perjantai 10. tammikuuta 2025

JEAN-MARIE LE PEN (1928-2025)


Euroopan puolustajille vuoden ensimmäinen suru-uutinen kuultiin Ranskasta: sodan jälkeisen ajan yksi merkittävimmin nationalistipoliitiikko, Jean-Marie Le Pen, kuoli pitkällisen sairastelun jälkeen tammikuun 7. päivänä 96-vuotiaana.

Kun brittiläinen National Front saatiin Margaret Thatcherin petoksella v. 1979 sivuraiteelle, nousi Jean-Marie Le Penin johtama ranskalainen Front National -puolue Euroopan äärioikeiston johtotähdeksi 1980- ja 1990-luvulla. Vaikka kiihtyvä globalismi ei vielä 1980-luvulla ollut ehtinyt tehdä näkyvää väestöllistä tuhoa Suomessa, maamme harvat modernit nationalistit ymmärsivät jo tuolloin kasvavan vaaran, jonka vuoksi Le Penin suosion nousua seurattiin tarkkaan ja toiveikkaana.

Varsinkin kommunismin romahduksen jälkeen myös valveutuneet suomalaisaktivistit toivoivat nationalismin täyttävän ideologisen tyhjiön. Toisin kävi, Amerikkavetoinen fukuyamalainen uusliberalismi selätti taloudellisella ja mediavallallaan nationalistisen vastarintahaasteen 1990-luvun globalismin huuman vuosina. Kun liberalismin illuusiot romahtivat 2007-2008 talousromahdukseen ja suuren yleisön siltä kysymättä toteutettuun väestönvaihtoon, nationalismi sai uuden mahdollisuuden 2010-luvulla.

Valitettavasti silloin oli liian myöhäistä, varsinkin kun lähes kaikki suuret Euroopan populistipuolueet olivat jo globalistien ja sionistien soluttamia, jonka vuoksi ne toimivat ensin pelkkinä kansan raivon vaarattomina ukkosenjohdattimina, sittemmin valeoppositiona ja hallitukseen päästyään vihamielisen Systeemin häpeällisinä yhteistoimintamiehinä.

Vanha herra Le Pen vastusti loppuun saakka tätä korruptiota ja sai lopulta maksaa siitä poliittisesti. Petoksen takana oli oma tytär Marine Le Pen, joka savusti isänsä ulos puolueesta 2015. Mikä puolestaan panee kysymään, miksi globalistien äänitorvena toimiva valtamedia haluaa manipulaatiollaan ajaa aina naisia puolueiden johtoon. Siksikö, että he ovat pehmeämpiä ja ulkoisille vaikutuksille alttiimpia toisin kuin ne miehet, jotka ovat omalla poliittisella ajattelullaan rakentaneet liikkeet, joihin muut vain istuvat kuin valmiiseen pöytään?

Jean-Marie Le Pen oli alallaan viimeinen  mohikaani, mutta samalla myös pioneeri, joka päivitti sotia edeltävän kansallisradikalismin aikaamme sopivaksi. Ikävä kyllä hän saattaa olla pitkiin aikoihin viimeinen merkittävä eurooppalainen äärioikeistopoliitiikko, joka ei ole valkovihamielisen järjestelmän lahjoma sätkynukke. Joka tapauksessa hänen peräänantamattomuutensa ja uskon varmuutetensa tulee säilymään palavana esikuvana uusille sukupolville, jotka haluavat kulkea lahjomatonta kapeaa tietä kohti voittoa.  

sunnuntai 29. joulukuuta 2024

TUOREEN LUCIA-NEIDON VALINTAKOHU PALJASTAA VALLITSEVAN IDEOLOGIAN TOTALITARISTISEN PYRKIMYKSEN


Moderni massayhteiskunta on dynamiikkansa mukaisesti aina vaarassa vajota totalitarismin houkutukseen. Taustalla on individualismia korostava kulutuskulttuuri, jonka synnyttämän vieraantumisen tunteen lievittämiseksi yksilö etsii jotain mikä sitoisi hänet muihin ihmisiin. Yhteiskunnassa tavallisin ja luontevin tapa välttyä totalitarismin viettelyltä on hellittää omaa itsekkyyttään ja sitoutua ikiaikaiseen veriyhteyteen, josta kansallisuusaate on luonut oman modernin versionsa "kuviteltuna yhteisönä". Toisin kuin arkipäivän keskustelussa yleensä uskotaan, politiikantutkija Benedict Andersonin lanseeraama kuviteltu yhteisö ei tarkoita mielivaltaisesti keksittyä ihmisryhmää, vaan kokonaisuutta, jota pitää koossa usko yhteisön olemassaoloon. 

Modernissa hajautuneessa yhteiskunnassa kansalaiset eivät luonnollisestikaan tunne kaikkia muita ihmisiä, mutta he samaistavat kuitenkin itsensä tunnetasolla muihin kansakunnan idean kautta. Vaikka tällainen osittain orgaanisesti ja ennen kaikkea yhteisten historiallisten myyttien kautta syntynyt yhteisö alkaisi modernisaation kiihtyessä sirpaloitua, ihmisten luontainen tarve tuntea yhteisöllisyyttä ei katoa silti mihinkään. Tässä vaiheessa korvaava usko sukupolvien ketjulle voi syntyä täysin abstrakteista ihanteista, joilla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen tai yhteiseksi koettuun historiaan. 

Yhteiskunnalla, joka on etääntynyt orgaanisesta kansakunnasta kohti "moraalista" tai ideologista yhteisöä, on suuri riski vajota totalitarismiin. Ennen tämä nähtiin kansainvälisessä sosialismissa, kun taas nyt sama kehityssuunta on oraalla moninaisuuden ideologiassa. Kuvaavan esimerkkitapauksen tästä tarjoaa joulun alla valtamedian synnyttämä kohu mustasta Lucia-neidosta.

Ylen ideologisesti valikoitunutta tutkivaa journalismia edustavassa uutisjutussa Yle selvitti: Näin syntyi rasistinen vihakampanja Lucia-neitoa kohtaan huomio keskitetään ennalta määrättyyn asetelmaan, jossa yhteiskunnallisen ongelman keskipisteessä uskotellaan olevan rasistit (koskee rasistisesti vain valkoisia kuten suomalaisia). Asioiden todellista tilaa arvioitessa kyse ei ole tarkasti ottaen lainkaan rasismista, vaan rotuongelmasta, jonka ovat tuottaneet muut kuin "rasistit". Lucia-perinnejuhlaa järjestävä ruotsinkielisten kansalaisjärjestö Folkhälsan ja sen monikulttuuri-agendaa tukevat valtamediat sivuuttivat tuttuun tapaansa tämän tyyppiset kiusalliset ongelmanasettelut kaiken huomion vieneellä moralistisella selkäydinreaktiollaan. 

Kielteisen kansalaispalautteen todellisista taustasyistä ei tietenkään käyty julkista keskustelua, vaan mediatilan otti haltuun enimmäkseen kyynisesti laskelmoitu pöyristyminen rasismista, jossa nettivihaajien väitettiin käyttävän osin ghanalaisperäisen Daniela Owusovalintaa Lucia-neidoksi rotuvihan ja salaliittoteorioiden levittämiselle. Todellisuudessa tiedotusvälineet hyödynsivät Owuson valinnasta synnyttämäänsä julkisuutta lisätäkseen vain suomalaisten keskinäistä eripuraa kysymyksessä, joka ei historiallisessa mielessä ole koskaan kuulunut meille. 

Joka tapauksessa median ja sen valitsemien "asiantuntijoiden" keskuudessa vallitsi kyseenalaistamaton lähtöoletus, jossa on aivan normaalia ja edistyksellistä, että ruotsinkieliset valkoiset suomalaiset valitsevat perinneneidoksi ei niin kovin viehättävän afrikkalaismulatin edustamaan itseään. Niin ikään samaan retoriseen arsenaaliin kuului, että kaikki argumentoidut vastalauseet torpattiin välittömästi ilman vuoropuhelua "täysin käsittämättöminä purkauksina".

Kaikesta loiskiehunnasta huolimatta median luoman kohun myrskyn silmään jäi vastaamaton kysymys, miksi ruotsinkieliset äänestivät itselleen Lucia-neidon, jolla ei ole mitään sukupolvia kantavaa etnis-kulttuurista yhteyttä heihin. Objektiivisesti arvioituna Daniela Owuso ei ollut läheskään joukon viehättävin, varsinkin, kun katsojat ja äänestäjät suosivat normaalisti itsensä kaltaisia ihmisiä. 

Koska elämme ns. paskaliberaalien hallitsemassa pellemaailmassa, NPC-ehdollistetut ruotsinkieliset eivät valinneetkaan tällä kertaa heimonsa kauneinta, vaan ideologisesti sopivinta. Heille on selvästikin tärkeämpää antaa itsestään vaikutelma Hyvinä ihmisinä nostamalla afrikkalainen toteemi jalustalle kuin estää uniikin geeniperimänsä peruuttamaton liudentuminen vieraaseen väestöön.

Näyttää vahvasti silti, että äänestäjät halusivat antaa tukensa uudelle kuvitteelliselle yhteisölle, jota edustaa Daniela Owuson juuristaan revitty monikulttuurinen maailmankansalaisuus. Samalla he saattoivat osoittaa kuvittelemaansa moraalista hyveellisyyttään ja erottautua suomenkielisen enemmistön suosimasta "vanhanaikaisesta" etnokansallisesta yhtenäisyydestä. 

Totalitaristisen sivumaun äänestäjien moraaliposeeraukselle antoi Ylen kaltaiset valtamediat ja presidentti, jotka kiittivät Owuson valintaa ja tuomitsivat vastaväittäjät näennäismoraalisin perustein. Ylhäältä lauoituissa nuhteissa väärin ajattelevat kansalaiset pitäisi eristää samalla kun lampaiksi alistuneilta vaaditaan ehdotonta sitoutumista diversiteettiin ja monikulttuuriin sekä nollatoleranssia vain suomalaisten etniselle itsepuolustukselle eli "rasismille". Kaksoistandardien maailmassa uuskolononialistisilta värillisiltä ei tällaista moraalisuutta tietenkään vaadita, vaan heitä jopa autetaan veronmaksajien kustannuksella ylläpitämään etnosentrismiään.

Edellä mainittu Ylen salapoliisijuttu pyrkii vahvistamaan mielikuvaa, jossa "rasistit" olisivat erillinen halveksuttava kansanryhmä, joka pitää jäljittää, jahdata ja tuomita kansasta vieraantuneen manageriaalisen luokan määrittelemän "yleisen edun" perusteella. Korruptoituneeseen järjestelmään sitoutuneet toimittajat edistävät omalla tahollaan totalitarismia vaatiessaan alamaisilta uskollisuutta arvoille ja ideologialle, joista ei ole koskaan keskusteltu julkisesti saati käyty kansanäänestystä. Vastaavasti tiedostavaksi itsensä mieltävälle "tolkun" kansaosalle nomenklatuuran harjoittama totalitarismi ei ole lainkaan häiritsevää, sillä he katsovat olevansa näiden arvojen puolustajia ja niistä hyötyviä. 

