TUOREEN LUCIA-NEIDON VALINTAKOHU PALJASTAA VALLITSEVAN IDEOLOGIAN TOTALITARISTISEN PYRKIMYKSEN

Moderni massayhteiskunta on dynamiikkansa mukaisesti aina vaarassa vajota totalitarismin houkutukseen. Taustalla on individualismia korostava kulutuskulttuuri, jonka synnyttämän vieraantumisen tunteen lievittämiseksi yksilö etsii jotain mikä sitoisi hänet muihin ihmisiin. Yhteiskunnassa tavallisin ja luontevin tapa välttyä totalitarismin viettelyltä on hellittää omaa itsekkyyttään ja sitoutua ikiaikaiseen veriyhteyteen, josta kansallisuusaate on luonut oman modernin versionsa "kuviteltuna yhteisönä". Toisin kuin arkipäivän keskustelussa yleensä uskotaan, politiikantutkija Benedict Andersonin lanseeraama kuviteltu yhteisö ei tarkoita mielivaltaisesti keksittyä ihmisryhmää, vaan kokonaisuutta, jota pitää koossa usko yhteisön olemassaoloon. 

Modernissa hajautuneessa yhteiskunnassa kansalaiset eivät luonnollisestikaan tunne kaikkia muita ihmisiä, mutta he samaistavat kuitenkin itsensä tunnetasolla muihin kansakunnan idean kautta. Vaikka tällainen osittain orgaanisesti ja ennen kaikkea yhteisten historiallisten myyttien kautta syntynyt yhteisö alkaisi modernisaation kiihtyessä sirpaloitua, ihmisten luontainen tarve tuntea yhteisöllisyyttä ei katoa silti mihinkään. Tässä vaiheessa korvaava usko sukupolvien ketjulle voi syntyä täysin abstrakteista ihanteista, joilla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen tai yhteiseksi koettuun historiaan. 

Yhteiskunnalla, joka on etääntynyt orgaanisesta kansakunnasta kohti "moraalista" tai ideologista yhteisöä, on suuri riski vajota totalitarismiin. Ennen tämä nähtiin kansainvälisessä sosialismissa, kun taas nyt sama kehityssuunta on oraalla moninaisuuden ideologiassa. Kuvaavan esimerkkitapauksen tästä tarjoaa joulun alla valtamedian synnyttämä kohu mustasta Lucia-neidosta.

Ylen ideologisesti valikoitunutta tutkivaa journalismia edustavassa uutisjutussa Yle selvitti: Näin syntyi rasistinen vihakampanja Lucia-neitoa kohtaan huomio keskitetään ennalta määrättyyn asetelmaan, jossa yhteiskunnallisen ongelman keskipisteessä uskotellaan olevan rasistit (koskee rasistisesti vain valkoisia kuten suomalaisia). Asioiden todellista tilaa arvioitessa kyse ei ole tarkasti ottaen lainkaan rasismista, vaan rotuongelmasta, jonka ovat tuottaneet muut kuin "rasistit". Lucia-perinnejuhlaa järjestävä ruotsinkielisten kansalaisjärjestö Folkhälsan ja sen monikulttuuri-agendaa tukevat valtamediat sivuuttivat tuttuun tapaansa tämän tyyppiset kiusalliset ongelmanasettelut kaiken huomion vieneellä moralistisella selkäydinreaktiollaan. 

Kielteisen kansalaispalautteen todellisista taustasyistä ei tietenkään käyty julkista keskustelua, vaan mediatilan otti haltuun enimmäkseen kyynisesti laskelmoitu pöyristyminen rasismista, jossa nettivihaajien väitettiin käyttävän osin ghanalaisperäisen Daniela Owuson valintaa Lucia-neidoksi rotuvihan ja salaliittoteorioiden levittämiselle. Todellisuudessa tiedotusvälineet hyödynsivät Owuson valinnasta synnyttämäänsä julkisuutta lisätäkseen vain suomalaisten keskinäistä eripuraa kysymyksessä, joka ei historiallisessa mielessä ole koskaan kuulunut meille. 

Joka tapauksessa median ja sen valitsemien "asiantuntijoiden" keskuudessa vallitsi kyseenalaistamaton lähtöoletus, jossa on aivan normaalia ja edistyksellistä, että ruotsinkieliset valkoiset suomalaiset valitsevat perinneneidoksi ei niin kovin viehättävän afrikkalaismulatin edustamaan itseään. Niin ikään samaan retoriseen arsenaaliin kuului, että kaikki argumentoidut vastalauseet torpattiin välittömästi ilman vuoropuhelua "täysin käsittämättöminä purkauksina".

Kaikesta loiskiehunnasta huolimatta median luoman kohun myrskyn silmään jäi vastaamaton kysymys, miksi ruotsinkieliset äänestivät itselleen Lucia-neidon, jolla ei ole mitään sukupolvia kantavaa etnis-kulttuurista yhteyttä heihin. Objektiivisesti arvioituna Daniela Owuso ei ollut läheskään joukon viehättävin, varsinkin, kun katsojat ja äänestäjät suosivat normaalisti itsensä kaltaisia ihmisiä. 

Koska elämme ns. paskaliberaalien hallitsemassa pellemaailmassa, NPC-ehdollistetut ruotsinkieliset eivät valinneetkaan tällä kertaa heimonsa kauneinta, vaan ideologisesti sopivinta. Heille on selvästikin tärkeämpää antaa itsestään vaikutelma Hyvinä ihmisinä nostamalla afrikkalainen toteemi jalustalle kuin estää uniikin geeniperimänsä peruuttamaton liudentuminen vieraaseen väestöön.

Näyttää vahvasti silti, että äänestäjät halusivat antaa tukensa uudelle kuvitteelliselle yhteisölle, jota edustaa Daniela Owuson juuristaan revitty monikulttuurinen maailmankansalaisuus. Samalla he saattoivat osoittaa kuvittelemaansa moraalista hyveellisyyttään ja erottautua suomenkielisen enemmistön suosimasta "vanhanaikaisesta" etnokansallisesta yhtenäisyydestä. 

Totalitaristisen sivumaun äänestäjien moraaliposeeraukselle antoi Ylen kaltaiset valtamediat ja presidentti, jotka kiittivät Owuson valintaa ja tuomitsivat vastaväittäjät näennäismoraalisin perustein. Ylhäältä lauoituissa nuhteissa väärin ajattelevat kansalaiset pitäisi eristää samalla kun lampaiksi alistuneilta vaaditaan ehdotonta sitoutumista diversiteettiin ja monikulttuuriin sekä nollatoleranssia vain suomalaisten etniselle itsepuolustukselle eli "rasismille". Kaksoistandardien maailmassa uuskolononialistisilta värillisiltä ei tällaista moraalisuutta tietenkään vaadita, vaan heitä jopa autetaan veronmaksajien kustannuksella ylläpitämään etnosentrismiään.

Edellä mainittu Ylen salapoliisijuttu pyrkii vahvistamaan mielikuvaa, jossa "rasistit" olisivat erillinen halveksuttava kansanryhmä, joka pitää jäljittää, jahdata ja tuomita kansasta vieraantuneen manageriaalisen luokan määrittelemän "yleisen edun" perusteella. Korruptoituneeseen järjestelmään sitoutuneet toimittajat edistävät omalla tahollaan totalitarismia vaatiessaan alamaisilta uskollisuutta arvoille ja ideologialle, joista ei ole koskaan keskusteltu julkisesti saati käyty kansanäänestystä. Vastaavasti tiedostavaksi itsensä mieltävälle "tolkun" kansaosalle nomenklatuuran harjoittama totalitarismi ei ole lainkaan häiritsevää, sillä he katsovat olevansa näiden arvojen puolustajia ja niistä hyötyviä. 

Suomalaista Suomea kannattaville riippumattomille kansalaisille loputon jankutus rasismista on tietenkin pelkkää sanahelinän taustalla käytyä valtapeliä, jossa "yhteistä arvopohjaa" pyritään sanelemaan kansalaisille. Kun julkisuuden yksipuolinen puhe "yhteisestä arvopohjasta" yltyy, pitää kysyä kuka sanoo. Tämä nimittäin paljastaa, ettei kyse ole mistään ihmisen ulkopuolisesta auktoriteetista kuten Jumalan sanasta tai kansakunnan fyysisestä kohtalonyhteydestä nousevasta ylisukupolvisesta imperatiivista, vaan pelkästä hataralla pohjalla olevasta universalistisesta ideologiasta, jota tietyt ihmiset pyrkivät kaikin totalitaristisin keinoin iskostamaan hallintoalamaisiinsa. 

