YLELLE UUSI VARISTYTTÖ

Yle Watch julkaisi 8. kesäkuuta 2010 kaksi ensimmäistä tekstiään. Tätä kirjoitusta on siksi syytä pitää blogin 15-vuotis juhlakirjoituksena. Sattumoisin juuri tänään Yle valitsi itselleen uuden boss ladyn, josta kertoo uutinen Marit af Björkesten on Ylen uusi toimitusjohtaja. Hän seuraa tehtävässään woke-ideologiaa aktiivisesti ajanutta Merja Ylä-Anttilaa, joka pääsee monien harmiksi livahtamaan syksyllä eläkkeelle ilman julkista kansan antamaa kriittistä palautetta. 

Suomen ykkösmedian taustavoimat halusivat Marit af Björkestenin (os. Pennanen) valinnalla varmistaa, että arvopohjainen punamädätys jatkuu Pasilassa ainakin seuraavan toimitusjohtajakauden. Pesunkestävän punaliberaalin af Björkestenistä tekee hänen työhistoriansa: hän on tehnyt pitkän uran Hufvudstadsbladetissa ja toiminut Svenska Ylen johtajana. Koska ruotsinkieliset mediat ovat asenteeltaan suomenkielisiä valtamedioita vielä äärimmäisempiä vapaan maahanmuuton, sukupuolisten degeneraattien, kaunafeminismin ja historiapolitiikan (holohöpö-pakkomielle) suhteen, Yleä seuraavat tv:n katsojat ja radion kuuntelijat saavat nauttia af Björkestenin kaudella suomalaisvihamielistä ilotulitulista joka ikisellä veroeurollaan. 

Edes Ylä-Anttilan kaudella aloitetut Ylen budjettileikkaukset eivät tule vaarantamaan propagandan jatkumista. Marit "omaa sukua Pennanen" af Björkesten jatkanee samaa leikkausstragtegiaa, jossa vähennettään suosittuja tv-ohjelmia ja lakkautetaan maakuntaradioita, koska näin kansalaisten kiukku voidaan kääntää hallitusta vastaan. Tällaisella taktisella kiristyksellä toivotaan tietenkin saatavan lisärahaa Yle-budjettiin, jotta voitaisiin jatkaa ydintoimintana tunnettua arvopohjaista hybridivaikuttamista hyväuskoisiin kansalaisiin. 

Raskaasta byrokratiasta, ideologisista suojatyöpaikoista ja rakkaista propagandaohjelmista Ylessä ei tulla uudenkaan toimitusjohtajan aikana luopumaan. Toisin sanoen ulkomailta hankitut kalliit natsihistoriadokumentit jatkavat pyörimistään vastaisuudessakin kuin myös Englannista hankitut monikulttuuriset viihdesarjat. Vaikka maakuntaradioita lopetetaan, on selvää, ettei af Björkestenin kaudella tulla edelleenkään lakkauttamaan nuorisolle suunnattua kulttuurimarxilaista aivopesukanava Radio YleX:ää.

Ylen tämänhetkisestä ohjelmapolitiikasta kertoo paljon TV1:stä tuleva brittidekkari Varistyttö. Siitä löytyvät oikeastaan kaikki keskeiset teemat, joita Marit af Björkesten tulee junttamaan Ylen uskollisten seuraajien tajuntaan.

TV 1, tiistai 24.6.2025, Varistyttö

Jakso 3: Uskonasia. Yksityiskoulun mailta löytyy kolmas ruumis. Jeanette ja Lou kuulevat rehtoria, joka herättää pahat aavistukset. Tunnelma Jeanetten kotona on halju, ja läheisestä työtoveristakin paljastuu ikävä salaisuus.

Kaikki, jotka ovat tunnistaneet uutismedian ja viihdeteollisuuden vaivoin peitellyn manipulaation ovat parin viime vuosikymmenen ajan joutuneet mielenrauhansa vuoksi vähentämään merkittävästi television ja elokuvien katselua. Viihdemedian ideologisesta tyrkytyksestä on tullut niin avointa, että 2020-luvun farssimainen woke-aalto on tehnyt tv-sarjoista ja elokuvista käytännössä täysin katsomiskelvottomia. Ylipäätään tv-apparaatin avaaminen on antoisaa vain etnomasokisteille, jotka saavat outoa tyydytystä siitä, kuinka heidän kulttuuriaan, perintöään, etnisyyttään ja sukupuolista normaaliuttaan pilkataan ja kyseenalaistetaan tauotta. 