Suomalaista Suomea kannattaville riippumattomille kansalaisille loputon jankutus rasismista on tietenkin pelkkää sanahelinän taustalla käytyä valtapeliä, jossa "yhteistä arvopohjaa" pyritään sanelemaan kansalaisille. Kun julkisuuden yksipuolinen puhe "yhteisestä arvopohjasta" yltyy, pitää kysyä kuka sanoo. Tämä nimittäin paljastaa, ettei kyse ole mistään ihmisen ulkopuolisesta auktoriteetista kuten Jumalan sanasta tai kansakunnan fyysisestä kohtalonyhteydestä nousevasta ylisukupolvisesta imperatiivista, vaan pelkästä hataralla pohjalla olevasta universalistisesta ideologiasta, jota tietyt ihmiset pyrkivät kaikin totalitaristisin keinoin iskostamaan hallintoalamaisiinsa. 

perjantai 29. marraskuuta 2024

KIRJALLISUUDEN FINLANDIAT SUOMALAISVIHAMIELISYYDEN MERKKIPAALUINA


Kun tätä maata katsoo avoimin silmin, ei voi olla huomaamatta, että suomalaisten suuri hiljainen enemmistö on viheliäisten voimien jatkuvan tuhotoiminnan kohteena. Taloudessa hääräävät globalistit, jotka myyvät Suomea pilkkahintaan ja täyttävät maan halvalla työvoimalla, politiikassa kansanviholliset alistuvat kansainvälisten organisaatioiden marioneteiksi ja valtamedian paapomassa kulttuurikuplassa tehdään kaikki, jotta suomalaisuus saataisiin "uudelleen rakennettua" eli tuhottua. Viimeisin isku palleaan tulikin "kulttuurin" puolelta kirjallisuuden Finlandia-palkintojen muodossa. Punamädättäjät saivat jälleen värisuoran: kaunokirjallisuuden, tietokirjallisuuden ja lastenkirjallisuuden Finlandiat menivät kaikki suomalaisvihamielisille kynäilijöille.

Finlandia-palkintojen taustalla on Suomen Kirjasäätiö, joka on Suomen Kustannusyhdistyksen ja opetusministeriön vuonna 1983 perustama säätiö. Näin varat palkintoihin tulevat sekä suurilta kirjakustantamoilta että valtiolta. Suomen Kirjasäätiön jakamat palkinnot heijastavat pitkälti opetusministeriön edistämää diversiteetti-ideologiaa ja kirjankustantajien liberaaleja muotiaatteita. Jo vuosikausia palkinnonsaajien valitsijat on valittu niin, että ääneen pääsevät vain kulttuurivasemmistolaiset vaikuttajat. Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandian valitsi tiedostavana kympin tyttönä tunnettu näyttelijä Alma Pöysti. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnosta päätti arvoliberaali toimittaja Mari Veitola. Tietokirjallisuuden palkinnon pääsi valitsemaan vihreiden homoseksuaali kansanedustaja Pekka Haavisto. Siksi kenellekään tuli tuskin yllätyksenä, että palkitut teokset olivat valitsijoidensa näköisiä eli ideologia edellä mentiin.

Pääpalkintona pidetyn kaunokirjallisuuden Finlandian sai jo toistamiseen Albanian muslimina tunnettu Pajtim Statovci. Ensimmäisellä palkintokerralla Yle Watch kommentoi vihamielisen rotumuukalaisen saamaa kunnianosoitusta säälimättömän ankarassa analyysissään Yle peesaa vasemmistolaisesti läpipolitisoitunutta kirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Tuolloin voittajaromaaniksi valittu Bolla oli individualistisen itkuhumanismin kaapuun puettu homopornografinen "rakkaustarina" 1990-luvun Balkanin sodan ajalta. Filosofian ylioppilas ja Yle toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttilan palkitsema Statovic ehti heti ensitöikseen vinkua medialle rasismista ja sitä kuinka suomalaiset eivät saisi odottaa loisivilta maahantunkeutujilta mitään kiitollisuutta. Sama kuviteltua rasismia sättivä itkuvirsi toistui myös tämänkertaisen palkinnonsaannin yhteydessä. 

Ylen verkkosivujen kulttuuriumpiossa Finlandia-palkinnoista kerrottiin tuttuun tyyliin juttusarjassa Näin kutkuttava kirjallisuusilta eteni – kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja ravisteli puheessaan päättäjiä ja kirja-alaa. Vastaavasti toinen mediajätti Helsingin Sanomat käytti hyväkseen Statovcin saamaa palkintoa päästessään ruoskimaan suomalaisten enemmistöä "rasismista". Toimittaja Vesa Sirénin jutussa Jo toisen Finlandia-palkinnon saanut huippukirjailija nostaa esiin suomalaisen rasismi ripitetään ylhäältä päin katajaista kansaa moralistisella raivolla: 

Alma Pöystin mukaan voittaja ”kirjoittaa sellaisella ihmeellisellä voimalla, että on täysin mahdotonta puolustautua. Knock out”.  Muun ohessa kirja on täystyrmäys myös suomalaiselle rasismille.

Hyväkkäiksi moraalituomareiksi ryhtyneet Sirén ja Pöysti katsovat, ettei suomalaisten etnistä syrjäyttämistä eli tuhoamista  vastaan voi eikä saa puolustautua. Sehän olisi rasismia eli absoluuuttinen moraalinen paha. Siksi suomalaisten tuhoaminen on ehdottoman oikein ja täystyrmäys (knock out) geneettiselle itsepuolustukselle so. rasismille. Lisäksi Sirén hyväksyy arviossaan estoitta Statovcin paranoidin kuvauksen "rasistisesta" nyky-Suomesta:

Koulukaverien äiti on juonitteleva ”rasistiämmä” ja Suomen pääministeri saa päähenkilöltä vimmaisen kirjeen: ”Johdat maatasi rasistien kanssa, sinä selvästi tahdot että maahanmuuttajat tapetaan.”

Lainaus on malliesimerkki kiittämättömien ulkomaalaisten vinkulelujen projektiosta. Omaa etnisyyttään henkeen ja vereen puolustavat sisäsiittoiset albanimuslimit eivät selvästikään pidä siitä, ettei heidän anneta vapaasti mellastaa ja maahantunkeutua minne ikinä lystäävät. Tätä he kutsuvat Statovcin äänellä sitten rasismiksi ja kansanmurhaamiseksi, vaikka monien suomalaisten lähimuistissa on vielä Kosovon albaani Ibrahim Shkupollin Espoon Sellon Prisma-tavaratalossa vuonna 2010 tekemät viiden (neljä kuoli Sellossa) suomalaisen kylmäveriset murhat ja albanialaisten rikollisliigojen suomalaisnuorten huumeilla myrkyttämiset. 

Jutun lopun haastatteluosuudessa 1990-luvun alussa 2-vuotiaana Suomeen tullut Statovci kertoo olevansa myös rasismin kokemusasiantuntija:

Missä määrin päähenkilön vimma suomalaista rasismia kohtaan on omaa vimmaasi?  ”Kirja on fiktiota, mutta olen usein puhunut sisäistetystä rasismista ja halusin käsitellä sitä myös nyt. Rasismi oli iso ongelma 1990-luvun Suomessa, ja kirjassa on harvalle silloin koulussa olleelle mitään yllättävää. Ongelmia on yhä. Kirjan kertojaa on toiseutettu niin paljon, että hän on vakuuttunut olevansa tyhmä ja paha eikä hän pääse tästä tunteesta eroon. Hän haaveilee ajasta ennen kuin hän oppi ajattelemaan itsestään näin kammottavalla tavalla.”

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on ollut viimeiset vuosikymmenet säälimättömän monikultturismin ja homopropagandan kohteena. Joskus jopa kontrolloidussa valtamediassa tämä nousee esiin, viimeksi tällä viikolla kun valveutuneet vanhemmat valittivat kouluissa jaetusta "ruotsalaisen" seksuaalikasvattaja ja kirjailija Inti Chavez Perezin teoksesta Respektiä – Seksikirja pojille. Kirjan on suomentanut vuonna 2019 Finlandia-palkittu mielenterveyskuntoutuja ja kommunistipuolueen vaaliehdokas Juha Hurme. Hänet tunnetaan ennen kaikkea svekomaanisena aisankannattajana ja globaalikommunistisena imperialistina, joka on pyrkinyt kaikessa kirjallisessa tuotannossaan mitätöimään suomalaisuutta. Teinipoikien homoiluun yllyttävän kirjan kääntäminen sopi tässä mielessä hyvin hänen arvomaailmansa agendaan. Tämänvuotinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia jatkaa hurmelaista valikoivan suvaitsevuuden linjaa, jossa pyritään juurimaan pois kaikki terve ja suomalaisuus.

Nuortenkirjallisuuden Finlandian saanut Päivi Lukkarila on kulttuurivasemmistolainen, joka kirjailijantyönsä ohella opettaa suomen kieltä maahanmuuttajalapsille. Nyt palkittu nuortenkirja Skutsi on eräretkeilyn kaapuun puettu indokrtrinaatiokirja, jossa hyväuskoinen kypsymätön nuori pyritään altistamaan kaikenalaiselle toiseuden palvonnalle. Sietämättömän ennalta arvattavassa kiitospuheessaan Lukkarila pyrkii siirappisella sentimentalismillaan oikeuttamaan kansanvaihdon ja lopulta matalan intensiteetin kansanmurhan loppumattomalla maahanmuutolla:

– Osa on paennut sotaa, vainoa, hirmuhallitsijoita tai sietämättömäksi käynyttä ilmastoa, osan on tuonut maahamme unelma paremmasta, tasa-arvoisemmasta maailmasta, Lukkarila kertoi työstään suomi toisena kielenä -opettajana.  

– Kunpa kaikki ymmärtäisivät, millainen voimavara nämä lapset ovat!

Juhlapuheista huolimatta tosiasia on, että varsinkin Afrikasta maahamme tunkeutunut väestö ei ole voimavara, vaan he tulevat olemaan kuolemaansa asti aina saamapuolella. Mikään järkiargumentti ei tue koginitiivisesti haasteellisten käenpoikien elättämistä Suomessa, jonka vuoksi Lukkarilan ainoaksi "argumentiksi" jää hänen rinnassaan hehkuva hyvän olon tunne. Piittaamaton itsekkyys voidaan pukea tällä tavoin häpeämättömäksi moraalisuuden korkeaveisuksi.

