauma-ajattelun ristisiitos on ollut puolestaan välttämätöntä kaikkialle tunkeutuvalle markkinalogiikalle, jonka totaalisuus on synnyttänyt vallanpitäjille hyödylliseksi osoittautuneen yleisen apatian. Näköalattomassa "viimeisen ihmisen" ilmapiirissä kansalaiset kokevat, ettei toteutettavissa olevia vaihtoehtoja nykyiselle elämänmuodolle voisi olla olemassakaan. 

Ajatus lännestä ei ole maantieteellinen vaan kulttuurinen entiteetti, joka syntyi vasta Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. Itse asiassa käsite länsi modernissa merkityksessään yleistyi niinkin myöhään kuin viime vuosisadan alussa tarkoittaen liberalismiin sitoutuneita teollisuusmaita läntisellä pallonpuoliskolla. Amerikkalaisen ideologian läpitunkemana länsi teki selvän pesäeron yli tuhatvuotiseen eurooppalaiseen traditoon, jonka erottamattomana osana ovat olleet myös Itä-Eurooppa ja Bysantti. Kun siis puhutaan läntisen arvojen puolustamisesta, siinä suljetaan pois huomattava osa eurooppalaista kulttuuria ja traditiota keskittymällä historiallisesti nuoreen ja lähinnä vain poliittis-ideologisen elittin kannattamiin abstrakteihin universaaleihin ideoihin.

Kaikki valtapuolueet Länsi-Euroopassa ovat sitoutuneet lännen arvoihin™, mutta silti media jaksaa syyttää oikeistopopulistia puolueita "länsimaisen tradition" (sic) pettämisestä, koska ne ei eivät suvaitse mitä mielettömämpiä muotiaatteita. Kaiken päivänpoliittisen loisikiehunnan ja arvokeskustelun keskellä oikeistopopulistien ainoa valtavirrasta ratkaisevasti poikkeava näkemys on subjektiiviseen oikeuteen perustuvan maahanmuuton vastustaminen. Tässäkin modernit protestipuolueet asettavat itselleen poliittisesti korrektin populistisen varauksen sallimalla värisokean ja siten antirasistisen maahanmuuton, mikäli se on "työperäistä".

Vaikka läntisten oikeistopopulistien massoihin olennaisesti vetoava primus motor on maahanmuuttovastaisuus, pyritään siinä toimimaan lopulta vain konservatiivisena jarruna, hidastamaan loputtomalta vaikuttavaa kolmannen maailman invaasiota. Viimeksi minimitason vaatimus pysäyttää kehitysmaista tuleva maahanmuutto kokonaan ja palauttaa jo täällä olevat rotumuukalaiset takaisin kotimaihinsa on kuultu brittiläisen National Frontin puolueohjelmassa 1970-luvulla ja ranskalaisen Jean-Marie Le Penin puheissa Front Nationalen puoluekokouksissa 1980-luvun lopulla. Sen jälkeen maailmankatsomuksellinen nationalismi on vesittynyt Länsi-Euroopassa pelkäksi hyvinvointipopulismiksi ja populistipuolueiden valitukseksi "haittamaahanmuutosta".  

Sitoutuminen nykyparlamentarismiin on pakottanut kansallismielisinä esiintyvät puolueet hyväksymään peukaloidun järjestelmän ehdot, jotka käytännössä  kieltävät väestökysymyksen asettamisen poliittiselle asialistalle esimerkiksi kansanäänestyksen muodossa. Äänettömästi lausutun kiellon taustalla on demokraattisen prosessin ulkopuolelta indoktrinoidut moraaliset tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus-opit. Vaikka tie on tukossa demokratian irvikuvaksi muodostuneessa perustuslaillisessa parlamentarismissa, populistit esittävät vaaleista toiseen olevansa ratkaisu päättymättömälle muukalaisinvaasiolle. Käytännössä populistipuolueet ovat painotuksista riippuen pohjimmiltaan joko sosiaalidemokraatteja tai keskustaoikeistolaisia hyvinvointipopulisteja, mikä näkyy luonnollisesti myös hallitusvastuun poliittisissa ratkaisuissa.

