NYKYHALLITUKSEN KANNATTAJAT: "SE EI OLE FASISMIA KUN MEIDÄN PUOLUEEMME HARJOITTAVAT SITÄ!"

Ei niin, se onkin vain sosialismia!

Toisen maailmansodan jälkeen sanasta fasismi on muodostunut historiaton blankotermi, jonka politiikan pelurit ovat voineet täyttää millä tahansa ikävänä pidetyllä asialla. Tämä siitäkin huolimatta, että monesti fasismiksi leimatut tuomittavat asiat ovat ominaisia vain demokratialle tai vielä useammin vasemmistolle. Koska hävinneillä ei ole valtaa valittaa voittajien mielivallasta, fasismista on tullut nykyjärjestelmän ulkoistettu syntipukki. Jos valtamediassa (italialaisen) fascismin nykyisiä ilmenemismuotoja arvioitaisiin yhtä objektiivisesti kuin Aalto-yliopiston Susanna Viljanen (Takkirauta-blogin ylläpitäjä) kirjoituksessaan Miksi fasismi on tullut takaisin muotiin?, siitä seuraisi valtava julkinen närkästys. 

Koska julkisuudessa fasismi joka tapauksessa ymmärretään siitä tehdyn olkiukkoversion kautta, yksilönvapauden loukkauksetkin niputetaan yleensä fasismiksi. Tosin johdonmukaisen yliherkkä fasismin näkeminen kaikkialla voi tehdä sanojalleen tepposet silloin kun "fasismia" harjoittavat ns. edistykselliset voimat. Nykyisenä kriisiaikana feministihallituksen toimien kutsuminen fasismiksi synnyttääkin sen kannattajissa kognitiivista dissonanssia, jonka vuoksi he katsovat paremmaksi kieltäytyä sanan käytöstä tässä nimenomaisessa yhteydessä. Jos taas hallitusvastuussa olisi Perussuomalaiset, olisivat räyhävasemmiston (mm. Takku.net, Varisverkosto, Punk in Finland) päivystävät apurahapinalliset kutsuneet sen määräämää poikkeuslakia fasismiksi, vaikka toimet olisivat samat kuin nykyhallituksella. Valtion subventoimien vahtikoirien lisäksi olisi todennäköistä, että myös yleisvasemmistolainen tolkun väki vaikenisi fasismista kahdella kotimaisella. Ainoa selitys, jonka he voivat antaa on, että se ei olekaan fasismia silloin kun meidän puolueemme harjoittavat sitä!

On mielenkiintoista seurattavaa, kuinka liberaaleina itseään pitävät normikansalaiset ovat muitta mutkitta hyväksyneet punavihreän feministihallituksen yksilönvapautta loukkaavat poikkeuslait. Joitain älähdyksiä on sentään kuultu, viimeksi Ylen toimittaja Pekka Juntin kolumnissa Koronatoimet näyttävät kuinka diktatuurit syntyvät. Kirjoitus on yritys vastata edistyksellisen väen vaikenemaan kognitiiviseen dissonanssiin, mutta valitettavasti hyvän alun jälkeen kirjoittaja lipsahtaa sivuraiteelle ja alkaa saarnata tuttua liturgiaa pyhästä liberaalidemokratiasta ja toiseuttamisen vahingollisuudesta. Silti kolumnin alussa ollaan oikeilla jäljillä:

Meitä ei pakotettu. Me suorastaan vaadimme perusoikeuksiemme rajoittamista. Kansa huusi niiden perään, osa mediasta vaati heti valmiuslain käyttöönoton jälkeenkin vieläkin tiukempaa kuria. Kerrottiin, että eräs toimittaja olisi jopa valmiuslain säätämisen jälkeisessä haastattelussa kiitellyt pääministeri Sanna Marinia siitä, että poikkeustila oli julistettu. Vallan vahtikoira siis kiitti, että hänen perusoikeuksiaan oli niin komealla tavalla rajoitettu.

Jutun loppupuolella kirjoittajalla alkaa mennä taas lujaa ja päälle iskee sosialistisosiologin moodi, josta puuttuu vain kielen päässä oleva maininta natseista:

Jotta demokratiat voivat muuttua diktatuureiksi, ensimmäiseksi on luotava paha. On luotava sellainen täydellinen pahan ilmentymä, joka uhkaa kansakunnan olemassaoloa ja jota vastaan on taisteltava kovimmin käytettävissä olevin keinoin.

Tuo toinen voi olla poliittinen vastustaja kotimaassa, joka on kaadettava komealla vaalivoitolla tai vallankumouksella, tai muuten me suistumme kuiluun. Paha voi olla joku kansanryhmä, joka on syyllinen kaikkiin ongelmiimme työttömyydestä erektiohäiriöihin. Se voi olla naapurimaa, kammottava ja likainen verivihulainen, joka uhkaa raiskata meidän naiset, tappaa meidän lapset ja ulostaa isiemme haudoille.