Kolmas Finlandia-palkinto ei poikennut muiden linjasta, josta kertoo Ylen verkkosivujen kulttuurijuttu Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut teos moukaroi asenteitamme vammaisuudesta. Tuskin kukaan kiistää vammaisuuden inhimillistä traagisuutta oli kyse sitten synnynnäisestä tai onnettomuudesta saadusta vammasta. Tästä huolimatta Finlandia-palkittujen Riikka Leinosen ja Sofia Tawastin kirjasta Suuri valhe vammaisuudesta ei voi välttyä ajatukselta, että taustalla on halu edistää kaikki erot kiistävää tasa-arvoideologiaa. Varsinkin kun palkitut ovat tunnettuja poliittisia toimijoita: Leinonen on vihreä aktivisti, jolla on cp-vamma ja Tawast on puolestaan Ylen käyttämä pahamaineinen DEI-kouluttaja, jota mulatti Lloyd Libiso kritisoi kesällä.

Kiitospuheissaan kaikkia palkinnon valitsijoita ja palkittuja yhdisti kulttuuriväen krooninen narina rahan vähyydestä. Tämä jo sinänsä kertoo paljon näiden "taitelijoiden" prioriteeteistä, jossa kutsumus alaan kuuluu listan alapäähän. Ehkä rahtunen kunnon ruumiillista palkkatyötä tekisi näille pumpulissa kasvaneille punaporvareille hyvää, varsinkin jos he sen jälkeen kykenisivät julkaisemaan jotain aidosti koskettavaa kirjallisuutta.

sunnuntai 10. marraskuuta 2024

DONALD TRUMPIN VAALIVOITTO OLI YLLÄTYS VAIN HÄNEN VASTUSTAJILLEEN


Viime tiistaina 5. lokakuuta käytyjen Yhdysvaltain presidentinvaalien lopputulos yllätti jälleen kerran toivejatteluun tuudittautuneen punaliberaalin valtamedian kaikkialla lännessä. Toisaalta Yhdysvaltojen syvissä valtakerroksissa ja finanssimaailmassa oli jo syksyn mittaan näytetty vihreää valoa Trumpin vaalivoitolle. Tästä kertoo mm. itärannikon vaikutusvaltaisen Washington Post -lehden lokakuussa antama julkilausuma, jossa se kieltäytyy antamasta tukeaan kummallekaan ehdokkaalle. Myös Facebook toimi yllättävän tasapuolisesti, eikä sen manipuloimat algoritmit estäneet republikaanien ja konservatiivien vaaliviestintää samalla tavalla kuin kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa. Pelkästään nämä esimerkit kertovat siitä, että toisin kuin maan kulttuurisodan pintavaahdon tuoksinnassa kuvitellaan, Donald Trump ei ole Amerikan valtakoneistolle mikään absoluuttinen vihollinen. Näennäisestä ulkopuolisuudestaan huolimatta Trump on viime kädessä järjestelmän mies eikä uhka sille. 

Koska poliittis-taloudellinen eliitti ei aikonut estää Trumpin voittoa, vaaleissa ei nähty juuri yrityksiä vaalivilpistä. Osittain tähän vaikutti se, että osavaltiossa oli lisätty republikaanisten vaalitarkkailijoiden läsnäoloa. Silti monissa osavaltiossa viranomaiset saavat edelleen päättää vaalitarkkailijoistaan ja vaalitavastaan kuten postiäänestyksestä, jossa henkilöllisyyttä ei voida varmentaa. Tällä kertaa Trumpin äänisaalis verrattuna demokraattien Kamala Harrisiin oli kuitenkin niin suuri, että vaalivilppiä ei edes yritetty kunnolla. Siihen olisi ollut varmasti houkutusta seitsemässä vaa'ankieliosavaltiossa, mutta nekin menivät jo laskennan alussa selkeästi Trumpille, joten yllättävä äänimäärän lisäys Harrisille olisi ollut liian läpinäkyvää. Trumpin saama äänimäärä oli vain hieman suurempi kuin edellisissä presidentivaaleissa, mutta hän voitti silti myös äänien kokonaismäärässä, mikä asettaa vuoden 2020 vaalituloksen vähintään outoon valoon. 

Amerikan syvä valtakerros tyytyi sietämään Trumpia vasta viime kuukausina kun poliittinen realismi ja Kamala Harrisin laskeva kansansuosio alkoivat lyödä kasvoille. Vielä alkusyksyllä kulisseissa viihtyvät todelliset vaikuttajat tukivat itärannikon demokraattieliitin ja valtamedian Trump-vastaista kampanjaa. Sille olisi varmasti ollut mieluisaa saada viimeiset neljä vuotta poliittisena marionettina toiminut Joe Biden jatkamaan virkakauttaan, mutta paremman puutteessa myös helposti ohjailtava Kamala Harris olisi käynyt vaihdokkaana tehtävään hyvin. 

Yhdysvalloissa liittovaltion silmäätekevät, media, taloudellinen eliitti ja Fed ovat pitkälti yhtä mieltä globalistisista päämääristään, mutta kaksi jälkimmäistä ovat toimissaan enimmäkseen kyynisen realistisia eivätkä siksi lukitse itseään ideologiaan toisin kuin liittovaltion johtavat virkamiehet ja valtamedia. Juuri valtamedian irrationaalinen tarrautuminen ideologiaan synnytti vielä viime metreille asti toiveita Harrisin voitoista, myös Suomessa. Kun Demokraattipuolueen johto valitsi ilman ehdokasasetteluja Harrisin suoraan puolueen presidenttiehdokkaaksi, se synnytti valtamediassa hetken hurmoksen, koska nuorehko värillinen lapseton nainen edustaa kaikkea sitä mitä Trump ei ole. Se sai myös taloudelliset tukijat liikkeelle kampanjan kerätessä ennenkuulumattomasti lähes miljardi dollaria. 

Kuherruskuukauden aikana media rakensi Harrisin persoonasta toiveidensa mukaisen hahmon, jonka uskottiin toimivan Internetin virtuaalitodellisuudessa. Kampanjan edetessä median rakentama kuva alkoi kuitenkin murtua kun videot Harrisin todellisista puhujanlahjoista alkoivat levitä verkossa. Ilman telerompterin antamia vastauksia Harris oli lähes kykenemätön antamaan suoria ja analyyttisiä ratkaisuja juuri mihinkään poliittisiin kysymyksiin. Suurelle yleisölle alkoi pikku hiljaa valjeta, että alkoholille perso kikatteleva Demokraattiehdokas olikin vain tyypillinen positiivisen syrjinnän synnyttämä uraohjus ilman omia meriittejä.

Suurin syy Harrisin sulamiseen vaalipäivänä oli hänen suuhunsa asetettu poliittinen ohjelma, jolla ei ole amerikkalaisen enemmistön silmissä juuri mitään vetovoimaa näinä aikoina. Tavallisten amerikkalaisten suurimpana huolena on viimeiset neljä vuotta ollut jätti-inflaation synnyttämä kuluttajahintojen raju nousu, johon Harrisin kampanjalla ei ollut antaa mitään realistisia parannuskeinoja. Päinvastoin, suuri yleisö katsoi, että Harrisin tuleva talouspolitiikka olisi vain jatkoa Bidenin kabinetin katastrofaalisille toimille. 

Demokraattien kannalta asiaa ei parantanut toiseksi keskeiseksi vaaliteemaksi noussut laiton maahanmuutto, josta juuri Harris on ollut vastuussa. Biden-Harrisin kaudella Yhdysvaltoihin oli pääsetty lähes 11 miljoonaa (!) laitonta maahantunkeutujaa, mikä on niin valtava määrä, että se on alkanut näkyä lähes kaikkien amerikkalaisten arjessa. Siksi Demokraattipuolueen valkoisten vastainen identiteettipolitiikka ja rasismista jankuttaminen valuivat kuin kuuroille korville, mikä antoi vain pontta Trumpin värikkäille lausunnoille rikollisista maahantulijoista. Lisäksi Harrisin aggressiivinen feminismi vieroitti monet värilliset miehet ja he siirtyivät sankoin joukoin äänestämään "rasistista" republikaaniehdokasta.

Trumpin ylivoimaiseksi osoittautunut voitto vaalipäivänä ei johtunut niinkään hänen erinomaisuudestaan, vaan Harrisin edustaman politiiikan linjattomuudesta ja epärealistisesta haihattelusta. Hintojen jatkuvan nousun vuoksi monet nälkärajalla elävät amerikkalaiset muistivat Trumpin ensimmäisen kauden, jolloin ihmisillä pyyhki arkielämässä taloudellisesti paljon paremmin kuin nyt. Juuri tähän rakoon Trump osasi iskeä ja hänen vaalikampanjansa keskittyikin talousuudistuksiin eikä aiempien vaalien tapaan raflaaviin identiteettipoliittisiin kysymyksiin. Monille vasemmistoliberaaleille tuli täytenä yllätyksenä värillisten amerikkalaisten Trumpin kannatus, koska he eivät suostu käsittämään, että uudet tulokkaat vievät juuri mustien ja hispaanojen suorittavan portaan työpaikat.

Presidentinvaalien tulosta pohdittaessa on todennäköistä, että vaalikampanjoinnin loppusuoralla huomattava osa teknojäteistä, valtamediasta ja talouseliittistä teki ääneen lausumattoman diilin Trumpin kanssa. Saadakseen todellisten vaikuttajien tuen tulevan presidentin on mitä luultavimmin täytynyt tehdä poliittiisia ja kulttuurisia myönnytyksiä. Toisin sanoen mitä enemmän Trump perääntyy transsukupuolisten wokeismissa, sitä enemmän hänen on annettava globalisteille kansainvälisesti. Näillä näkymin sopimus tulee sisältämään ulkopolitiikan, jossa Israelin annetaan hyökätä Iraniin samalla kun Gazan kansanmurha lakaistaan maton alle. Vastineeksi näistä Trump saa vapaat kädet toteuttaa Project 2025:n hankkeen purkaa liittovaltion byrokratia ja antaa enemmän valtaa osavaltioille. Vaikutusvaltaisten juutalaisten ja kristillisten sionistien hyppysissä oleva Trump tulee antamaan Israel-lobby AIPAC:lle kaiken ja vastineeksi tästä se pitää hänet vallassa työntäen samalla pois tieltään kriitikot, jotta jatkossakin hänen politiikkansa olisi uskollista taustavaikuttajilleen.

Mediahälystä huolimatta Demokraattipuolueen vasen laita ja Euroopan demarihenkinen enemmistö otti Trumpin voiton huomattavasti rauhallisemmin kuin 2016. Syvän pettymyksen ohella julkisissa äänenpainoissa on havaittavassa myös tiettyä alistuneisuutta tilanteeseen ikään kuin tappioon olisi valmistauduttu jo aiemmin henkisesti. Vain punaliberaalien sakeimmissa pesäkkeissä New Yorkissa ja Seattlessa on nähty Antifan tyyliin kuuluvia väkivaltaisuuksia. Jopa äärivasemmiston pahimmat viidennen kolonnan Räikkö räähkät ymmärtävät, ettei Trumpin valtaantulo tule muuttamaan juuri mitenkään Yhdysvaltain yhteiskuntarakennetta lukuunottamatta joitain kansainvälisen politiikan erityiskysymyksiä.