POLIITTISEN JOHTOMME TAPA VÄITTÄÄ GLOBALISTIEN ETUA SUOMEN EDUKSI

Maamme poliittiset ja taloudelliset johtajat sanovat päätöstensä perustuvan Suomen etuun. Tätä kertomusta tukevat valtavirran tiedotusvälineet, jotka selittävät suurelle yleisölle johtajiemme ratkaisut isänmaallisina valintoina. Epäuskoinen kansa on saatu vakuutettua retoriikalla, jossa Euroopan Unionin, Naton tai "kansainvälisen yhteisön" edut on voitu samaistaa Suomen etuun. Suurin osa tällaisesta perustelusta ei tietenkään kestä tarkempaa analysointia, mutta vallankäyttäjille tämä ei ole ongelma, koska suuren yleisön tavoittavaan valtavirtamediaan ei päästetä asiantuntijoita, jotka kyseenalaistavat vallitsevan narraation. 

Koska tällaisia puheenvuoroja ei näy julkisuudessa, enemmistö kansalaisista ei usko vallitsevalle poliittiselle linjalle edes olevan vaihtoehtoja. Heillä riittää ihan tarpeeksi murheita omassa arjessaan, joten tältä väestön osalta on turha odottaa ylimääräistä energiaa etsiä kriittistä tietoa valmiiksi pureskellun virallisen selityksen vastapainoksi. Tragikoomista tässä on se, että kansalaisia rasittavan taakan aiheuttajana on pitkälti sama poliittisen luokan pysyvä hallinto, johon se kaikesta huolimatta luottaa niin äänestyskopissa kuin mediavalinnoissaan.

Tosin joskus median on pakko kertoa järjestelmän pyhiä oppeja kritisoivista näkemyksistä kun asialla on joku alan kiistämätön auktoriteetti. Silloinkin "yhteiskunnallinen keskustelu" rajoittuu vain iltapäivälehtien palstoille kuten on käynyt Iltalehden tuoreessa uutisessa Hollantilaistutkimus: Maahanmuutolla rajut kustannukset – Tätä Suomessa ei ole selvitetty, jossa taloustieteen emeritus professori Matti Virén sanoo maahanmuuton olevan länsimaille jo pelkästään taloudellisista syistä pelkkä rasite.  Manageriaalisen luokan kannalta media näennäinen moniäänisyys on tässä tapauksessa viime kädessä hyödyllistä, koska näin se voi nokittaa kriitikoita, jotka väittävät tiedotusvälineiden vaikenevan todellisista ongelmista. Tärkeintä sille on kuitenkin se, ettei Matti Virénin ja Tuomas Malisen kaltaisia toisinajattelijoita päästetä ääneen suuret katsojamassat keräävässä Ylen A-Studiossa ja siten synnyttämään kommentaaria eli julkista keskustelua muissakin tiedotusvälineissä.

Tilanteen ollessa tämä valtamedia voi selittää minkä tahansa Suomen syvimmän edun kanssa ristiriidassa olevan asian meille edullisena. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä on Ylen uutinen Suomen Henna Virkkunen ehdolla laajaan EU-komissaarin tehtävään ja varapuheenjohtajaksi – grafiikka näyttää kaikki salkut, jonka mukaan Kokoomuksen europarlamentaarikosta on määrä tulla teknologisesta suvereniteetista, turvallisuudesta ja demokratiasta vastaava EU-komission varapuheenjohtaja. Vastaavissa uutisissa  orwellilaista hallintovirkaa muistuttavaa komissaarin salkkua on kuvattu "Suomen voitoksi", vaikka toisiasiassa kyse on vain poliittisen luokkamme jäsenen henkilökohtaisesta jättipotista, joka ilmaistaan varsin suorasanaisesti Ylen henkilökuvajutussa Lemmikkipalstan toimittajasta komissaariksi – näin Henna Virkkunen nousi vallan huipulle. 

Joitain perussuomalaisia lukuunottamatta poliitikkojen hakeutuminen EU:n hallintoon on jo lähtökohtaisesti kansallista etua vastaan ylikansallisen hallinnon puolesta. Siksi on selvää, että median isänmaallisissa tunnelmissa hehkuttama Henna Virkkunen tulee tehtävässään ajamaan ensisijassa EU:n etua ohitse Suomen intressien. Tilanne ei ole ainutkertainen, sillä Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen esimerkkiä seuraten maamme urapoliitikot ovat jo ajat sitten hylänneet ajatuksen ajaa etnisten suomalaisten etua. Sen sijaan he näkevät meidät globaaleissa hallintohimmeleissään pelkkinä muihin vaihdettavissa olevina veronmaksaja-alamaisina.

Vain puoluepoliittisesti sitoutumattomat kansallismieliset tahot ovat yrittäneet puhua tätä kansallista petosta vastaan, sillä edes hallituspuolue Perussuomalaiset ei enää vaadi eroa EU:sta vaikka se jaksaakin sättiä Unionia sen yhä laajenevasta federalistisesta politiikasta. Perustellusta EU-kritiikistään huolimatta kansallismielisten enemmistölläkin on sokea pisteensä, mikä näkyy sen kriitikittömänä Nato-kannatuksena ja vaikenemisena DCA-sopimuksesta seuraavasta kansallisen suvereeniteetin menetyksestä. Kysymys on herkkä ja kansallismielisessä liikkeessä eräänlainen tabu, jonka vuoksi sen esille ottaminen synnyttää enemmän riitaa kuin yhteisymmärrystä. Tästä huolimatta asiasta on voitava puhua. Vaikka politiikassa ei ole kyse totuudesta vaan ystävän ja vihollisen määrittelystä, se ei tarkoita silti sitä, etteikö tiettyä kiistakapulaa voitaisi arvioida mahdollisimman rationaalisesti so. kaikki olennaiset seikat huomioon ottaen. 

Nato-jäsenyyttä ja Yhdysvaltojen kanssa tehtyä DCA-sopimusta puolustavat argumentit ja tunteisiin vetovat retoriset lausunnot ovat suurimmalle osalle julkisuudesta tuttuja. Sitä vastoin niin julkisessa kuin kansallismielisessäkin keskustelussa sotilaallisten sitoumusten ilmeisistä ongelmista ja haitoista ollaan vaiettu lähes täysin. Kun asiaa yrittää punnita hyödyt ja haitat mielessä, monien kansallismielisten sinänsä ymmärrettävä atavistinen ryssäviha on tehnyt heidät sokeaksi toiselle viholliselle, johon luotetaan nyt varauksetta ja millä hinnalla hyvänsä. 

Tässä kohtaa täytyy antaa tunnustus Yhdysvaltojen myyräpresidenttinä Suomessa toimineelle Sauli Niinistölle, joka sai vuosikymmeniä kestäneellä vehkeilyllään jopa suurimman osan maahanmuuttovastaisista kansallismielisistä taakseen. Ainoana aitona poliittisena oppositiona itseään pitävien kansallismielisten sinisilmäisyys on tässä yhteydessä jokseenkin kummallista kun tiedetään Nato-lännen johtajien olevan kansallismielisten kiroaman ns. väestönvaihdon pääarkkitehtejä. Mikään salaisuus ei ole myöskään se, että Atlanttinen hyökkäysliitto haluaa edistää kaikkialla maailmassa monikulttuurisuutta, militanttia feminismia ja lgbtq-ideologiaa. Ylipäätään monien kansallismielisten välinpitämättömyys Niinistön toimia kohtaan jaksaa hämmästyttää, sillä liittoutumisprojektin lisäksi hän on ollut merkittävässä roolissa kun Suomea liitettiin Euroopan Unioniin ja maassamme siirryttiin eurovaluuttaan. Natoon liittymistä Niiniistö ehti ajaa vuosikausia, josta kertovat erilaiset alustavat toimet tunnetuimpana pahamaineinen isäntämaasopimus vuodelta 2014. Sodan syttyminen Ukrainassa kevät-talvella 2022 oli Niinistön johdolla maamme Naton asiamiehille kauan odotettu mutta valmisteltu hetki, jolloin median lietsomassa tunnekuohussa myötäeläneelle kansalle voitiin ilman sen kummempaa harkintaa saati kansanäänestystä myydä Natoon liittyminen. Tähän syöttiin tarttuivat myös monet nationalistit. 

Poliittisen eliitin halu liittyä kiireellä Natoon näytti ainakin päältä päin katsoen vielä tuolloin Suomen  edulta, mutta se mihin ollaan tänään päädytty näyttää jo johtomme sotahulluuden riivaamalta hyökkäysvalmiudelta. Kevään 2022 Nato-jäsenyys puheiden ydinasekielteisyydestä huolimatta osa poliitikoistamme on tätä menoa tekemässä Suomesta ydinsodan tantereen. Tästä antaa vihjeen Ylen uutinen Suomi suunnittelee osallistumista Naton ydinaseharjoitukseen – tutkijan mukaan tämä sopisi Suomen linjaan. 

