VALTAMEDIAN LIETSOMA UHKAKUVA ÄÄRIOIKEISTOSTA ON OLKIUKKOARGUMENTTI

TV1, maanantai 15.10.2018 klo 21:30, Dokumenttiprojekti: Pakotie (K12)  

Uusnatsien radikaalit aatteet vangitsivat ohjaaja Karen Wintherin maailmaan, josta oli vaikea paeta. Mikä saa ihmisen lopulta irtautumaan ääriliikkeistä? O: Karen Winther T: Sant og Usant HD Äänitekstitys: suomi. K12 (Päihteet) 

Ohjelmalinkki Yle Areenaan.

Dokumenttiprojektin jälkimarxilaiset ohjelmanhankkijat eivät lipsu linjastaan. Heille eurooppalaisten etninen itsepuolustus on vihollinen, jota pitää demonisoida aina tilaisuuden tullen valikoitujen "dokumenttien" muodossa. Tämän maanantain ohjelmaksi oli hankkittu norjalais-ruotsalais-saksalainen tekele Pakotie (Exit - Leaving extremism behind, 2018), joka kuuluu äärioikeistosta varoittelevien opetusfilmien sarjaan, vaikka pääteema on näön vuoksi naamioitu koskettamaan myös muuta "ekstremismiä". 

Kympin tyttönä tunnettu kuuluttaja Maria Junger sanoi ennen lähetystä, että "ohjelma toivoo lähtemään ääriliikkeestä ilman pelkoa leimautumisesta". Dokumentti on nimeään myöten alkujaan äärivasemmistolaisen Exit-projektin puhtaaksi viljelelmä propagandaelokuva. Suomessa tätä ideologiaa edustaa surullisen kuuluisan Henrik Holapan tunnetuksi tekemä Exit Radinet, joka on osa Euroopan komission ylläpitämää Radicalisation Awareness Network -verkoston Exit-työryhmää. Sekä Exit-projektin että Pakotie-elokuvan perimmäisenä motiivina ei ole enempää eikä vähempää kuin toisinajattelijoiden ohjaaminen pois hallitsevan liberaalidemokratian kavahtamista kilpailevista ideologioista.

Alkuperäinen elokuva on 83 minuuttia pitkä, mutta Ylen versiossa se on kutistettu vain 55 minuuttiin. Ohjelmatiedoissa ei mainita asiasta mitään eikä tietenkään sitä, että poistetussa osuudessa kerrotaan tarina anarkisti Søren Lerchenistä, joka jätti äärivasemmistolaisen antifasistiliikkeen. 

Miksi typistetty versio? Ylellä näyttää olevan oikeus dokumentin muokkaamiseen, koska propaganda-elokuvan lopussa kerrotaan, että suomalaisten verovaroin ylläpitämä mediajätti on ollut yksi filmin rahoittajista ja tukijoista. Toinen, arkisempi syy, lienee se, että Dokumenttiprojektin oma jälkipolvi pyörii vanhempien hyväksyvien silmien alla järjestelmän helllimissä antifa-porukoissa. Ylen ja Dokumenttiprojektin koostaman dokumentin ajatuksena on selvästi sivuuttaa äärivasemmiston kiusallinen "parempi väkivalta" ja keskittyä samaistamaan äärioikeisto jihadismiin. Kieltämättä kiero temppu, mutta vasemmistolaisten ohjelmatuottajien vedätykset eivät jää juuri koskaan huomioimatta Yle Watchin tarkkasilmäisiltä lähteiden tarkastajilta.

Filmin kehyksenä on ohjaajan taustoiltaan hämäräksi jäävä nuoruuden tarina, jossa "kasvetaan" pois poliittisesta radikalismista. Todellisuudessa rainan tarkoituksena on jälleen kerran pelotella ekonomis-sosiaalisissa turvakuplissaan eläviä keskiluokkaisia liberaalinynnyjä ja muutospelkoisia demarieläkeläisiä paholaismaisesta äärioikeistosta, joka ilmestyy aina selittämättä jostain maan pinnalle. Tässä metafyysisessä narraatiossa ei tunnusteta yhteiskunnallisia kausaliteetteja ja liberaalidemokratian omia virheitä, vaan toiseutta edustava "järjetön äärioikeistolaisuus" selitetään pelkästään nuorten pään sisällä vaikuttavana "pahuutena". Jossain määrin tässä propagandassa onnistutaan, mutta lopulta filmin osoittelevuus ja mustavalkoisuus tuodaan niin räikeästi esiin, että vain luupäisin anarkomarko ja omasta hyvyydestään pakahtuva itkuhumanisti voi niellä sen sellaisenaan.

Progandaelokuvan lähtöpisteenä on norjalaisen ohjaaja Karen Wintherin nuoruus skinhead-porukassa Oslo Boot Boys. Hän ehti olla vuonna 1995 hädin tuskin vuoden tuossa yhteisössä, mutta silti hän puhuu omakohtaisesta äärioikeistolaisuudesta syvällä rintaäänellä kuin suurikin aikalaistodistaja. Dokumentissa ohjaaja kauhistelee lyhyttä tähtirooliaan natsityttönä ja tulee samalla paljastaneeksi, että 15-16-vuotiaana hän oli vain rikkinäisen kodin ongelmanuori, jolla ei ollut ideologista tietoisuutta oikeastaan mistään. Tässä mielessä hän muistuttaa Henrik Holappaa, jonka syy mennä kansallissosialistiseen liikkeeseen ei ollut aatteen palo, vaan oman pään sisäiset demonit. Tosin Winther ymmärsi jo paljon ennen Holappaa, että jos poliittisena motiivina on vain pelkkä viha, niin silloin sitä  voi purkaa ihan laillisesti vihreissä ja muissa vasemmistopuolueissa.

Ennen uusnatseihin liittymistä Winther pyöri Oslon anarkopunkkarien kanssa, kunnes vaihtelun vuoksi loikkasi natseihin ja lopulta takaisin järjestelmän hellimien anarkokommunistien ja etnisten nurkanvaltaajien pariin. Koko dokumentti vaikuttaakin ohjaajan yhdeltä suurelta egotripiltä, jossa hän muistelee huomionkipeästi "rankkaa" nuoruuttaan. Katsojan kannalta on vaivaannuttavaa seurata, kuinka Winther märehtii vuosikymmenien jälkeen vajaan vuoden kestänyttä elämänjaksoa "uusnatsina" ikään kuin se olisi hänelle edelleen todellisuutta, johon ei tunnu auttavan mikään, voi kyynel sentään.

Koska muisteltavaa ei ole pääkertojan lyhyestä natsiurasta johtuen paljon, WInther on kutsunut haastateltaviksi pahamaineiset saksalaiset takinkääntäjät Manuel "Pistol" Bauerin ja Ingo Hasselbachin, joiden suurin petos ei suinkaan ollut natsiliikkeen jättäminen kuten elokuva väittää, vaan poliisin ilmiantajaksi ryhtyminen, joka jätetään sattumoisin dokumentissa mainitsematta. Muita haastateltavia ovat viidakkokuumetta nykyisin poteva entinen amerikkalainen skinityttö Angela King ja Ranskassa asuva islamistiterroristi David Vallat. Kuten edellä tuli mainittua, anarkopunkkari Søren Lerchen tarinaa ei suomalaisversiossa näytetä ollenkaan. 

