 |
| Timo R. Stewart |
Vanhakantaisessa valtamediassa asiantuntijuus on yhteiskunnallisissa ja poliittisissa kysymyksissa tunnetusti räikeän yksipuolista, koska näkemysten pitää mahtua tietyn kapean narraation sisään. Ongelmallisissakin kysymyksissä kuten Lähi-idän kriisissä median asettamat asiantuntijat ovat seuranneet enimmäkseen "kollektiivisen lännen" eli EU:n, Yhdysvaltojen ja Naton määrittämiä linjauksia. Tämä näkyy mm. siinä, ettei sen enempää virallinen Suomi, asiantuntijat kuin toimittajatkaan ole vaatineet Israelia kauppasaartoon Gazan kansanmurhan vuoksi.
Jotta jonkinlainen illuusio uutisjournalismin tasapuolisuudesta säilyisi, kiintiökriittistä ääntä Lähi-idän kysymyksessä on saanut edustaa tutkija Timo S. Stewart. Monelle sionismia karsastavalle isänmaan ystävälle hän on ollutkin pitkään harvinainen järjen ääni valtamediassa. Valitettavasti tämä mielikuva ei ole pitänyt loppuun asti vettä, sillä tuoreimmissa kirjoituksissaan hän on osoittautunut juuri sellaiseksi "asiantuntijaksi", jota perinteinen media käyttää mielellään vahvistaakseen suomalaisvihamielistä ideologiaansa.
Ylen julkaisemassa kolumnissa Rasistilla ei ole mitään hyödyllistä sanottavaa yhteiskunnallisiin aiheisiin Stewart osoittaa olevansa arvomaailmaltaan pesunkestävä perusvasemmistolainen, mikä selittää pitkälti myös hänen asenteensa Lähi-idän kysymykseen. Siksi on ymmärrettävää, miksi hänen arvionsa Israelin politiikasta eivät perustu juutalaisen ylivallan kritiikkiin, vaan universalistiseen nationalismin tuomitsemiseen. Toisin sanoen hän ei arvostele messiaanista Suur-Israelin hanketta poikkeuksellisena talmudistisena projektina, vaan näkee sen ainoastaan yhtenä ilmauksena "länsimaisesta" nationalismista, jossa oman kansan intressit asetetaan etusijalle.
Stewartin asenne on hyvin yleinen vasemmiston keskuudessa, jonka vuoksi kansallismielisten realistien on turha etsiä uusia liittolaisia sieltä suunnalta. Vaikka lännen vasemmistolaiset vastustavatkin kiivaasti äärioikeistolaisen Benjamin Netanjahun visioiman Suur-Israelin ekspansiivista aggressiota, heitä ei motivoi tässä niinkään inho sionistista kansanmurhapolitiikkaa kohtaan, vaan taustalla vaikuttaa ennen kaikkea ideologinen halu vastustaa kansallismielisyyttä kaikissa sen muodoissaan.
Vasemmisto on mieltynyt kaikkeen ylikansalliseen, jonka vuoksi se on valmis sietämään myös Euroopan Unionin ponnetonta Israelin painostusta. Sen kannalta mikään erityiskysymys ei saa olla este EU:n liittovaltiotavoitteelle, koska jälkisosialistiseen totalitarismiin pyrkivä universalistinen hirviö on juuri sopiva väline vasemmiston omille messiaanisille tavoitteille. Tällaisessa pelissä aidoille kansallismielisille uhkaa jäädä Musta Pekka käteen kun toisena vaihtoehtona on liittoutuminen kosher-konservatiivisen oikeiston kanssa. Sen tukemat Israelin sodat ovat aina ärsyttäneet vasemmistoa, mutta kansallismielisille ilo on jäänyt lyhytaikaiseksi, koska pommikampanjoinnin seurauksena Eurooppaan on rynninyt kerta toisensa jälkeen miljoonia elätettäviä.