Kansan näkemyksiä kuuntelematta maamme hallituksille ei ole riittänyt edes Nato-jäsenyys, vaan sopimusmusteen ollessa vielä märkää kulissien takaa valmisteltiin jo lopullista antaumista vieraan vallan sotilaalliselle hyväksikäytölle. Heinäkuun 1. päivänä tänä vuonna eduskunnassa hyväksytty DCA-sopimus on monien tyrmistykseksi paljastumassa diiliksi, jossa suomalaisille on jäämässä musta pekka käteen. Asian yllätyksellisyyttä selittänee se, että valtamedia on kertonut sopimusprojektista koko ajan hyvin kitsaasti ja sitä on muutenkin valmisteltu politiikan kulisseissa sammutetuin lyhdyin. Poliittikkojen ja median onkin ollut kiusallista selittää suurelle yleisölle mitä kansalliseen turvallisuuteen liittyvää lisäarvoa Amerikan kanssa tehty sopimus toisi. Muistutukseksi kerrottakoon, että vielä 2022 ja 2023 pelkän Nato-jäsenyyden luvattiin antavan maallemme riittävän niin sanotun 5. artiklan turvatakuut. Koska DCA-sopimuksen avaaminen paljastaisi sen järkyttävät seuraukset Suomen suvereeniteetille, koko hegemoninen valtakerros on päättänyt olla kommentoimatta sitä lainkaan.

Sitten EU:n liittymisen 1995 Suomi ei ole menettänyt itsenäisyyttään ja suvereeniteettiaan niin paljon kuin solmittuaan Yhdysvaltain kanssa DCA-sopimuksen. Maamme poliittiset, taloudelliset ja jopa kulttuuriset eliitit ovat puolustaneet kumpaakin sopimusta Suomen edulla. Siinä missä Suomi on saanut EU-jäsenyydestään valtavien haittojen ohella näennäisiä lyhyen tähtäimen hyötyjä, DCA-sopimus ei tuo käytännössä muuta kuin yksipuolisen velvoitteen olla Yhdysvaltojen imperialististen sotien eturintamassa. Toki sopimusta on yritetty kaupata suomalaisille lisäturvallisuuden mahdollistajana, mutta todellisuudessa se sitoo maamme tahtomattamme Yhdysvaltojen ja sen kilpailevien mahtien välisiin konflikteihin.   

DCA-sopimus paljastaa karulla tavalla kuinka syvälllä varsinkin Kokoomus on petollisessa hankkeessaan, jossa Suomea ollaan alistamassa yhdeksi nöyrimmäksi Amerikan vasalliksi. Aiemmin tämä olisi ollut ennen kuulumaton maanpetos, joskin jo kaupparatsu-Niinistön aikana maatamme valmisteltiin päättäväisesti osaksi Amerikan globaali-imperiumin etuvartiota. Verukkeenaan kaukainen Ukrainan sota, Niinistö saattoi vedota isänmaallisiin tunteisiin ja myydä läntisen globalismin sotilaallisena nyrkkinä toimivan Naton kansallisen turvallisuuden pelastajana. 

Toisin kuin varovaisen juonittelevan Niinistön, nykyisen presidentin Alexander Stubbin ei tarvitse peitellä yksipuolista uskollisuuttaan Yhdysvalloille. Niin ikään kokoomuslainen Antti Häkkänen on voinut puolustuministerinä kalistella Naton lihaksien takaa sapelia itänaapurille ilman että Mediapoolin kontrolloimalta valtamedialta on tullut sen kummempaa kritiikkiä. Häkkäsen hyeenamaisia lausuntoja seuratessa tulee väkisinkin mieleen, että kyseessä on nuori vallan makuun päässyt mies, joka on opportunisesti ja keinoja kaihtamatta valmis miellyttämään USA:n globalistisen imperiumin silmää tekeviä tahoja.

Ellei lukija ole tutustunut DCA-sopimukseen, hän saattaa ihmetellä mikä siinä muka on niin kamalaa. Yllättävää kyllä yksi parhaiten sopimukseen perehtynyt maallikko on kirjailijana tunnettu Veronica Pimenoff, joka on tuonut laajassa ulkoministeriölle tehdyssä lausunnossaan kansantajuisesti esiin milllaiseen itsenäisyyden menetykseen Suomi sopimuksen myötä sitoutuu. On yhdentekevää mitä lukija ajattelee Pimenoffista ihmisenä tai ajattelijana, tärkeintä on keskittyä hänen lausuntonsa kiistämättömiin huomioihin, joista valtamediamme ei ole puhunut käytännössä juuri mitään. Alla joitain keskeisiä kohtia hänen lausunnostaan:

-DCA-sopimus ei aseta yhdysvaltalaisten joukkojen ja aseistuksen määrälle mitään rajoituksia.

-Suomi luovuttaa Yhdysvaltain asevoimille 15 omaa aluettaan.

-Yhdysvalloille annettaan sopimuksessa oikeus varastoida raskaita aseita Suomen alueelle.

-Tukikohtasopimus vaarantaa Suomen turvallisuuden ja suvereeniteetin. Antamalla Yhdysvaltain asevoimille vapauden toimia sotilaallisesti Suomen alueella ja Suomen alueelta, meillä itsellämme ei olisi minkäänlaista päätäntävaltaa siitä, mitä tai miten Yhdysvallat toimisi kolmansia maita vastaan eikä tietenkään myöskään siitä, miten kolmannet maat sotilaallisiin toimiin vastaisivat.

-Suomi voi Yhdysvaltain toimien vuoksi tosiasiallisesti joutua sodan osapuoleksi ilman tasavallan presidentin ja eduskunnnan päätöstä.

-Sopimuksen uhkia ja riskejä Suomelle ei käsitellä sopimuksessa lainkaan.

-Sopimustekstiin ei ole merkitty lainkaan Yhdysvaltain velvoiteitta. Sitä vastoin sopimusteksti luettelee Yhdysvaltain joukkojen vapaudet ja oikeudet (3 – 28 artiklat).

-Vaikka tukikohtasopimus on nimetty ”puolustusyhteistyösopimukseksi”, Yhdysvallat ei ainoassakaan artiklassa sitoudu puolustamaan Suomea.

-Sopimuksessa Suomesta voisi muodostua turvallisuusuhka Venäjälle ja Venäjästä voisi rakentua uhka Suomelle.

-Sopimusta ei voi pitää vastavuoroisena ja tasapuolisena, koska se antaa Yhdysvalloille pidäkkeettömiä oikeuksia ja Suomelle runsaasti velvollisuuksia.

Vaikka sopimusta yrittäisi tulkinta kuinka myönteissä valossa tahansa, selvää on, ettei Suomi ole siinä saamapuolella. Turvallisuutemme takaajaksi luvattu Nato-jäsenyys pudotti meidät itsenäisten puolueettomien maiden joukosta, mutta vasta DCA-sopimus tekee suurella todennäköisyydellä maastamme ennen pitkää sodan osapuolen ja kohteen kaikkialla missä Yhdysvallat on levittämässä ohjuksin demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Sotilaalliset sopimukset ja jäsenyydet ovat vain yksi joskin kaikkein kriittiisin esimerkki siitä, kuinka globalistien edut on voitu pakkomyydä kansalle Suomen etuna.

DEMOKRATIAILVEILY NIMELTÄ PRESIDENTIVAALIT 2024

Suomen presidentinvaalien toinen ratkaiseva kierros sunnuntaina 11.2.2023 noudatti ennusteita Kokoomuksen Alexander Stubbin voitettua punavihreän kansanliikkeen vastaehdokkaan Pekka Haaviston vajaan parin prosentin erolla. Pohjimmiltaan kisassa ei ollut mitään jännitettävää, koska arvoliberaaleina euroatlantisteina ja EU-federalisteina molempien ehdokkaiden ulkoaohjautuva ulkopolitiikka noudattaa samaa linjaa. 

Suomen ja suomalaisuuden säilymisen kannalta loppusuoralle päässeet ehdokkaat ovat niin vahingollisia, että valinta näistä kahdesta on sama kuin tekisi valinnan syövän tai haimatulehduksen väliltä. Monet kansalliskonservatiivit jättivät valinnan kokonaan tekemättä, mutta eräät äänestivät silti pienimmän pahan periaatteen mukaisesti. On silti vaikea sanoa, mikä tekee aikoinaan biseksuaaliksi tunnustautuneesta Stubbista moraalisemman kuin avoimessa homosuhteessa elävästä Pekka Haavistosta. Liberaali valtamedia tietenkin sätti karvalakkikansalaisia "homofobiasta", koska he eivät äänestä Haavistoa tämän homouden vuoksi. Kertomatta jää, että huomattavasti suurempi joukko vasemmistoliberaaleja äänestää Haavistoa vain ja ainoastaan siksi, että hän on homo. Tämä ei ole tietenkään valtamedialle epärelevantti peruste äänestyskäyttäymiselle, vaan päin vastoin upea ja voimaannuttava syy äänestää degeneraattia!