Elokuvan tunnetuin hahmo on itäberliiniläinen entinen uusnatsi ja poliisin ilmiantaja Ingo Hasselbach, joka tuli tunnetuksi kirjastaan ja siitä tehdystä samannimisestä elokuvasta Führer Ex sekä Saksan Exit-projektin yhtenä perustajana. Hasselbachin muisteluista on tehty aiemminkin dokumentteja, eikä tämä elokuva tarjoa niihin esitettyihin  puheenvuoroihin mitään uutta. 

Tälläkin kertaan kuultiin samat "vakuuttavat" puheet äärioikeiston muka poikkeuksellisesta ideologisesta ristiriitaisuudesta ikään kuin kaikki muut katsomukset ja etenkin postmoderni uusvasemmistolainen tilkkutäkki käsittäisi koherentin maailmankatsomuksen. Kyse ei ole muusta kuin perusvasemmistolaisesta projektiosta, ja sen järjestelmän palkitsema luopio Hasselbach kyllä taitaa. Samaa sarjaa edustaa hänen nykyargumenttinsa juutalaista. Ensin dokumentissa näytettiin 1990-luvun alun uusnatsiajan haastattelua, jossa toimittaja omasta mielestään kyseenalaistaa nerokkaasti Hasselbachin juutalaiskritiikin, koska tämä ei tuntenut tuolloin henkilökohtaisesti kunnolla yhtäkään juutalaista. Kääntäen verrannollisesti väite on yhtä vakuuttava kuin jos valkoinen sanoisi tuntevansa paljon mukavia mustia, jonka vuoksi hänellä ei ole mitään syytä pelätä liikkua yöaikaan New Yorkin Bronxissa. Elämässään monta petosta tehnyt nykypäivän Hasselbach väitti sen kummemmin perustelematta, että väitteet juutalaisten valtaintressistä ovat pelkkää vainoharhaista houretta.

Samaan aikaan kuin tv1 lähetti natsidokkarin, Neloselta
tuli Arman ja viimeinen ristiretki: Hasidit. (klikkaa kuvaa).

Toinen saksalaisvasikka Manuel "Pistol" Bauer vaikutti selvästi ressukalta, joka olisi voinut valita poliittisen puolensa samalla logiikalla kun miehet valitsevat ulkomaisen jalkapalloseuran. Bauerin suostuminen ohjelmaan oli tekijöille lottovoitto, sillä hänen inhorealistiset väkivaltakuvaukset kauhistuttavat varmasti vatsanpohjia myöten kunnon kansalaista leikkivää punaporvaria.

Jihadistiterrorismista tuomitun David Vallatin tarina tuskin herätti samanlaisia tuntemuksia eurooppalaisissa katsojissa kuin Manuel "Pistol" Bauer, vaikka hänen toimintansa jäljiltä tuli oikeasti ruumiita. Islamilaisten etninen ja kulttuurinen vieraus on luultavasti eurooppalaisista sen verran etäistä, ettei heidän moninkerroin vakavampi väkivaltansa kouraise samalla tavalla kuin "omien poikien" teot. Vaikka Vallatin osuus oli melko pitkä, se jäi silti irralliseksi ajan täytteeksi, sillä ainakin filmin suomalaisversiossa tunteisiin vetoava päähuomio kiinnittyy väistämättä äärioikeistoon ja uusnatseihin.

Amerikkalaisen entisen skinitytön Angela Kingin kertomukset sikäläisesta äärioikeistosta ja naisvankilaelämästä olivat kuin etukäteen sisäänkirjoitettuina tarinaan. Manuel "Pistol" Bauerin tapaan hän löysi "todellisia ystäviä ja pelastajia" vankilan värillisistä, joka noin tilastollisesti tarkasteltuna on äärimmäisen harvinaista, mutta yleistä fiktioelokuvissa kuten American History X. Angela King kuvaa amerikkalaisen äärioikeiston poliittista reagoimistapaa paranoidiseksi, mikä on hieman huvittava alleviivaus dokumentin tekijöiltä, jotka tekevät suuren rahan häväistyselokuvan siirtolaisinvaasiota vastustavista pienistä aktivistiryhmistä. Mustan lesbouden löytänyt Angela King toimii tätä nykyä Life After Hate -järjestössä, joka ympäripyöreästä nimestään huolimatta keskittyy toiminnassaan ainoastaan valkoisiin arkajalkoihin, jotka ovat hylänneet omaa etnisyyttään puolustavat liikkeet.

Kaikki dokumentissa nähdyt mielipiteet oli leikattu siten, että valkoisten itsepuolustus saadaan näyttämään psykopatologialta. Näkemykset, jotka ovat värillisille täysin luontaisia ja hyväksyttäviä, näyttävät valkoisten suusta sanottuna poikkeavilta, kun ne taustoitetaan raflaavalla filmimateriaalilla. Valkoisten etnistä intressiä psykopatologisoivaa kulttuurimarxismin martriisia käytetään myös valtavirran maahanmuuttokeskustelussa, mutta tässä ohjelmassa strategia näkyi täysin paljaana. Tekijöiden viestinä oli, että kunhan "ääriliikkeiden" kannattajat vain luopuvat "vihasta" (eli hyväksyvät lampaina kehitysmaalaisten satojen miljoonien invaasion länteen), niin asiat sujuvat hyvin, maailma pelastuu ja kaikki laulavat käsi kädessä Kumbayaa aamun koittoon.

Dokumentin perusteella ohjaaja Karen Winther on vannoutunut savijaloillaan seisovan järjestelmän puolustaja. Ohjelman lopussa hän muisteli vuoden 1995 Saksan matkaansa, jolloin hän havahtui yli 1000 skinheadia vetäneessä konsertissa: "Mitä jos nämä ihmiset pääsisivät valtaan?". Normaali ihminen pitäisi tätä ylireagointina, mutta Winther teki sekavasta konserttikokemuksestaan koko elämän kestävän ristiretken liberaalidemokratian puolesta etnistä itsepuolustusta vastaan.

Kun pissat menivät tytöllä melko nopeasti pöksyihin, hän teki ison numeron liikkeen jättämisestä ja ohjasi vuonna 2011 teemasta elokuvan The Betrayal ja palasi siihen uudestaan tämän elokuvan puitteissa. Mikäli Pakotie kuvaa kansansa hylänneen kulttuuriväen ja poliittisen eliitin todellisia asenteita ja tuntoja, niin hyvä. Silloin dokumentin kauhisteleva asenne on osoitus siitä, että globalistien pakottama järjestelmä on käymässä yhä epätoivoisemmaksi eikä sen papisto kestä ilman paniikkikohtauksia yhtäkään siihen kohdistuvaa kritiikkiä. Liberalismin fasadina toimiva valedemokratia on entistä suvaitsemattomampi toisenlaisille poliittisille vaihtoehdoille, jonka vuoksi se ei voi tehdä muuta kuin leimata tosinajattelijat mielisairaiksi kuten Neuvostoliitto viimeisinä vuosikymmeninään. Historia tulee jossain muodossa toistamaan itseään.