Kolumnissaan Stewart ei hyökkää suoraan nationalismin kimppuun, vaan hän käyttää bulvaaninaan "yleisesti tuomittua" rasismia. Ratkaisevaa kirjoituksessa on rasismin määrittely eräänlaisella puolivirallisella olkiukkoversiolla, jolloin mikä tahansa yhteisön tai kansakunnan geneettis-kulttuurinen itsesuojelu saadaan näyttämään sekä moraalisesti tuomittavana pahana että silkkana tyhmyytenä. Stewartilaisella rasismin muotoilulla varsinkin etnosentriset juutalaiset ja japanilaiset olisivat erityisen pahoja ja tyhmiä. Tämän ilmeisen johtopäätöksen kolumnisti jättää luonnollisesti sanomatta ja keskittyy sen sijaan ukaaseihin, joiden tarkoituksena on lopettaa vastaväitteet alkuunsa:
Rasismia paheksutaan yleisesti moraalisena ongelmana, mitä se tietysti onkin. Eihän rasismille ole ikinä ole löytynyt muuta käyttöä kuin toisten ihmisten kaltoinkohtelun oikeuttaminen.
Tässä monitulkintainen rasismi tiivistetään pelkäksi erilaisten ihmisten kaltoinkohteluksi, mikä vain harvoin vastaa nykypäivän todellisuutta. Esimerkiksi Suomen kaltaisessa 1970-80-luvun rauhallisessa etnovaltiossa oli varmasti rotutietoisia "rasisteja", mutta heidänkin osalta muunrotuisten ihmisten kaltoin kohtelu kävi sattuneesta syystä mahdottomaksi. Vasta 1990-luvulla aloitettu ideologinen monikulttuurisuus ja poliittis-taloudellisen johdon maahan päästämät rotumuukalaiset synnyttivät Suomessa kaikinpuolista rasismia rotuun katsomatta. Sama ilmiö on tuttu myös muissa länsimaissa, joissa rasistiset lieveilmiöt ovat olleet lähinnä seurausta poliittisen eliitin harjoittamasta väestöpolitiikasta. Se taas on saanut virallisen tuen ja hyväksynnän mediassa, virkamieskunnassa, yliopistossa ja sertifioidussa asiantuntijaluokassa.
Siksi ei liene sattumaa, kuinka Stewartin poliittis-moralistinen puhe rasismista sopii hyvin yhteen myös todellisen eliitin eli ylikansallisten finanssikapitalistien päämäärien kanssa. Tuomitessaan etenkin eurooppalaisten "rasismin" globalistieliitti ja heidän kansalliset lakeijansa pyrkivät vaikuttamaan kansallisvaltioiden lainsäädäntöön niin, etteivät ne voisi enää poliittisesti päättää maahanmuutosta ja siitä ketkä kuuluvat kansaan ja ketkä eivät.
Ironisinta tässä kuviossa on lännen vasemmiston rooli, sillä se on samassa rintamassa kuin rajatonta omistusoikeutta ja päätäntävaltaa hamuavat finanssikapitalistiset varainhallintojätit. Näille molemmille anti-rasismin tavoite on tuhota rodut kun taas tämän projektin kohteena olevat tavalliset kansalaiset pyrkivät säilyttämään ne jo omannäköisen jälkipolvensa jatkuvuuden vuoksi. Tässä taistelussa "rasistit" näyttävät olevan pahasti alakynnessä jo pelkästään siksi, että heidän sananvapauttaan karsitaan jatkuvasti uudistuvalla ajatusrikoslainsäädännöllä.
Siinä missä antirasistinen vasemmisto haaveilee vielä rodullisuudesta vapautetusta maailmankylästä, pelkkään valtaan ja voitontavoitteluun keskittyvät pääoma-globalistit ovat taloudellisessa kyynnisyydessään kylmän realistisia vastustaessaan "rasismia". Heille ihmiskunnan populaatiogeneettistä erilaisuutta vaalivat kansallisvaltiot ovat pelkkä este ylikansallisten korporaatioiden ja pääoman kontrolloimattomalle levittäytymiselle. Hävittämällä maiden rajojen merkityksen ja yhdenmukaistamalla ihmiskunnan populaatiot globalistit pyrkivät luomaan kansalaisista pelkkiä juurettomia kuluttajayksilöitä. Heidän näkökulmastaan tällaista harmaata massaa on huomattavasti helpompi hallita kuin identiteetistään itsetietoisia kansoja.