Poliittisten toisinajattelijoiden kannalta koko presidenttikisa ensimmäiseltä kierrokselta lähtien oli yhdentekevä sirkus, koska kaikki ehdolla olleet globalistien marionetit ajavat yhtä ja samaa vaihtoehdotonta lännen "arvoihin" sidottua epäisänmaallista politiikkaa. Siksi on selvää, ettei kukaan itseään kunnioittava kriittinen kansalaisen äänestänyt kummallakaan kierroksella, sillä se olisi antanut legitimiteetin kansanvihollisten tuhotyölle.

Yhdeksän kandidaatin joukossa ei ollut ainuttakaan Nato-vastaista ja EU:sta eroa vaatinutta ehdokasta. Mikäli politiikan sivuraiteelle joutuneen Paavo Väyrysen ehdokkuutta ei olisi estetty epämääräisen kannattajakorttiepisodin vuoksi, olisi vaalikeskusteluihin saatu edes jokeri, joka olisi voinut esittää kiusallisia mutta tärkeitä kysymyksiä Suomen Nato-jäsenyyden seurauksista, Yhdysvaltain intressien ajamisesta, DCA-sopimuksen tarpeellisuudesta ja Ukrainan sodan vaietuista taustoista. 

Ottamatta sen enempää kantaa Väyrysen kannattajakorttisählinkiin, konsensustodellisuudessa eläville suomalaisille oli ehkä helpotus, ettei ehdokkaiden joukossa ollut ketään, joka olisi ikävillä kysymyksillään aiheuttanut ahdistusta ja kognitiivista dissonanssia kansalaissa ja muissa ehdokkaissa. Ainakin länsi-globaalin "sääntöpohjaisen järjestelmän" palvelijoina toimiville toimittajille poliittisen kiusankappaleen puuttuminen teki työn tavattoman helpoksi. Mediapapiston ideologinen yksisilmäisyys ei kuitenkaan poista todellisuutta, joten valtaosalle suomalaisille aikanaan paljastuva karu totuus tulee iskemään päin naamaa tavalla, johon heitä ei ole valmisteltu mitenkään. 

Mutta ei mennä asioiden edelle. Tällä hetkellä on selvää, että presidentinvaalit voittanut Alexander Stubb tulee jatkamaan muiden ehdokkaiden lailla ponnistelujaan Suomen viimeisten suvereeniteetin rippeiden luovuttamiseksi EU:lle ja Yhdysvalloille. Vaikka maamme presidentti-instituutiolla ei olekaan enää samanlaista valtaa kuin Urho Kekkosen aikana, kykenee markkinamiehenä tunnettu uusi presidentti avittamaan lopunkin Suomen myymistä kansainvälisille markkinoille sopivaan kilohintaan. 

Pohjatyön tälle petokselle on tehnyt vielä virassa oleva maamme oma Kim Il-sung, presidentti Sauli Niinistö. Hän jos kuka raivasi kulissien takaisella pelillään länsi-integraation ovet, minkä tunnustaa myös Lännen median pääprogandisti Matti Posio. Etelän lehdissä ilmestyneessä kirjoituksessaan Posio uskaltaa jälkikäteen sanoa suoraan Niinistön peitelleen kansalta Nato-kantansa, mutta paljastaneensa sen heti sopivan tilaisuuden avauduttua helmi-maaliskuussa 2022. Sen verran kuin presidentti-instituutio antaa rahkeita, Stubb tulee viimeistelemään Niinistön aloittaman työn Suomen itsenäisyyden purkutalkoissa. Tässä Stubb on mies paikallaan, sillä hän on avoimen häpeämättömästi Washingtonin ja Brysselin lakeija.

                                                  *******************************     

                                         

Yle TV1, launantai 10.2.2024 klo 21.00, UMK24 

Kenestä tulee Uuden Musiikin Kilpailun voittaja ja edustaa Suomea Malmön Euroviisuissa? Suora lähetys täpötäydeltä Tampereen Nokia Areenalta. Lataa Yle sovellus, äänestä maksutta ja voita liput euroviisuihin! yle.fi/umk #umk24 ohjelmatekstitys (suomi) 2 h 0 min.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen ja koko läntiseen maailmaan kohdistetun demoralisaation tulokset ovat olleet jo jonkin aikaa kypsiä poimittaviksi globalististen valheen mestarien karvaisiin kouriin. Tämä yksiselitteinen kulttuurinen ja moraalinen rappio näkyy valtavirrassa räikeimmin Eurovision laulukilpailussa, ilman, että sitä hehkuttavat ja siihen osallistuvat hyödylliset idiootit edes ymmärtävät rypevänsä kaulaan asti sosiokulttuurisessa lietteessä. 

Vielä takavuosina ei olisi tullut kuulonkaan, että valtio-omisteinen Yle olisi mainostanut viikoittain television pääuutislähetyksissään jotain marginaalikummajaisten juhlimaa friikkisirkusta. Ennen Ylen uutisissa kerrottiin mitä maailmassa on tapahtunut, nyt se mainostaa kaupallisten kanavien tapaan itse järjestämäänsä laulukilpailua valtakunnan katsotuimmassa televisiolähetyksessä. 

Mitä sirkushuveja UMK sitten tarjoaa apaattisen vastaanottavaiselle kansalle? Enimmäkseen vähämielistä ja monotonista rap-papatusta. Jo vuosikausia radiokanavat ja listat on vallanut simppeli puhelaulu, joten ei ihme, että sen ylivalta alkaa näkyä myös suurelle yleisölle suunnatussa lgbt-musiikkitapahtumassa. 

Hip hop "kulttuuri" ei tietenkään ilmestynyt länsimaihin tyhjästä tai että se olisi eurooppalaisia aidosti kiinnostavaa musiikkia, vaan ainoastaan siksi, että  juutalaisten omistamat kansainväliset levy-yhtiöt, musiikkikanavat ja radioasemat ovat markkinoineet systemaattisesti tätä mustien primitiivistä älämölöä valkoisille jo 1980-luvulta lähtien kaikkialla läntisessä maailmassa. 

Rap-musiikin valkoisen identiteetin vastaisuus näkyy myös UMK:ssa, sillä seitsemästä loppukilpailuun valitusta sirkuspellestä ainakin kolme on tarkoituksella rotumuukalaisia: Jesse Markin, Sexmane ja etnisesti epäilyttävä "suomalainen" Sini Sabotage. Kilpailussa oli lisäksi esillä sairaalloisesti alapäästä kiinnostuneen  "homokulttuurin" sanansaattajia, hipsteri-ironinen homopari Windows95man, jonka hyvesignaloivat trendijuntit äänestivät vähemmän yllättävästi voittajaksi.

KUKA OIKEASTAAN VOITTI TAI HÄVISI HOLLANNIN PARLAMENTTIVAALIT?

Mark Rutten tuulettaa vaalitappiotaan. Hollannin turkkilaiset iloitsevat.

Kansojaan kusettava lännen poliittinen eliitti ja valtamediat ovat riemuinneet Hollannin eilistä parlamenttivaalitulosta, jossa "padottiin populismin leviäminen". Suomessakin tv:n uutistenlukijoiden naamat ovat suorastaan loistaneet heidän saadessa hehkuttaa tulosta, jossa ennusteiden vastaisesti Vapauspuolue "hävisi" vaalit. 

Geert Wildersin johtaman puolueen "jääminen toiseksi" on erikoinen tulkinta, kun tiedetään, että Vapauspuolue nousi edellisiin vaaleihin verrattuna maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi ohittaen kristillisdemokraatit ja demokraattipuolue D66:n. Vapauspuolue nosti kannatustaan viisi prosenttiyksikköä ja lisäsi paikkamääräänsä peräti neljänneksellä. Näillä parametreillä populistit siis kokivat tappion, ainakin jos on uskominen länsimaisia valtamedioita.

Kaiken tämän hulabaloon keskellä herää kysymys, miksi näissä vaaleissa Wildersin Vapauspuolueelle haluttiin ennustaa vaalivoittoa. Viime vuosien huomion keskipisteenä olleissa tärkeissä vaaleissa kuten Brexitissä ja Yhdysvaltain presidentinvaaleissa galluppeja manipuloitiin, jotta ne ohjaisivat kansalaisia äänestämään globaalieliitin toivomaa tulosta. Eliitin tavoitteita hyödyttävissä vaaliennusteissa käytettiin tällä kertaa nerokkaasti päinvastaista strategiaa, jossa nousussa olevan Vapauspuolueen vaalimenestys arvioitiin tahallaan liian suureksi, jotta puolueen saavuttama vaalivoitto näyttäisikin tappiolta. 