YLE KAIVANUT HENRIK HOLAPAN TAAS NAFTALIINISTA

Ylen tv-kanavilta tulee säännöllisin väliajaoin ns. historiadokumentteja, jota käsittelevät milloin mistäkin näkökulmasta kansallissosialismia. Erityisen usein niitä lähetetään vaalien alla, jotta epävarmat äänestäjät pidättäytyisivät antamasta ääntään maanhanmuuttokriittisille ehdokkaille. Mitään todellista yhteyttä maahanmuuttovastaisuuden ja Kolmannen vältakunnan välillä ei ole, mutta mielikuvien tasolla vihamielisen invaasion vastustaminen on saatu mediassa näyttämään jonkinlaiselta natsismilta.  

Yle yrittää käyttää toki muitakin turhaksi osoittautuneita keinoja vierottaakseen kansalaiset pois kansallisesta itsesuojelusta. Aika ajoin naftaliinista kaivetaan "ex-natsijohtaja" Esa Henrik Holapan kaltaisia marginaalifiguureja, joiden kautta yritetään vakuuttaa, että kansallismielisyys on "ääriajattelua" tai jopa mielenvikaisuutta. Tämä strategia tunnettiin jo Neuvostoliitossa, jossa kommunismin vastustajat julistetiin mielisairaiksi. Vastaavasti kulttuurimarxilaisuudessa psykopatologisointi näkyy Theodor Adornon toimittamassa tendenssitutkimuksessa The Authoritarian Personality (1950), jossa mm. valkoisten etnisen intrenssin puolustaminen leimataan mielisairaudeksi, kun taas kommunismin ja juutalaisvaltion kannattaminen ovat merkkejä henkisestä terveydestä. Adornon propagandan vaikutus näkyy kouluesimerkin lailla juuri ilmestyneessä Ylen uutisartikkelissa Ex-uusnatsi taisteli itsensä irti vihasta ja seuraa nyt huolestuneena Suomen kireää ilmapiiriä – "Haaveillaan kaaoksesta ja sisällissodasta". 

Syy, miksi haastattelu ilmestyy juuri nyt lienee tuskin sattumaa. Valtamedian propagandasta ja vihakampanjoinnista huolimatta maanosamme rajoja puolustava kansallismielisyys on edelleen nousussa, jonka vuoksi tervettä isänmaallisuutta pyritään demonisoimaan. Holappa toimii tässä mitä parhaiten hyödyllisenä idioottina ja saa pitkästä aikaa sen 15 minuuttia julkisuutta suomalaisvihamielisen Systeemin huorana. 

Jo jutun alussa silmään ottaa lause, jossa sanotaan, että "hän on tarvinnut esimerkiksi terapiaa, tukea sosiaalisten taitojensa kehittämiseen sekä ulkopuolista opastusta arkisissa asioissa kuten asunnonhaussa ja uravalinnoissa." Terapian tarve todistaa, että Holappa on epävakaa tapaus, joka vääristyneen mielensä kautta omaksui kansallissosialismin hollywoodilaisversion. Mitään viileän rationaalisesta käsitystä hänellä ei aatteesta tuskin koskaan ole ollutkaan, vaan hän on käyttänyt sitä pelkkänä purkautumisväylänä omille demoneilleen. Holappa yritti luoda myös uraa "natsijohtajana", mutta täysin epäkarismaattisena henkilönä hänestä ei ollut siihen, joten hän päätti etsiä uuden uraputken liikkeen julkiluopiona ja median lemmikkinä.

"Ex-natsipomoa" haastatelleen toimittaja Kirsi Karppisen mukaan Holappa seuraa huolestuneena äärioikeistolaisilla internetfoorumeilla käytävää keskustelua väkivallasta, vaikka se ei ole realisoitunut mitenkään toisin kuin väkivaltainen islamilainen fundamentalismi Turussa ja "anti"fasistien murhapolton yritykset Vantaalla. 

Esa Holappa ei ole enää tekemisissä äärijärjestöjen tai vanhojen kontaktiensa kanssa, mutta seuraa kentän liikehdintää etäältä. Hän ei ole huolesta vapaa. Hänen mukaansa muun muassa netin maahanmuuttovastaisilla foorumeilla käydään tällä hetkellä uhkaavia keskusteluja. – Siellä haaveillaan kaaoksesta ja uudesta sisällissodasta.

Vaikka pitkään manattu äärioikeistolainen väkivalta on jäänyt samanlaiseksi suutariksi kuin se kuuluisa ulkomaalaiset maahantoivottava huutava työvoimapula, se ei estä punaisen yliopiston tutkijoita yhtymästä Holapan vainoharhaiseen huoleen:

Oula Silvennoinen sanoo, että pahimmillaan radikaalit puheet saattavat lietsoa yksittäisin väkivallantekoihin. Dosentti muistuttaa, että vaikka 1918 sisällissodan aikaiset olosuhteet olivat nykypäivään verrattuna erilaiset, samat syyt aiheuttavat yhteiskunnan kahtiajakautumista tänäkin päivänä. 

– Ihmiset kokevat, että joku tai jokin uhkaa elämäntapaamme tai tulevaisuuttamme, ja se uhka pitää torjua radikaalisti. Uhan kokemus voi olla hyvin voimakas, vaikka se ei todellisuudessa perustuisi yhtään mihinkään.

Pahamaineisen tendenssitutkija Silvennoisen mielestä muukalaisten uhasta puhuminen on pelkkää äärioikeistolaista paranoiaa. Ilmeisesti hän on punavihreässä kuplassa kykenemätön lukemaan uutisia, joissa kerrotaan kehitysmaista tulleiden miesten harjoittamasta alaikäisten suomalaistyttöjen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja albanialaisesta huumemafiasta. Kun nämä tosiasiat tuodaan esiin, Silvennoinen pitäisi niitä luultavasti äärioikeistolaisena propagandana.

Mitä taas tulee vuoden 1918 sisällissotaan ja sen vertaamiseen nykyaikaan, haukkuu punainen dosentti siinäkin väärä puuta. Tosiasia on, että nimenomaan äärivasemmisto on vuosikausia fantasioinut vuoden 1918 revanssista, jota vielä valtavirran kulltuuriväki on kompannut. Toisaalta, mikäli jotkut äärioikeistolaiset ovat tosiaan käyttäneet puheissaan sisällisotaretoriikkaa, sille on olemassa myös tiettyjä perusteita. Kun suomalaisista piittaamaton poliittinen "eliitti" yhdessä vasemmistolaisten kansanvihollisten kanssa on masinoinut vuosien varrella jo satoihin tuhansiin nousseen massainvaasion, on varsin ymmärrettävää, että jotkut lyhytpinnaiset alkavat puhua sisällisodan kaltaisesta tilanteesta. Tässä kohtaa pitäisi aina muistaa, mikä on syy ja seuraus, sillä tällaiset reaktiot eivät synny tyhjästä, vaan alkusyy niihin on petoksellinen politiikka, jossa suomalaisia ollaan kiihtyvällä vauhdilla vaihtamassa kehitysmaalaisiin.

