TV1, maanantai 15.10.2018 klo 21:30, Dokumenttiprojekti: Pakotie (K12)
Uusnatsien radikaalit aatteet vangitsivat ohjaaja Karen Wintherin maailmaan, josta oli vaikea paeta. Mikä saa ihmisen lopulta irtautumaan ääriliikkeistä? O: Karen Winther T: Sant og Usant HD Äänitekstitys: suomi. K12 (Päihteet)
Ohjelmalinkki Yle Areenaan.
Dokumenttiprojektin jälkimarxilaiset ohjelmanhankkijat eivät lipsu linjastaan. Heille eurooppalaisten etninen itsepuolustus on vihollinen, jota pitää demonisoida aina tilaisuuden tullen valikoitujen "dokumenttien" muodossa. Tämän maanantain ohjelmaksi oli hankkittu norjalais-ruotsalais-saksalainen tekele Pakotie (Exit - Leaving extremism behind, 2018), joka kuuluu äärioikeistosta varoittelevien opetusfilmien sarjaan, vaikka pääteema on näön vuoksi naamioitu koskettamaan myös muuta "ekstremismiä".
Kympin tyttönä tunnettu kuuluttaja Maria Junger sanoi ennen lähetystä, että "ohjelma toivoo lähtemään ääriliikkeestä ilman pelkoa leimautumisesta". Dokumentti on nimeään myöten alkujaan äärivasemmistolaisen Exit-projektin puhtaaksi viljelelmä propagandaelokuva. Suomessa tätä ideologiaa edustaa surullisen kuuluisan Henrik Holapan tunnetuksi tekemä Exit Radinet, joka on osa Euroopan komission ylläpitämää Radicalisation Awareness Network -verkoston Exit-työryhmää. Sekä Exit-projektin että Pakotie-elokuvan perimmäisenä motiivina ei ole enempää eikä vähempää kuin toisinajattelijoiden ohjaaminen pois hallitsevan liberaalidemokratian kavahtamista kilpailevista ideologioista.
Alkuperäinen elokuva on 83 minuuttia pitkä, mutta Ylen versiossa se on kutistettu vain 55 minuuttiin. Ohjelmatiedoissa ei mainita asiasta mitään eikä tietenkään sitä, että poistetussa osuudessa kerrotaan tarina anarkisti Søren Lerchenistä, joka jätti äärivasemmistolaisen antifasistiliikkeen.
Miksi typistetty versio? Ylellä näyttää olevan oikeus dokumentin muokkaamiseen, koska propaganda-elokuvan lopussa kerrotaan, että suomalaisten verovaroin ylläpitämä mediajätti on ollut yksi filmin rahoittajista ja tukijoista. Toinen, arkisempi syy, lienee se, että Dokumenttiprojektin oma jälkipolvi pyörii vanhempien hyväksyvien silmien alla järjestelmän helllimissä antifa-porukoissa. Ylen ja Dokumenttiprojektin koostaman dokumentin ajatuksena on selvästi sivuuttaa äärivasemmiston kiusallinen "parempi väkivalta" ja keskittyä samaistamaan äärioikeisto jihadismiin. Kieltämättä kiero temppu, mutta vasemmistolaisten ohjelmatuottajien vedätykset eivät jää juuri koskaan huomioimatta Yle Watchin tarkkasilmäisiltä lähteiden tarkastajilta.
Filmin kehyksenä on ohjaajan taustoiltaan hämäräksi jäävä nuoruuden tarina, jossa "kasvetaan" pois poliittisesta radikalismista. Todellisuudessa rainan tarkoituksena on jälleen kerran pelotella ekonomis-sosiaalisissa turvakuplissaan eläviä keskiluokkaisia liberaalinynnyjä ja muutospelkoisia demarieläkeläisiä paholaismaisesta äärioikeistosta, joka ilmestyy aina selittämättä jostain maan pinnalle. Tässä metafyysisessä narraatiossa ei tunnusteta yhteiskunnallisia kausaliteetteja ja liberaalidemokratian omia virheitä, vaan toiseutta edustava "järjetön äärioikeistolaisuus" selitetään pelkästään nuorten pään sisällä vaikuttavana "pahuutena". Jossain määrin tässä propagandassa onnistutaan, mutta lopulta filmin osoittelevuus ja mustavalkoisuus tuodaan niin räikeästi esiin, että vain luupäisin anarkomarko ja omasta hyvyydestään pakahtuva itkuhumanisti voi niellä sen sellaisenaan.