Suomessakin Harrista yksimielisesti hehkuttanut valtamedia on heräämässä krapulaiseen todellisuuteen. Vääränlaisen konservatiivisen arvopohjan lisäksi maassamme vaikuttavat Amerikan globalisti-imperiumin asiamiehet ja -naiset ovat olleet huolissaan Trumpin suhteesta Ukrainaan. Amerikan agenttimme kun pelkäävät, että slaavit lopettaisivat keskinäisen sotansa eikä etuvartio-Suomi saisikaan enää upottaa miljardejaan projektiin, jossa yhteen väriin on panostettu kaikki pelimerkit. Jonkinlaisesta tilanteen uudelleen arvionnista kertoo Naton aggressiivisena bulldogina tunnetun Lännen Median toimittaja Matti Posion tuore kirjoitus, jossa hän on aikaisempiin Trump-vuodatuksiinsa verrattuna suorastaan sovitteleva. Tyypillisenä opportunistisena sopeutujana Posio näkee Trumpin aloittamat tulevat rauhanneuvottelut jopa mahdollisuutena Ukrainalle.

Kaiken taustatiedon nojalla Donald Trumpin vaalivoitto oli lopulta yllätys vain hänen kiihkeimmille vastustajilleen. Valtaosa läntisen maailman ihmisistä ymmärtää, ettei "Oranssimiehen" valinta vielä muuta maailmaa ratkaisevasti, sillä todelliset muutosvoimat ovat liberaalidemokraattisen järjestelmän rakenteissa ja niiden vaikutusvaltaisissa ylläpitäjissä. Silti jotain on liikahtanut hitaasti mutta ratkaisevasti vuoden 2016 jälkeen. Valtakoneisto tiedotusvälineineen ja teknojätteineen ei saakaan enää automaattisesti suosikkejaan näkyvään poliittiseen johtoon. Aito ristiriita ei synny enää eri poliittisten suuntausten välillä vaan kansalaisten ja tekno-taloudellisen eliitin ohjaaman median välillä.  

keskiviikko 30. lokakuuta 2024

YLEN DOKUMENTTI PALJASTAA TAHATTOMASTI FEMINISMIN ITSEKKYYDEN


Yle TV 2, tiistai 29.10.2024 klo 22.31, Regina - Kuningattaren kehä

Riina on painikuningatar Regina Rosendahl, joka haluaa voittaa showpainin Suomen mestaruuden ja nousta supertähdeksi. Perinteisesti naiset eivät ole voineet olla mestareita. Ottelut kuitenkin käsikirjoitetaan, joten voisiko käsikirjoitustiimi kirjoittaa populaarifeminismin nimissä naismestarin? Onko hän valmis olemaan röyhkeä ja itsekäs? (Suomi 2024) (U) ohjelmatekstitys (suomi) 1 h 23 min. Linkki ohjelmaan.

Amerikasta lähtöisin oleva showpaini on käsikirjoitettua teatteria, jolla pyritään luomaan illuusio ottelijoiden välisestä aidosta taistelusta. Voittajaksi leivotaan etukäteen roolihahmo, jonka oletetaan näyttävän mediaseksikkäämältä kuin monesti paremman vastustajan. Valtamedian pinnalle puskemat identiteetti-ideologiat perustuvat myös todellisuuden käsikirjoittamiseen, jolla  mahdottoman uskotellaan olevan mahdollista. Tässä mielessä feminismin yhdistäminen showpainiin alleviivaa liberaalia fantasiaa, jossa biologisen todellisuuden reunaehdot muutetaan ja kuka tahansa voi olla mitä tahansa. 

Tv-dokumentti Regina - Kuningattaren kehä on mitään häpeämätön kuvaus kolmekymppisestä feministisatanistista, joka raivoaa kuvittelemaansa kaikkivaltiasta patriarkaattia vastaan. Hän näyttää olevan selvästi vapaan kasvatuksen tuote, jossa ei ole jälkeäkään isän kurista. Muodikkaan syömishäiriöisenä naisena Regina, siviilissä Riina Kalma, vihaa miehiä, mutta haluaa olla kehässä ja siviilissä kuin äijä. Tyypillistä feminismiä on myös se, että hän on itse hetero, mutta vierastaa silti lasten saamista puolustaen samalla lgbt-ihmisiä, koska heidän esiinmarssillaan voidaan kyseenalaistaa yhteiskuntaa koossa pitävä heteroseksuaalisuus. Tahaton huumorielementti löytyy puolestaan Reginan kannattamasta satanistiyhdistyksestä, joka ei ole muuta kuin poliittisesti korrektia liberalismia lgbt-ripulointineen.

On vaikea sanoa, onko kyse vain luonnevikaisesta ja yksiselitteisen vittumaisesta feminististä vai läntisen sivilisaation rappiosta, jossa tällaiset itsekkäät kulttuuriparasiitit pääsevät esteettä rehottamaan. Seistään edellisten sukupolvien saavutuksilla eli jättiläisen hartioilla, josta käsin voidaan sitten raivota miesvihaa, ylistää lapsettomuutta ja saarnata lgbt-friikkisirkuksen puolesta. 

Dokumentin miehet ovat puolestaan säälittäviä feminismin mielistelijöitä ja aisankannattajia, jotka luulevat alistumisellaan hillitsevän itsekkään harpyian kaoottista mieltä. He eivät ymmärrä, että Reginan omahyväinen itsekkyys vain lisääntyy ellei sille ei aseteta mitään rajoja. 

Kun dokumenttia tarkastelee viileän analyyttisesti, se ei ole lainkaan hassumpi. Harvoin näkee ohjelmaa, jossa sen päähenkilö näkemyksillään ja toiminnallaan paljastaa nykyfeminismin olevan pelkkää karkeaa ja häikäilemätöntä itsekkyyttä. Kyse ei siis ole tasa-arvosta, vaan halusta päästä ilman palleja kukoksi tunkiolle ja kalifiksi kalifin paikalle. Tietenkin ohjelma  antaa kaikenlaisille varttihulluillle voimaannuttavan (sic) luvan toteuttaa sukupuolinarsismiaan, mutta suuren yleisön Reginan viheliäisyys vierottaa väistämättä. Dokumentin tekijät ja sen lähettänyt Yle eivät ole ehkä ajatelleet näitä asioita aivan loppuun asti.


                                               *************************


Yle Radio 1, keskiviikko 23.10.2024, Kalle Haatanen: Suomalaisen vapaamuurariuden historia

Vapaamuurarit on maailman tunnetuin "salaseura". Sen juuret ovat luultavasti renessanssin ja valistuksen ajan aatevirtauksissa.  Vaikka nykyiset vapaamuurarit ovat sangen avoimia toimissaan, on kuitenkin asioita, joita he eivät halua julkisuuteen - mikä salaseura niin haluaisi?  Historiantutkija Samu Nyström on päässyt ensimmäisenä tutkijana perehtymään kaikkeen vapaamurarien toimintaan tutkijan etiikalla.  Syntyy rikas historiallinen kuva myös syrjitystä järjestöstä maailmanhistorian kulussa. Linkki ohjelmaan.

Ylelle freelancerina podcasteja tekevä Kalle Haatanen on yhtiön palkkalistoilla oleviin toimittajiin verrattuna poikkeus, sillä hän tunnustaa avoimesti väriä. Hän ei edes teeskentele olevansa objektiiviinen ja arvovapaa toimittaja, vaan sanoo suoraan olevansa arvoliberaali, mikä selkokielellä voisi tarkoittaa perinteistä vasemmistohumanistia. Ylessä tiedostavasta vasemmistoliberaalista välttämättömyydestä tulee väistämättä hyve, mikä merkitsee sitä, ettei muita ääniä sitten kuullakaan. Toisin sanoen ellei Haatanen olisi liberaali Yle tuskin ostaisi hänen ohjelmiaan.

Suomalaisista vapaamuurareista kirjan tehneen Samu Nyströmin haastattelu olisi voinut olla avartavaa kuuneltavaa, mutta valitettavasti Haatasen pakkomielle äärioikeistoon vääristi täysin ohjelman kulun. Haataselle ns. äärioikeisto näyttää olevan kaiken yhteiskunnallisen pahan selittäjä, eräänlainen mörkö ja eksistentiaalinen toinen, jonka toimintaa ei voi ymmärtää rationaalisista lähtökohdista. 

Tässä mielessä toimittaja on selvästi Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian kannattaja ohjenuoranaan Theodor Adornon toimittama tieteen kaapun puettu propagandateos The Authoritarian Personality (1950), jossa ei-vasemmistolaisuus psykopatologisoidaan ja kuvataan vainoharhaisuutena. Nykyisessä poliittisesti oikeaoppisessa mediailmastossa jo Frankfurtin koulun esiin ottaminen "väärässä kontekstissa" leimataan suoraan salaliittoajatteluksi.

Siksi ei ole yllättävää, että Haatanen pyrkii ohjelmasta toiseen selittämään "kabaalin äärioikeiston" maailmanymmärryksen pelkkänä salaliittoteoriana. Tämä näyttää olevan muutoinkin yleinen trendi hegemonisen liberalismin piirissä, sillä viime vuosina myös Suomessa on ilmestynyt suuri joukko kirjoja salaliittoteorioista. Niissä korostuu erityisesti äärioikeiston suuri osuus, mikä johtunee nykyistä valtaa puolustavien hämmennyksestä poliittisen haasteen edessä. Koska heidän on vaikea myöntää, että ns. äärioikeistolla on täysin legitiimejä perusteita politiikalleen ja rationaalisia ratkaisuja nykyongelmille, ne pyritään kiistämään selittämällä niiden perustuvan "vainoharhalle" ja "salaliittoteoriohin".  

Vehkeilystään tunnetut vapaamuuraritkin alkavat Haatasen mielestä näyttää pelkästään edistyksellisiltä uhreilta, koska tiettynä historian jaksona äärioikeisto on vastustanut niitä. Asenteen taustalla oleva logiikka menee jotenkin niin, että epäilyttäväkin ilmiö on moraalisesti hyvä jos kerran eksistentiaalisesti Paha äärioikeisto sitä vastustaa. Siksi ei ole yllättävää, että eräässä vaiheessa haastattelua Haatanen näkee vapaamuurarit pelkästään hyvänä ja kannatettavana asiana, koska äärioikeistolaiset suhtautuvat niihin kielteisesti. On jokseenkin huvittavaa, kuinka rationaalisuudellaan ja loogisuudellaan rehvastelevat liberaalit paljastuvat poliittisen viholliskuvan luomisessaan pelkiksi taikauskoisiksi kiemurtelijoiksi. 

tiistai 29. lokakuuta 2024

SUOMALAISTEN KOHTALONKYSYMYS

Modernin länsimaisen sivilisaation romahtamisesta on kirjoitettu viime vuosikymmeninä paljon erilaisia tutkimuksia ja puheenvuoroja, mutta niitä on hyvin harvoin haluttu nostaa julkiseen keskusteluun. Tämä on ymmärrettävää, sillä aiheen esiin tuomisella tunnustettaisiin ainakin epäsuorasti, että läntinen maailma elää kroonisessa kriisissä, joka on nykymenolla vain pahenemassa. Koska päättäjät ja heidän taustavaikuttajansa eivät halua vahvistaa massojen jo nyt olematonta luottamusta tulevaisuuteen, järjestelmän palveluksessa olevassa valtamediassa on nähty järkevänä vaieta koko asiasta. 

