ONKO KULTTUURIVÄEN VÄITTÄMÄ SEKSUAALINEN HÄIRINTÄ TODELLAKIN MAAILMAN SUURIN ONGELMA?

Länsimaisen median pääuutisaiheita on viime syksystä asti ollut naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä. Aiheen yksipuolinen jankuttava narraatio on ollut julkisuudessa niin valtavaa, että sen voittaa suosiossa vain tiedotusvälineiden päivittäiset parkaisut Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpista. Viimeksi tänään Washingtonin kirjeenvaihtaja Paul Vilén kommentoi Yle Radio 1:ssä Trumpin odotettua kansakunnan tilaa koskevaa puhetta sanomalla, että "pisimmälle meni New York Timesin kolumnisti, joka otsikoi tämän puheanalyysin tekstillä 'Trumpin Volk und Vaterland' eli Trumpin kansalle ja isänmaalle -puhe elikkä viittasi suoraan kansallisossialistiseen Saksaan". On selvää, että New Yorkin valtalehden juutalaistomittaja näkee natseja jokaisen sängyn alta, mutta on oireellista, että suomalaisen toimittajan pitää lainata paranoidin perusteetonta natsittelua omassa jutussaan.

Suomea on 1980-luvulta asti kutsuttu maailman amerikkalaistuneemmaksi maaksi. Tavallaan havainto pitää paikkaansa, joskin rapakon takaa apinoidut joukkoilmiöt saavat huippunsa täällä vasta viiveellä. Näin on käynyt myös mieskaunaisten eliittifeministien Me too -kampanjalle, joka sai kuukausien rummutuksen jälkeen kliimaksinsa tänään. 

Vihdoinkin median joukkosielut löysivat miesvastaiselle lynkkauskampanjalle riittävän ison nimen. Yli kymmenen vuoden jälkeen parikymmentä naista on päättänyt syyttää elokuvataiteen entistä professoria Lauri Törhöstä seksuaalisesta häirinnästä. Voi olla, että Törhönen on sika mieheksi, mutta media tekee vääryttää siinä, että se lynkkaa hänet julkisesti pelkkien väitteiden perusteella, joista ei ole tehty edes rikosilmoituksia. 

Esiin tuotuja varmentamattomia väitettä on pidetty valtakunnallisesti niin tärkeänä, että aihe nostetiin yhdeksi Ylen tv-uutisten pääaiheeksi ja siitä keskusteltiin myös tämän iltaisessa A-studiossa koko ohjelman ajan. Ylen verkkosivuilla kulttuuri ja urheilupiireissä tapahtuvaa nipistelyä ja seksuaalista häirintää on kommentoitu monella uutisjutulla:

Professorin kerrotaan häirinneen naisia seksuaalisesti – korkeakouluja valvova ministeriö ei puuttunut asiaan, koska ei saanut kantelua

Naiset elokuva-alalla kertovat professori Lauri Törhösen vuosia jatkuneesta ahdistelusta – "Häirinnästä tuli sukupolvikokemus"

Professori Elina Knihtilä seksuaalisesta häirinnästä: "Hyvä, että tämä nimi tuli esiin"

Yle Teema jättää esittämättä Lauri Törhösen elokuvan – "Tässä tilanteessa ei tunnu asialliselta"

Älä tuhoa uraasi kertomalla raiskauksesta, teatteriopettaja varoitti – vasta #metoon myötä tajusin, miksi vaikeneminen oli väärin

Voimistelulääkärin uhrien määrä kasvoi 265:een – "Olin yhdeksänvuotias ja leikin vielä nukeilla"

Mitä on ajateltava siitä, että yhden päivän aikana Yle julkaisee kuusi uutisjuttua lähinnä eliittialoja koskevasta seksuaalisesta häirinnästä, joista pelkästään Törhöstä koskevia uutisia on neljä? Onko tosiaan niin, että väitetty seksuaalinen häirintä on niin suuri ongelma maailmassa, että Trumpia lukuunottamatta mikään muu aihe tai tapahtuma ei saa Ylessä edes kahta uutisjuttua päivässä? 

Ensinnäkin ongelma asettuisi oikeisiin mittasuhteisiin, mikäli erotettaisiin merkitsevät katseet ja pikkutuhmat jutut oikeasta seksuaalisesta häirinnästä, varsinkin raiskauksesta. Väheksyttämättä mitenkään niitä, jotka ovat oikeasti joutuneet seksuaalisen lähentelyn kohteeksi, maailmaan mahtuu paljon suurempaa kärsimystä ja vääryyttä, mikä ei saa mediassa minkäänlaista huomiota. Räikeimpänä esimerkkinä värillisten ja siirtolaisten väkivalta ja murhat valkoista kantaväestöä kohtaan (oma lukunsa on median vaikenema Etelä-Afrikan tilanne). 

Jotenkin vain tuntuu siltä, että Me too -kampanjan näkyvällä mediakampanjoinnilla halutaan keskittää huomio asiaan, joka on ihmisluonnon vuoksi melko pysyvä ja toisaalta merkityksetön verrattuna isoihin sivilisaatiota ja koko ekosfääriä koskeviin kysymyksiin. On todennäköistä, että valtamediat ovat luoneet tietoisesti Me Too:n ympärille massahysterian, jotta kansalaisen moraalinen närkästys ei suuntauisi muihin, olennaisempiin ongelmiin. 

                                                       *****************************

Suomeen ensimmäiset maahanmuuttovastaiset poliitikot ilmestyivät 1980-luvun jälkipuoliskolla kun sellaiset nimet kuten Liisa Kulhia ja Sulo Aittoniemi niittivät kansansuosiota pakolaisvastaisilla teemoillaan. Samoihin vaalivankkureihin tunki itsensä myös turkulainen kunnallispolitiikko Olavi Mäenpää (1950-2018), joka pääsi ensimmäisen kerran kaupunginvaltuustoon vuonna 1992 pakolaisvastaisen teeman ansiosta. Yle uutiset kertoo tänään, että Mäepää menehtyi tiistain ja keskiviikon välisenä yönä aiemmin saamansa sairauskohtauksen takia.

Mäenpään kuoleman myötä poistui ensimmäisen pakolaisvastaisten poliitikkosukupolven viimeinen edustaja. Hänen perintönsä opettaa, että ilman jäsenneltyä ideologiaa ja ohjelmaa muukalaisinvaasioita vastustava politikointi jää pelkäksi hedelmättömäksi raakkumiseksi ja samoilla ääniapajien kanssa puuhastelevien kilpailjoiden kanssa riitelyksi.