Hallitseva nomenklatuura on kroonisesti huolissaan "radikalismista" ja "ääriajattelusta", vaikka nämä ovat väistämättömiä seurauksia heidän edistämästä kaoottisen moniarvoisesta yhteiskunnasta. Siksi on nurinkurista, että järjestelmä yrittää puuttua ikävinä pidettyihin seurauksiin, jotka ovat sen itse aiheuttamia. Esa Holapan mainostama Radinet-hanke ei ole muuta kuin laastarin panemista valtavan avohaavan päälle – se ei paranna syytä, vaikka se peittääkin sen hetkeksi hyvin:

Vuonna 2016 toimintansa aloitti valtakunnallinen Radinet-hanke, jossa autetaan ääriajattelusta ja -toiminnasta irti haluavia henkilöitä. Hanke tarjoaa esimerkiksi neuvontaa, terapiaa ja apua arjen asioiden järjestämiseen. Esa Holappa oli aikoinaan Radinetin ensimmäinen asiakas ja toimii nyt hankkeessa kokemusasiantuntijana. Osa sovitustyötä sekin.

Sovitustyöstä puhuminen kuulostaa kovin raamatulliselta, varsinkin kun Holapan poliittiset "synnit" ovat kuvitteellisia, lähinnä liberaalien pahoiksi tuomitsemia ajatuksia. Ainoa todellinen synti Holapan uralla lienee se, että hän petti toverinsa ja alkoi korruptoituneen järjestelmän yhteistoimintamieheksi.

Jutun lopussa kuullaan vielä pakolliset höpinät vihasta, jonka Holappa ja toimittaja Karppinen uskottelevat olevan ainoa motiivi kansallismielisessä radikalismissa. Jos Holappa rakensi kaiken pelkän vihan varaan, niin silloin se on vain hänen oma häpeänsä. Sanoopa valtavalhemedia mitä tahansa, suurimmalle osalle nationalistiaktivisteista tärkein syy poliittiselle toiminalle on rakkaus kansakuntaa kohtaan. Tämä hallitseva puoli jätetään aina kertomatta kun valtamedia puhuu "äärioikeistosta". Tietenkin mukana täytyy olla myös jonkin verran pyhää vihaa, mutta se on siellä täysin oikeutetusti, koska maasta löytyy vaikutusvaltaisia tahoja, jotka pyrkivät pitkällä tähtäimellä mitätöimään etnisen suomalaisuuden, jota ilman ei voi Suomea olla.

                                                              ***********************

TV 1, maanantai 14.5.2018 klo 21:00 A-studio 

Romanien syrjintä. Kuplat rikki - onko vastakkainasettelulle vaihtoehtoa? Markus Liimatainen juontaa. #yleastudio HD

Suomen valtamediat saivat viikonlopun aikana oman Starbucks-rasismikohun, kun romanit pilkkivät kameroillaan Vantaan Nesteen huolto-asemalla myyjältä kielteisen vastauksen. Nyt tätä suomalaista kantaväestöä syyllistävää kohua vatvotaan kovalla täpinällä A-studiossa ennalta odotetuin mielipitein.

Yle Teema, maanantai 14.5.2018. klo 14:55,Tiededokumentti: Oletko rasisti? 

Onko rasismi synnynnäistä vai opittua? Tutkimukset osoittavat, että alitajuntainen rasismi voidaan havaita erilaisten testien avulla. Dokumentti esittelee, kuinka aivojen rasistisia impulsseja voidaan havaita ja muuttaa. HD Äänitekstitys: suomi.

Linkki Yle Areenaan.

Ohjelman  antirasistinen lähtökohta on itsensä kieltävä, sillä se tunnustaa, että rotuajattelulle on biologiset, jopa geneettiset neurobiologiset perusteet. Tämä on selvässä ristiriidassa antirasistisen rotudenialismin kanssa, jossa koko rodun olemassaolo kiistetään. 

Ohjelman suurin ongelma on se, että se ylipäätään pitää rasismia ongelmana, josta pitäisi jollain orwellilaisella aivopesulla tai lobotomialeikkauksella päästä eroon. Ainakin valkoisten kohdalla.

Ohjelman taustaksi ja vasta-argumentiksi on syytä lukea Thomas Jacksonin tuore kirja-arvio Bruce Baumin tendenssiutkimuksesta The Rise and Fall of the Caucasian Race: The Political History of Racial Identity. Kirjoitus antaa loistavan esimerkin siitä, kuinka epätoivoisiin valheisiin yhteiskuntatieteilijät ovat valmiita menemään puolustaessaan biologian kieltävää rotudenialismia.


Yle Teema, maanantai 7.5.2018 klo 18:30,  Elämä käännekohdassa 

3/8. Toimittaja Anja Kontor tapaa ihmisiä, jotka ovat selviytyneet vaikeista elämäntilanteista. Niklas Frankin kummisetä oli Adolf Hitler, ja hänen isäänsä Hans Frankia kutsuttiin Puolan teurastajaksi. Niklas oli kahdeksanvuotias, kun hän hyvästeli isänsä ennen tämän teloittamista. Minkälaista elämä on, kun nimi yhdistetään kansanmurhaan? HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: ruotsi. Äänitekstitys: ruotsi.


Yle Teema, maanantai 7.5.2018 klo 20:30  Dok: Mistä on pienet lapset tehty 

Millaista on elää transihmisenä Suomessa? Kenellä on oikeus tulla vanhemmaksi ja millä tavoin? Catariina Salon dokumentissa tavataan Emil ja Olivia, jotka päästävät katsojan ihonsa alle. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: ruotsi. Äänitekstitys: ruotsi.


Yle Teema, maanantai 7.5.2018 klo 23:35  Helvetin homo 

Sarja alkaa, 1/5. Gisleä alkaa aina jännittää, kun hänen rakkaansa tarttuu häntä kädestä. Syy on se, että he ovat molemmat miehiä. Miksi Norjassa on edelleen niin vaikeaa olla homo? HD Äänitekstitys: ruotsi.


Yle Teema, tiistai 8.5.2018 klo 00:00, Helvetin homo 

2/5. Onko väärin, jos mies on naisellinen? Gisle etsii miespuolista homoa huippu-urheilijoiden joukosta ja osallistuu valokuvaussessioon verkkopaidassa. Hänelle selviää, miksi jotkut inhoavat sanaa "femi". HD Äänitekstitys: ruotsi.


Yle Teema, tiistai 8.5.2018 klo 00:25, Helvetin homo 

3/5. Onko homoseksi pelkkää nahkaa ja nyrkkinaintia? Gisle vierailee seksiklubilla ja järkyttyy vapautuneen Ulriken puhelimesta löytyvistä kuvista. HD Äänitekstitys: ruotsi.