Oma lukunsa viihde- ja mainosteollisuudessa ovat kiintiö-mainokset, joita ideoivat enimmäkseen trendiaatteita seuraavat tonkkaviiniä kittaavat kitkerät jakkupuku-feministit: 70-80% mainoksissa esiintyvistä henkilöistä on värillisiä ja jos joskus harvoin niissä esiintyy valkoinen mies, hän on aina joko pelle tai vässykkä perheenisä (yleensä mainosten perheet ovat sekarotuisia tyyliin valkoinen nainen ja musta mies + mulatin toukka). Ylen ostaman ulkomaalaisen viihteen välissä ei näy sentään mainoksia, mutta luonteeltaan ne ovat samaa valkovihamielistä monikulttuurista propagandaa mitä "kaupalliset tiedotteet" tänä päivänä.

Kolmisen viikkoa sitten Yle TV 1:ssä alkanut uusi brittiläinen dekkarisarja Varistyttö (The Crow Girl, 2025) on asetelmaltaan ja agendaltaan sellaista hermomyrkkyä, että sitä voi katsoa turvallisesti vain jos katsojalla on analyyttinen suojamekanismi päällä. Lähtökohtaisesti sarja on eräänlainen steroideilla pumpattu 2.0. versio Yle Watchin arvostelemasta pahamaineisesta feministisestä tv-fiktiosta Karen Pirie (2022-2023). Varistyttö todistaa, että pikkuhattuisten heimon miehittämän BBC:n lisäksi myös yksityisen puolen ITV on valmis tuottamaan turboahdettua kulttuurimarxilaista kaunafantasiaa. 

Vähemmän yllättävästi sarja perustuu "yhteiskunnallisesti tiedostavan" eli vasemmistolaisen paskaliberaalin Erik Axl Sundin dekkareihin, joiden epäuskottavat tapahtumat on sijoitettu ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka brittiläisessä versiossa tausta-agendana hehkuva kriittinen rotuteoria ja feminismi on viety kaikessa moralistisessa asetelmallisuudessaan äärimmilleen, se saattaa nokkelan jännittävyytensä ja viihteellisen väkivaltansa vuoksi upota hyvinkin konsensustodellisuudesta kynsin hampain kiinnipitävään tolkun kansalaiseen. Toisin kuin muovista viihdettä tuottavilla amerikkalaisilla (((briteillä))) on ikävä tapa tehdä samaistuttavan elämänmakuista ja siten näennäisen uskottavaa sosiaalista draamaa, vaikka sen moraliteetti ja roolitukset ovat puhdasta jälkimarxilaista toiveajattelua.

Läpinäkyvästä agendastaan huolimatta Varistyttö on psykologisesti sen verran pirullisesti taitavaa indoktrinaatiota, että sen "sanoma" uppoaa luultavasti hyvin tulevista sukupolvista piittaamattomaan boomer-ikäluokkaan, true crimeä katsoviin naistirkistelijöihin ja auktoriteettiuskoisiin demarieläkeläisiin. Vaikka sarjan yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konteksti on silkkaa todellisuudelle vierasta poliittisesti korrektia tasa-arvoteatteria, "rosoisten" ja uskottavien hahmojen kautta kuvattu yhteiskunta alkaa vaikuttaa ainakin hyväuskoisen katsojan silmissä lähes uskottavalta. Syy, miksi sarjan tuottajat ovat halunneet kuvata Iso-Britannian rikollista "sosiaalista todellisuutta" Matrix-filtterin kautta on ilmeinen: taitavasti lavastetun mahdollisen maailman kautta manageriaaliselle luokalle tärkeät moraaliteetit voidaan nostaa pintaan ja lopuksi hieroa niitä tavallisen kansalaisen naamaan.

Perinteiselle länsimaalaiselle sivilisaatiolle vihamielinen asenne käy selväksi jo sarjan ensimmäisen jakson ensimmäisten minuuttien aikana, jonka jälkeen katsomisen voi lopettaa huoletta, koska mitään mieltä ylentävää ei sen jälkeen ole luvassa. Intron jälkeisessä ensimmäisessä otoksessa esitellään pääosahahmo, joka on  naispuolinen ylikomisario. Tämä puuhakas tiikeriäiti laittaa aamiaista perheelleen, johon kuuluu pikimusta mies ja yhteinen mulattipoika. Jo pelkästään tämä on isku valkoisen miehen palleaan. Miksi tällainen keinotekoinen ja provosoiva asetelma? Siksi, että vihamielisillä mediamanipulaattoreilla on valtaa ja he haluavat tehdä näin, koska he yksinkertaisesti voivat. Kyse ei ole mistään muusta kuin ärsyttämisestä ja vihamielisestä toiveesta alistaa valkoinen mies kuhnuri-aisankannattajaksi.