Wildersille vaalivoittoa luvanneissa ennusteissa kerrottiin, että 40 prosenttia äänestysikäisistä ei tiedä vielä kantaansa, mutta voi olla, että julkaisemattomissa gallupeissa tämän äänestäjäjoukon näkemykset tiedettiin melko tarkkaan. Joka tapauksessa ennen vaaleja julkisuudessa varmaa oli vain se, että media ja polittinen eliitti tiesivät Vapauspuolueen vievän valtapuolueilta ääniä, mutta toitottamalla manipuloitua ennustetta Vapauspuolueen saamasta suurimman puolueen asemasta, ne saattoivat todellisen vaalituloksen selvittyä julistaa populistien hävinneen vaalit, vaikka tosiasiallisesti juuri pääministeri Mark Ruttenin Vapauden ja demokratian kansanpuolue menetti kahdeksan paikkaa.

Ylen verkkosivuilla EU-fanaatikko Sampo Vaarakallio pukee analyysissään Hollannin vaaleista tuli Euroopan äärioikeistolle opetus sanoiksi monen toimittajan helpottuneet tunteet samalla kun hän pääsee voitonriemuisesti sättimään Donald Trumpia, joka on aiheuttanut hänen kaltaisille vasemmistoliberaaleille niin monet peppukivun riivamaat unettomat yöt:

Sen sijaan Hollannista tuli Euroopan muulle äärioikeistolle ja oikeistopopulisteille opetus: Donald Trumpin nimeen vannominen ei taida sittenkään olla viisasta. Otaksuttavaa on, että osasyy Wildersin gallupkannatuksen sulamiseen uurnilla oli Trumpin ihailu. Ehkä juuri kaoottiseksi äitynyt Yhdysvaltain politiikka säikäytti vakaampiin poliittisiin oloihin tottuneita hollantilaisia. Trump oli Wildersille lopulta kuoleman suudelma.

Monelle toimittajalle Trump on pakkomielle, jonka nujertamisesta ja mollaamisesta näyttää tulleen heidän tämänhetkinen elämäntehtävänsä. He eivät edes teeskentele olevansa puolueettomia toimittajia, vaan ovat moraalisessa alennustilassaan valmiita menemään niin syvälle, että asettuvat jopa kansan etua vastaan olevien kieroilevien lakimiesten puolelle, jotka kumoavat Trumpin legitiimejä poliittisia päätöksiä tulkitsemalla Amerikan perustuslakia kuin se olisi Kommunistinen manifesti. 

Huvittavinta Vaarakallion näkemyksessä on usko, että Hollannin korruptoituneen vanhan hallinnon säilyminen ylläpitäisi vakautta, vaikka sen poliitikka on syyllinen nykyiseen kuohuntaan.  Ruttenin johtaman Vapauden ja demokratian kansanpuolueen säilyminen päähallituspuolueena pitää entiseen malliin portit auki kolmannen maailman invaasiolle, joten hollantilaisille on jatkossakin luvassa lisää monikulttuurista vakautta.

Vaarakallion on myös toiveikas sen suhteen, että Hollannin vaalitulos katkaisisi populistien marssin, ikään kuin yksi tahallaan väärin tulkittu vaalitulos poistaisi kansalaisten tyytymättömyydestä nousevat syyt:

Vaalienhan arvioitiin aloittavan dominoefektin, jossa vapauspuolueen äärikansallinen, EU-vastainen ja nuivasti islamiin suhtautuva politiikka jatkaa viruksen tavoin leviämistään Ranskaan ja Saksaan, joissa myös äänestetään tänä vuonna.

Olkaa hyvä vaan ja kaataa vain itselleen, sillä väite on hienosti projisoitu taudinkuva, koska todellisuudessa nykysotkun syynä on vuoden 1968 uusvasemmiston kulttuurisyöpä, joka on levinnyt myös oikeistolaisiin puolueisiin. Kansankokonaisuutta suojelevat valkosolut ovat nyt liikkeellä, joten Vaarakallion on turha tässä vaiheessa vielä ennustaa punasyövän saavan yliotetta Euroopasta.

Hyvissä valheissa pitää olla sidoksena myös ripaus totuutta, jotta sen avulla saadaan potaska tungettua hyväuskoisen lukijan suusta liukkaammin alas. Siksi Vaarakallio on "analyysissään" valmis tunnustamaan ristiriidattoman tosiasian:

Mutta erityisen kova koulu vaalit olivat Hollannin työväenpuolueelle, jonka kannatuksesta lähti 20 prosenttiyksikköä. Demaripuolue romahti kakkospaikalta seitsemänneksi.

Perinteisen vasemmiston täystyrmäys ei kuitenkaan noussut pääotsikoihin Ylessä, vaikka Työväenpuolue PvdA menetti 38:sta paikasta peräti 29! Jopa kukservatiivisen (Cuckservatives eli vasemmiston "konservatiiviset" aisankannattaja so. nykyoikeisto) Kokoomuksen Verkkouutiset-nettilehdessä kerrotaan erillisenä uutisena perinteisen vasemmiston romahduksesta. Sami Metelisen katsaus "Vasemmisto on nujerrettu" – oikeiston voitto Alankomaissa oli murskaava onkin kylmäävää luettavaa kenelle tahansa vasemmiston kannattajalle.

Yhden laskutavan mukaan, jossa Hollannin puolueet on luokiteltu europarlamenttiryhmiensä mukaan, vasemmisto-liberaalit hävisivät 18 ja oikeisto-konservatiivit voittivat 11 paikkaa. Jos tulosta tarkastellaan maahanmuuton vastustajien ja puolustajien jyrkkinä ryhminä, niin vastustajista ainoastaan Vapauspuolue sai 5 lisäpaikkaa, kun taas jyrkimmät invaasion kannattajat, Vihreä vasemmisto, demokraattipuolue D66 ja turkkilaisten Denk lisäsivät edustajiensa määrää 20 paikalla. Puoluekartalla konservatiivit eli kukservatiivit ovat voittajia, mutta toisaalta maahanmuuttokysymyksen kannalta viiden paikan lisäys kahtakymmentä uutta invaasiomyönteistä paikkaa vastaan on vaikea pitää voittona. 

Hollannin vasemmiston syvenevää alamäkeä seuratessa on syytä pitää mielessä, että luonnosuojelua pilkkaava punavihreä unelmahöttöpuolue Vihreä vasemmisto (GroenLinks) moninkertaisti pienen kannatuksensa. Kommunistipuolueen fuusiossa vuonna 1989 syntynyt punavihreä "ympäristöpuolue" kasvatti parlamenttipaikkojensa määrän neljästä peräti neljääntoista olemalla näin vaalien suurin voittaja. 

Maan tulevaisuuden kannalta punavihreiden menestystä vieläkin suurempi uutispommi oli vasemmistolaisten turkkilaisten perustama uusi etnonationalistinen Denk-puolue, joka sai Hollannin 150-jäseniseen parlamenttiin heti kolme edustajaa. Se on maan ensimmäinen tiettyä etnistä vähemmistöä edustava puolue, jonka nousu parlamenttiin tullee omalta osaltaan polarisoimaan maan poliittista kenttää. Vastaavasti hallitsevan keskustavasemmiston äänisaaliin kuihtuminen kertoo omalla tavallaan maan tilanteen kärjistymisestä, koska sen menettämät äänet valuivat poliittisen spektrin vastakkaisille rintamalinjoille. 

Media, EU ja sen jäsenmaiden hallitseva globalistis-liberalistinen nomenklatuura kutsuu Hollannin vaalitulosta tietenkin torjuntavoitoksi ja kehrää Alexander Stubbin tapaan tyytyväisenä, kuinka maailma saatiin pelastettua "populistisen pedon" leviämiseltä. Joka tapauksessa he ovat oikeassa siinä, että Wildersin kampanja ei lähtenyt trumpilaiseen lentoon, mutta mitään syytä helpotukseen näillä Euroopan itsenäisten kansojen vihollisilla ei silti ole. Ne juurisyyt, jotka ovat synnyttäneet Hollanissakin populismin aallon ovat edelleen olemassa. Vapauspuolueen patoaminen vain lykkää ongelmia, joista puolueen suosio kumpuaa. Tuskallinen tosiasia on, että Hollannin tulevaisuuden kannalta keskeisin ongelma ei katoa mihinkään, niin kauan kuin vihamieliset ja parasiittimaiset muukalaiset ovat maassa; ongelma vain pahenee sitä mukaa mitä enemmän maahan päästetään kehitysmaalaisia.

