FEMINISTIEN VOIMALLA YLESSÄ PYÖRII YHÄ RIKKINÄINEN LEVY NAISEN EUROSTA

Ylen päivystävät feministitoimittajat ne jaksavat vuodesta toiseen ylläpitää myyttiä "naisen euro on 84 senttiä". Viimeisin yritys lämmittää tätä valhetta on mediajätin verkkosivuilta löytyvä artikkeli Vuosi 2020, ja naiset saavat yhä pienempää palkkaa kuin miehet – miksi? Se johtuu ikivanhasta sopimuksesta, joka jätti pitkät jäljet. Toimittaja Hanna Eskosen mielipidekirjoituksessa luodaan mielikuva, että presidentti J.K. Paasikiven eripalkkaisuusvaatimus sodasta palanneiden miesten hyväksi vaikuttaisi edelleen työmarkkinaneuvotteluissa. Kirjoittajan on kuitenkin itse pakko myöntää juttunsa puolivälissä, että

Palkkasääntely purettiin 1960-luvulla, kun Suomi ratifioi eli hyväksyi kansainvälisen samapalkkaisuussopimuksen. Se on ihmisoikeussopimus, jonka mukaan naisille ja miehille pitää maksaa samanarvoisesta työstä samaa palkkaa. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimus hyväksyttiin vuonna 1963. Palkkasyjinnästä tuli laitonta vasta paljon myöhemmin, 1970 luvulla, kun työsopimuslakia muutettiin.

Mikä tässä sitten on ongelma? Naiset ovat saaneet samasta työstä samaa palkkaa jo vuosikymmenet, mutta silti valtamedian toimittajat puhuvat siihen sävyyn, ettei näin olisi. Toimittaja Eskonenkin myöntää samapalkkaisuuden samasta työstä, mutta näkee ongelman siinä, että naiset ansaitsevat eri töistä 84 senttiä miesten saamaan euroon verrattuna. 

Jutussa yhtenä poliittisesti tarkoituksenmukaisen asiantuntijana käytetty naispalkkoja tutkinut Paula Koskinen Sandberg väittää kaikista tutkimuksista huolimatta, että kunta-alalla miehet saavat samasta työstä parempaa palkkaa kuin naiset. Mitään muuta todistetta hänellä ei ole kuin pelkkä oma vakaumus. 

– Miehillä on kunta-alalla paremmat palkat. Pidän hyvin todennäköisenä, että jos lähdettäisiin kunnolla setvimään, maksetaanko samanarvoisesta työstä samaa palkkaa, niin ei makseta.

Jos kaiken jo nyt tehdyn pikkutarkan tutkimuksen jälkeen palkkaeroja olisi löytynyt, ne olisi ajat sitten julistettu tulikirjaimin suurelle yleisölle. Sen sijaan palkkatutkimukset ovat paljastaneet, että johtotehtävissä naiset saavatkin samasta työstä parempaa palkkaa kuin miehet. Tämä todettiin myös Ylen uutisissa marraskuussa 2013, jolloin työmarkkinalaitoksen neuvottelujohtaja Seija Petrow sanoi, että johtotehtävissä olevien naisten euro on 1,11 euroa. Ymmärrettävästi uhrifeminismiin kiintynyt Paula Koskinen Sandberg ei halua mainita tällaisesta kumoavasta informaatiosta mitään.

Kukaan ei estä naisia hakeutumasta hyväpalkkaisille mutta raskaille ja vaarallisille miesten aloille, mutta monet heistä näyttävät arvostavan enemmän siistiä sisätyötä pienemmällä palkalla kuin fyysisesti raskasta ulkotyötä paremmalla palkalla. Koska naisten suurta enemmistöä ei kiinnosta ankarasti kilpaillut työt yksityisellä sektorilla, valtion ja kuntien on täytynyt luoda sosialistiseen tyyliin ylimääräisiä työtehtäviä julkiselle sektorille. Jutussa kerrotaankin, että "kuntien yli 400 000 työntekijästä valtaosa, 80 prosenttia, on naisia". Miksi tätä ei nähdä ongelmana tasa-arvon kannalta?

Miesten keskimäärin parempi palkkataso selittyy pitkälti yksityisen sektorin vaativilla työtehtävillä sekä ylitöillä. Eräiden laskelmien mukaan miesten ylityöt tekevätkin samoilla työtunneilla naisten eurosta 1,02 euroa! Ja jos naisten alempi palkka samasta työstä pitäisi paikkaansa, yrittäjien kannattaisi tietenkin palkata aina naisia. Näin ei kuitenkaan tapahdu, mikä jo sinällään kertoo eripalkkaisuuden samasta työstä olevan valhe.