Fantasian asetelmallisuutta korostaa toinen naishahmo, poliisilaitoksen kovapintainen rikospsykologi. Asiaan kuuluu, että rikospsykologi aloittaa jo heti sarjan alussa luontevasti lesbosuhteen ylikomisarion kanssa. Selvää on myös se, että rikospsykologi ja rikosylikomisario kuvataan tiukkoina boss leideinä, jotka kyykyttävät naisenergisellä aukoriteetillaan poliisilaitoksen hutiloivia miehiä. Ainoastaan uudelle ja oppivalle mustalle poliisitutkijalle suodaan myönteisiä miehisiä luonteenpiireitä kuten rationaalisuus ja hyvä impulssikontrolli – yksi monista sarjan esimerkeistä, joissa tosielämän yleiset havainnot käännettään vääristyneeksi peilikuvakseen. 

Toki miehille tarjotaan muitakin rooleja kuin epäluotettavan poliisin virka: kaikki rikolliset ovat valkoisia miehiä ja vieläpä pahinta laatua eli pedofiileja ja sarjamurhaajia. Todellisuudessa valtaosa Iso-Britannian  rikollisuudesta koostuu omaisuusrikoksista, huumeista ja katuväkivallasta. Seksuaalirikoksia ja murhia tehdään myös, mutta kuten muissakin rikostyypeissä, tekijöinä on suhteessa monikertaisesti enemmän rotumuukalaisia kuin kantaväestöön kuuluvia. Mutta eipä anneta näitten tilastollisesti ikävien "pikku yksityiskohtien" pilata hyvää tarinaa ja fantasiamaailmaan heittäytyvän liberaalin katsojan mielenrauhaa.

Juonelliselta rakenteeltaan sarja on melko tyypillinen sarjamurhatarina, jossa katsojan odotetaan samaistuvan sen enempää pohtimatta Hyviin (poliisilaitoksen lesboilevat ja roturutsailevat boss ladyt) samalla kun tuntevat eksistentaalista kauhua Pahoja (toiseutetut valkoiset ihmishirviömiehet) kohtaan. Lapsellisen mustavalkoisen moraalitarinan lisäksi identiteettipolitiikkaa vahvistavassa kulttuurimarxilaisessa narraatiossa sosiaaliset valtasuhteet ja identiteetit muodostavat keskeisen juonirakenteen. 

Pääosassa oleva naispoliisi Elin Sandström vastaa laitoksen monimutkaisten rikosten tutkinnasta, joista tuorein koskee outoja sarjamurhia. Tapaukset näyttävät liittyvän vanhoihin traumoihin ja yhteiskunnassa piileviin "syrjintärakenteisiin". Tutkimukset vievät hänet yhä syvemmälle verkkoon, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö, "valkoisten etuoikeudet" ja "institutionaalinen rasismi" paljastuvat jakso jaksolta murhenäytelmän keskeisiksi tekijöiksi. Elin Sandströmin lisäksi sarjan toinen keskeinen hahmo on pakolaisperheestä kotoisin oleva nuori nainen, joka paljastuu avaimeksi tapahtumiin – "rodullistettuna subjektina" tämäkin hahmo kuvataan lähes poikkeuksetta uhrina, mutta myös esikuvana selviytymisestä ja voimasta.

Edellä kävi jo ilmi, kuinka vastaavasti valkoiset miehet esiintyvät sarjassa pelkkinä pahuuden tai tyhmyyden kävelevinä edustajina. Heidät kuvataan hyvin yksiuloitteisesti, yleensä yhden tai kahden ikävän luonteenpiirteen kautta. Enimmäkseen he ovat kaikessa tuhoisuudessaan pelkkiä stereotyyppisiä pahantekijöitä. Päällimmäisenä heissä korostuu väkivaltaisuus, moraalittomuus ja älyllinen vajaavaisuus.

Päältä päin katsoen sarjassa kuvatut boss ladyt pyrkivät todellisuusfantasian kautta feministiseen voimaantumiseen. Tämä on kuitenkin hauraalla pohjalla kuten itse miesvihamielinen feminismikin. Jos kerran feministisessä tulkinnassa naiset ovat niin pystyviä ja ylivertaisia, miksi he sitten kopioivat kaikessa miehiä? Miksi he eivät luo jotain omaa, joka ei ole alun perin valkoisten miesten luomaa? Nyt he näyttävät vain pienikokoisilta miehiltä, joilta puuttuu penis. 