Progandaelokuvan lähtöpisteenä on norjalaisen ohjaaja Karen Wintherin nuoruus skinhead-porukassa Oslo Boot Boys. Hän ehti olla vuonna 1995 hädin tuskin vuoden tuossa yhteisössä, mutta silti hän puhuu omakohtaisesta äärioikeistolaisuudesta syvällä rintaäänellä kuin suurikin aikalaistodistaja. Dokumentissa ohjaaja kauhistelee lyhyttä tähtirooliaan natsityttönä ja tulee samalla paljastaneeksi, että 15-16-vuotiaana hän oli vain rikkinäisen kodin ongelmanuori, jolla ei ollut ideologista tietoisuutta oikeastaan mistään. Tässä mielessä hän muistuttaa Henrik Holappaa, jonka syy mennä kansallissosialistiseen liikkeeseen ei ollut aatteen palo, vaan oman pään sisäiset demonit. Tosin Winther ymmärsi jo paljon ennen Holappaa, että jos poliittisena motiivina on vain pelkkä viha, niin silloin sitä voi purkaa ihan laillisesti vihreissä ja muissa vasemmistopuolueissa.
Ennen uusnatseihin liittymistä Winther pyöri Oslon anarkopunkkarien kanssa, kunnes vaihtelun vuoksi loikkasi natseihin ja lopulta takaisin järjestelmän hellimien anarkokommunistien ja etnisten nurkanvaltaajien pariin. Koko dokumentti vaikuttaakin ohjaajan yhdeltä suurelta egotripiltä, jossa hän muistelee huomionkipeästi "rankkaa" nuoruuttaan. Katsojan kannalta on vaivaannuttavaa seurata, kuinka Winther märehtii vuosikymmenien jälkeen vajaan vuoden kestänyttä elämänjaksoa "uusnatsina" ikään kuin se olisi hänelle edelleen todellisuutta, johon ei tunnu auttavan mikään, voi kyynel sentään.
Koska muisteltavaa ei ole pääkertojan lyhyestä natsiurasta johtuen paljon, WInther on kutsunut haastateltaviksi pahamaineiset saksalaiset takinkääntäjät Manuel "Pistol" Bauerin ja Ingo Hasselbachin, joiden suurin petos ei suinkaan ollut natsiliikkeen jättäminen kuten elokuva väittää, vaan poliisin ilmiantajaksi ryhtyminen, joka jätetään sattumoisin dokumentissa mainitsematta. Muita haastateltavia ovat viidakkokuumetta nykyisin poteva entinen amerikkalainen skinityttö Angela King ja Ranskassa asuva islamistiterroristi David Vallat. Kuten edellä tuli mainittua, anarkopunkkari Søren Lerchen tarinaa ei suomalaisversiossa näytetä ollenkaan.
Elokuvan tunnetuin hahmo on itäberliiniläinen entinen uusnatsi ja poliisin ilmiantaja Ingo Hasselbach, joka tuli tunnetuksi kirjastaan ja siitä tehdystä samannimisestä elokuvasta Führer Ex sekä Saksan Exit-projektin yhtenä perustajana. Hasselbachin muisteluista on tehty aiemminkin dokumentteja, eikä tämä elokuva tarjoa niihin esitettyihin puheenvuoroihin mitään uutta.
Tälläkin kertaan kuultiin samat "vakuuttavat" puheet äärioikeiston muka poikkeuksellisesta ideologisesta ristiriitaisuudesta ikään kuin kaikki muut katsomukset ja etenkin postmoderni uusvasemmistolainen tilkkutäkki käsittäisi koherentin maailmankatsomuksen. Kyse ei ole muusta kuin perusvasemmistolaisesta projektiosta, ja sen järjestelmän palkitsema luopio Hasselbach kyllä taitaa. Samaa sarjaa edustaa hänen nykyargumenttinsa juutalaista. Ensin dokumentissa näytettiin 1990-luvun alun uusnatsiajan haastattelua, jossa toimittaja omasta mielestään kyseenalaistaa nerokkaasti Hasselbachin juutalaiskritiikin, koska tämä ei tuntenut tuolloin henkilökohtaisesti kunnolla yhtäkään juutalaista. Kääntäen verrannollisesti väite on yhtä vakuuttava kuin jos valkoinen sanoisi tuntevansa paljon mukavia mustia, jonka vuoksi hänellä ei ole mitään syytä pelätä liikkua yöaikaan New Yorkin Bronxissa. Elämässään monta petosta tehnyt nykypäivän Hasselbach väitti sen kummemmin perustelematta, että väitteet juutalaisten valtaintressistä ovat pelkkää vainoharhaista houretta.
 |
| Samaan aikaan kuin tv1 lähetti natsidokkarin, Neloselta tuli Arman ja viimeinen ristiretki: Hasidit. (klikkaa kuvaa). |
Jihadistiterrorismista tuomitun David Vallatin tarina tuskin herätti samanlaisia tuntemuksia eurooppalaisissa katsojissa kuin Manuel "Pistol" Bauer, vaikka hänen toimintansa jäljiltä tuli oikeasti ruumiita. Islamilaisten etninen ja kulttuurinen vieraus on luultavasti eurooppalaisista sen verran etäistä, ettei heidän moninkerroin vakavampi väkivaltansa kouraise samalla tavalla kuin "omien poikien" teot. Vaikka Vallatin osuus oli melko pitkä, se jäi silti irralliseksi ajan täytteeksi, sillä ainakin filmin suomalaisversiossa tunteisiin vetoava päähuomio kiinnittyy väistämättä äärioikeistoon ja uusnatseihin.