YLESSÄ RASISMI SITÄ, ÄÄRIOIKEISTO TÄTÄ, ÄLÄ KOSKAAN VALKOISTA SYYLLISTÄMÄTTÄ JÄTÄ!

Tätä kuvaa ei näytetä valtamediassa, koska siinä syyllis-
tetään muslimeja. Valkoinen mies ei voi olla uhri, kysykää
vaikka punaisen yliopiston päivystäviltä desanteilta.

Kansainvälisyyttä korostavat valtamediat kertovat mielellään maailman tapahtumista, mutta tiettyjen ilmiöiden kuten rasismin kohdalla se keskittyy pääasiassa Amerikkaan ja Eurooppaan, ja niissäkin vain valkoiseen populaatioon. Tilastotietojen mukaan valkoiset maat ovat niihin kohdistuneesta vihamielisestä muukalaisinvaasiosta huolimatta maailman vähiten rasistisia, kun taas 25:n rasistisimman maan joukossa on vain yksi valkoinen monietninen maa, Venäjä, sijalla 20. Kyproksen sijan 22 selittää kreikkalaisten ja turkkilaisten välinen kärhämöinti. 

Rasismi eli yhteisön geneettinen itsesuojelu on täysin normaali käytäntö värillisissä maissa, ainoastaan lännessä se on vääristynyt itseensä kohdistuvaksi etnomasokistiseksi moralismiksi. Tämä selittää pitkälti sen, miksi media jankuttaa jatkuvasti vähiten rasististen valkoisten roturealismista. Viimeisin esimerkki tulee Yle uutisista, joka levittää verkkosivullaan  kansainvälisten uutistoimistojen herkkupalaa Maailman tunnetuinta YouTube-tähteä syytetään jälleen rasismista:

Kun sana oli lipsahtanut PewDiePien huulilta, hän yritti korjata tilannetta sanomalla, ettei tarkoittanut mitään pahaa. Tubettajan seuraajat olivat kuitenkin tarkkana.  

(...) Tapauksen seurauksena Felix Kjellberg menetti yhteistyösopimuksen Disneyn kanssa. Lisäksi YouTube perui uuden sarjansa Kjellbergin kanssa. Nyt kuullun rasistisen ilmaisun vuoksi Campo Santo studio ilmoitti pyrkivänsä kieltämään kuululta tubettajalta yhtiön pelien pelaamisen YouTubessa.

Kansainvälisiä "yhteisiä" arvoja vaaliva kyyninen bisnesmaailma toimii selkeästi eri kriteereillä silloin kun roturealistisen puheen esittäjänä on valkoinen. Yhdysvalloissa musta räppäri voi laukoa mitä tahansa valkoisista, mutta häntä ei siitä rangaista, vaan päinvastoin kiitellään "rohkeasta ulostulosta". Mitä taas tulee kiinalaisten ja arfikkalaisten julkkisten rasistisiin heittoihin, läntinen media ei ole niistä kiinnostunut, eivätkä suuryrityksetkään ole heitä boikotoimassa. 

Ylipäätään ulkoeurooppalaisten kuten muslimien viha valkoisia ja kristittyjä kohtaan on sokea piste kaikkialla läntisissä medioissa, myös Suomessa. Vielä Turun tapahtumien jälkeen media, poliitikot ja poliisi ovat olleet eniten huolissaan suomalaisten vihatotuuspuheesta ja vaativat lisää resursseja sen suitsimiselle. Sen sijaan resurssien panostaminen muslimifundamentalistien vihanlietsonnan seuraamiseen on täysin retuperällä, josta kertoo Suomen Uutisten uutisartikkeli Vihapuhepoliisi ei osaa arabiaa tai somalia – saavatko radikaalitahot vapaasti mekastaa Suomessa?

Koska Suomessa kovin kriitisenä esiintyvät valtamedian toimittajat eivät halua nostaa tätä kaksinaismoralismia keskustelun aiheeksi, kenenkään ei ole syytä ihmetellä, miksi kansalaisten luottamus johtaviin tiedotusvälineisiin on laskenut vuosi vuodelta.

                                                          ************************

Eilen Yle Watch kertoi suomalais-englantilaisesta miehestä, jota syytetään Britannian lakien perusteella "terrorismista" vain siksi, että hän kuuluu National Action -nimiseen järjestöön, joka kiellettiin viime vuonna, vaikka järjestö ei ole syyllistynyt mihinkään terrorismiin viittaavaan. Ylen Lontoon kirjeenvaihtaja Pasi Myöhänen yrittää tämänpäiväisessä analyysissään Kansanedustaja Jo Coxin murha herätti Britannian äärioikeistolaisen terrorin pelkoon kyhätä poliittisen poliisin ja viranomaislähteiden perusteella National Actionista terroristijärjestöä ja epäillystä Mikko Vehviläisestä terroristia. Ainoa peruste "terrrorismille" oli epäillyn muutama yhteishenkeä nostattava internet-kommentti samanmielisten foorumilla. 

Virheelliseen argumentaation perustuva Guilt by Association -strategia ei ole vierasta suomalaisille viranomaisille ja medialle, sillä heti Turun terrori-iskun jälkeen Yle julkaisi uutisen Turun isku ryöpsäytti vihapuheen valloilleen – pelkkä somessa tykkääminen ja jakaminen voi olla rikos. Tosin assosiaatiolla syyllistämistä halutaan soveltaa vain suomalaisiin, koska Suojelupoliisin mukaan silloin kun muslimi ihannoi avoimesti terroristeja, kyse ei olekaan rikoksesta. MTV 3:n uutisessa Supo MTV:lle: Turun puukottajasta vastaanottokeskuksesta saatu vihje tutkittiin – "Terrorijärjestön ihannoiminen ei ole rikos" Supon vastatiedustelupäällikkö Seppo Ruotsalainen asettaa suomalaisille ja muslimeille eri standartit:

Ruotsalaisen mukaan viranomaisille on viimeisten parin vuoden aikana tullut yli tuhat vihjettä, jotka liittyvät ääriajatteluun, radikalisoitumiseen tai jonkin yksittäisen järjestön sympatisointiin tai jäsenyyteen. Ruotsalainen muistuttaa, että radikalisoituminen tai terrorijärjestön sympatisoiminen ei ole rikos.   

– Pelkästään siitä, että henkilö olisi radikalisoitunut, ei voida vetää suoraa johtopäätöstä, että henkilö tulee syyllistymään terrori-iskuun. Ei, vaikka hän olisikin syyllistynyt aikaisemmin pieniin rikoksiin, Ruotsalainen sanoo yleisesti tutkintoihin viitaten.

National Actionin tapauksessa media leipoo epäillystä suomalaistaustaisesta Mikko Vehviläisestä surutta terroristia pelkkien mielipiteiden ja kavereilleen lähettämien nettiviestien perusteella. Lähinnä yhteiskunnallisesti aktiiviseen kansalaistottelemattomuuteen syyllistyneen Vehviläinen oikeudenkäynti näyttää kauhistelevista otsikoista huolimatta olevan merkitykseltään mitätön tapaus. Suomessa syyteprosessia pidetään kuitenkin ahkerasti tapetilla, koska halutaan luoda mielikuva "suomalaisesta äärioikeistolaisterrorismista" vastapainona maahan tuotetulle oikealle islamistiterrorismille.