Antirasistinen kampanjointi on suunnattu etenkin eurooppalaisia kansoja ja valkoisia amerikkalaisia vastaan. Stewartin kirjoitus on osa tätä "hyvien ihmisten" käymää kieroutunutta etnomasokistista rotusotaa. Kolumnissaan hän uusintaa vallalla olevaa rasismi-puhetta, jossa moitteena olevan rasistin taustaa ei uskalleta nimetä suoraan, mutta lukija ymmärtää selittämättäkin kyseessä olevan valkoisen, yleensä miespuolisen ihmisen.
Valkoisen punaliberaalin puhe rasismista sisältää lähes aina syrjivän ja demonisoivan lähtöoletuksen, koska siinä rasisti voi olla vain valkoinen. Empiirinen näyttö ei tietenkään tue tätä liberaalia ennakkoluuloa, mutta ilman sitä aikamme puhe rasismista ei olisi ainakaan poliittisesti mahdollista saati käyttökelpoista. Vaikka länsimaissa valkoisiin kohdistuu arkisen rasistisen välivallan lisäksi myös yllättävän paljon jopa kansanmurhaavia pyrkimyksiä, tällaiset näkemykset kuitataan monoliittisessa laatumediassa yksiselitteisesti "äärioikeiston salaliittoteorioina". Valtamedialle pöyristyttävintä ovat tietenkin tietenkin vääränlaisten verkkojulkaisujen huomiot, joissa kantaväestölle vihamielisen maahanmuuttoinvaasion takana olisikin itse asiassa lännen omat globalistieliitit.
Manageriaalisen luokan luottamuksen viime vuonna menettänyt, mutta sittemmin sen takaisin saanut Stewart ymmärtää olla pohtimatta rotukysymyksen eri ulottuvuuksia sen enempää ja näkee siksi yksiselitteisen oikeaoppisesti vain yhdenlaisia rasisteja:
Ne harvat aikuiset rasistit, jotka käyttävät aikansa lastenlaulujen lällättämiseen Helsingin kaduilla, kaiketi vain ammentavat sillä lusikalla, joka heille on varttuessa annettu.
Tässä kolumnisti viittaa Sinimustan liikkeen viimeisimpään marssiin Helsingissä, jossa vaadittiin parilla viime hallituskaudella maahan päästettyjen satojen tuhansien kutsumattomien tulijoiden palauttamista lähtömaihinsa. Kun kyse on pohjimmiltaan kantaväestön luomien resurssien jakamisen nollasummapelistä, silloin puhe suomalaisten rasismista ja tyhmyydestä on keskustelun viemistä sinne missä ei tarvitse puhua itse ongelmasta.
Stewartin tyhmiksi leimaamat mielenosoittajat ovat esittäneet kysymyksiä, joihin itseään älykkäinä pitävät toimittajat, asiantuntijat ja poliitikot eivät ole kyenneet antamaan mitään järkevää vastausta. Eikä heillä ole siihen tarvettakaan, sillä julkisessa keskustelussa ei oteta koskaan esille kysymyksiä kuten 1) miksi kansalaisten enemmistön vastustuksesta huolimatta maahan virtaa loputtomasti ulkomaalaisia ilman puhettakaan takarajamäärästa, 2) miksi elinkeinoelämän globalistiset vaikuttajat haluavat syrjäyttää suomalaiset työelämästä tuottamalla maahan loputtomasti halpatyövoimaa ja 3) miksi maahan pääsee jatkuvana virtana elintasopakolaisia, jotka eivät täytä edes Geneven sopimuksen kriteerejä, eikä heitä saada yrityksistä huolimatta palautettua takaisin kotimaihinsa.