Koska sarjan ideologisena vaikuttimena on intersektionaalinen feminismi, sukupuolisen narsismin lisäksi valkoista heteromiestä vastaan hyökätään myös rodullisen uuskolonialismin ja seksuaalisen poikkeavuuden rintamilta. Varsinkin rotua koskevissa osuuksissa ohjaajan ja tuottajien röyhkeydellä ei ole rajoja, sillä niissä todellisen maailman tapahtumat ja tilastot käännettään ylösalaisin. Esimerkiksi juuri lähetetyssä kolmannessa jaksossa pakistanilaisten raiskauskulttuuri ja groomaus käännettiin päälaelleen: valkoisen tytön kotiinsa kutsunut pakistani hillitsi tuosta vain himonsa ja antoi tytön nukkua rauhassa vierellään kun taas poliisi tutkii koko ajan kuumeisesti nuorten tyttöjen valkoisia sarjamurhaajia. 

Sarjan vasemmistoliberaali agenda tuo mieleen lukevan luokan (nykyään kai "laatusarjoja katsova luokka") innostuksen Netflixin Adolescence-draamaa kohtaan. Sarjassa seurataan 13-vuotiasta valkoista poikaa nimeltä Jamie, joka on puukottanut ikäisensä värillisen tytön. Neljäosaisen sarjan aikana saamme tietää, että pojan tekemän murhan taustalla oli naisvihamielinen aggressio, joka sai alkunsa hänen löydettyä "punapilleri"-vaikuttajia verkkokeskustelun kautta. Liberaalien kuvitteelliset viholliset ovat tosiasiassa pelkkää projektiota, sillä todellisuudessa veitsihyökkäysten takana ovat pääasiassa värilliset nuoret eivätkä suinkaan keskiluokkaiset valkoiset pojat kuten Adolescence-sarjan Jamie.  Iso-Britannian yksi tunnetuimmista veitsihyökkäyksistä sattui viime kesänä kun ruandalaistaustainen 17-vuotias Axel Muganwa Rudakuban murhasi kolme ja haavoitti kymmentä pikkulasta Southportissa. Ei tarvitse olla suuri päättelijä aavistakseen mitä varten Adolescence haluttiin kovalla kiireellä markkinoille.

Varistytön kostorintaman todellisia toteuttajia ovat lopulta voimaantuneet feministit, sillä heidät on nostettu sarjan uhrihierarkian johtotähdiksi. Johtavat roolit on annettu naisille, varsinkin päärooli, jossa valtaa ja vastuuta kantava naispoliisi lopulta ratkaisee murhat, kyseenalaistaa vallitsevat hierarkiat ja toimii useiden sukupolvien traumaattisen historian ymmärtäjänä. Intersektionaalista feminismiä edustaa puolestaan monikulttuurisuuden ja queer-identiteetin normalisointi. Naispääroolin hetero- ja lesbosuhteet edustavat edistyksellistä suvaitsevaisuutta ja "normien rikkomista". Sen sijaan valkoisuus ja heteroseksuaalisuus eivät ole enää normaaleja, vaan ne edustavat uutta marginaalia laajassa monimuotoisessa kokonaisuudessa.

Jotta sateenkaaripaletti olisi täydellinen pakolaiset ja vähemmistöt täytyy kuvata yksiselitteisinä uhreina ja sankareina: laittomat siirtolaiset esiintyvät sarjassa innoittajina, selviytyjinä ja moraalisen kompassin haltijoina. Heidän kärsimyksellään halutaan symbolisoida eurooppalaisen monikulttuuriprojektin keskeneräisyyttä antaen samalla toivoa todelliselle rodulliselle harmonialle. Mitä sitten tulee valkoisiin miehiin, he ovat ikuisia syyllisiä. Heidän roolinsa ei ole vain passiivinen, vaan heidät kuvataan aktiivisina tuhoavina olentoina. Siksi heitä ei pyritä ymmärtämään saati antamaan anteeksi. Sarjan tarjoituksena on ennen kaikkea paljastaa ilmeisen harhaisesta näkökulmasta kuhnuriyhteiskunnan "vallitseva naisvihamielisyys". Näiden moraaliteettien tarkoitus ei ole muu kuin palvella feminististä kerrontaa.

On vaikea nähdä millaista yhteiskunnallista sopua ja ymmärrystä tällainen sarja edistää. Todennäköisesti sen valheellisen mustavalkoinen ja demonisoiva kerronta vain vahvistaa sosiaalista vastakkainasettelua. Streotypioiden väkinäisellä purkamisella tullaan tosiasiassa vain luomaan uusia ennakkoluuloja, jossa valkoiset miehet ovat sisäsyntyisesti pahoja ja yksinkertaisia kun taas kalifiksi kalifin paikalle pyrkivät vähemmistöt ovat aina uhreja ja sankareita. Perimmäinen kysymys onkin kuka tästä hyötyy? Miksi media haluaa edistää katteetonta kaunaa ja loputtomien oikeuksien varjolla vapaamatkustajuutta? Eräs vastaus voisi olla hajota ja hallitse.