Oman lusikkansa tähän soppaan on tuonut surullisen kuuluisa Järjestelmän mieshuoraksi ryhtynyt Esa Henrik Holappa, joka on ilmiantanut tänään ilmestyneessä Helsingin Sanomien jutussa Vehviläisen takavuosien aktivismin Vastarintaliikkeen Turun ryhmässä. Holapalle ei riittänyt halpamainen työskentely poliisin vasikkana, vaan hän yrittää tyypillisenä huomiohuorana saada tärkeilevästi näkyvyyttä runoilemalla valtamedialle sitä mitä se haluaa kuulla.

Holapan ryömiminen julkisuuteen on hyvin ajoitettu, koska Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen toimintaedellytyksiä vastaan käydään juuri tällä hetkellä oikeutta. On selvää, että syyttäjä tulee käyttämään Vehviläisen Vastarintaliike-kytkentää perusteena järjestön kieltämiselle. Tässä kohtaa on syytä yhä teroittaa, että suomalaistaustainen brittimies ei ole faktisesti syyllistynyt mihinkään terrorismiin, mutta Iso-Britannian sionistihallinnon ja median rummutuksen avulla nettikirjoittelijasta saadaan rakennettua mielikuva terroristista. Toivottavasti sananvapauden päälle ymmärtävät tuomiostuimen lautamiehet ovat sen verran fiksuja, etteivät osta tällaista mielikuvaretoriikkaa.

                                                     *****************************


Yle TV1, keskiviikko 13.9.2017 klo 21:05, A-studio 

Pelätäänkö islamia turhaan? Vastaamassa imaamit Anas Hajjar ja Abbas Bahmanpour. A-studiossa vieraana myös pääministeri Juha Sipilä. Juontajana Marja Sannikka #yleastudio

Linkki Yle Areenaan.

A-STUDIOSSA EI KESKUSTELTU VAAN PELOTELTIIN KANSAA SEN PUOLELLA OLEVILLA NATIONALISTEILLA

TV1, Torstai 8.12.2016 klo 21:05 A-studio: Talk Yle

Äärioikeisto uhoaa kaduilla - mitä he haluavat? Studiossa ex-natsi Esa Holappa, Supon Kari Harju, tietokirjailija Dan Koivulaakso ja kansanedustaja Juho Eerola. Juontajana Jan Andersson. #yleastudio HD

Linkki Yle Areenaan.

Pitihän se arvata, että Yle ei malttanut olla tarttumatta sitä kismittävään kansallisten voimien voimannäyttöön itsenäisyypäivänä. Jo ohjelman otsikko kertoo asenteellisuudesta, kun se puhuu äärioikeiston "uhosta", vaikka itsenäisyyspäivänä valtion tukema äärivasemmisto räksytti aggressiivisemmin. Toisin kuin valtamedian demonisoima äärioikeisto, äärivasemmiston uho ei ole valtamediassa keskusteltavana oleva yhteiskunnallinen ongelma, vaan päinvastoin ratkaisu kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin aina 1960-luvun lopulta lähtien. Siksi saamme Suomessa ja Euroopassa nauttia afrikkalaisten ja arabien meille tuomasta rauhasta, vauraudesta ja kansojemme uudesta renessanssista. Joka muuta väittää, täytyy olla mielipuolinen äärioikeistolainen.

Ohjelman näennäisen erimielinen raati oli harvinaisen yksimielinen määrittelemättömästä "äärioikeistosta": syyllinen kaikkeen! Käytännössä ohjelma oli kuin stalinistinen näytösoikeudenkäynti vuosimallia 1937; syytteitä syytteiden perään, pahojen ja harhaisten motiivien analyysia, ihmistyypin arviointia ja tekemättömien tekojen tuomitsemista.

Olisipa pöytään kutsuttu edes se yksi mystinen "äärioikeistolainen", jotta keskustelu olisi ollut muutakin kuin syytekirjelmien ja loputtoman kritiikiin antamista. Mutta tuollaisiahan nuo nykyajan ylistetyt tolkun ihmiset ovat, puhuvat epävarmasta maailmasta ja sen moninaisuudesta, mutta samalla hellivät omia syntipukkejaan, joihin voivat projisoida kaiken pahan. Psykologisoiva ja tuomitseva puhe äärioikeistosta, etenkin sen yksioikoisesta viholliskuvasta, menettää täydellisesti uskottavuutensa kun kohteesta puhutaan kuin yksioikoisesta vihollisesta.

Ohjelman tarkoitus oli tietenkin pelotella epävarmoja kansalaisia ja saada tukahdutettua itsenäisyyspäivän marssien tuoma kansallismielinen buusti. Pelottelu näyttää jossain määrin uponneen kansaan, sillä kuvaruudun alareunan katsojakommenteissa saatiin lukea pelokkaiden lampaiden kommentteja, jotka noudattivat pitkälti ohjelman agendaa. Keskustelun asetelmallisuutta arvostelevia kommentteja varmaan esitettiin, mutta poliittisesti korrektit kielioppistalinistit retusoivat ne luultavasti pois kuvaruudusta.

Keskustelijat toimittaja Jan Andersonia myöten olivat herttaisen yksimielisiä äärioikeiston tuomitsemisessa, mikä osaltaan johtui siitä, että he kaikki ovat altistuneet Dan Koivulaakson sisäistämälle kulttuurimarxilaiselle diskurssille. Siinä äärioikeistolaisuus määritellään hyvin epämääräisenä ja laajana kattoterminä, jonka sisään voidaan niputtaa kaikki kansallismielisyys, jopa vasemmistolaisten nationalismi, mikäli sitä kannattavat valkoiset. Niin kauan kuin kansallismieliset osallistuvat poliittiseen keskusteluun Jan Andersonin ja Dan Koivulaakson saneleman kielipelin kautta, he eivät voi kuin hävitä. Esimerkiksi kansanedustaja Juho Eerolasta leivottiin A-studiossa kuin huomaamatta äärioikeistolainen natsi, koska vallitseva argumentti on, että Eerolan kannattamat persut ovat kansallismielisiä aivan kuten äärioikeistolaisiksi väitetyt natsitkin.

Strategista väkivaltaa kansallismielisiä vastaan kannattava Dan Koivulaakso erottuikin hyökkäävällä vasemmistolaisuudellaan muista, vaikka itse illan teemasta oltiin samaa mieltä. Kyse oli siis aste-eroista, tämä varsinkin silloin vieraat esittivät tosiasiaväitteitä. Aina kun kuultiin selvä valhe, suunsa oli avannut Dan Koivulaakso. 