Tästä huolimatta tiedotusvälineet kertovat päivittäin uutisia pitkittyneistä talousongelmista, "ilmastokriisistä", luontokadosta, ydinsodan uhasta, pakolaistulvasta, rikollisuudesta, kulttuurin alennustilasta, kehitysmaiden väestöräjähdyksestä ja eurooppalaisten syntyvyyden laskusta, mutta nämä kaikki esitetään aina erillisinä ongelmina. Vähänkin historiaa lukeneet kuitenkin ymmärtävät, että edellä mainitut ilmiöt ovat merkkejä laajemmasta kriisistä, jota voisi kutsua sivilisaatiokriisiksi tai matkaksi kohti romahdusta kuten ranskalainen uusoikeiston filosofi Guillaume Faye kuvaa tilannetta kirjassaan Convergences of Catastrophes (2004/2012).

Kulttuurisia ja sosiaalisia muotivillityksiä on usein erehdytty pitämään yksiselitteisesti merkkeinä rappiosta, vaikka kyse on useimmiten vain päiväperhosmaisista reaktioista yhteiskunnan jatkuviin rakenteellisiin muutoksiin. Sivilisaation pintavaahdon sijaan on olemassa tiettyjä merkkejä, jotka kertovat varmuudella syvällisestä kriisistä ja kenties peruuttamattomasta laskukierteestä. Tässä yksi tärkeimmistä indikaattoreista on syntyvyys, sillä se kertoo konkreettisesti kulttuurin ytimessä olevan kansan halusta jatkaa olemassaoloaan. 

Puhuttaessa syntyvyydestä täsmällisessä merkityksessään on syytä kiinnittää huomio väestötieteilijöiden määrittelemään kokonaishedelmällisyyslukuun, joka kuvaa sitä, kuinka monta lasta naiset keskimäärin synnyttäisivät elämänsä aikana, jos ikäryhmittäiset hedelmällisyysluvut pysyisivät laskennan perusteena olevan vuoden tasolla. Suomessa aihe on noussut jatkuvasti otsikoihin sen jälkeen kun Tilastokeskus julkaisi toukokuussa vuoden 2023 hedelmällisyysluvut. 

Lukujen julkistamisen jälkeen Yle avasi lyhyessä uutisjutussaan Syntyvyys on historiallisen matalaa – Tampereella erityisen synkät luvut mitä tilastot pitävät sisällään. Esimerkiksi syntyneiden vauvojen määrä, 43 383, on koko mittaushistoriassa ennätyksellisen alhainen. Tärkein luku on kuitenkin kokonaishedelmällisyysluku, joka oli viime vuonna vain 1,26 lasta naista kohti. On jokseenkin kauhistuttavaa, että vuonna 1776 aloitetusta väestötilastoinnista ei löydy yhtä alhaista kokonaishedelmällisyyslukua kuin mitä viime vuosi kertoo. Vielä vuonna 2010 naiset synnyttivät henkeä kohti 1,87 lasta, joka sekin on liian alhainen luku, koska naisten pitäisi synnyttää yli 2 lasta, jotta väestö uusiutuisi.

Tiiviin jutun muutkin luvut kertovat paljon Suomesta ja samalla koko länsimaisen sivilisaation demografisesta tilasta. Luvuissa riittää analysoitavaa pitkälle meneviin johtopäätöksiin, joista nousee päällimmäisinä esiin maahanmuuton raju kasvu, myöhäinen lasten saanti, naisten haluttomuus tehdä lapsia ja kaupungistuminen. Vai mitä on sanottava siitä, että syntyneistä noin 16 prosenttia syntyi vieraskielisille äideille, kun tämä osuus jäi vielä neljään prosenttiin vuonna 2000. Toinen silmiinpistävä luku on äidiksi tulleiden keski-ikä, joka on noussut 30,3 vuoteen. Syntyvyys on alhaisinta suurissa kaupungeissa, erityisesti Tampereella (uusiutuvuusluku 1,07) ja Turussa (1,08). Pääkaupunkiseudun suuremman syntyvyyden selittää maahanmuuttajien nopeasti lisääntynyt määrä.

Varsin myöhäisenä eurooppalaisena kulttuurikansana suomalaiset ovat omaksuneet varauksettoman innokkaasti uuden teknologian ja muualta tulevat sosiaaliset trendit. Samalla Suomesta on tullut nopean taloudellisen menestyksensä uhri, mikä näkyy mukavan elämän aiheuttamana laskevana syntyvyyskäyränä. Materiaalinen hyvinvointi on vaikuttanut erityisesti lisääntymisen kannalta ratkaisevassa asemassa olevien naisten asenteisiin. 

Vielä toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvulle asti naisten tulot ja yhteiskunnalta saatu tuki olivat sen verran pieniä, että avioliitto oli jo taloudellisestikin järkevää verrattuna yksineloon. Vaikka naiset arvostivat tuolloinkin miehen sosiaalista statusta ja varallisuutta, heidän oli suhteellisen epäitsenäisyytensä vuoksi valittava useimmiten "vain" oman tasoisensa mies. Vasta helpon avioeron saannin, valtion takaaman lasten elatusturvan,  koulutuksen ja taloudellis-sosiaalisen nousun myötä naiset ovat voineet harjoittaa luontaista polygyynisyyttään, jossa mahdollinen avioliitto ja lasten saanti pyritään toteuttamaan ylemmän tason miesten (10-20% miespopulaatiosta) kanssa. Harvoja "pelimiehiä" ja "alfoja" lukuunottamatta naiset hallitsevat valtavasti suuremman kysynnän vuoksi täysin Internet-ajan parisuhdemarkkinoita. Vaikka tilanteen esiin nostaminen saa aina vastaansa puheen naisten turhasta syyllistämisestä, totuus kuitenkin on, että sosiaalisen nousunsa vuoksi naisista on tullut kiistämättä miesten suhteen hyvin valikoivia riippumatta siitä millaisia he itse ovat.

Koska kasvava joukko nuoria naisia haluaa naida ylöspäin pienestä osasta "ylemmän tason miehiä", jää huomattava osa tavallisista miehistä vastaansanomattomalla matematiikalla ilman naista. Kun tämän vuoksi parisuhteiden ja siten myös avioliittojen määrä on pääosin lähtenyt laskuun, siitä on seurannut väistämättä vähäisempi lasten määrä. Edes ne yksinhuoltajiksi jääneet naiset, jotka ovat halunneet tehdä lapsia monisuhteisille "alfamiehille" tai niin sanotuille jännittäville poikaystäville (rikolliset, rotumuukalaiset jne.) eivät ole ratkaisevasti muuttaneet vallitsevaa lapsikatoa. Tietenkin aikaisemmin normina pidettyjä tasavertaisia parisuhteita ja avioliittoja solmitaan lähes entiseen malliin, mutta lasten saannin kannalta ratkaisevinta on nuorten alle 30-vuotiaiden naisten päätökset parisuhdemarkkinoilla. Väestökehityksen kannalta on oireellista, että monille hedelmällisessä iässä oleville naisille ei tuota minkäänlaista ongelmaa olla ilman miestä ja lapsia, varsinkin, jos tarjolla on vain "taviksia". 

Parisuhdemarkkinoiden vinoutumisen lisäksi syntyvyyden laskuun on vaikuttanut liian myöhäinen lasten hankinta. Miehet ovat tähän vähintään yhtä syyllisiä kuin naiset, varsinkin kun vallitsevat sosiaaliset normit sallivat miesten vastuun pakoilun ja loputtoman nuoruuden jatkamisen. Tietyn iän ylittäminen ei kuitenkaan vaikuta miesten biologiseen lisääntymiskykyyn toisin kuin naisilla. Osalle nykynaisista onkin tullut yllätyksenä, että jo kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen hedelmällisyys alkaa laskea ratkaisevasti. Pääasiassa naiset tiedostavat hedelmällisyyden aikaikkunan, mutta ovat siitä silti välittämättä mikä käy ilmi Ylen haastattelujutusta Moni kolmekymppinen ei hanki lapsia, vaikka tietää, että hedelmällisyys laskee – kolme heistä kertoo miksi

Ylen jutussa naisten antamat vastaukset kuten raskaaksi tulemisen ongelmat ja pienet tulot selittävät vain melko pieneltä osin sen, miksi lasten saanti viivästyy biologisen kellon jo tikittäessä. Jutussa jää sanomatta, että huomattava osa 30-vuotta täyttäneistä naisista ei ajattele lapsia lainkaan, sillä parhaiden hedelmällisyysvuosien aikana he ovat halunneet opiskella, tehdä uraa, bailata ja matkustella. Vasta kun elämän kuvitellaan olevan raiteillaan saattaa lapsi tulla mieleen, mutta silloin voi olla biologisesti jo liian myöhäistä. 

Sen sijaan haastattelun 28-vuotiaan miehen perusteet lapsettomuudelle lähtien "maailman tilasta, ilmastonmuutoksesta ja polarsiaatiosta" kuulostavat ontuvilta verukkeilta, joita on totuttu kuulemaan vasemmistolaisilta opiskelijatytöiltä. Haastateltu tiedostava mies kuuluu selvästi siihen harhautettujen hyväkkäiden joukkoon, joka ei suostu ymmärtämään sitä, että eurooppalaisten lapsettomuuden korvaaminen afrikkalaisella ylijäämäväestöllä on jo pelkästään luonnon kantokyvyn kannalta tuhoisaa. Syväekologi Eero Paloheimon kirjoihin perehtyminen voisi tässä kohtaa olla hyvä rokote aikamme indoktrinoiduille hyväkkäille, jos he vain olisivat avoimia tiedolle, jota ei ole suodatettu kansainvälisten uutistoimistojen kautta.

Suomalaisten alhainen lapsiluku ei ole poikkeuksellinen Euroopassa, ainoastaan sen nopea lasku lyhyessä ajassa on silmiinpistävää. Joka tapauksessa väestötieteilijöiden mukaan populaation hedelmällisyysluvulla on tietty raja-arvo, jonka alittuessa se ei voi lähteä enää nousuun. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, ollaanko Suomen nykyisellä lapsiluvulla jo lähellä kriittistä pistettä, josta ei ole paluuta. Syntyvyyden nostamiseksi kulttuurisessa ilmapiirissä tarvittaisiin pikaisesti jyrkkä asennemuutos, jotta lapsiluku lähtisi tästä vielä nousuun kohti väestön uusiutumista.