Vaikka kriittiset kansalaiset ovat oikeassa siinä, että valtamedia ja valtapuolueet ovat tulkinneet Hollannin vaalitulosta oman agendansa mukaan, tosiasiaksi kuitenkin jää, että Vapauspuolueen menestys oli pettymys. Jälleen kerran Alankomaat osoittautui aisankannattajien maaksi sekä huoraksi, joka antautuu kaikillle vain siksi, ettei tarvitsisi pitää kiinni kunniastaan ja suojella kansanruumistaan, oli tunkeutujina sitten espanjalaiset, saksalaiset tai arabimuslimit. Ilmeisesti Hollannissa ei ole vieläkään tarpeeksi raiskaavia neekereitä ja veronmaksajien rahoja kuppaavia islamilaisia synnytystehtaita. Ainoastaan maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Rotterdamissa tilanne on äitynyt niin pahaksi, että yli puolet äänestysoikeutetuista päätti äänestää Vapauspuoluetta.

Vaalitulos paljasti, että tummapintaisten miehityksestä huolimatta hollantilaisista on mukavampaa paistatella Hyvän ihmisen sädekehässä kuin saada kansainvälisen median moitteet geneettisestä itsesuojelusta eli "rasismista". Koska kansakunnan väestöllinen tuho iskee toden teolla vasta seuraavaan sukupolveen, liberaalit hollantilaiset sulkevat sellaisen ajatuksen tiukasti pois mielestään ja keskittyvät siihen, josta on hyötyä (vanhaa kauppiaskansaa kun ovat) lyhyen tähtäimen hyvälle fiilikselle. Samalla "rasistisen" populismin vastustaminen toimii hollantilaisten aisankannattajien hyveliputuksena ja moraalisena signalointina kaltaisilleen opportunistisille pelkureiille. 

Myös Suomessa on näkyvillä samanlainen asenne. Täällä media kauhistelee Hollannin populisteja ja harmittelee sitä, että Trump tuli valituksi presidentiksi ikään kuin ne olisivat ongelma eikä ongelmien seuraus. Ongelmat ovat olemassa ja kasaantumassa, mutta toimittajat ja muutospelkoiset demarieläkeläiset uskovat auvoisesti, että menon pitäisi pysyä samanlaisena, eikä mitään tukea status guota horjuttaville populisteille saisi siksi antaa. Vaikka tässä joukossa on paljon ihmisiä, jotka ovat tyytymättömiä nykypolitiikkaan, äänestävät he silti samat politiikot valtaan, jotka ovat nykyisten ongelmien syynä. Ikävä tunnustaa, mutta myös Suomessa pelkuruus ja pään pensaaseen tunkeminen ovat tunnusomaista vaalikarjalle.

Jos asioita tarkastellaan avioimin silmin, koko demokraattinen prosessi näinä Euroopan kohtalon aikoina on syytä kyseenalaistaa. Näyttää siltä, että Länsi-Euroopan demografista kriisiä, sen alhaista väestönkasvua ja luovan alkuperäispopulaation korvautumista kognitiivisesti haasteelliislla afrikkalaisilla, ei voida enää ratkaista vaaleilla. Se olisi pitänyt tapahtua viimeistään 1980-luvulla. Koska mukavuudenhaluisille kansalaisille ei kansallismielisten liikkeiden varhaiset varoitukset kelvanneet, saavat he maistaa piakkoin karvasta kalkkia ja valita ne huonommat vaihtoehdot: joko kulttuuria luovan geeniperimämme hukkumisen kansainvaelluksen mutamereen tai taistelun, jossa on mahdollisuus selviytyä, mutta silloinkin vasta kovan verenvuodatuksen ja uhrauksien jälkeen.

TRUMP SANOI ÄÄNEEN RUOTSIN TODELLISUUDEN – MEDIA AIVAN ROMUNA

"Trump valehtelee!!!" Ruotsi on maailman turvallisin maa.
Näin kertoo meille "vapaa riippumaton valtamedia". Etkö
usko? Vai oletko fasisti tai jotain?

Yle TV1, maanantai 20.2.2017 klo 21:00, A-studio 
Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump riitelee median kanssa ja syyttää sitä epärehelliseksi. Onko sama tulossa Suomeen? Juontajana Johanna Vesikallio. #yleastudio HD

Linkki Yle Areenaan.

Globaalia monokulttuuria propagoiva liberaali valtamedia on paniikissa, koska sen yhden totuuden hegemoniaa on alettu toden teolla haastaa Donald Trumpin tultua Yhdysvaltojen presidentiksi.  Jo heti presidenttikampanjan alussa lännen valtamediat suhtautuivat Trumpiin halveksuvalla ylenkatseella, mutta kun alkoi käydä selväksi, että hänestä saattaa tulla Yhdysvaltain seuraava presidentti, media julisti sappi kiehuen häntä vastaan totaalisen sodan, jolle ei loppua näy. Härskeintä koko kuviossa on se, että media on kääntänyt asian päälaelleen ja syyttää Trumpia siitä, että hän on julistanut sodan mediaa vastaan! Tätä narraatiota tukee Ylen uutisten verkkosivujen tuore artikkeli Yhdysvaltalaistoimittaja Trumpin mediasodan keskellä: "En ole yli 30-vuotisella urallani kokenut vastaavaa", jossa on haastateltu U.S. News & World Report -lehden erikoistoimittaja Susan Milligania:

Milliganin mukaan pelissä on, ei enempää eikä vähempää, kuin koko demokraattinen järjestelmä. – Trump haluaa kyseenalaistaa kaikki, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä. Ei pelkästään median, vaan myös oikeuslaitoksen ja joitain kongressiedustajia. Se on hyvin järkyttävää, Milligan sanoo.

Millinganin purkaus on silkka projektio: valtamedia on vuosikausia saanut esittää vapaasti yhtä ainoaa totuutta, jonka todenperäisyyttä mikään merkittävä taho ei ole kyennyt valvomaan ja kritisoimaan, ja nyt vihdoin kun on tullut mies joka sen tekee, se alkaa kirkua että demokratia on uhattuna. Tosiasiassa demokratian ovat kaapanneet kansalta isänmaattomat suuryritykset, piilossa lymyilevät valtion juristit ja virkamiehet sekä media, joka propagoi kulttuurimarxilaista mädätystä läntisten kansojen intressiä vastaan.

Tätä samaa Milliganin tarinaa saatiin kuulla myös illan A-studiossa, jonka "analyysille" nyökyttelivät hyväksyvästi ohjelmaan kutsutut Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi ja Ulkoministeriön viestintäjohtaja Jouni Mölsä. Varsinkin Niemi jaksoi koko ajan korostaa kuinka "vapaa riippumaton media" jaksaa kärsivällisesti välittää tasapuolista tietoa kansalaisille. Kansojaan halveksuvan eliitin puudelina olevan valtamedian henkinen korruptio on niin syvää, että siihen kuuluvat eivät itsekään ymmärrä, kuinka puolueellista ja pimittävää sen uutisanti on. Esimerkiksi Suomessa on oltu autuaan hiljaa siitä, että Pariisi on lähes sotatilassa etnojengien vuoksi. Taas saadaan jännittää, miten kauan kestää ennen kuin suomalaiset mediat ovat pakotettuja kertomaan asiasta, jotta se voisi säilyttää edes uskottavuutensa rippeet. 

Sen sijaan, että media puhuisi Pariisin sisällissotaa muistuttavasta tilanteesta, se nousee takajaloilleen Trumpin twiittauksista ja puheista. Välillä se oikein etsimällä etsii, että saisi skuupin Trumpista. Pari päivää sitten se laskikin onnesta alleen, kun päästiin uutisoimaan, että Amerikan presidentti väitti Ruotsissa tapahtuneen terrori-iskun. Kaikki valtamediat ulkomailla ja Suomessa kertoivat uutisesta täsmälleen samalla tavalla, niin Yle, Helsingin Sanomat kuin myös Iltalehti, jonka juttu Trump selittää outoa kommenttiaan Ruotsissa sattuneesta terrori-iskusta, on tyyppiesimerkki valtamedian valehtelusta. Jo otsikko on puhdasta valhetta, koska Trump ei sanonut missään yhteydessä, että Ruotsissa olisi sattunut terrori-isku. Tosiasiassa hän sanoi vain:

Katsokaa, mitä Ruotsissa tapahtui eilen illalla. Ruotsissa! Kukapa uskoisi! He ottivat suuria määriä [muslimimaahanmuuttajia] ja heillä on ongelmia, joita he eivät olisi osanneet kuvitellakaan.

Iltalehti ei kuitenkaan halunnut pilata hyvää tarinaa tosiasioilla ja jatkaa:

NBC News -uutiskanavan mukaan Trump tarkoittaa Fox News -kanavalla perjantaina näytettyä ohjelmaa, jossa Tucker Carlson haastatteli oikeistolaista elokuvantekijää Ami Horowitzia. Horowitz on hiljattain tehnyt dokumentin Ruotsin maahanmuuttopolitiikasta.