Jo heti ensimmäisessä puheenvuorossa Koivulaakso valehteli koko Suomen kansalle, että 612-marssin järjestäjät olivat oikein varta vasten kutsuneet Vastarintaliikeen aktiivit mukaan soihtukulkueeseen. Tosiasiassa yksi järjestäjistä, kirjailija Timo Hännikäinen, oli todennut julkisesti, että hän ei missään nimessä kannata Pohjoismaista vastarintaliikettä, mutta ei silti aio estää sen jäseniä osallistumasta kaikille itseään isänmaallisina pitävien marssiin. Tämän Koivulaakso tietenkin tiesi, mutta käärmeenkielisenä ei malttanut puhua muunneltua vasemmistolaista totuutta, jossa Hännikäisen nuivuus natseja kohtaan käännettiin marssikutsuksi natseille. Heti perään Koivulaakso paisutteli valtamediassakin ollutta väitettä Hietaniemen hautausmaan sotkemisesta ja kutsui sitä mutkat suoraksi vetäen hautojen häpäisyksi! Erinäisten lähteiden perusteella 612-kulkueen jo poistuttua hautausmaalta sinne olisi ilmestynyt hiippareita, jotka sytyttivät paikalla rovioita. Syylliset edustavat mitä ilmeisimmin Koivulaakson omaa provokatiivista poliittista viiteryhmää.

Alkukeskustelun jälkeen esitettiin kooste suomalaisista "äärioikeistoliikkeistä", johon niputettiin iloisesti kansallissosialistinen Vastarintaliike, valeturvapaikanhakijoita vastustava yhden asian liike Suomi ensin! ja nationalistisena keskustelukerhona toimiva Suomen Sisu. Toimittajan sapekas juttu oli täynnä stereotypioita, ennakkoluuloja ja vihaa kansallismielisiä kohtaan, jonka vuoksi sen olisi voinut tehdä joku Voima-lehden toimittaja. Tiedä sitten vaikka olisi ollutkin, sillä onhan Yle muutenkin täynnä kulttuurikommunisteja.

Ohjelman teemana piti olla "äärioikeistolaisuus", mutta se keskittyi lähes pelkästään pieneen ja poliittisesti toistaiseksi merkityksettömään Pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen, joka vannoo kansallissosialismin nimeen. Ohjelman tekijöiden ajatuksena on kai ollut esittää koko äärioikeistolaisuus (ja siinä sivussa myös isänmaallisuus) marginaalisena jankkaamalla loputtomasti PVL:stä, jonka asiantuntijana esiintyi sen varhainen mutta melko nopeasti sivuraiteelle eksynyt ex-johtaja Esa Henrik Holappa. Monet hänen liikkeen nykytilaa koskevat tietonsa olivat samalla tasolla kuin iltapäivälehden toimittajalla, joten mistään kovan luokan asiantuntijuudesta ei voida puhua.

Kenellekään ei tullut yllätyksenä, että Koivulaakso halusi puhua nimenomaan Vastarintaliikeestä, koska sen avulla hän saattoi esittää kaikki "äärioikeistolaiset" (eli ei-vasemmistolaiset) liikkeet ja kannattajat natseina. Hän syytti 612-organisaatiota epäsuorasti natsistiseksi, koska PVL:n jäseniä osallistui sen soihtukulkueeseen. Samalla hän tuomitsi koko 612-tapahtuman, koska mukana oli vallankumouksellisia ihmisiä, jotka haluaisivat vaihtaa nykyisen demokratian kansallissosialismiin. Tällainen moralistinen kauhistelu kuulostaa Koivulaakson suusta erityisen ontolta, sillä hän osallistuu jatkuvasti väkivaltaisten anarkistien tapahtumiin. Nuo samaiset anarkistit sattuvat olemaan niitä, jotka haluavat väkivaltaisen vallankumouksen, jossa nykyinen järjestelmä tuhotaan ja tilalle synnytetään kuin itsestään utooppinen anarkia. 

Supon Kari Harju yritti esittää puolueettoman virkavallan edustajaa, joka tarkastelee äärioikeistoa vain valtion sisäisen turvallisuuden kannalta. Lopulta hänkään ei eronnut muista, vaan syyllistyi samoihin ennakkoluuloihin mitä valtamediakin lietsoo. Eräässä kohtaa Harju alkoi pohtia ääneen 612-kulkueen tarkoitusta ja väitti että siihen osallistumalla marssijat ilmaisevat muukalaisvastaisuutta, vaikka kulkueessa ei julistettu yhtään mitään. Ehkä Supon ajatustenlukijat tietävät tämän meitä muita paremmin. 

Koivulaaksolle puolestaan näytti olevan äärimmäisen tärkeää saivarrella 612-marssin osallistujien määrästä ja kieltämättä hän on onnistunut uskottelemaan neuvostoliittolaisella metodilla itselleen, että loppujen lopuksi kulkueeseen osallistui vain 700-1200 marssijaa. Lähteenä hän käytti vasemmistokaveriensa nettiprojektia. Koivulaakso voi toki kiemurella asian suhteen miten lystää, mutta jo pelkän kuvamateriaalin, järjestäjien laskujen ja kulkueen pituuden perusteella osallistujia oli vähintään se 3000. Jostain syystä Koivulaakso ei näytä pääsevän tästä millään yli, joten saamme luultavasti kuulla jatkossakin hänen villisti alakanttiin arvuuttelevia lukuja.

Politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista tietäville Koivulaakson roskapuheiden seuraaminen vaatii kylmiä hermoja, nimittäin sen verran raivostuttavaa propagandaa herra suustaan laukoo. Vai mitä mieltä pitäisi olla siitä kun hän höpisi, että Ruotsissa turvallisuuspoliisi pitää Vastarintaliikettä maan suurimpana uhkana. Ei puhettakaan aseita heiluttelevista ja pommeja lähes päivittäin räjäyttelevistä uusruotsalaisista, puhumattakaan maassa lymyilevistä islamistiterroristeista. Ilmeisesti lähteenä väitteelleen Koivulaakso käyttää ruotsalaisvihamielistä Expo-"tutkimuskeskusta", jolle on äärimmäisen tärkeää saada piskuiset natsiliikkeet näyttämään suurilta ja äärimmäisen vaarallisilta, jotta se saisi vuosittaisille projekteilleen ruotsalaisten verorahoista nyhdetyt valtion tuet.

Expon juutalainen "asiantuntija" Jonathan Leman pääsikin ääneen Hannele Muilun Ruotsin Vastarintaliikettä käsitelleessä pätkässä. Haastateltu Leman oli ilmeisen tietoinen Suomen poliittisesta tilanteesta ja median kansallismielisyyttä vastaan käymästä propagandasodasta, kun hän otti puheeksi Ruotsin Vastarintaliikkeen sympatiat Venäjää kohtaan. Leman yleisti hätiköiden ruotsalaisnatsien Venäjä-sympatiat, sillä kysymys on oikeasti moniulotteinen ja maasta löytyy lehtitietojen perusteella koko joukko kansallissosialisteja, jotka ovat Ukrainan puolella. Esimerkiksi tunnetuin ruotsalainen uusnatsi Venäjän ja Ukrainen välisessä sodassa on Azov-pataljoonassa Ukrainan puolella taistellut Mikael Skillt. 