Amerikkalaisen entisen skinitytön Angela Kingin kertomukset sikäläisesta äärioikeistosta ja naisvankilaelämästä olivat kuin etukäteen sisäänkirjoitettuina tarinaan. Manuel "Pistol" Bauerin tapaan hän löysi "todellisia ystäviä ja pelastajia" vankilan värillisistä, joka noin tilastollisesti tarkasteltuna on äärimmäisen harvinaista, mutta yleistä fiktioelokuvissa kuten American History X. Angela King kuvaa amerikkalaisen äärioikeiston poliittista reagoimistapaa paranoidiseksi, mikä on hieman huvittava alleviivaus dokumentin tekijöiltä, jotka tekevät suuren rahan häväistyselokuvan siirtolaisinvaasiota vastustavista pienistä aktivistiryhmistä. Mustan lesbouden löytänyt Angela King toimii tätä nykyä Life After Hate -järjestössä, joka ympäripyöreästä nimestään huolimatta keskittyy toiminnassaan ainoastaan valkoisiin arkajalkoihin, jotka ovat hylänneet omaa etnisyyttään puolustavat liikkeet.
Kaikki dokumentissa nähdyt mielipiteet oli leikattu siten, että valkoisten itsepuolustus saadaan näyttämään psykopatologialta. Näkemykset, jotka ovat värillisille täysin luontaisia ja hyväksyttäviä, näyttävät valkoisten suusta sanottuna poikkeavilta, kun ne taustoitetaan raflaavalla filmimateriaalilla. Valkoisten etnistä intressiä psykopatologisoivaa kulttuurimarxismin martriisia käytetään myös valtavirran maahanmuuttokeskustelussa, mutta tässä ohjelmassa strategia näkyi täysin paljaana. Tekijöiden viestinä oli, että kunhan "ääriliikkeiden" kannattajat vain luopuvat "vihasta" (eli hyväksyvät lampaina kehitysmaalaisten satojen miljoonien invaasion länteen), niin asiat sujuvat hyvin, maailma pelastuu ja kaikki laulavat käsi kädessä Kumbayaa aamun koittoon.
Dokumentin perusteella ohjaaja Karen Winther on vannoutunut savijaloillaan seisovan järjestelmän puolustaja. Ohjelman lopussa hän muisteli vuoden 1995 Saksan matkaansa, jolloin hän havahtui yli 1000 skinheadia vetäneessä konsertissa: "Mitä jos nämä ihmiset pääsisivät valtaan?". Normaali ihminen pitäisi tätä ylireagointina, mutta Winther teki sekavasta konserttikokemuksestaan koko elämän kestävän ristiretken liberaalidemokratian puolesta etnistä itsepuolustusta vastaan.
Kun pissat menivät tytöllä melko nopeasti pöksyihin, hän teki ison numeron liikkeen jättämisestä ja ohjasi vuonna 2011 teemasta elokuvan The Betrayal ja palasi siihen uudestaan tämän elokuvan puitteissa. Mikäli Pakotie kuvaa kansansa hylänneen kulttuuriväen ja poliittisen eliitin todellisia asenteita ja tuntoja, niin hyvä. Silloin dokumentin kauhisteleva asenne on osoitus siitä, että globalistien pakottama järjestelmä on käymässä yhä epätoivoisemmaksi eikä sen papisto kestä ilman paniikkikohtauksia yhtäkään siihen kohdistuvaa kritiikkiä. Liberalismin fasadina toimiva valedemokratia on entistä suvaitsemattomampi toisenlaisille poliittisille vaihtoehdoille, jonka vuoksi se ei voi tehdä muuta kuin leimata tosinajattelijat mielisairaiksi kuten Neuvostoliitto viimeisinä vuosikymmeninään. Historia tulee jossain muodossa toistamaan itseään.
Oikeistolaisena on outoa seurata kun vasemmiston pääideologiat koittavat tukkia toistensa turvat. Olipa kyse nationalistisen, internationalistisen tai antinationalistisen sosialismin haarasta, toisiaan ne eivät siedä.
VastaaPoistaJihad, salafismi ja Muslimiveljeskunta toimivat yhteistyössä, mikä tekee siitä paljon hankalamman torjuttavan. Onneksi muslimien äo on serkusavioliittojen myötä sen verran alamäessä, että tehtävä ei ole mahdoton.