Jos vaatimus näihin kysymyksiin vastaamiseen nähdään rasistisena, silloin kaikki yhteisöt, jotka eivät suostu luopumaan elintilastaan, resursseistaan ja väestön jatkuvuudestaan halukkaille tulijoille, ovat moraalisesti tuomittavia rasisteja. Kun invaasiolle antautumisesta tehdään kategorinen imperatiivi, myöskään palestiinalaisilla ei saisi olla oikeutta vastustaa juutalaisten harjoittamaa "maahanmuutto-oikeutta", väestön vaihtoa ja "pyhän maan takaisin valtaamista". Todellakin, Stewart ottaa jutussaan esille filosofi Immanuel Kantin tunnetun moraalisäännön, kategorisen imperatiivin, jota pitäisi ehdottomasti noudattaa:
Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin mukaan pitäisi pyrkiä toimimaan tavalla, josta voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki. "Jeesus käski rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään. Rasistin ongelmana on hierarkkinen ajattelu, jossa ihmisiä yksinkertaisesti pidetään pohjimmiltaan erilaisina. Vähempiarvoisiin eivät päde samat moraalilait, he eivät ole lähimmäisiä. Empatia menettää voimansa.
Kantin moraalisääntöön vetoaminen on sikäli ongelmallista, ettei se estänyt filosofia huomaamasta ja siten tunnustamasta ihmisen erilaisuutta. Hän katsoi, että ihmiskunta muodostaa yhden lajin, mutta hyväksyi silti myös sen tosiasian, että eri populaatioille on kehittynyt pysyviä fyysisiä kuin myös psykologisia eroja. Hän asetti populaatioita hierarkkiseen järjestykseen ja liitti erityisesti afrikkalaisiin ominaisuuksia, joita hän piti eurooppalaisiin nähden alempiarvoisina. Tästä huolimatta Kant yritti sijoittaa rotuerot osaksi luonnonhistoriallista ja teleologista ihmiskuvaansa tavalla, jonka hän katsoi olevan yhteensopiva moraalilain universaalisuuden kanssa. Tämä onnistuu, koska kategorinen imperatiivi ei sano, että kaikki ihmiset ovat kaikissa ominaisuuksissa samanlaisia. Se sanoo ainoastaan, että ihmistä ei saa kohdella pelkkänä välineenä, ongelma, joka on erityisen akuutti aikamme talousrationaliteetin vallatessa kaiken inhimillisen kulttuurin. Joka tapauksessa Kantin ongelmaksi kuitenkin jää moraalisäännön taustalla oleva oletus ihmisen autonomisuudesta. Nimittäin jos antropologia alkaa kertoa, että jotkut ihmisryhmät eivät kykene samanlaiseen autonomiaan kuin toiset, näiden kahden tason välinen raja alkaa horjua.
Tutkijat Richard Lynn ja Tatu Vanhanen selittävät kirjassaan IQ and the Wealth of Nations (2002) eri populaatioiden taloudellista menestystä saaduilla kansallisilla älykkyysmittaustuloksilla. Toisin kuin dokumentoidut mittaustulokset, suurinta kritiikkiä nostattivat niistä saadut johtopäätökset, joilla perustellaan mm. huomattava osa Saharan eteläpuolisen Afrikan köyhyydestä ja Itä-Aasian menestyksestä. Vaikka syytökset rasismista heitettiin odotetusti ilmaan, monet kriitikot eivät pitäneet kirjaa silti osoituksena klassisesta rasismista, koska se ei arvottanut ihmispopulaatiota kuten etelä-afrikkalaisia ja itäaasialaisia hierarkisesti, vaan pyrki ainoastaan kuvaamaan populaatioiden kognitiivisia eroja ja niiden seurausvaikutuksia kansakunnan varallisuuteen. Kritiikistä huolimatta kirjan johtopäätöksiä ei ole voitu täysin kumota, joten rodun merkitys yhteiskuntien olemukselle on edelleen olemassa. Tällainen näkemys on tietenkin myrkkyä Stewartille:
Kun kirjoitan, että rasismi tyhmentää, tarkoitan, että rasismi sisältää sellaisia väitteitä ihmisistä ja yhteiskunnasta, jotka eivät pidä paikkaansa. Jos niille perustaa ajatteluaan, tulee rakentaneeksi laholle perustalle.