Sen sijaan Etelä-Korean kohdalla saatamme jo todistaa ensimmäisen huipputeknologisen maan väestön lopullista romahtamista. Ylen verkkosivujen häkellyttävässä reportaasissa Lapsettomien maa kerrotaan Etelä-Korean kokonaishedelmällisyysluvun laskevan vuoden 2024 aikana 0,68:aan. Huolestuttavinta jutussa on se, että mitkään kannustetoimet eivät ole saaneet laskevaa väestökäyrää nousemaan. Siksi Suomessa viime aikoina ehdotetut lapsikannustimet, joista yhdestä Ylen verkkosivivut kertoo jutussaan Väestötutkija ehdottaa: Tuhansien eurojen etu, jos ensimmäisen lapsen saa alle 30-vuotiaana, saattavat olla jo teoriassakin epäonnistuneita yrityksiä paikata tilannetta.

Lapsitalkoisiin kehottajat ovat pääasiassa olleet miehiä, mutta on myös näkyviä naisia kuten Väestöliiton tutkimusjohtaja Anna Rotkirch, joka on listannut 20 ehdotusta tilanteen korjaamiseksi. Kuitenkin yleisesti ottaen vahvasti polygyynisiä naisia huolettaa miehiä huomattavasti vähemmän populaation säilymistä koskevat kysymykset, on kyse sitten maahanmuutosta tai syntyvyydestä. 

Parisuhteesta osattomiksi jääneet nuoret miehet ovat kautta historian synnyttäneet levottomuuksia, sotia ja sivilisaatioiden alas repimisiä, mutta huomattava osa naisista ei ajattele tällaisia asioita lainkaan. Sillonkin kun he niin tekevät kyse on yleensä naisaktivisteista, jotka ovat sitä mieltä, että miesten rakentama ja ylläpitämä teknologiaan perustuva yhteiskunta saakin romahtaa. Romahduksen seurauksena maahan voi vyöryä barbaarimiehittäjiä, mutta tämäkään ei häiritse näitä feministejä, koska naiset lisääntyvät joka tapauksessa vaikka miespopulaatio vaihtuisikin. Tämä selittää pitkälti sen miksi juuri miehet puolustavat uppiniskaisen sitkeästi ja suvaitsemattomasti väestöään ja kulttuuriaan. Voitto tai Valhalla kuten viikingit tapasivat sanoa.

Tällä hetkellä ei ole näkyvissä osattomiksi jääneiden eurooppalaisten nuorten vihaisten miesten esiinmarssia. Niin kauan kuin enimmäkseen miesten luomien teknologisten innovaatioiden synnyttämä materialistinen hyvinvointi jatkuu, tulemme elämään kuhnuriyhteiskunnassa, jonka ensisijaisena tarkoituksena on tehdä naisväestön elämä mahdollisimman mukavaksi. Tätä kehitystä kuvaa vastaansanomattomalla tavallaan amerikkalainen sukupuolipoleemikko F. Roger Devlin kirjassaan Seksuaaliutopia (2006/2019).

Devlinin mukaan läntinen mies päihitettyään lähes kaikki vaaralliset kilpailijansa huomaa jääneensä lähes tarpeettomaksi vauraassa yhteiskunnassa, jota ei enää tarvitse puolustaa. Lopuksi mies hyökkää Nietzschen sanoin "itseään vastaan" säätämällä lakeja, joiden valtuuttamana valtio ja miehinen väkivaltakoneisto turvaa kaikissa oloissa naisen aseman, myös silloin kun tämä on jättänyt miehensä lasten kanssa. Tällaisen kehityskulun seurauksena miestä ei tarvita naisten elämässä välttämättä lainkaan, sillä hänen ainoa tehtävänsä on palvella innovaatioillaan, rakentamallaan infrastruktuurilla ja sen ylläpidolla järjestelmää, josta suurimman ilon ottavat irti naiset ja heitä viihdyttävät toimettomat maahanmuuttajamiehet. 

Devlinin pohdinnat ovat tietenkin kärjistyksiä, mutta on totta, että näennäisestä valta-asemastaan huolimatta valkoisen miehen tehtävä feminisoituneessa bonobo-yhteiskunnassa on pitää lähinnä järjestelmän rattaat kunnossa, jotta kone tarjoaisi kaikille, vapaamatkustajillekin, loputonta hyvinvointia. Itsestäänselvyydestään huolimatta tämän ääneen sanomisesta on tullut julkisuudessa mahdotonta, koska jokainen asemastaan epävarma mies ei uskalla sanoa mitään, mikä voisi suututtaa naisia, koska heidän suosioon pääseminen näyttää olevan kaikki kaikessa. Toisaalta nykyisistä eduistaan kiinni pitäville naisille on taas edullista vaieta koko asiasta.

Empiirisen ja tilastollisen havaintoaineiston perusteella näyttää vahvasti siltä, että huomattava osa hedelmällisessä iässä olevista naisista ei ole kiinnostunut sen enempää tavallisista miehistä kuin lapsistakaan. Jotta heille mukava länsimainen elämäntapa säännöllisine ulkomaanmatkoineen voisi jatkua vielä tulevaisuudessa, he kannattavat mitä tahansa maahanmuuttoa, jonka väitetään pitävän talouden rattaat pyörimässä. Tällaiseen lopun ajan ahneuteen ovat syyllisiä myös tietyt miehet. Muiden EU-maiden tapaan Suomestakin löytyy suuri määrä hallitsevassa asemassa olevia aisankannattajamiehiä, jotka haluavat edistää rajatonta maahanmuuttoa eli väestönvaihtoa hinnalla millä hyvänsä. Eräs heistä on Helsingin pormestari Juhana Vartiainen (Kok.), joka kertoi Ylen TV 1:n A-talkissa (24.10.2024), että Tilastokeskuksen uusin väestöennuste on toteutuessaan hyvä uutinen julkistaloudelle koko kansakunnan tasolla.

Mitä Vartiainen tuli lopulta tarkoittaneeksi tällä? Asia käy helpoiten selväksi lukemalla Ylen verkkosivujen juttu Toivon päättäjien tekevän kaikkensa, jotta tällainen tulevaisuudenkuva toteutuu, sanoo kokoomuspormestari väestöennusteesta. Uutisjutun mukaan mukaan väestökadon sijaan Suomen väkiluku kasvaa 6,6 miljoonaan vuoteen 2075 mennessä. Kasvu perustuu maahanmuuttoon.    

– Toivon, että suomalaiset päättäjät tekevät kaikkensa, jotta tällainen tulevaisuudenkuva toteutuisi, Vartiainen sanoo.

Helsingin pormestari ei ole ensimmäistä kertaa edistämässä väestönvaihtoa milloin huutavan työvoimapulan milloin alhaisen syntyvyyden tekosyyllä. Vartiainen saattaa jollain vääristyneellä toiveajattelulla uskoa aidosti kognitiivisesti haasteellisten afrikkalaisten ja aasialaisten nurkanvaltaajien ratkaisevan suorittavien alojen työvoimaongelman palkkatasoa laskemalla samalla kun tulijat lisäävät "suomalaisten" määrää. Jos laskennallinen huoltosuhde, työllisyyden kasvu ja talouskasvu ovat ainoat kriteerit, miksei suomalaisia syrjäytetä saman tien tehokkailla kiinalaisilla?   

A-talkissa SDP:tä edustanut Demarinuorten puheenjohtaja oli juuri sellainen aivopesty kympin tyttö, joka on tuskin miettinyt hetkeäkään mitä seurauksia Tilastokeskuksen ennustama muukalaisinvaasio, 400 000 uutta tulijaa jo täällä olevan puolen miljoonan lisäksi, aiheuttaa kansakunnalle parissa kymmenessä vuodessa. 

Demarinuorten puheenjohtaja Emilia Kangaskolkka sen sijaan vaati suurempia panostuksia työperäiseen maahanmuuttoon.    

Vartiaisen mukaan maahanmuuton tarpeellisuuden ymmärtäminen on kuitenkin aivan eri tasolla kuin ennen.    

– 25 vuotta sitten mun oli vaikeaa saada demarit mukaan tähän, vuonna 2015 SDP:stä kokoomukseen siirtynyt Vartiainen sanoi.

Aikaisempiin sukupolviin verrattuna nykypäivän läntiset poliittiset eliitit ovat ajatusmaailmaltaan selvästi laiskempia, sillä kun ongelmia tulee eteen, ne yritetään ratkaista poikkeuksetta paikkaavalla ad hoc -menetelmällä pohtimatta päätöksen myöhempiä seurauksia. Yleensä nokkeliksi kuvitelluissa korjausratkaisuissa mennään ojasta allikkoon. Tässä mielessä suomalaisten syntyvyyden laskun korjaaminen Vartiaisen ja Emilia Kangaskolkan ohjeilla olisi sama kuin pariskunnat luopuisivat vapaaehtoisesti omien lasten saamisesta, mutta sen sijaan adoptoisivat lapsia Afrikasta. Joidenkin pariskuntien vapaaehtoinen geeniperimänsä tuhoaminen tai vaihtaminen on vain yksilöiden lyhytnäköistä hölmöyttä, mutta kokonaisen kansakunnan kohdalla kyse on matalan intensiteetin peruuttamattomasta kansanmurhasta. Tällaista kohtaloa meille ja meidän jälkipolvillemme haluavat tarjota ohjelmassa esiintynyt pormestari, nuorisopoliitikko ja työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto.

Koko ajatus siitä, että miljoonaväestöjä siirrellään juuriltaan mantereelta toiselle vain siksi että jotkut työnantajat haluavat halpaa työvoimaa, on absurdi. Mitä tulee moraaliin ylipäätään, on yksiselitteisen tuomittavaa, että Eurooppa haalii kolmannesta maailmasta juuri sitä ahkerinta ja kekseliäintä porukkaa mitä lähtömaat tarvitsisivat itse kipeästi maidensa kehittämiseen. Valitettavasti tällaiset kysymykset eivät edes vilahda ulkomaalaiskiimaisten väestönvaihtajien mielissä, vaan he ovat omaksuneet globalistiherroiltaan ajatuksen, jossa maailman eri populaatiot ovat kuin raaka-aine varanto, jota voi kahmia ja kuljetella minne tahansa mielensä mukaan. Ainoa asia missä A-talkin keskustelijat olivat oikeassa oli sen faktan toteaminen, että suomalaisten syntyvyys on ollut viime vuodet jyrkässä laskussa. Sitä vastoin tästä tosiasiasta vedetyt johtopäätökset ovat sitten pelkkää talousliberaalien psykopatiaa ja hallusinaatiovasemmiston hourenäkyjä.

On harhaanjohtavaa propagandaa uskotella kansalle, että "työvoimapulalle" ja syntyvyyden laskulle ei olisi tarjolla muita kuin niitä putkinäköisiä ratkaisuja mitä poliitikot esittävät ja media levittää. Jos Suomi haluaa olla edelleen mukana globaalissa tuotantoteollisuudessa ja kaupassa, sen ei tarvitse välttämättä tehdä itseavusteista kansanmurhaa, vaan maamme voi sopeutua tilanteeseen monin eri keinoin perustamalla ne ideologiasta riippumattomiin todennäköisiin tulevaisuuden odotuksin.