Ylipäätään voi vain ihmetellä miksi monet naiset pitävät työelämään pääsemistä ja siellä "menestymistä" jonain feministisenä saavutuksena. Kapitalistit ovat kieltämättä onnistuneet erinomaisesti saatuaan houkuteltua naiset palkkatyön oravanpyörään. Suurpääomalle on ollut kieltämättä edullista, että sotien jälkeen valtava armeija kotiäitejä "vapautettiin"  työelämään alentamaan keskimääräistä palkkatasoa. Samankaltainen silmäkääntötemppu on nyt käynnissä kehitysmaalaisten kohdalla. 

Naisten suuren työvoimareservin hyökyminen työpaikoille laski väistämättä yleistä miesten palkkatasoa ostovoimaan suhteutettuna, sillä ennen mies pystyi elättämään yksinään koko perheen. Nykyään on enemmän sääntö kuin poikkeus, että sekä miehen että naisen on käytävä toissä maksaakseen kaikki laskut. Jälkeläisistäkään ei enää haaveilla toisin kuin ennen, jolloin nainen saattoi jäädä yksin kotiin hoitamaan lapsia. Koska jälkipolvea ei synny riittävästi "työelämän tarpeisiin", kapitalistit ja suurliikemiehet vaativat ulkoeurooppalaista halpatyövoimaa täyttämään kuplaksi osoittautuneen "huutavan työvoimapulan".

Yhdessä suurpääoman kanssa yliopistojen lapsettomat feministit ovat saaneet myytyä valinnanvapauden nimissä naisille palkkaorjuuden henkisesti paljon palkitsevamman perhe-elämän sijaan. Kumpikin ryhmä on päässyt tavoitteeseensa: kapitalistit saivat naistyöntekijöiden tarjonnan lisäämisellä laskettua yleistä palkkatasoa ja feministit murrettua "patriarkaalisen" perheinstituution. Enemmistölle tämä diili ei ole tarjonnut juuri mitään hyvää. Todellisten ongelmien sijaan toimittajat tarttuvat mielellään lillukanvarsiin toitottaessaan mantraa "naisen euro on 80/84 senttiä".


                                                          ************************

Valtamedian holohöpötys on tähän vuoden aikaan taas huipussaan. Sitä yritetään kytkeä kömpelösti myös nykyaikaan rinnastamalla kansanmurhanyritys kaikkialla vaikuttavaan "äärioikeiston" uhkaan. Ei ole sattumaa, että Yle julkaisi verkkosivuillaan parahiksi uutisen Lehti: Äärioikeistolaiset kasvava ongelma Saksan armeijassa – erityisen paljon ääriajattelua on paljastunut erikoisjoukoissa. Saksalaisvihamielistä Welt am Sonntag -lehteä lainatessaan Yle uskottelee lukijoilleen, että saksalainen nationalismi on "ääriajattelua".

Objektiivisesti arvioituna nationalismi armeijassa ei tietenkään ole ekstremismiä, vaan kyse on liberaalivasemmistolaisen hegemonisen vallan tavasta määritellä kaikki itselleen uhkaavaksi koettu äärimmäisyysilmiöiksi. Vaikka nykyinen Saksan miehitysvalta ja läntinen "kulttuuri" on 1960-luvun mädätyksen jäljiltä kaikkea muuta kuin tervejärkinen ja maltillinen, pelkkä valta-asemasta syntyvä etuoikeus määritellä asioita saa minkä tahansa näyttämään äärimmäiselltä tai normaalilta.

Mitä saksalaisuutta vierastavat politiikot sitten kuvittelivat saavansa sen jälkeen kun maa lopetti asevelvollisuusarmeijansa ja muuttui ammattilais- ja vapaaehtoisarmeijaksi kesällä 2011? Ei tarvitse olla mikään Sherlock ymmärtääkseen, että vapaaehtoisarmeijaan värväytyvät yleensä ne kaikkein isänmaallisimmat tyypit. Koska isänmaallisuus katsotaan virallisessa miehitys-Saksassa ääriajatteluksi, niin silloin saadaan juuri sellaisia tutkimuksia, joita Welt am Sonntag ja Yle haluavat levittää.

Toisaalta täytyy kummastella nyky-Saksan armeijassa viihtyviä nationalisteja. Mikä ihme saa heidät puolustamaan venäläisiltä maata, jonka väestö pursuaa turkkilaisia ja globalistien sponsoroimia lgbt-militantteja.