Tämän perusteella anti-rasismi olisi käänteisesti totta. Katsotaanpa. Vaikka emme ottaisi huomioon afrikkalaisten maahanmuuttajien yleisälykkyyttä, heidän suuri määränsä Suomessa muuttaisi valtavasti maan luonnetta aina talousrakennetta myöten. Mitä enemmän Suomeen tulee afrikkalaisia, sitä enemmän se alkaa muistuttaa afrikkalaista maata. Jos tulijavyöry tulisi vaikkapa alkuperäisten tanskalaisten keskuudesta, Suomi säilyisi integraatiosta huolimatta edelleen huomattavan suomalaisena toisin kuin afrikkalaisten tulijoiden kohdalla.
Voidaan tietysti kysyä, mitä väliä tulijoiden lähtömaalla olisi. Tosin kysymättäkin on selvää, että enemmistö kantasuomalaisista kuin myös afrikkalaisista asuisi mieluummin Suomessa, joka muistuttaa enemmän Tanskaa kuin mitä tahansa Afrikan maata.
Nykyisessä "rasismissa" sallittaan maahanmuutto, mutta sillä ehdolla, että se voidaan perustella esimerkiksi talousrationaalisesti tietyillä valintakriteereillä. Tällaisen näkemyksen esittäjät eivät sano perustavansa ajatteluaan rasismiin vaan preferensseihin. Anti-rasisteille tämä ei tietenkään käy, koska he "värisokeina" hylkäävät kaikki preferenssit rodullisessa ja etnisessä valintatilanteessa. Jotkut hierarkioita kammoavat egalitaristit vievät ajattelunsa aina ad absurdum -tasolle asti, jolloin ihmisen tulisi esimerkiksi hedelmäaltaalla valita mielivaltaisesti kohdalle osunut mätä omena tai kieltää naisia olemasta ronkeli ja vaatia heitä valitsemaan vain itsensä tasoinen mies. Nämä ääriesimerkit tuntuvat huvittavilta, mutta käytännössä johdonmukainen antirasistinen värisokeus johtaa monesti samankaltaiseen mielettömyyteen.
Taistelussa universaalia rasismia eli populaatiogeneettistä itsesuojelua vastaan Stewart vetää juttunsa loppupuolella esiin tutun rotuja ei ole -kortin. Roduttomuus mantraa hokemalla kolumnisti uskoo rotujen eli geneettisen klusterien katoavan ennen pitkää todellisuudestamme.
Vanhanmallinen biologinen rasismi on jo pitkä aika sitten tippunut tieteen kelkasta. Moderni genetiikka, evoluutiobiologia ja biologinen antropologia ovat kumonneet sen keskeiset perusteet. Mitään muuttumattomia ”puhtaita rotuja” ei ole. Väestöt ovat aina sekoittuneet. Evoluutio ei muodosta ”alkeellisten” ja ”kehittyneiden” ihmisryhmien tikapuita. Ihonväristä ei voi päätellä ihmisen ominaisuuksia.
Juuri se, että nykyinen genetiikka (Out of Africa -teorian horjuminen) ja psykometriset yleisälykkyyden ja temperamentin mittaukset todistavat sekä yksilöiden että populaatioiden erilaisuuden, on humanisteille entistä suurempi syy hyökätä tätä totuutta vastaan puolivillaisilla retorisilla väitteillä ilman kylmiä faktoja ja viitteitä. Stewartin kunniaksi on sanottava, ettei hän ainakaan perustele väitteitään Jared Diamondin populaariteosten kuluneilla ympäristöteorioilla.
Vastaavasti löysä puhe "väestöt ovat aina sekoittuneet" on yleisenä väitteenä epätosi, vaikka historian ryöstö- ja valloitusretkien aikana onkin tapahtunut populaatioiden pisteittäistä sekoittumista. Historian vallitsevana trendinä on pikemminkin ollut eristäytyvä sisä- ja ulkoryhmäjattelu. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisia kongoideja ei ollut ennen 1500-lukua Euroopassa lainkaan ja myöhemminkin heitä oli täällä vielä hyvin vähän. Suomessa mulatteja alkoi näkyä katukuvassa vasta 1990-luvulla, jolloin eurooppalaisten luoma teknologia mahdollisti halvan meri- ja lentoliikenteen.