Juntti selittää demokratian muuttumisen diktatuuriksi (so. fasismiksi) johtuvan perusteettomasta viholliskuvasta, joita diktatuurin kannattajat osaavat taitavasti lietsoa. Historian valossa tämä ei useinkaan pidä paikkaansa, sillä jo sanan alkuperä liittyy vanhaan roomalaiseen insitituution, jossa lähellä anarkiaa käyvän valtion pelastajaksi nimitettiin määräaikaisesti diktaattori. Voidaan sanoa, että maamme tämänhetkisessä poliittisessa tilanteessa normaalia vahvempaa päätäntävaltaa käyttää pääministeri Sanna Marinin hallitus, joka on oikeusfilosofi Carl Schmittin sanoin  "suvereeni, joka päättää poikkeustilasta”.

Alun ajatuksia herättävistä avauksista huolimatta kolumnisti tyytyy sättimään lopulta kriisiajan vaihtoehtoisia hallintomuotoja. Kauhukuvia maalailemalla Juntti vihjaa kovien hallintotoimien olevan tarpeettomia, vaikka kyseessä olisi todellinen yhteiskunnallinen hätä, jonka purkamiseksi normaali demokratiailveily on täysin tehoton ratkaisuapparaatti:

Kun diktaattorikandidaatin tähdet ovat kohdallaan, eli maailma sopivasti epävakaa ja kansa sulokkaasti peloissaan, hän saa haluamansa 

– poikkeuslait, ensiaskeleen kohti absoluuttista valtaa. Sitten voikin tapahtua mitä vain. Eurooppa on täynnä hassuja esimerkkejä.

Kolumnisti on kuitenkin melko tyytyväinen Marinin hallituksen pakkotoimiin. Näin hän tulee tunnustaneeksi, että yksilönvapautta rajoittavien poikkeuslakien käyttöönottaminen on sittenkin ihan hyvä juttu, kunhan sen tekevät vain progressiiviseksi katsotut puolueet eikä seuraavan vaalien todennännäköinen voittaja Perussuomalaiset. Ei se ole fasismia silloin kun vastuulliset puolueet harjoittavat sitä!:

Tiedämme, että Sanna Marin on hyvän asialla, tiedämme, että hän seuraa tarkasti lainsäädäntöä ja käyttää pakkokeinoja niin vähän kuin mahdollista. 

Mutta tiedätkö, niin ne seuraavatkin poikkeuslakien käyttöönottajat väittävät. Osaammeko silloin olla kriittisiä vai vaadimmeko jälleen, että vapautemme viedään?

                                                       *****************************

TV2, tiistai 31.3. 2020 klo 21.02, Verta, hikeä ja T-paitoja

5/8. Nahkatehtaalla. Lehmän nahan käsittely on kovaa työtä. Ei pelkästään fyysisesti. Maiju murenee. HD ohjelmatekstitys (suomi) 28 min. Linkki tv-sarjaan täältä.

Jo viidenteen jaksoon ehtinyt nuorisolle suunnattu sarja, jonka tarkoitus on saada suomalaiset tuntemaan huonoa omatuntoa ostamistaan ulkomaisista halpatuotteista. Idea propagandaohjelmaan ei ole edes oma, vaan sekin on napattu BBC 3:n vuonna 2008 esitetystä sarjasta Blood, Sweat and T-shirts. Suomessa sarjaa esitettiin viime vuosikymmenen alussa ja sen uusintakierroksella Yle Watch kirjoitti 29.6. 2011 siitä lyhyen arvion päivityksessään Klassista vain vain valkoisia syllistävää sosiaalipornoa:

Mihin tällä itkuisten ja pelkästään tunteittensa varassa elävien "tiedostavien" brittiteinien viemisellä Afrikan arkeen oikein pyritään? Tietysti herättämään kollektiivista syyllisyyttä kaikissa valkoisissa länsimaisissa ihmisissä kuten suomalaisissa. Siksihän "vastuullisen tiedottamisen" (koodisana suomalaisvihamielisyydelle) Yle sarjan BBC:ltä hankkikin! Sarja ei turhaan kikkaile hienovaraisella propagandalla, vaan tykittää katsojan silmille suorasanaisen viestin, että meillä on hyvin, koska heillä on huonosti.