Syy Lemanin Venäjä-puheisiin voi löytyä yllättävän läheltä. Häntä lienee konsultoitu Ylen toimittaja Jessikka Aron kirjoituksilla, joissa kansallismielisyys halutaan lyödä lokaan väittämällä, että sen nousun taustalla on pääasiassa "rasismia lietsovat Venäjän trollit". On selvää, Aron "tutkimukset" ovat tilaistyötä, jonka on tilannut valtion keskeisillä paikoilla toimiva länsimielinen Nato-siipi. Dan Koivulaakso tarttui nopeasti Muilun raportissa olleeseen Venäjä-korttiin ja yritti valtavirran media-diskurssia lainaten vihjata, että läntiset kansallismieliset liikkeet ovat Venäjän vasalleja ja siten epäisänmaallisia. Tuon pahantahtoisen väitteen kääntöpuolena on tietenkin se, että aitoa "länsimaista" isänmaallisuutta on avata rajat afrikkalaisille.

Tarkkaavainen tv:n katsoja huomasi, että koko show oli ohjelman nukkemestari toimittaja Jan Andersonin hyppysissä. Hän valitsi tieten vieraat ja esitti sopivat kysymykset. Eräs niistä oli ohjelman loppupuolella Juho Eerolalle esitetty, jossa kysyttiin, että eikö perussuomalaisetkin ole omalta osaltaan edistäneet "rasismin normalisoimista". Kysymys on samaa luokkaa kuin että vieläkö hakkaat vaimoasi. Mitä tuollaiseen pitäisi vastata kun rasismi, kansan ytimessä olevan genomin itsesuojelu, esitetään arkkipahana, jota ei tule suvaita ja josta pitää päästä eroon? Ainoa oikea reagointitapa olisi ollut esittää vastakysymys, että eikö Yle ole omalta osaltaan ollut normalisoimassa tänne kutsumattomien neekerien läsnäoloa. Vieraspopulaatioden invaasiolle alistuminen jos mikä on epänormaalin tilan normalisointia eikä suinkaan populaatioiden itsesuojeluksi evoluutiossa kehittynyt "rasismi". Toinen, ehkä käytännönläheisempi vastaus olisi ollut lainata Helsingin kaupungin entistä pormestari Raimo Ilaskiveä, joka totesi 1990-luvulla, että "Suomessa ei ollut rasismia ennen kuin somalit tulivat".

Suomessa ei koskaan edes keskusteltu kulttuurisesti vaikutusvaltaisen SKP:n taistolaisiiven kriminalisoimisesta, vaikka se saarnasi väkivaltaista vallankumousta televisiossa vapaasti ja halusi maamme liittyvän idän Neuvostokansojen joukkoon. Nyt punaisella hengellä mädätetyt toimittajat oppimestariensa Hemánusin ja Nordenstrengin viitoittamalla tiellä vaativat repressiivistä toleranssia roturealisteille, jotka kannattavat valkoista pohjoismaista valtakuntaa. 

Toisin sanoen toimittaja Anderson esitti studiovieraille kysymyksen, pitäisikö Pohjoismainen vastarintaliike kieltää Suomessa. Aina vallan puolella olevan poliisi, tarkemmin sanottuna Supon edustaja Kari Harju, vastasi ennakoidusti "Kyllä", koska Vastarintaliikkeen poliittisten toimintavapauksien kieltäminen olisi "signaali" kaikille kansallismielisille eli "ääriajattelijoille". Harjulle poliittisen toisinajattelun kieltäminen antaisi julkisuuteen merkin, jossa "yhteiskunta" ei salli nykyisen demokratiailveilyn korvaavia poliittisia vaihtoehtoja. Yllättävää kyllä järkevin vastaus Andersonin kysymykseen kuultiin Henrik Holapalta, jonka mukaan toiminnan kieltäminen vain muuttaisi liikkeen muotoa, yleensä vaarallisempaan suuntaan maan alta. Vastaavasti Koivulaakson salliva linja ei yllättänyt, sillä äärivasemmisto tarvitsee hyvän vihollisen, jota vasten se voi peilata kuvittelemaansa hyvyyttään. Sitä paitsi jos Vastarintaliike kiellettäisiin, suurelta osalta äärivasemmistolaisilta katoaisi ideologia, sillä nykyään vasemmistoradikalismi on degeneroitunut lähes täysin äärioikeiston vastustamiseksi, mikä palvelee viime kädessä vain suomalaisvihamielistä poliittista klienteeliä ja suurpääomaa ilman että räyhävasemmisto sitä edes itse ymmärtää.

Viimeisenä kysymyksenä toimittaja esitti mitä pitäisi tehdä, että äärioikeisto pysyisi edelleen toivottavan pienenä. Poliittiseen sadismiin taipuvainen Koivulaakso näki varsinkin Vastarintaliikkeen suhteen hienoja tukahduttamisen mahdollisuuksia, joita voi käyttää myös muita kansallismielisiä toimijoita vastaan. Eräs niistä on vasemmiston jo nyt harjoittama DDR:n parhaita ihanteita ilmentävä ilmiantokulttuuri, jossa estetään mm. nationalististen konserttien pitäminen, apurahojen saaminen ja tilaisuuksien järjestäminen. Konkreettisena ehdotuksena Koivulaakso esitti, että vuokranantajille voi ilmoittaa, että tiloissa toimii "natseja", mikä on kuulemma toiminut ainakin Helsingissä joitain kertoja.

Nykykulttuurille on leimallista, että julkisessa keskustelussa ei esitä oikeita kysymyksiä, jotka selittäisivät ihmisten tyytymättömyyden. Epämukavuuden taustalla eivät ole vain pinnalla näkyvät taloudelliset ongelmat, vaan koko läntistä kulttuuria vuodesta 1789 hallinneet universalistiset uskomukset, joiden jääräpäisestä seuraamisesta Länsi on hirttämässä itseään hitaasti mutta varmasti. A-studioissa ei taaskaan haluttu rikkoa liberaaleja tabuja ja pohdittu vakavasti mistä "äärioikeistolainen" liikehdintä kumpuaa. Kaikki keskustelijat puhuivat äärioikeistosta kuin jostain ulkoavaruudesta tulleena vieraana voimana, jolla ei ole mitään yhteyttä entistä hallitsemattomammaksi käyneeseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, kehitysmaalaisten massainvaasioon Eurooppaan, poliittisen eliitin irtautumiseen kansasta, luonnollisen perhesolun hajoamiseen, tapojen ja kulttuurin romahdukseen, ekologisen kriisin kärjistymiseen.... 

Kun paska osuu lähivuosina kunnolla tuulettimeen, kun länsimaiset yhteiskunnat romahtavat barbaarisen muukalaisinvaasion painosta polvilleen, kun globaalipankkiirien pyramidihuijaukselta putoaa pohja pois, ja kun kaaos valtaa sijaa elämä muuttuessa pelkäksi taisteluksi jokapäiväisestä leipäpalasta, niin silloin pitää kaivaa tämä omahyväinen kauhisteluohjelma naftaliinista ja kysyä vieläkö on syytä kauhisteluun.