Trump puhui Nizzan ja Pariisin terrori-iskuista, mutta siirtyessään käsittelemään Ruotsia hän ei tehnyt tarpeeksi selvää eroa edellisiin sanomisiinsa, mikä synnytti mediassa riemukkaan tahallisen väärinymmärtämisen. Myöhemmin hän tarkensi twiitissään, että viittasi Fox News -kanavalta tulleeseen dokumenttiin Ruotsin maahanmuuttopolitiikasta. Tämä ei kuitenkaan medialle kelvannut, vaan se toisti itselleen uskottelemaa sanomaa, jota Trump ei koskaan sanonut ääneen: "Trump valehtelee kun se väittää, että Ruotsissa tapahtui eilen terrori-isku!".

Fox Newsin dokumentissa toimittaja Tucker Carlson ei hänkään kertonut mitään Ruotsin terrori-iskusta. Tämän tunnustaa myös Iltalehti:

Carlsonin juontamassa osuudessa ei kuitenkaan kerrottu uutista mistään hyökkäyksestä tai terrori-iskusta, joka olisi tapahtunut perjantaina Ruotsissa.

Miksi olisi kertonut, koska sellaisesta ei kukaan ole edes puhunut. Trump kertoi puheessaan vain, että Ruotsissa on valtavia ongelmia, jotka johtuvat holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta. Toisin sanoen Iltalehti laittoi Trumpille sopivat sanat suuhun ja teeskentelee sen jälkeen hämmästyneenä, kuinka presidentin tarkentava twiittaus ei selitäkään hänen sanomaansa, jota hän ei koskaan sanonut. 

Kaiken tämä pöyristymisen taustalla on se tosiasia, että ensimmäistä kertaa valtion päämies, vieläpä Yhdysvaltojen, sanoo ääneen sen mitä ylistetty Ruotsi on todellisuudessa. Medialle ja poliitikoille kuten Alexander Stubbille tämä on tietenkin aivan sietämätöntä. Stubb ei pysty kaunopuheisella lausunnollaan tekemään tosiasioita tyhjiksi, vaikka EU-venkula kuinka yrittäisi selittää, että Ruotsi on maailman turvallisimpia maita. Länsinaapurimme on toki vielä vauras, vaikka yhä suurempi osa varallisuudesta meneekin osaamattomien muukalaisten elättämiseen. Turvalliseksi sitä on silti turha väittää. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että Tukholma on maailman raiskauspääkaupunki ja Malmö Pohjolan tuleva Detroit; maassa on poliisin mukaan ainakin 55 maahantunkeutujien miehittämää no-go aluetta; maahanmuuttajat polttavat omaksi ilokseen yli 2000 autoa vuodessa ja etnisissä jengisodissa tapetaan vuosittain puolensataa ihmistä. 

Läntisellä poliittisella eliitillä ja medialla on ruotsalainen virtahepo olohuoneessaan, jota he eivät halua nähdä. Kansalaiset näkevät ja siksi he kääntävätkin selkänsä sekä politiikoille että medialle. Hollannissa ja Ranskassa tästä kuullaan piakkoin.

****************************************STOP PRESS**********************************************


Mitä Trump sanoikaan Ruotsista? Tuore Yle uutinen Mellakoita Tukholman Rinkebyssä – poliisi ampui varoituslaukauksia kertoo todellisuudesta, jota Carl Bildt ei suostu näkemään. Bildt on niin kamoissaan, että kuvitteleekin Trumpin olevan kamoissa samalla kuin huutelee pöllyissä maailman medioille, että "Ruotsissa on kaikki hyvin, täällä ei mitään nähtävää, hajaantukaa!".

DEMOKRATIAILVEILY: GROTESKIN GUGGENHEIM-PEDON PALUU

Tämä rappiotaiteen hirvittävä hökötys yritetään väen
vängällä rakennuttaa Helsingin paraatipaikalle.

Helsinki on Suomen mittakaavassa niin suuri kaupunki, että eräät sen päätökset vaikuttavat myös valtakunnan asioihin viimeistään silloin kun kaupunginhallitus haluaa käydä kaikkien veronmaksajien kukkarolla. Viime vuosien tunnetuin vedätys on ollut amerikanjuutalaisen Guggenheim-säätiön yritys myydä nimeään kantava nykytaiteen museo keskellä arvokkainta Helsinkiä. 

Jo moneen kertaan torpattua Guggenheim-Helsinkiä yritetään elvyttää taas uudelleen, sillä kaupungin johto on tehnyt uuden rahoitusehdotuksen hankkeelle. Ylen verkkosivujen uutisessa "Ratkaiseva käänne" – uusi esitys pakottaa helsinkiläispäättäjät taas Guggenheimin kimppuun kerrotaan, että "Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasen (sos.dem.) johdolla tehdyssä esityksessä kaupungin maksettavaksi jäisi 80 miljoonaa euroa." Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö mahdollisesti toteutuneessa puhalluksessa käytettäisi myös valtion verorahoja. 

Kansallista etua ajattelevien keskuudessa Viljasen nimi ei tässä yhteydessä yllätä kuten eivät hanketta yksityisrahoituksella tukevat tahotkaan. Tukijoista kerrotaan enemmän Ylen toisessa jutussa Tällainen on uusi Guggenheim-esitys: Helsingin kaupunki maksaisi museosta valtaosan:

Yksityistä rahaa rakennuskustannuksiin on tullut Jane ja Aatos Erkon säätiöltä sekä ja Tiina ja Antti Herlinin säätiöltä yhteensä 15 miljoonaa.

Juuri Helsingin Sanomat on ollut julkisuudessa keskeisin uuden rappiotaiteen museon lobbaaja pääkaupunkiimme. Uutisessa jää kuitenkin mainitsematta, että Jane ja Aatos Erkon säätiön lisäksi Guggenheim-museohanketta rahoittaa myös muita juutalaisia tahoja kuten Chaim ”Poju” Zabludowicz, joka tunnetaan parhaiten EU-kosmopoliitti Alexander Stubbin taloudellisena tukijana. Hieman outona voi taas pitää sitä, että yksityishenkilöistä entinen Nokian pääjohtaja Jorma Ollila vaimoineen tukee omalla rahapanoksellaan hanketta.

Museon junttaaminen väkisin kertoo paljon demokratiamme tilasta ei vain Helsingissä vaan myös yleisemmin. Ainakin perussuomalaiset ovat huomanneet millaisesta demokratiailveilystä on kyse:

Perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtaja Mika Raatikainen olisi mielellään jättänyt keskustelun Guggenheimista menneisyyteen. – Mielestäni demokratiastakin tulee naurunalaista, kun aletaan heti vääntää samasta asiasta josta juuri päätettiin.

Suomen päässä Guggenheim-käärmettä innokkaimmin pyssyyn on ajanut Ritva Viljanen, joka ei liene Suomen kansalle kovin tuttu, vaikka tuhovaikutukseltaan hän on ollut pitkään yksi pahimmista kansanvihollisista. Suurinta julkisuutta tämä fanaattinen monikultturisti-feministi sai vuonna 2008, jolloin presidentti Tarja Halonen nimitti hänet sisäministeriön kansliapäällikön jatkokaudelle siitä huolimatta, että valtioneuvosto ehdotti yksimielisesti virkaan pätevämmän Ilkka Laitisen. Setaveteraanina tunnettu Halonen halusi kuitenkin, että mädätystyötä valtion hallinnossa jatkaa nimenomaan nainen, joka ajaa parhaiten presidentin äärivasemmistolaista agendaa. Tällä hetkellä Viljanen toimii Helsingin kaupungin sivistystoimen apulaiskaupunginjohtajana. Vuonna 2012 alkaneen viran toimenkuvaan kuuluu sivistystoimen lisäksi myös työllisyys- ja maahanmuuttopolitiikka. 

Monikulttuuriasiat ovatkin lähellä Viljasen suomalaisvihamielistä sydäntä, jonka paljastaa Homma-foorumin hänestä tehty lähdesivusto. Anonyymiteetin poistamista ja nettisensuuria kansallismieliselle vaativa totalitaristinen tuholainen osaa myös valehdella sujuvasti, sillä hän väitti Satakunnan Kansassa (15.1.2010), että maahanmuuttajat eivät ole Kosovon albaani Ibrahim Shkupollin lisäksi tappaneet Suomessa ketään (asian todellisen laidan voi tarkastaa täältä):

Keskustelu maahanmuuttajista on neuvottelukunnan johdon mielestä kääntynyt täysin väärään suuntaan tunnemylläkässä, jonka Ibrahim Shkupollin vuodenvaihteessa Sellon Prismassa tekemät surmat synnyttivät. - Kysymys on suomalaisen yhteiskunnan ongelmasta. Maahanmuuttajilla ei ole tässä osaa, sisäministeriön kansliapäällikkö ja neuvottelukunnan puheenjohtaja Ritva Viljanen painotti. Suomi on länsieurooppalaisten maiden kärjessä, kun puhutaan henkirikosten määrästä. Maahanmuuttajien tilillä ei ole henkirikoksia lukuun ottamatta Sello-surmaa, pahoinpitelyjä kyllä. - Onko meillä liian salliva asenne väkivaltaan, Viljanen kysyi.