Juuri kukaan ei päättele ihmisen sisäisiä ominaisuuksia suoraan ihonväristä, mutta se on kuitenkin indikaattori, joka korreloi tilastollisesti tietyn populaation käyttäytymispiirteiden ja ominaisuuksien kanssa - aivan samoin kuin tiikerin raidat eivät ole syy sen fyysisille ominaisuuksille ja käyttäytymiselle, ne ovat silti merkki, indikaattori, eläimen vaarallisuudesta. Kun valkoinen tai itä-aasialainen turisti kävelee Itäkeskuksessa, Pariisin Gare du Nordin alueella tai Harlemissa, hän päättelee melko nopeasti ihonvärin perusteella vastaantulijan psyko-fyysisen vaarallisuuden.
Vastaavasti puhe "puhtaista roduista" on keskustelun viemistä epäolennaisiin historiallisiin myytteihin, joilla ei juuri mitään roolia modernin roturealismin tai "rasismin" kanssa. Paitsi ehkä sen verran, että jo 1800-luvulla Nietzsche puhui mieluummin puhdistuvista roduista kuin puhtaista roduista.
Nykyaikana eri maantieteelliset populaatiot on helppo erottaa sekä silmämääräisesti että geenitesteillä. Vaikka ne eivät esiinny juuri missään täysin puhtaina ja eristäytyneinä, tämä ei tee niistä yhtään sen vähemmän todellisia. Rotujen "alkuperäisyys" voidaankin kategorisoida kuin ne olisivat pestäviä käsiä: vaikka käsiä ei voida koskaan saada täysin puhtaiksi, pesemistä ei kuitenkaan lopeteta ja anneta käsien pysyä likaisina. Tässä mielessä käsien pesu vertautuu Nietzschen edellä mainittuun ajatukseen.
Olipa identiteetti sitten rodullinen, etninen tai uskonnollinen yliopistohumanistien suurimpana huolenaiheena on, ettei niistä tehdä yksilötasolla yleistyksiä eikä niillä osoiteta olevan kollektiivisia tavoitteita:
Puheet vaikkapa ”muslimien” tai ”juutalaisten” yhteisistä tavoitteista vievät salaliittoajatteluun. Myös suomalaisuus on muuttunut ja muuttuu edelleen.
On selvää, että eri etno-kulttuureista löytyy yksilöitä, jotka eivät ole kiinnostuneita yhteisönsä identiteetistä ja pyrkimyksistä. Olisi silti sinisilmäistä kuvitella, etteikö juutalaisilla ja muslimeilla olisi etujensa mukaisia tavoitteita aivan samaan tapaan kuin euro-atlanttisella Epstein-verkostolla tai "meidän lännen" arvopohjaa hallitsevalla EU-Nato eliitillä.
Suomalaisuus on toki muuttunut, mutta se ei ei ole tapahtunut itsestään, vaan sitä on muutettu kysymättä kansalta mitään.
Juttunsa Stewart päättää muistutukseen, että rodullisen ja kansallisen identiteetin vaalijoiden näkemykset perustuvat perusteettomiin ennakkoluuloihin, jonka vuoksi heille ei olisi syytä antaa päätäntävaltaa vaativissa kysymyksissä:
Siitä ei pääse mihinkään, että paikkansapitämättömät ennakkoluulot haittaavat monimutkaisten asiakokonaisuuksien hallintaa.
Meidän demokratiassamme vallankäyttö ja päätöksenteko on tehty tarkoituksella sekavaksi, jotta kansalaiset eivät olisi tietoisia mitä itse asiassa ollaan päättämässä. Ratkaistavia ongelmia monimutkaistetaan tahallaan, vaikka niihin olisi oikeasti olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Hallitsevan klienteelin korruptoituneen vallankäytön jatkumisen suurin uhka onkin uusi poliittinen oppositio, "populistit" ja "rasistit", jotka näkevät mitä nämä "monimutkaiset asiakokonaisuudet" todellisuudessa ovat.
RL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti