DEMARIEN JATKUVAA POLIITTISTA TUURIA EI VOI SELITTÄÄ JÄRJELLÄ PAITSI KOSMOLOGI

Eduskunnan voimasuhteisiin nähden nykyhallituksen muodostaminen oli pienoinen ihme. Hallituksen rungon muodostavan punavihreän vasemmiston (SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät) onnenkantamoisesta kertoo se, että niillä on porvarienemmistöisessä eduskunnassa vain 76 paikkaa, mutta tästä huolimatta puolueet kykenivät petoksellisen Keskustan ja punaporvarillisen RKP:n ansiosta muodostamaan enemmistöhallituksen. 

Alun perin SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen johdolla syntynyt täystuhohallitus oli posti-sotkujensa vuoksi katkolla jo viime joulukuussa, mutta punamädättäjät eivät mistään hinnasta suostuneet luopumaan vallastaan, vaan synnyttivät entistäkin kulttuurimarxilaisemman valtioneuvoston Sanna Marinin johdolla. Ymmärrettävästi valtamediassa enemmistönä olevat punavihreät toimittajat olivat moisesta jackpotista yllättyneitä, sillä hetken aikaa näytti siltä, että uusvasemmiston tuhoprojektille tulisi äkkilähtö. 

Feministihallituksen tavoitteet etenkin työllisyyden suhteen olivat täysin ylimitoitettuja ja vailla taloudellista pohjaa. Tuskin olisi ehditty kesään kun hallitus olisi jo päätynyt kriisiin työttömyyden, valtiovelan kasvun ja elintasopakolaisvyöryn vuoksi. Kuin taivaan lahjana hallitus sai maaliskuun alussa yllättävän vetoavun koronakriisistä, jonka ansiosta se on voinut ottaa juuri kenenkään napisematta moninkertaisesti enemmän lainaa kuin se alun perin kuvittelikaan. Hirvittävästä tuurista kertoo myös se, että ennakoitu työttömyyden kasvu olisi todennäköisesti kaatanut hallituksen, mutta koronaepidemian vuosi se istuu entistä tukevammin jalustallaan, vaikka työttömyys on räjähtänyt käsiin. Koko kuvion kruunaa vielä poikkeustila, jolla huulipunahallitus on saanut ansiotta ennennäkemättömät valtaoikeudet. Ja  tämä kaikki vain siksi, että äärimmilleen viritetty globalismi synnytti ja levitti Covid-19 viruksen myös Suomeen.  

Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja SDP:n kannatus oli vajonnut 13 prosentin tuntumaan, mikä on eurooppalaisessa vertailussa melko tyypillinen kannatusluku ikääntyvän väen kannattamalle menneen maailman sosialistipuolueelle. Syy, miksi SDP kipusi viime vaaleissa lopulta niukasti maan suurimmaksi puolueeksi, täytyy johtua äänestäjäkunnan muutospelkoisesta turvallisuushakuisuudesta. Tuulipukukansan syvissä riveissä demarit kun edustavat nostalgista hyvien aikojen valtionhoitajapuoluetta. 

Tämä toiveajattelu nosti SDP:n johtavaksi hallituspuolueeksi, mutta lupausten pettäminen (mm. vappusatanen) ja kompurointi Postin lakossa laskivat hyvin nopeasti kannatuskäyriä. Ilman ulkoista yllätysmomenttia puolueen kannatus olisi laskenut vääjäämättä samoihin lukuihin kuin ennen eduskuntavaaleja. Poikkeustilan julistamisen jälkeen demarit ovat voineet tehdä välttämättömyydestä hyveen ja se on selvästi lisännyt hyväuskoisen kansanosan luottamusta Sanna Marinin heppatyttöhallitukseen. 

Kannatuksen kasvusta on todisteena tuore uutinen Ylen kannatusmittaus: SDP hyppäsi lähes tasoihin perussuomalaisten kanssa – kärkikaksikon välinen ero on hiuksenhieno. Kansalaisten luottamuksen osoitus demareille on silti outoa, koska kaikkien tiedossa on hallituksen myöhästely ja sähläys koronakriisin hoidossa. Todennäköisin selitys on johtavien tiedotusvälineiden eli Ylen ja Helsingin Sanomien poikkeuksellisen myötämielinen asenne feministihallitusta kohtaan. Katteeton ylistys hallituksen "jämäkästä viranhoidosta" ei ole voinut olla vaikuttamatta herkkäuskoisempien kansalaisten mielipiteen muodostukseen.

On silti turha kuvitella, että asiat olisivat oleellisesti eri tolalla mikäli maata johtaisi toinen hallituskokoonpano. Läntisen liberaalidemokratian fasadia ennakoivasti raamittavat laillisuusperiaatteet istuvat niin syvällä nykyjärjestelmässä, ettei hallituksella/hallitsijalla ole samanlaista liikkumavaraa kuin oikeusfilosofi Carl Schmittin poikkeustilasta päättävällä auktoriteetilla. Koska Sanna Marinin hallitus toimii pitkälti valmiin liberaalidemokraattisen sapluunan varassa, sen ratkaisuja on vaikea sen enempää ylistää kuin moittiakaan. Eri hallituskokoonpanolla olisi varmasti saatettu toimia joissain asioissa paremmin, mutta sekin olisi päätöksissään joutunut turvautumaan teknokraattisiin asiantuntijoihin. 

Kriisin ja sen hallinnan ydin ei olekaan tietynlaisessa hallituksessa, vaan ihmishenkien säästämisen ja taloudellisen hyödyn yhteensovittamisesta. Rationaalisuuden eri painotukset ovat koetuksella, mutta tieteen asemaa poliittisessa päätöksenteossa se ei ole vähentänyt.

Yksi Suomen johtavista tieteellisen rationalismin politisoinnin ylipapeista on kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvist, jonka tiedekommunistisia manifesteja Yle levittää säännöllisesti. Viimeisimmässä kolumnissaan Huuhaa-väki on siirtynyt vähin äänin hopeavedestä käsidesiin Enqvist on saanut koronaviruksesta uuden tekosyyn julistaa tieteellisyyden nimissä sukupuoli-ideologiaa ja globalismia.

Kirjoitus on yksi monista viime aikoina valtamediassa ilmestyneistä epätoivoisista vedoista kääntää havaitut yhteiskunnalliset tosiasiat ylösalaisin. Kyse on ilmiselvästä puolustusreaktiosta, jossa koronaviruksen puhkaisemaan globalismiin yritetään puhaltaa uutta henkeä katteettoman röyhkeillä sanankäänteillä. Heti kolumninsa alkupuolella kosmologi tekee kummallisen ajatusloikan, joka sotii kaikkia empiirisiä havaintoja vastaan: 

Viimeistään nyt on käynyt ilmeiseksi, ettei maailmasta voi erota. Sitä julistaa kovaäänisesti myös aiemmin rajojen sulkemista haikailleiden neuvoton hiljaisuus koronaviruksen edessä. 

Virus opettaa meille, että Suomen käpertyminen kuoreensa merkitsisi myös normaalin elämänmenon hylkäämistä. Kun pandemiasta on selvitty, rajojen sulkeminen toteutuisi käytännössä vain vetäytymällä Koillismaan soiden ja pitkospuiden takaisiin piilopirtteihin.

Näitä perustelemattomia heittoja ei voi ymmärtää muutoin kuin osana Enqvistin aiemmissa kolumneissa tavaksi tullutta populisten tölvintää. Toisin kuin kolumnisti lukijoilleen uskottelee, tervejärkinen rajavalvonnan vaatijat eivät ole suinkaan mykistyneet neuvottomiksi kuten punavihreät, joille oman Unelmahallituksen päätös sulkea rajat tuottaa jatkuvaa henkistä epämukavuutta. Sitä paitsi on jokseenkin hirtehistä nähdä finanssikapitalismin piiskaama globaali kulutuskulttuuri normaalina elämämenona, johon pitää kriisin jälkeen taas palata ikään kuin mitään ei olisi opittu.

Paikallinen piirre koskee vain Suomea. Se on eräänlaisen sattuman seurausta, mutta edustaa myös kauan odotettua kvanttihyppyä. Pandemia on nostanut naiset kriisijohtajiksi. 

Naisvetoinen hallitus on joutunut valtaisaan koettelemukseen. Vastoin vanhojen jäärien ennakkoluuloja, he eivät ole pyörtyilleet tai purskahtaneet hysteeriseen itkuun. He ovat toimineet yhtä hyvin ja yhtä jämerästi kuin mikä tahansa mieshallitus. Luultavasti he ovat myös erehtyneet ja tehneet virheitä saman verran. Mutta yhtä kaikki heidän naiseutensa on ollut irrelevanttia.

Epäolennaista? Tuskin ainakaan Enqvistille, koska hän haluaa itsepintaisesti kiistää naisen biologisen, henkisen ja kulttuurihistoriallisen erilaisuuden pelkästään yhden nukkehallituksen perusteella. Politiikkaa kulissien takaa seuraavat tietävät nimittäin kertoa, että feministihallitus oli koronakriisin alkumetreillä täysin neuvoton, kunnes presidentti Sauli Niinistö ja Kepun varmaotteiset setämiehet saivat tilanteen selkeytettyä ja junan liikkeelle. Sen jälkeen kun liikkeelle on päästy, koronakriisijunaa on voinut ohjata kuka tahansa politiikan diletantti. Semminkin, kun epävarma hallitus on hankkinut verorahoja säästämättä itselleen ennen näkemättömän suuren lauman neuvonantajia. 

Eläköitynyt kosmologi käyttää kolumnissaan pandemiaa vain keppihevosena, jonka avulla  eskatologisella tasa-arvoideologialla ratsastaminen luonnistuu hyvin:

Mutta uskon, että pandemian ansiosta olemme Suomessa todistamassa muutosta naisten yhteiskunnallisessa statuksessa, jonka nopeus oikeuttaa toteamukseni 1900-luvun päättymisestä. 

On mahdotonta kuvitella, että kun viruspöly viimein laskeutuu, voisimme palata entiseen. Aikoihin, jolloin naiset olivat hallituksessa koristeina ja pehmoasioiden kiintiöministereinä.

Mikäli liberaali järjestelmä ylipäätään selviytyy koronaviruksesta, sen silmäätekevien ensimmäisiä huolia ei ole pienen etuoikeutetun naisjoukon pääsy johtaville hallituspaikoille. Ainoastaan kolumnistin kaltaiset tosiuskovat nostavat sen jo nyt asialistan kärkeen. Älykkäiden ihmisten harhainen kuvitelma aina vain etenevästä edistyksesta jaksaa hämmästyttää, vaikka koko määritelmä on kyseenalainen. Vielä kummallisempaa on pitää edistyksenä eri ihmisryhmien jäsenten "oikeutta" saada huomattavat resurssit ja valtaoikeudet riippumatta siitä mikä on heidän panostuksensa ko. resurssien luomiseen. 

Voi olla, että Enqvistin hinku saada nuoret naiset johtopaikoille perustuu pelkkään kyyniseen laskelmointiin. Ei ole mikään salaisuus, että koko ikänsä YK-ideologiaa päähänsä takoneet konformistiset poliitikkonaiset ovat taipuvaisempia kuin miehet ajamaan globalistista maailmanvaltioutopiaa, pyhän tasa-arvon nimissä tietenkin.

Juttunsa loppupuolella kolumnisti samaistaa virheellisesti tieteen universaaliuden ja globalismin: 

Toinen kiintoisa piirre on globaali. Merkille pantavaa on nimittäin rationaalisuuden voimakas korostuminen kaikkialla. Ympäri maapalloa virusta vastaan hyökätään tieteen keinoin. Sen molekyylirakennetta kuvaava karvapallo on tuttu jokaiselle. 

Kun lokakuussa 1939 kansakunnan olemassaolo oli uhattuna, Paasikivi saateltiin Moskovan junaan virren ”Jumala ompi linnamme” tahdissa. Nyt kirkot ovat kiinni. Jopa Vatikaani on lukinnut ovensa. Pappien sijasta luotamme infektiolääkäreihin.

Uskokaa tai älkää, mutta vuonna 1939 epidemioissa luotettiin tieteeseen yhtä psljon kuin nyt. Sitä paitsi ihminen on aina käyttänyt järkeään, sademetsissäkin elävät alkuasukkaat ovat säilyneet hengissä näihin päiviin asti rationaalisuutensa ansiosta. Tosin samaa ei voi sanoa kulttuurista ja väestöllistä itsemurhaa tekevistä länsimaiden asukkaista. 

Lainaus antaa ymmärtää, että olisi vain tietynlaista rationaalisuutta, vaikka eri arvopäämääristä katsottuna järkevä ratkaisu ei noudata samaa rationaalisuuden mallia. Ilmeisesti Enqvist viittaa tässä vain tieteelliseen rationaalisuuteen, jossa maailman ilmiöitä selitetään kausaalisesti ja loogisesti. Sillä on toki oma paikkansa, mutta sen mekaaninen soveltaminen intohimoja täynnä olevaan yhteiskuntaan ja kulttuuriin on ihmisen latistamista tahdottomaksi objektiksi, pelkäksi välineeksi, mutteriksi moitteettomasti raksuttavaan "rationaaliseen" koneistoon. Mikäli näin toimitaan kuten Enqvist tuossa näyttää toivovan, päädymme vain tieteellisen marxismin 2.0. versioon. 

Kulttuuria ja politiikkaa eivät pääasiassa määritä yksiulotteiset tieteen rationaalisuuden vaatimukset, vaan ne riippuvat enemmän inhimillisistä ihanteista, ajasta, paikasta ja olosuhteista. Puhtaasti tieteellisen rationaalisesti toimiva yhteiskunta olisi paikka, jossa ihminen ei todellakaan tuntisi olevansa kotonaan. Sellaista pakkopaitaa Enqvistin on kuitenkin meille sovittamassa.

Virren sanoin vainooja on nytkin kavala ja kauhea, kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen. Mutta tänään laulamme, että vain tiede hänet voittaa. Ja sen tiede tulee myös tekemään. Päinvastoin kuin vuonna 1939, edessämme on taistelu, jota emme tule häviämään.

Sokea luottamus tieteeseen on tuonut mukanaan myös ydinpommin, väestöräjähdyksen (kiitos lääketieteen), työpaikat hävittävän robotisaation ja metsien tehohakkuut. Joku voisi tässä kohtaa sanoa, että tiedettä on moneksi ja että kyse on vain siitä mihin sitä käytetään. Joka tapauksessa kolumnisti on sitä mieltä, että tiede on aina hyväksi ja että sitä pitäisi käyttää poliittisessa päätöksenteossa. Tosin rationaalisuuden uskottavuus on koetuksella silloin kun sukupuolentutkimuksesta saatua "tieteellistä tietoa" käytetään yhteiskunnan ohjaamiseen.