Ongelma voidaan ohjelman tekijöiden mielestä ratkaista kaatamalla kuin tyhjästä tullutta länsimaista vettä Afrikan pohjattomaan kaivoon - tai vielä parempaa - tuomalla afrikkalaiset Eurooppaan! Jälkimmäisellä toimenpiteellä oletetaan, että afrikkalaisten kurjuus vähenisi ja meidän elintasomme jopa kasvaisi (ne huippuosaajat), vaikka lopullisena seurauksena olisi vain Euroopan muuttuminen Afrikaksi. Jotta tämäkin skenaario huomioitaisiin, Yle voisi harjoittaa aidosti vastuullista tiedottamista lähettämällä klassikkodokumentin Africa Addio (Jäähyväiset Afrikalle). Dokumentissa näytetään kouriintuntuvasti syy sille, miksi Afrikka on sellainen kuin se on: siellä asuu mustia afrikkalaisia. Kun he muuttavat tänne, Suomi ja Eurooppa muuttuu afrikkalaiseksi.

                                                        *****************************

Yle Radio 1, 31.3. 2020 klo 15.02, Kulttuuriykkönen: Miksi oikeistoradikalismi menestyy? 

Adorno ja Fukuyama tarjoavat selityksiä Kulttuuriykkösessä pohditaan oikeistoradikalismia, konservatiivista oikeistoa ja kaunan politiikkaa. Suomenkielistä lukijakuntaa hemmotellaan parilla tuoreella käännöksellä. Toinen on saksalaisfilosofin ajatuksia reilun 50 vuoden takaa, Theodor W. Adornon luento ”Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin” vuodelta 1967. Toinen kirjoista on Francis Fukuyaman teos ”Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka”. Se ilmestyi alkukielellä englanniksi 2 vuotta sitten. Keskustelemassa Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen johtaja Juhana Aunesluoma sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola. Jakke Holvas juontaa.

Linkki ohjelmaan. 

"Kulttuuriykkösessä pohditaan oikeistoradikalismia, konservatiivista oikeistoa"....vaihteeksi! Vai oletteko sattuneet kuulemaan Ylestä ohjelmaa, jossa konservatiiviset asiantuntijat analysoivat vasemmistolaista kulttuurihegemoniaa ja uusvasemmiston nyrjähtänyttä identiteettipolitiikkaa? Ette, koska sateenkaari-Yle päästää ääneen vain vasemman puolen kulttuuriagitaattorit ja "asiantuntijat". Näille vasemmistoliberaaleille ja oikeiston aisankannattajille ns. äärioikeisto on ongelma yksinkertaisesti siitä syystä, että se sattuu haastamaan juuri heidän valta-asemansa.

Tällä kertaa Kulttuuriykkösessä päästettiin ääneen tunnettu EU-kiihkoilija Juhana Aunesluoma ja Ulkopoliittisen instituutin johtaja, Nato-miehenä tunnettu Mika Aaltola. He arvioivat kahden pahamaineisen utopistimädättäjän teosta, jotka ovat viime aikoina kuluneet monen vanhaa valtaa edustavan vaikuttajan käsissä.

Liberaalidemokratian lopullista voittoa 1990-luvulla epäonnistuneesti ennustaneen Francis Fukuyaman uusin teos Identiteetti perustuu samanlaiseen toiveajatteluun kuin hänen kohuteoksensa Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Tuoreehkossa kirjassaan Fukuyma argumentoi sen puolesta, että Amerikka ei saa jäädä kansakunnaksi, jota hallitsee maan perustanut valkoinen enemmistö ja sen identiteetti. Rotumuukalaisena Fukuyamalle on edullisinta Yhdysvallat, joka on kuin lopun ajan Babylonian roturutsattu basaari. Siis juuri sellainen "yhteisö", joka sopii erinomaisen hyvin George Sorosin kaltaisille globalistisille taustavaikuttajille. Ymmärrettävästi tällainen malli sopii myös kukservatiiviselle Mika Aaltolalle. 

Theodor W. Adorno on puolestaan Frankfurtin koulun kulttuurimarxilaisuuden kantavia voimia, mikä jo kertoo lähes kaiken hänen asenteestaan kulttuuria luovaan ja ylläpitävään järjestykseen. Yhtenä ensimmäisistä jälkimarxilaisista uusvasemmistolaisista juuri Adorno kävi omaa heprealaista pyhää sotaansa valkoista enemmistöä ja sen oikeuksia puolustavaa oikeistoradikalismia vastaan. Aivan kuten Fukuyaman kohdalla, oman etniteetin edunvalvonnasta lähtevä kilpailuhakuinen kauna valkoisia vastaan selittää pitkälti Adornonkin kirjallisen tuotannon. Adornon "kriitiikin kulttuuri" valkoista etniteettiä vastaan kun on ilmiselvä projektio hänen oman rotunsa itsesuojeluhalusta, seikka, joka jää tietenkin kirjailijaa hehkuttavalta Juhana Ahnesluomalta huomioimatta.