Oman maailmankatsomuksen rajallisuudesta tai puutteesta johtuen populistipuolueet ovat yhteiskunnallisissa kysymyksissä imeneet itseensä vallitsevan järjestelmän teknokraattisen lähestymistavan. Siksi maahanmuutto esitetään yhtenä, joskin tärkeänä, ongelmana muiden joukossa, jonka "ratkaisun" jälkeen länsimaalaiset voisivat jatkaa turvallista laiskanpulleaa elämäänsä. Jos populistit olisivat rehellisiä äänestäjilleen, heidän pitäisi myöntää, että kehitysmaista tulviva maahanmuutto on olennainen osa globaalikapitalismin ansaintalogiikkaa.  Länteen suuntautuvaa invaasiota ei voi irroittaa nykymuotoisesta ryöstökapitalismista ellei koko nykyistä järjestelmää hylätä ja muokata muuksi. Vasta spekulatiivisen finanssikapitalismin romuttamisen, kulutuskeskeisen elämänmuodon uudelleen arvioinnin ja tasa-arvo doktriinin korvaamisen jälkeen voidaan maahanmuuttokysymys ratkaista realistisesti ja kestävästi.

Euroopan oikeistopopulisteista aatteellisesti köykäisintä osastoa edustaa SMP:n raunioille kyhätty Perussuomalaiset-puolue. Sillä ei ole juuri minkäänlaista maailmankatsomuksellista visiota ellei sellaiseksi lasketa 1980-luvulle jäädytettyä nostalgista hyvinvointinationalismia, jossa kaikilla on töitä, verotus siedettävää ja ulkomaalaisia vähän katukuvassa. Nykymuodossaan puolueen ohjelma on sekoitus Kokoomuksen juhlapuheissaan toitottamaa alhaisten verojen markkinaliberalismia ja sosiaalidemokraattien unelmaa täystyöllisyydestä. Konkreettisten tulosten valossa median paljon parjaaman puolueen maahanmuuttovastaisuuskin on ollut pelkkää vastatuuleen syljeskelyä, eikä Perussuomalaiset kannata enää edes virallisesti EU:sta eroamista. 

Persujen kohdalla puheet valeoppositiosta eivät ole vailla perusteita. Viimeisten ulkopoliittisten takinkääntöjen perusteella Persut ovat alkaneet muistuttaa Keskustaa, puoluetta, joka tunnetaan pahamaineisesta opportunismistaan. Media nosti tarkoituksellisesti PS:n johtajaksi naisen, helposti ohjailtavan Riikka Purran, jonka johdolla Perussuomalaisista on tullut Kokoomuksen farmiliiga. Vastaavasti entisen puheenjohtaja Jussi Halla-ahon viime aikaiset ulostulot kertovat miehen palanneen punavihreille juurilleen ympäristökysymyksessä, jossa hän haluaisi "vihreän siirtymän" avulla noudattaa Maailman talousfoorumin ja YK:n Agenda 2030:n totalitaristisia tavoitteita. 

Puolueen nykykurssissa ei kyseenalaisteta lainkaan amerikkalaisjohtoista globalismia ja kulttuuri-imperialismia, vaan atlantistinen Halla-aho haluaa sitoa suomalaiset viimeiseen mieheen puolustamaan lännen eliitin etua; Ylen uutisessa Jussi Halla-aho sai ulkoasiainvaliokunnalta moitteet puheistaan lännen sotilaallisesta väliintulosta – Halla-aho: Kierroksia saattoi olla liikaa, vanha siviilipalvelusmies lietsoo Naton ja siinä sivussa Suomen aggressiota Venäjää vastaan, vaikka Suomen ja Venäjän välillä vallitsee tiettävästi edelleen 78-vuotta kestänyt rauhantila. Provosoinnillaan Halla-aho pyrkii saamaan Suomen ja Venäjän välit niin huonoksi, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää liittyminen Natoon ja sitä kautta pääseminen Yhdysvaltojen helmojen taakse kalistelmaan sapelia itänaapurille. Suomen ajaminen venäläiseen rulettiin on entiseltä puheenjohtajalta omituista peliä, kun tietää kuinka Perussuomalaiset ovat perustelleet jyrkästi kääntynyttä Natokantaansa insinöörimäisellä pragmatismilla, sillä samalla, jolla se on kehuskellut kaikkea muutakin politiikkaansa.

Suurin äänestäjämassa Persuissa koostuu entisistä sosiaalidemokraateista, jotka ovat nähneet kuinka vanha valtionhoitajapuolue ei puolusta enää tavallisten työläisten etua. Tätä liikkuvaa äänestäjäjoukkoa kiinnostaa pääasiassa taloudelliseen hyvinvointiin liittyvät kysymykset toisin kuin Perussuomalaisten vähemmistönä ja ulkopuolella toimivia maailmankatsomuksellisia kansallismielisiä. Tämä aatteellinen vähemmistö pitää itseään korruptoituneiden hallintojen ja manipuloivan median itseoikeutettuna vastavoimana. 

Näin varmasti olikin kunnes vuonna 2020 syntyneen koronaepidemian jälkeen suuri osa myös heistä ryhtyi kannattamaan globalistien talutusnuorassa olevan valtion ylimitoitettuja koronatoimia. Ihmiset, jotka aiemmin paljastivat rutiininomaisesti valtamedian päivittäisiä valheita ja pimityksiä alkoivatkin heihin iskeneen koronahysterian seurauksena luottaa kaikkeen mitä media kertoi koronasta ja kannattaa poliitikkojen toinen toistaan rajoittavampia pakkotoimia. Se sama media ja ne samat poliitikot, jotka olivat edistäneet maahamuuttoa ja normalisoineet lgbt-agendaa, olivat monien kansallismielisten mielestä nyt mitä suurimman luottamuksen arvoisia ainoan oikean tiedon välittäjiä!

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa on saanut huomattavan osan kansallismielisistä kannattamaan liberaalien ja neokonservatiivisten sotahaukkojen hellimää tarinaa, jossa sodassa on kyse länsimaisen arvopohjan puolustamisesta. Tietokirjailija Marko Meretvuo on viimeisimmässä Uuden Suomen kirjoituksessaan todennäköisesti oikeassa siinä, että sodan syyn palauttaminen moraaliseen hyvä-paha asetelmaan hämärtää kaiken ymmärräksen tapahtumien monisyisyydestä. Venäläisten sotatoimien tuomitseminen on toki täysin oikeutettua ja kannatettavaa, mutta lapsi menee pesuveden mukana silloin kun invaasio selitetään yksiselitteisesti Putinin ja venäläisten "pahuudella" tai "demokratiavastaisuudella". 

Kummallisia petikumppanuuksia suosivassa kaoottisessa nykymaailmassa kaikki osapuolet syyttävät toisiaan vihollisen sätkynukkeina toimimisesta. Suomessa kansallismieliset ovat syyttäneet Johan Bäckmanin kaltaisia Venäjän asiamiehiä maanpetturuudesta mikä oikein onkin. Valitettavasti samassa kiihkossa jokaista sotaa tasapuolisen analyyttisesti arvioivaa kutsutaan yksiselitteisesti Venäjän hyödylliseksi idiootiksi. Tähän riittää jo Natoon liittymisen negatiivisten puolien esiin tuominen. Tilanne on tätä nykyä niin absurdi, että monet kansallismieliset natottajat pitävät jopa maahanmuuttokielteistä mutta Nato-vastaista toveriaan pahempana vihollisenaan kuin matuinvaasiota ajavaa atlantistia. 

Taistolaisten junttauspolitiikkaa seuraten kovan linjan Natoa kannattavat kansallismieliset ovat sitä mieltä, että ellet ole puolellamme olet meitä vastaan. Ongelma ei ole siinä, että jotkut kiihkoilevat moraalisella uskonvarmuudella sotilasliiton puolesta, vaan siinä, että he vaativat sokeasti samaa muilta. Kansallismielisten vaatimukset maahanmuuttokeskustelun aidosta moniäänisyydestä eivät pädekään enää silloin kun aiheeksi nousee sotilaallinen liittoutuminen.

Kaiken syyttelyn tuoksinassa osalle kansallismielisistä tuottaa kuitenkin suuria vaikeuksia tunnistaa omaa hyväuskoisuuttaan, jota atlantistiset anglosionistit käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Suomessa näitä hyödyllisiä idiootteja on vetänyt rajuimmin kölin alta epäisänmaallinen Kokoomus perussuomalaisten nykyjohdon tukemana. Vain dollaria (euro on tälle alisteinen) isänmaanaan pitävä Kokomuus näkee kaukaisessa sodassa ainutlaatuisen mahdollisuuden tuhota Suomen itsemääräämisoikeuden viimeiset rippeet. Tähän projektiin näyttävät liittyvän mukaan monet kansallismieliset, jotka kuvittelevat kykenevänsä vielä toteuttamaan kansallisromanttisia tavoitteitaan Ukrainan sodan ja Naton liittymisen jälkeen.

Päättely menee tässä suurin piirtein niin, että ensin on tuhottava Venäjä, mieluiten myös väestöllisesti, jonka jälkeen voidaan palata nyt jo pilkallisen ironisesti puhutun globo-homo-kysymyksen ratkaisuun. Suomalaisnationalistien haaveet eivät poikkea juuri ukrainalaisista aateveljistään, jotka eivät ole Svoboda-puolueen yhtä edustajaa lukuunottamatta saaneet yhtäkään edustajaa parlamenttiin. Siksi kaiken hyvän uskotaan tapahtuvan sen jälkeen kunhan Putin on saatu ensin poljettua suonsilmäkkeeseen. Tässä lyhytnäköisessä opportunismissa unohtuu ikävä kyllä kokonaiskuva, jossa yksittäiset sodat kuten Ukrainan invaasio on vain pieni yksityiskohta menossa olevassa suuressa katastrofissa, joka johtuu pitkälti globaalikapitalismin kroonisesta kriisistä ja sen kontrolliin liittyvistä harhauttavista hallintayrityksistä.  

Loogisessa kehikossa, jossa mitkä tahansa keinot oikeuttavat päämäärän, sorrutaan väistämättä omien periaateiden hylkäämiseen ja jossa myös tavoite korruptoituu lopulta tunnistamattomaksi. Tämä näkyy jo nyt maanisesti Ukrainan sodasta ja Nato-jäsenyydestä päivät pääksytysten kirjoittavien kansallismielisten somevaikuttajien ulostuloissa. He ovat esimerkiksi alkaneet tuomita lgbt-vastaisuutta vain siksi, että Venäjä kansallisen itsesuojelun nimissä hylkii sitä. Vastaavasti historiaa tulkitaan joustavasti niin, että Neuvostoliiton kanssa sotaa Suomea vastaan käyneet nykyiset Natomaat olivat "moraalisesti oikeassa", koska sodassa nujerrettiin natsit ja siinä sivussa "pahojen" kanssa yhteistyötä tehnyt Suomi. Pääasia, että päästään edes jälkikäteen historian oikealle puolelle, mitäpä siitä, että myös Neuvostoliito/Venäjä oli samassa rintamassa Lännen "edistysvoimien" kanssa. 

Tällaisia keskusteluja seuratessa alkaa uskoa, että kovan luokan kansallismielisistä on tullut parissa kuukaudessa vuotavasilmäisiä humanisteja. Oma tragikoominen lukunsa ovat äärioikeiston liepeillä viihtyvät kotikutoiset misantroopit, jotka nyt kauhistelvat sotaa ja haluavat Naton pelastavan heidän turvallisuutensa itsemurhayksiöissään. Nämä keskiolutkommandot kuuluvat siihen suurempaan kansalaisjoukkoon, joka seuraa Venäjän ja Ukrainan välistä sotaa kuin mitäkin väkivaltaista jääkiekko-ottelua, tosin sillä erotuksella, että tuomari istuu omassa kotikatsomossa.

Jopa muiden Euroopan kansallismielisten tukeminen lopetetaan, mikäli ne ovat esittäneet joskus jossain sivulauseessa Venäjän näkökulmaa ymmärtäviä mielipiteitä. Viimeisin esimerkki tästä on maamme monien kansallismielisten yhtyminen äärivasemmiston ja sionistioikeiston riemuun Ranskan presidentinvaalituloksen johdosta, jonka vuoksi he voivat lukea tyytyväisinä Ylen uutista Elinkeinoelämän edustajat huokaisivat helpotuksesta, kun Ranskan vaalitulos selvisi – "Le Pen olisi ollut kriisi". Vaalituloksen perusteella radikaaleina esiintyvät maamme kansallismieliset haluavat tuhoisan status quon jatkuvan Euroopassa vain siksi, että vesittynyttä kansallismielisyyttä edustava Marine Le Pen olisi saattanut presidenttinä laittaa kapuloita rattaisiin valtavalla kiireellä puuhatun Naton jäsenhakemuksen hyväksymiselle. 

Mitä tulee maamme äärioikeistolaisten paheksumiin Le Penin Venäjä-kytköksiin, voidaan tässäkin syyttää ensisijassa heidän uusina petikaveinaan toimivia tolkun liberaalioikeistolaisia puolueita, jotka sulkivat vuonna 2016 silloisen Front Nationalin pankkitilit, jonka jälkeen läntiset pankit eivät suostuneet antamaan lainaa puolueen toiminnan  pyörittämiselle. Kun Ranskan demokratuuri yhdessä lännen pankkimafian kanssa esti lainansaannin, se ajoi Le Penin hakemaan lainaa Venäjältä, mikä puolestaan sai puolueen antamaan russofiilisiä lausuntoja. Tästä huolimatta lukuisten kansallismielisten mielestä syyllistä (mikä oli lopulta rikos?) ei pidä etsiä länsimaisia arvoja kannattavista demokratuuripuolueista ja pankkiirimafiosoista vaan ainoastaan "ryssän morsian" Le Penistä.

Läntisten populistipuolueiden tuomitsevat puheet rivistä liuenneista Venäjän asiamiehistä ovat olleet sikäli hyödyllisiä, että niillä voidaan siirtää keskustelu pois itsestä. Neuvostoliiton vastaisessa taistelussa Nato tuki operaatio Gladion puitteissa vuosikymmenien ajan monia äärioikeistolaisia järjestöjä, nimekkäimpänä italialaista uusfasistipuolue MSI:tä. Sittemmin Nato alkoi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä rahoittaa Stepan Banderan innoittamia ukrainalaisia äärioikeistojärjestöjä. 

Nartionalistien toive siitä, että Yhdysvaltojen antama tuki puolisotilaallisille organisaatioille ja puolueille johtaisi Ukrainassa tai jopa Suomessa "kansalliseen uudelleenheräämiseen" perustuu poliittisen realismin puutteeseen. Globalistien otteessa oleva Amerikka saattaa jopa mielellään tukea nationalisteja ja peluuttaa näin kansakuntia toisiaan vastaan, mutta loppupeleissä Yhdysvallat ei suo mahdollisuutta kansalliselle riippumattomuudelle, koska sen tavoitteena on saada maapallon resurssit ylikansallisten voimien haltuun.

Siksi ei olisi mitenkään yllättävää, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelut ja Nato ovat viime vuosina tukeneet Venäjävastaisia populistiliikkeitä Euroopassa. Esimerkiksi Ruotsidemokraatit ovat jo pitkään olleet Naton kannalla ja Venäjävastaisia. Perussuomalaisista ei voi sanoa mitään muuta varmaa kuin sen, että viimeistään nyt puolue on lännen isojen poikien suojeluksessa. Itseään ruokkivassa silmittömässä Venäjävihassaan valtavirran populisteista ja riippumattomina esiintyvistä nationalisteista on tullut kuin varkain euro-atlanttisen imperialismin edustajia ymmärtämättä sitä kenties itsekään. 

TALOUSYHTEISTYÖTÄ VENÄJÄN KANSSA EDISTÄNEET POLIITIKOT OVAT KOKO AJAN OLLEET LÄNNEN GLOBALISMIN ASIALLA

Vladimir Putin ja Paavo Lipponen.

Viimeisen kuukauden aikana länsi on purkanut Ukrainan sodan vuoksi rajusti taloudellista yhteistyötään Venäjän kanssa. Osana lännen pakotteita monet isot suomalaisfirmat ovat vetäneet toimintansa pois Venäjältä samalla kun isot yhteistyöhankkeet kuten ydinvoimalan ja kaasuputken rakentaminen on lopetettu kerralla. 

Lännen tavoitteena on tehdä Venäjästä maatalousvoittoinen kehitysmaa samaan tapaan kuin suunnitteltiin Saksalle vuonna 1945. Tuolloisesta Morgenthau-suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, koska parempana strategiana saksalaisen nationalismin ja korkeakulttuuriin tuhoamiseksi nähtiin integraatio, taloudellinen yhteistyö ja Marshall-apu. Venäjä tulee tuskin sortumaan Saksan tapaan sotilaallisesti, vaikka se joutuukin maksamaan harkitsemattomasta Ukrainan seikkailustaan kohtuuttoman hinnan saatuun hyötyyn nähden. Tällaisessa tilanteessa venäläisten kesyttäminen taloudellisella integraatiolla ei voi tulla tietenkään enää kysymykseen, sillä globalistisen lännen näkökulmasta Venäjä on ainakin toistaiseksi menetetty tapaus. Viimeistään sotatoimillaan Ukrainassa Venäjä on poikennut Yhdysvaltojen määräämästä "sääntöpohjaisesta" maailmanjärjestyksestä, jossa moraalisesti oikeutettuja sotia voidaan käydä vain Amerikan johdolla. 

Koska Venäjää ei sodan vuoksi voida enää globalisoida osaksi lännen määrittämää "kansainvälistä yhteisöä", se täytyy irrottaa siitä kokonaan. Ydinasevaltiota on vaikea uhata suoraan sotilaallisesti ilman ettei polta omia näppejään, jonka vuoksi lännen parhaaksi vaihtoehdoksi ovat jääneet taloudelliset pakotteet. Tosin niiden lopullisesta onnistumisesta ei ole varmuutta, koska Venäjä voi siirtää taloudellisen yhteistyön painopistettä nouseviin talousvoimiin Kiinaan, Intiaan, Brasiliaan ja Afrikkaan. Joka tapauksessa tavallisten venäläisten näännyttäminen vallanvaihdoksen toivossa tulee tuskin onnistumaan maan pitkälle kehitetyn omavaraisen maataloustuotannon vuoksi. Lännen kannalta pakotteissa on lisäksi ongelmallista se, että ne haavoittavat myös sitä itseään, etenkin Eurooppaa, joka on ollut riippuvainen Venäjän energiatuonnista. 

Suomen tiedotusvälineissä on vaadittu kaiken taloudellisen yhteistyön purkamista Venäjän kanssa. Samalla on nostettu tikun nokkaan ne poliitikot ja talousvaikuttajat, jotka ovat takavuosina kehittäneet taloudellista yhteistyötä itänaapurin kanssa. Ylen uutisraportissa Paavo Lipponen, Esko Aho ja monet muut ex-poliitikot tukivat vuosia Venäjän hankkeita, mutta nyt suurin osa on jättäytynyt pois – paitsi Gerhard Schröder suomalaispolittikkojen vihjataan olleen Venäjän etua ajavia "Putinin morsiamia" tai vähintään hyödyllisiä idiootteja. Tätä oivaltaksi ylistettyä jälkiviisautta on toistanut myös sodan aikana punavihreäksi kokoomuslaiseksi paljastunut perussuomalaisten Jussi Halla-aho. 

Vähänkin rehellisempi ja analyyttisempi tilannearvio taloudellisen yhteistyön todellisista motiiveista antaa aivan toisenlaisen kuvan mitä valtamedian narraatio tuottaa suurelle yleisölle. Todellisuudessa johtavien poliitikkojen pyrkimykset lisätä taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa eivät ole perustuneet niinkään lyhytnäköiseen oman edun tavoitteluun vaan lännen yleiseen strategiaan, jossa talouden avulla yritetään integroida Venäjä länteen ja sen arvoihin. Taloudellista keskinäisriippuvutta lisäämäällä ja materialistisen hyvinvoinnin kasvattamisella uskottiin Venäjän sulautuvan osaksi läntistä maailmaa. Strategia on rationaalisesti täysin perusteltu, sikäli kuin sen perustuu lännessä vielä vallalla olevaan Homo economicus -ihmiskuvaan. Venäjän ja aiemmin tiettyjen islamilaisten maiden tapaukset kuitenkin todistavat, että lännen eliitin harmiksi on maita, joita ei kyetä lahjomaan länsimaiseen universalismiin ja liberalismiin taloudellis-materialistisilla kannustimilla.

Ymmärrettävästi julkisuudessa ei olla avoimesti ruodittu aiemmin niin hyväksytyn lännen ja Venäjän välisen talousyhteistyön todellisia motiiveja. Tarkalla mediaseurannalla löytyy kuitenkin aina asiantuntijoita, jota lipsauttavat ääneen totuuden. Yle Radio 1:n ajan ilmiötä tarkastelevassa Kalle Haatanen -ohjelman viimeisessä jaksossa "Historian poliittinen käyttö" haastateltu kulttuurihistorian dosentti Reima Välimäki toteaa ohimennen saman mitä tässä sanottiin edellä: taloudellisen yhteistyön tarkoitus on ollut integroida Venäjä länteen osaksi globalistista järjestelmää. 