Ensinnäkin, miksi on hirttäydyttävä ajatukseen, että Suomessa olevien ihmisten määrä pitäisi ulkomaalaistulvalla pitää mielivaltaisesti päätetyssä 5,5 miljoonassa tai nostaa se jopa 6,6 miljoonaan kuten Tilastokeskus on ennustanut? Vielä viime sotien aikaan suomalaiset pärjäsivät 3.5 miljoonalla, vaikka talous perustui työvoimavaltaisiin aloihin. Lisäksi on selvää, että tuolloinen väestö oli monelta osin laadultaan parempaa ja yhtenäisempää kuin kovaa vauhtia etnisesti sekoittuva nyky-Suomen populaatio. Jos Pisa-tutkimuksia olisi tehty 1930-1980-luvuilla, tuon ajan suomalaiset olisivat hakanneet nykynuoret tuloksissa mennen tullen. Toisin sanoen ei se määrä vaan laatu.

Toiseksi, jo nyt on selvää, että lähitulevaisuudessa työvoiman tarve tulee laskemaan rajusti automaation, robotiikan ja tekoälyn ansiosta. Jos kansainväliset sopimukset ovat olevinaan suomalaispoliitikoille niin tärkeitä, miksei Suomi voisi ehdottaa kaikkialle maailmaan automaation verottamista? Eläkeläisten kasvaviin terveyskuluihin ei tarvitsi ottaa lainaa, koska ne voitaisiin kattaa universaalilla teknologiaverolla oman valtion hyväksi. Vastaavasti vanhusten hoito tarvitsisi vähemmän työvoimaa esimerkkinään Japanissa jo toteutettu robotiikan käyttöönotto. Kun suuret ikäluokat ennen pitkää poistuvat haudan lepoon, iäkkäiden väestöpiikin synnyttämä ongelma katoaa kuin itsestään.

Nämä ovat toteuttavissa olevia käytännön ratkaisuja. Talouden rakenteisiin tehtävät syvälliset muutokset ovat sen sijaan vaikeampia ja ne todennäköisesti vaativat yhteistyötä maiden kanssa, jotka ovat niin ikään kyllästyneet velkaorjuuteen ja kohtuuttoman koron maksamiseen nollista ja ykkösistä globaaleille keskuspankeille. Valtion ensimmäinen tehtävä olisi palauttaa käyttöön oma valuutta markka, jolla voidaan taistella suhdannevaihteluja vastaan. Vastaavasti Suomen pankki pitäisi muuttaa puhtaasti valtion omistamaksi keskuspankiksi, jonka riippuvuus EKP:stä ja globaaleista lainoittajista vähennettäisiin niin pieneksi kuin mahdollista. 

Kun talous ja rahoitusjärjestelmä on saatu terveelle pohjalle, häviää tarve haalia ulkomaalaisväestöä, josta ei ennen pitkää tule muuta kuin kulttuurinen ja taloudellinen rasite. Tällä ei kuitenkaan ratkaista läntisten maiden kuten Suomen syntyvyysongelmaa, vaan se vaatisi kokonaisen muutoksen sekä kulttuurissa että talousajattelussa. Jos ylenpalttinen materiaalinen hyvinvointi tosiaan aiheuttaa niin alhaisen syntyvyyden, ettei väestö enää uusiudu omin voimin, pitää koko talouspohjainen toimintamalli ajatella uudelleen. 

Manifestissaan European Renaissance (1999/2012) ranskalaisfilosofi Alain de Benoist hahmottelee kulttuuria, joka ei pohjautuisi pelkästään markkinoihin. Jo Aristoteles katsoi teoksessaan Politiikka talouden olevan alisteinen politiikalle hänen korostaessa väestöpolitiikan tärkeyttä ellei jopa ensijaisuutta suhteessa kaikkeen muuhun. Benoist on samoilla linjoilla historiallisessa analyysissään, jossa liberalismi ja marxismi ovat poikkeuksia, koska niissä uskotaan talouden määrittävän luonnonlainomaisesti yhteiskunnan infrastruktuurin. Vanhoissa tuhatvuotisissa kulttuureissa on Benoistin mukaan aina ymmärretty se, että talous muodostaa koko yhteiskunnasta vain "kirotun osan", joka niskan päälle päästyään uhkaa tuhota kaiken tasapainon. Muinoin taloutta halveksuttiin, ei siksi että se olisi hyödytöntä, vaan siksi ettei se ole lopulta muuta kuin pelkkää hyötyä hyödyn vuoksi. Tähän liittyen Benoist esittää, että nykykapitalismissa vallalla oleva tavarafetisismi tunnistettiin jo muinoin vaaraksi: erilaisten hyödykkeiden valtava tuotanto synnyttää vain kateutta ja vastustamatonta ostamisen halua, joka johtaa lopulta vain epäjärjestykseen ja väkivaltaan rajallisista resursseista. 

Nykyinen kasvu-uskonto perustuu oletukseen, että alati kasvavan materiaalisen hyvän hamuaminen olisi avain onnellisuuteen. Kun omaan napaansa solipsisesti tuijottavan materiaalisen yltäkylläisyyden tavoittelun uskotaan täyttävän elämän, ei ole ihme, ettei lasten saanti näytä kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Benoistin ratkaisu on palauttaa elämä aitoihin merkityksiin kuten omiin lapsiin edistämällä yhteiskunnan ei-laskennallisia (ei-taloudellisia) piirteitä. Siksi talous ja kohtuullinen hyvinvointi pitäisi asettaa vain yhdeksi osaksi elämää, jota määrittävät myös yhteiskunta, politiikka ja etiikka.

Benoistin visio on nykytilanteeseen nähden tietysti vielä utooppinen, mutta jos kansakunnan luonut väestö todella tahtoo elämänsä jatkuvan jälkipolvissa, sen on tehtävä valinta merkityksellisen elämän ja haihtuvan oman edun tavoittelun välillä. Ehkä tätä ratkaisua ei tarvitsekaan tehdä, vaan sen tekee puolestamme pyramiditaloushuijauksen romahdus.

keskiviikko 18. syyskuuta 2024

POLIITTISEN JOHTOMME TAPA VÄITTÄÄ GLOBALISTIEN ETUA SUOMEN EDUKSI

Maamme poliittiset ja taloudelliset johtajat sanovat päätöstensä perustuvan Suomen etuun. Tätä kertomusta tukevat valtavirran tiedotusvälineet, jotka selittävät suurelle yleisölle johtajiemme ratkaisut isänmaallisina valintoina. Epäuskoinen kansa on saatu vakuutettua retoriikalla, jossa Euroopan Unionin, Naton tai "kansainvälisen yhteisön" edut on voitu samaistaa Suomen etuun. Suurin osa tällaisesta perustelusta ei tietenkään kestä tarkempaa analysointia, mutta vallankäyttäjille tämä ei ole ongelma, koska suuren yleisön tavoittavaan valtavirtamediaan ei päästetä asiantuntijoita, jotka kyseenalaistavat vallitsevan narraation. 

Koska tällaisia puheenvuoroja ei näy julkisuudessa, enemmistö kansalaisista ei usko vallitsevalle poliittiselle linjalle edes olevan vaihtoehtoja. Heillä riittää ihan tarpeeksi murheita omassa arjessaan, joten tältä väestön osalta on turha odottaa ylimääräistä energiaa etsiä kriittistä tietoa valmiiksi pureskellun virallisen selityksen vastapainoksi. Tragikoomista tässä on se, että kansalaisia rasittavan taakan aiheuttajana on pitkälti sama poliittisen luokan pysyvä hallinto, johon se kaikesta huolimatta luottaa niin äänestyskopissa kuin mediavalinnoissaan.

Tosin joskus median on pakko kertoa järjestelmän pyhiä oppeja kritisoivista näkemyksistä kun asialla on joku alan kiistämätön auktoriteetti. Silloinkin "yhteiskunnallinen keskustelu" rajoittuu vain iltapäivälehtien palstoille kuten on käynyt Iltalehden tuoreessa uutisessa Hollantilaistutkimus: Maahanmuutolla rajut kustannukset – Tätä Suomessa ei ole selvitetty, jossa taloustieteen emeritus professori Matti Virén sanoo maahanmuuton olevan länsimaille jo pelkästään taloudellisista syistä pelkkä rasite.  Manageriaalisen luokan kannalta media näennäinen moniäänisyys on tässä tapauksessa viime kädessä hyödyllistä, koska näin se voi nokittaa kriitikoita, jotka väittävät tiedotusvälineiden vaikenevan todellisista ongelmista. Tärkeintä sille on kuitenkin se, ettei Matti Virénin ja Tuomas Malisen kaltaisia toisinajattelijoita päästetä ääneen suuret katsojamassat keräävässä Ylen A-Studiossa ja siten synnyttämään kommentaaria eli julkista keskustelua muissakin tiedotusvälineissä.

Tilanteen ollessa tämä valtamedia voi selittää minkä tahansa Suomen syvimmän edun kanssa ristiriidassa olevan asian meille edullisena. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä on Ylen uutinen Suomen Henna Virkkunen ehdolla laajaan EU-komissaarin tehtävään ja varapuheenjohtajaksi – grafiikka näyttää kaikki salkut, jonka mukaan Kokoomuksen europarlamentaarikosta on määrä tulla teknologisesta suvereniteetista, turvallisuudesta ja demokratiasta vastaava EU-komission varapuheenjohtaja. Vastaavissa uutisissa  orwellilaista hallintovirkaa muistuttavaa komissaarin salkkua on kuvattu "Suomen voitoksi", vaikka toisiasiassa kyse on vain poliittisen luokkamme jäsenen henkilökohtaisesta jättipotista, joka ilmaistaan varsin suorasanaisesti Ylen henkilökuvajutussa Lemmikkipalstan toimittajasta komissaariksi – näin Henna Virkkunen nousi vallan huipulle

Joitain perussuomalaisia lukuunottamatta poliitikkojen hakeutuminen EU:n hallintoon on jo lähtökohtaisesti kansallista etua vastaan ylikansallisen hallinnon puolesta. Siksi on selvää, että median isänmaallisissa tunnelmissa hehkuttama Henna Virkkunen tulee tehtävässään ajamaan ensisijassa EU:n etua ohitse Suomen intressien. Tilanne ei ole ainutkertainen, sillä Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen esimerkkiä seuraten maamme urapoliitikot ovat jo ajat sitten hylänneet ajatuksen ajaa etnisten suomalaisten etua. Sen sijaan he näkevät meidät globaaleissa hallintohimmeleissään pelkkinä muihin vaihdettavissa olevina veronmaksaja-alamaisina.