Näytöillään Viljanen on todistanut olevan puhdasverinen suomalaiskammoinen kosmopoliitti, joka tukee mitä tahansa, mikä heikentää suomalaisten etua ja identiteettiä. Siksi ei ole ihme, että hän liputtaa niin voimakkasti  rappiotaiteen museo Guggenheimin puolesta, museon, jonka tarkoitus ei ole mikään muu kuin olla globaalin sionistisen eliitin groteski voitonmerkki keskellä klassismin värittämää Helsinkiä.

                                                     ************************


TV1, torstai 3.11.2016 klo 21:05, A-studio: Talk Yle 
Tuleeko Trumpista presidentti? Vieraina populismin tutkija Emilia Palonen, ohjaaja Johanna Freundlich, vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak sekä dosentti Markku Ruotsila. Juontajana Jan Andersson #YleAstudio HD

Yle käyttää kyllästymiseen asti aina samoja yhden totuuden asiantuntijoita kuten Charly Salonius-Pasternakia, joka näyttää olevan aina paikalla kun puhutaan Naton puolesta tai silloin kun halutaan projisoida Trump-kammoisia punavihreitä arvoja Amerikan sisäpolitiikkaan. Yle Watchissa asiaa ruodittiin syyskuun lopulla jutussa Charly Salonius-Pasternak show.

Yle TV1, torstai 3.11. klo 22:00, Ulkolinja: Clinton vastaan Trump 

2/2. Millaisen presidentin yhdysvaltalaiset valitsevat? Hillary Clintonin ja Donald Trumpin arvomaailmaa arvioivat heidän työtoverinsa, perheenjäsenet ja poliittiset vastustajat.

Yle Teema, torstai 3.11.2016 klo 20:30, Prisma Studio 

Mikä on populismin kaava? Miksi populistia uskotaan? Onnistummeko kuvaamaan Luonnontieteellisessa museossa piileskelevät myrkkyhämähäkit? Ohjelman juontaa Reetta Rönkä.

Linkki ohjelmaan.

Kun populaarissa tiedeohjelmissa aletaan esittää sosiologisia väitteitä jostain ilmiöstä, ollaan jo astuttu ulos tieteen ytimestä ja siirrytty politikoinnin pariin. Tämän huomasi hyvin Prisma-studiossa käydystä populismikeskustelusta, jossa pintaan nousivat enemmän "asiantuntijoiden" omat mutut ja poliittiset mieltymykset kuin ilmiön objektiiviset arvovapaat havainnot. Varsinkin tulevaisuudentutkija Elina Hiltusen persuinhoiset ja Trump-kammoiset asenteet kertoivat paljon tuonkin "tieteenalan" tilasta. Ohjelmaa ei parantanut sekään, että sen alussa käytettiin populismiasiantuntijana kansallismielisyyttä avoimesti halveksuvaa Edukuntatutkimuksen keskuksen tutkija Erkka Railoa.

Yle Fem, torstai 3.11.2016 klo 16:25. Schrödingerin kissa: tiedettä tutkaillen 

Solveig Hareiden isoisä oli vangittuna keskitysleirillä. Ovatko isoisän traumaattiset kokemukset siirtyneet hänen perimäänsä? Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että tuskalliset kokemukset voivat periytyä. HD

Oletetun holokaustin jatkuva esille tuominen näkyy jopa tiedeohjelmassa, jossa käsitellään tällä kertaa kognitiotiedettä. Viattoman tieteellisen viitekehyksen varjolla voidaan näin häikäilemättömästi hyödyntää holokaustiteollisuuden tarpeita ja päämääriä.


Yle FST, maanantai 31.10.2016 klo 20:00,  Fanittamisen kääntöpuoli

Väkivallasta ja huliganismista on tullut suomalaiselle jalkapallolle yhä näkyvämpi ongelma. Viranomaisten mukaan Suomessa on satakunta riskikannattajaa. Toimittaja: Marko Hietikko

Linkki Yle Areenaan.

Toimittaja Marko Hietikkoa kiinnostaa kovasti kaikki äärijutut, sillä onhan hän itsekin vasemmistolainen ekstremisti. Ja onhan se mukava käydä Ylen veronmaksajien rahoilla kaljalla Englannissa, koska juttua varten piti saada hajanaisia lausuntoja 1980-luvun huligaanilta ja brittipoliisilta. Mitään lisäinformaatiota ne eivät tuoneet ohjelmassa käsiteltyyn suomalaiseen futishuliganismiin. Suomalainen katsomokulttuuri fb-sivulla ohjelmaa kommentointiin näin:

Yle Fem-kanava näyttää tänään illalla suomalaisesta kannattajakulttuurista kertovan dokumentin, jonka pääpointtina on jeesustella suomalaisesta "huligaaniongelmasta". Dokumentti on jo nähtävissä Yle Areenassa.

Me täällä ylläpidossa katsottiin pätkä ja pähkäiltiin hieman, että mikähän koko ohjelman pointti ylipäätään on. Toimittaja Marko Hietikko ei pikaisen somevakoilun perusteella ole ainakaan mikään futisdiggari ja hän on mm. Twitter-sivullaan uudelleentwiittaillut muiden kulttuurinvihaajien twiittejä, joissa vaaditan Stadin Derbyä pelattavaksi tyhjille katsomoille. Ja kyllähän jokainen suomalainen jalkapallokannattaja tietää, joukkueesta huolimatta, että Stadin Derby on parasta mitä suomifudikselle on tapahtunut.

No, entäpä sitten itse "dokumentti"? Ohjelman pituus on reilu 28 minuuttia, mutta noin puolet tästä ajasta ollaan Englannissa, jossa haastatellaan Englannissa asuvaa papukaijan omistavaa mustaa ex-"huligaania", joka hymy huulilla muistelee nuoruuttaan 80-luvun jalkapallokatsomoissa. Samalla reissulla haastatellaan poliisia joka kertoo jostain yksittäisestä pahoinpitelytapauksesta, joka tapahtui Englannissa. Mitä tekemistä näillä asioilla on suomalaisen jalkapallokulttuurin kanssa? Mene ja ota selvää... 

Suomea käsittelevä osuus on käytännössä sitä, että toimittaja on mennyt kameran kanssa Stadin Derbyyn shokkiwau-materiaalin toivossa. Suurin osa kuvista on kuitenkin tavallista kannattajameininkiä marsseineen ja soihtuineen (jotka haastatellun poliisin mukaan on vaarallisia). Jos tässä jotain "huligaaneja" kuvattiin niin eniten kameraan taisi päätyä suomen suurimman ja parhaiten aseistetun huligaaniryhmä JouHan väki. 

"Dokumentissa" sekoitetaan ilmeisen tarkoituksella kannattajamarssit soihtuineen pusikoissa käytyihin sovittuihin myllyihin ja annetaan ymmärtää että jokainen kannattaja on "huligaani". Jokainen suomalaisessa kannattajakatsomossa aikaa viettänyt henkilö kuitenkin tietää tämän valheellisuuden. Samaa valheiden rataa jatkaa haastateltu poliisi, joka väittää ettei "huligaaneja" edes kiinnosta koko jalkapallo. No, jokainen katsomoissa aikaansa viettävä tietää myös tämän olevan valhetta. Eiköhän suurimmalta osalta näissä myllyissä mukana olleelta löydy oman joukkueensa kausikortti taskusta. 

Me ylläpidossa emme järkyty jos nuoret miehet vähän ottaa mittaa toisistaan, mutta meitä vituttaa kaikki shokkiwau-toimittajat, jotka lähtevät tekemään paskajuttujansa lähtökohtaisesti sillä asenteella, että tehdään yliammuttuja lööppejä mitättömistä asioista. Näin on Marko Hietikko tehnyt tällä kertaa.
"Dokumentin" jälkilöylyinä mainittakoon: 

-Verorahoitteisen Ylen toimittaja pääsi ulkomaille firman piikkiin 
-Rekryvideo "huligaanifirmoille"
-Toimittajalla ei ollut todellisuudessa mitään hajua "skenestä" tai koko fudiskulttuurista
-Jos suomalaisesta "huligaaniongelmasta" ei saa tehtyä puolituntista "dokumenttia", onko "ongelmassa" kyse lähinnä toimittajien itsensä työllistämisestä?