Näin pitkälti näyttikin, koska presidentti Vladimir Putin jopa ystävystyi läheisesti globalistien näkyvän yhteistyöjärjestö Maailman talousfoorumin (WEF) perustajan Klaus Schwabin kanssa. Sodan puhjettua WEF kuitenkin katkaisi suhteensa Venäjään, mikä on viesti siitä, että maailmanlaajuinen globalisaatio on toistaiseksi peruttu.

                                                               **********************

Yle TV2, maanantai 21.3.2022 klo 21.55 Suomineidot

Kausi 1, 1/4. Et sä voi ajatella tolleen. Etnonationalistiksi tunnustautuva Meri kertoo maailmankuvastaan. Jasmina on huolissaan monikulttuurisuuden ihanteesta. Puoliksi venäläinen Liisa koki lapsena ulkopuolisuutta. HD ohjelmatekstitys (suomi) 29 min

Tämän viikon kotimainen kulttuurikohu on ollut maanantaina alkanut ja Yle Areenasta löytyvä reality-sarja Suomineidot - Dokumenttisarja Suomen kansallismielisistä naisista. Mitään kohua ei luonnollisesti olisi ilman nettipunakaartia, joka aloitti sarjan julkaisun jälkeen välittömästi kampanjointinsa somessa. Vielä tämäkään ei olisi taannut julkisuutta, elleivät punavihreät toimittajat olisi nostaneet näiden ulisijoiden peppukipua valtakunnalliseen julkisuuteen.

Mustasukkaisesti median poliittisista oikeaoppineisuutta vahtivien punaisten lumihiutaleiden raivon nostatti sarjan naisten tavanomaisuus, koska se heidän mukaansa "normalisoi natseja". Heidän mielestään kansallismielisistä saa esittää vain demonisoivia ohjelmia tai heidät naurettaviksi tekeviä olkiukko-dokumentteja tyyliin Sieg Heil Suomi (1994).

Suomineidoissa seurataan kolmen eri naisen kautta kansallismielisen kentän koko spektriä. Tampereella asuva venäläis-suomalainen Liisa edustaa kosher-konservatiivisen "kansallismielisyyden" valtavirtaa, niin sanotun poliittisen valeopposition liberaalinationalismia. Liisassa kuten valtavirtapersuissa ylensä, nationalismi on vain pelkkää pintaa. Sen alla lepää kaikkien valtapuolueiden ja pysyvien hallitusten jakama länsimainen liberalismi. Liisan harmiton hahmo ei herätä katsojassa juuri mitään tunteita, tuskin edes vasemmistoänkyrässä.

Jasmin on helsinkiläinen yliopisto-opiskelija, jonka nationalismi edustaa kaikista kolmesta perinteisintä kansallismielisyyttä. Hänen aatemaailmansa taustalla on vanha suomalainen kulttuurinationalismi, oman kielen arvostus ja luontosuhde. Ainoa radikalismiin viittaava näkemys littyy hänen sympatiaansa edesmenneeseen kalastaja Pentti Linkolaan. Silti Jasiministakaan on vaikea leipoa mitään "natsia".

Ohjelman saama natsittelu perustuu ainoastaan kolmekymppisen rekkakuskin Merin näkemyksiin. Julkisuudessa paheksutun Merin mielipiteet eivät loppujen lopuksi ole kovin radikaaleja, vaan esimerkiksi vielä 1980-luvulla ne olisivat edustaneet melko valtavirtaista ajattelua. Silloin esimerkiksi Merin mainitsema afrkkalaisten tunkeminen itsetarkoituksellisesti mainoksiin olisi pidetty vihamielisenä  propangandana mitätöidä suomalaisuus. Nyt voimme nähdä 1990-luvun laman aikana alkaneen pehmityskampanjan, neekerinormalisoinnin, tulokset katukuvassa.