Vain puoluepoliittisesti sitoutumattomat kansallismieliset tahot ovat yrittäneet puhua tätä kansallista petosta vastaan, sillä edes hallituspuolue Perussuomalaiset ei enää vaadi eroa EU:sta vaikka se jaksaakin sättiä Unionia sen yhä laajenevasta federalistisesta politiikasta. Perustellusta EU-kritiikistään huolimatta kansallismielisten enemmistölläkin on sokea pisteensä, mikä näkyy sen kriitikittömänä Nato-kannatuksena ja vaikenemisena DCA-sopimuksesta seuraavasta kansallisen suvereeniteetin menetyksestä. Kysymys on herkkä ja kansallismielisessä liikkeessä eräänlainen tabu, jonka vuoksi sen esille ottaminen synnyttää enemmän riitaa kuin yhteisymmärrystä. Tästä huolimatta asiasta on voitava puhua. Vaikka politiikassa ei ole kyse totuudesta vaan ystävän ja vihollisen määrittelystä, se ei tarkoita silti sitä, etteikö tiettyä kiistakapulaa voitaisi arvioida mahdollisimman rationaalisesti so. kaikki olennaiset seikat huomioon ottaen. 

Nato-jäsenyyttä ja Yhdysvaltojen kanssa tehtyä DCA-sopimusta puolustavat argumentit ja tunteisiin vetovat retoriset lausunnot ovat suurimmalle osalle julkisuudesta tuttuja. Sitä vastoin niin julkisessa kuin kansallismielisessäkin keskustelussa sotilaallisten sitoumusten ilmeisistä ongelmista ja haitoista ollaan vaiettu lähes täysin. Kun asiaa yrittää punnita hyödyt ja haitat mielessä, monien kansallismielisten sinänsä ymmärrettävä atavistinen ryssäviha on tehnyt heidät sokeaksi toiselle viholliselle, johon luotetaan nyt varauksetta ja millä hinnalla hyvänsä. 

Tässä kohtaa täytyy antaa tunnustus Yhdysvaltojen myyräpresidenttinä Suomessa toimineelle Sauli Niinistölle, joka sai vuosikymmeniä kestäneellä vehkeilyllään jopa suurimman osan maahanmuuttovastaisista kansallismielisistä taakseen. Ainoana aitona poliittisena oppositiona itseään pitävien kansallismielisten sinisilmäisyys on tässä yhteydessä jokseenkin kummallista kun tiedetään Nato-lännen johtajien olevan kansallismielisten kiroaman ns. väestönvaihdon pääarkkitehtejä. Mikään salaisuus ei ole myöskään se, että Atlanttinen hyökkäysliitto haluaa edistää kaikkialla maailmassa monikulttuurisuutta, militanttia feminismia ja lgbtq-ideologiaa. Ylipäätään monien kansallismielisten välinpitämättömyys Niinistön toimia kohtaan jaksaa hämmästyttää, sillä liittoutumisprojektin lisäksi hän on ollut merkittävässä roolissa kun Suomea liitettiin Euroopan Unioniin ja maassamme siirryttiin eurovaluuttaan. Natoon liittymistä Niiniistö ehti ajaa vuosikausia, josta kertovat erilaiset alustavat toimet tunnetuimpana pahamaineinen isäntämaasopimus vuodelta 2014. Sodan syttyminen Ukrainassa kevät-talvella 2022 oli Niinistön johdolla maamme Naton asiamiehille kauan odotettu mutta valmisteltu hetki, jolloin median lietsomassa tunnekuohussa myötäeläneelle kansalle voitiin ilman sen kummempaa harkintaa saati kansanäänestystä myydä Natoon liittyminen. Tähän syöttiin tarttuivat myös monet nationalistit. 

Poliittisen eliitin halu liittyä kiireellä Natoon näytti ainakin päältä päin katsoen vielä tuolloin Suomen  edulta, mutta se mihin ollaan tänään päädytty näyttää jo johtomme sotahulluuden riivaamalta hyökkäysvalmiudelta. Kevään 2022 Nato-jäsenyys puheiden ydinasekielteisyydestä huolimatta osa poliitikoistamme on tätä menoa tekemässä Suomesta ydinsodan tantereen. Tästä antaa vihjeen Ylen uutinen Suomi suunnittelee osallistumista Naton ydinaseharjoitukseen – tutkijan mukaan tämä sopisi Suomen linjaan

Kansan näkemyksiä kuuntelematta maamme hallituksille ei ole riittänyt edes Nato-jäsenyys, vaan sopimusmusteen ollessa vielä märkää kulissien takaa valmisteltiin jo lopullista antaumista vieraan vallan sotilaalliselle hyväksikäytölle. Heinäkuun 1. päivänä tänä vuonna eduskunnassa hyväksytty DCA-sopimus on monien tyrmistykseksi paljastumassa diiliksi, jossa suomalaisille on jäämässä musta pekka käteen. Asian yllätyksellisyyttä selittänee se, että valtamedia on kertonut sopimusprojektista koko ajan hyvin kitsaasti ja sitä on muutenkin valmisteltu politiikan kulisseissa sammutetuin lyhdyin. Poliittikkojen ja median onkin ollut kiusallista selittää suurelle yleisölle mitä kansalliseen turvallisuuteen liittyvää lisäarvoa Amerikan kanssa tehty sopimus toisi. Muistutukseksi kerrottakoon, että vielä 2022 ja 2023 pelkän Nato-jäsenyyden luvattiin antavan maallemme riittävän niin sanotun 5. artiklan turvatakuut. Koska DCA-sopimuksen avaaminen paljastaisi sen järkyttävät seuraukset Suomen suvereeniteetille, koko hegemoninen valtakerros on päättänyt olla kommentoimatta sitä lainkaan.

Sitten EU:n liittymisen 1995 Suomi ei ole menettänyt itsenäisyyttään ja suvereeniteettiaan niin paljon kuin solmittuaan Yhdysvaltain kanssa DCA-sopimuksen. Maamme poliittiset, taloudelliset ja jopa kulttuuriset eliitit ovat puolustaneet kumpaakin sopimusta Suomen edulla. Siinä missä Suomi on saanut EU-jäsenyydestään valtavien haittojen ohella näennäisiä lyhyen tähtäimen hyötyjä, DCA-sopimus ei tuo käytännössä muuta kuin yksipuolisen velvoitteen olla Yhdysvaltojen imperialististen sotien eturintamassa. Toki sopimusta on yritetty kaupata suomalaisille lisäturvallisuuden mahdollistajana, mutta todellisuudessa se sitoo maamme tahtomattamme Yhdysvaltojen ja sen kilpailevien mahtien välisiin konflikteihin.   

DCA-sopimus paljastaa karulla tavalla kuinka syvälllä varsinkin Kokoomus on petollisessa hankkeessaan, jossa Suomea ollaan alistamassa yhdeksi nöyrimmäksi Amerikan vasalliksi. Aiemmin tämä olisi ollut ennen kuulumaton maanpetos, joskin jo kaupparatsu-Niinistön aikana maatamme valmisteltiin päättäväisesti osaksi Amerikan globaali-imperiumin etuvartiota. Verukkeenaan kaukainen Ukrainan sota, Niinistö saattoi vedota isänmaallisiin tunteisiin ja myydä läntisen globalismin sotilaallisena nyrkkinä toimivan Naton kansallisen turvallisuuden pelastajana. 

Toisin kuin varovaisen juonittelevan Niinistön, nykyisen presidentin Alexander Stubbin ei tarvitse peitellä yksipuolista uskollisuuttaan Yhdysvalloille. Niin ikään kokoomuslainen Antti Häkkänen on voinut puolustuministerinä kalistella Naton lihaksien takaa sapelia itänaapurille ilman että Mediapoolin kontrolloimalta valtamedialta on tullut sen kummempaa kritiikkiä. Häkkäsen hyeenamaisia lausuntoja seuratessa tulee väkisinkin mieleen, että kyseessä on nuori vallan makuun päässyt mies, joka on opportunisesti ja keinoja kaihtamatta valmis miellyttämään USA:n globalistisen imperiumin silmää tekeviä tahoja.

Ellei lukija ole tutustunut DCA-sopimukseen, hän saattaa ihmetellä mikä siinä muka on niin kamalaa. Yllättävää kyllä yksi parhaiten sopimukseen perehtynyt maallikko on kirjailijana tunnettu Veronica Pimenoff, joka on tuonut laajassa ulkoministeriölle tehdyssä lausunnossaan kansantajuisesti esiin milllaiseen itsenäisyyden menetykseen Suomi sopimuksen myötä sitoutuu. On yhdentekevää mitä lukija ajattelee Pimenoffista ihmisenä tai ajattelijana, tärkeintä on keskittyä hänen lausuntonsa kiistämättömiin huomioihin, joista valtamediamme ei ole puhunut käytännössä juuri mitään. Alla joitain keskeisiä kohtia hänen lausunnostaan:

-DCA-sopimus ei aseta yhdysvaltalaisten joukkojen ja aseistuksen määrälle mitään rajoituksia.

-Suomi luovuttaa Yhdysvaltain asevoimille 15 omaa aluettaan.

-Yhdysvalloille annettaan sopimuksessa oikeus varastoida raskaita aseita Suomen alueelle.

-Tukikohtasopimus vaarantaa Suomen turvallisuuden ja suvereeniteetin. Antamalla Yhdysvaltain asevoimille vapauden toimia sotilaallisesti Suomen alueella ja Suomen alueelta, meillä itsellämme ei olisi minkäänlaista päätäntävaltaa siitä, mitä tai miten Yhdysvallat toimisi kolmansia maita vastaan eikä tietenkään myöskään siitä, miten kolmannet maat sotilaallisiin toimiin vastaisivat.

-Suomi voi Yhdysvaltain toimien vuoksi tosiasiallisesti joutua sodan osapuoleksi ilman tasavallan presidentin ja eduskunnnan päätöstä.

-Sopimuksen uhkia ja riskejä Suomelle ei käsitellä sopimuksessa lainkaan.

-Sopimustekstiin ei ole merkitty lainkaan Yhdysvaltain velvoiteitta. Sitä vastoin sopimusteksti luettelee Yhdysvaltain joukkojen vapaudet ja oikeudet (3 – 28 artiklat).

-Vaikka tukikohtasopimus on nimetty ”puolustusyhteistyösopimukseksi”, Yhdysvallat ei ainoassakaan artiklassa sitoudu puolustamaan Suomea.

-Sopimuksessa Suomesta voisi muodostua turvallisuusuhka Venäjälle ja Venäjästä voisi rakentua uhka Suomelle.

-Sopimusta ei voi pitää vastavuoroisena ja tasapuolisena, koska se antaa Yhdysvalloille pidäkkeettömiä oikeuksia ja Suomelle runsaasti velvollisuuksia.

Vaikka sopimusta yrittäisi tulkinta kuinka myönteissä valossa tahansa, selvää on, ettei Suomi ole siinä saamapuolella. Turvallisuutemme takaajaksi luvattu Nato-jäsenyys pudotti meidät itsenäisten puolueettomien maiden joukosta, mutta vasta DCA-sopimus tekee suurella todennäköisyydellä maastamme ennen pitkää sodan osapuolen ja kohteen kaikkialla missä Yhdysvallat on levittämässä ohjuksin demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Sotilaalliset sopimukset ja jäsenyydet ovat vain yksi joskin kaikkein kriittiisin esimerkki siitä, kuinka globalistien edut on voitu pakkomyydä kansalle Suomen etuna.