Puhe "natsismin normalisoimisesta" pitäisikin kääntää ihmetykseen siitä, kuinka hajottavat vasemmistolaiset arvot ovat saaneet yliotteen kaikissa läntisissä yhteiskunnissa. Ne, jotka ovat ohjelmasta eniten älähtäneet ovat niitä, joiden poikkeavia elämäntapoja ja ideologiota vihamielisen eliitin kontrolloima media on normalisoinut voimallisesti viimeisen 30 vuoden aikana ja jopa sitä aiemmin. Kyse on kulttuurihegemoniasta ja sen hallinnasta. Uuden epänormaalin ylläpitäjät eivät halua, että vallitsevaa hegemoniaa haastetaan näkyvästi ja avoimesti. Suomineidot herättää heissä alitajuista pelkoa, että mädätys ei olekaan ikuista, vaan propagandalla pohjustettu horjuva hegemonia voi romahtaa pienestäkin avoimesta haasteesta.

TV 1, sunnuntai 20.3.2022 klo 21.55 Stephen Lawrencen tapaus (12)

2/3. Uusia todisteita. Uusien todisteiden valossa Stephenin surma avataan kunnolla. Rikosylikomisario Driscollilla on täysi työ vakuuttaa poliisijohto sekä uhrin omaiset, että jutulla on mahdollisuuksia ratketa. HD 45 min. Linkki ohjelmaan.

Ulkomaan uutisointia 1990-luvulla seuranneet eivät voineet välttyä uutisvirralta, joka koski mustan Stephen Lawrencen kuolemantapausta Lontoossa. Tekijöiksi epäiltiin valkoisia miehiä, mikä nosti jälleen kerran keskusteluun rasismin, jolla viitataan rasistisesti vain valkoisiin. Lawrencen tapauksessa marxilaisesti virittäytyneet toimittajat puskivat agendansa rasistisesta poliisista ja vallalla olevista "rasistista rakenteista". Tämä siitä huolimatta, että rotujen välisessä väkivallassa valkoiset olivat moninkertaisesti uhreina mustiin nähden.

Mustat tappavat länsimaissa sekä suhteellisin että absoluuttisin luvuin moninkertaisesti valkoisia kuin valkoiset mustia. Tämä ei kuitenkaan synnytä mediahuomiota. Englannissa mustien tekemät rotumurhat eivät ole saaneet juuri minkäänlaista näkyvyyttä puhumattakaan siitä moralistis-hysteerisestä mediasirkuksesta, minkä tapaus Stephen Lawrence sai aikaan. Tämä tosiasian julkituomisessa ei ole kyse nykyään niin muodikkaasta whataboutismi-sönkötyksestä, vaan kaksoisstandardin osoittamisesta. One law for them, and another law for us.

Ylen lähettämä Stephen Lawrencen tapaus ei palvele muuta kuin valkoista syyllisyyttä, jonka lopullisena päämääränä on antautuminen ja rajojen avaaminen kaiken maailman vapaamatkustajille.

TV1, sunnuntai 6.3.2022 klo 21.56 Ridley Road (12) 4/4.

Tahrattu ihminen. Vivienin uhraus voi vielä kantaa hedelmää mutta vain, jos hän löytää uudestaan todisteet, joiden avulla natsien puolimilitaristinen joukko saadaan pysäytettyä. Kuinka hänen itsensä ja unelman käy? HD 56 min. Linkki sarjaan.

Brittiläis-amerikkalainen draamasarja juutalaistytöstä, joka soluttautuu englantilaiseen natsijärjestöön vuonna 1962. Sarja perustuu löyhästi tositapahtumiin, joita tosin niitäkin manipuloidaan sangen luovalla tunteisiin vetoavalla tavalla. Historiallista hahmoista sarjassa esiintyvät National Socialist Movementin johtaja Colin Jordan (1923-2009) ja American Nazi Partyn George Lincoln Rockwell (1918-1967) ovat odotetusti pelkkiä karikatyyrejä.

Sarja on kummallinen sekoitus poliittista jännäriä ja rakkausdraamaa, eikä se oikein osaa päättää kumpaa se olisi. Joka tapauksessa Ridley Road edustaa taitavaa psykologista manipulaatiota, jossa katsoja asettuu kuin itsestään rotumuukalaisten puolelle ja saa puolestaan tuntemaan vihaa niitä kohtaan, jotka puolustavat valkoisen katsojan todellista etua. Sarjan edustama propaganda on erityisotos siitä, mikä on vallalla länsimaissa laajemmin.