POLIITTISEN JOHTOMME TAPA VÄITTÄÄ GLOBALISTIEN ETUA SUOMEN EDUKSI

Maamme poliittiset ja taloudelliset johtajat sanovat päätöstensä perustuvan Suomen etuun. Tätä kertomusta tukevat valtavirran tiedotusvälineet, jotka selittävät suurelle yleisölle johtajiemme ratkaisut isänmaallisina valintoina. Epäuskoinen kansa on saatu vakuutettua retoriikalla, jossa Euroopan Unionin, Naton tai "kansainvälisen yhteisön" edut on voitu samaistaa Suomen etuun. Suurin osa tällaisesta perustelusta ei tietenkään kestä tarkempaa analysointia, mutta vallankäyttäjille tämä ei ole ongelma, koska suuren yleisön tavoittavaan valtavirtamediaan ei päästetä asiantuntijoita, jotka kyseenalaistavat vallitsevan narraation. 

Koska tällaisia puheenvuoroja ei näy julkisuudessa, enemmistö kansalaisista ei usko vallitsevalle poliittiselle linjalle edes olevan vaihtoehtoja. Heillä riittää ihan tarpeeksi murheita omassa arjessaan, joten tältä väestön osalta on turha odottaa ylimääräistä energiaa etsiä kriittistä tietoa valmiiksi pureskellun virallisen selityksen vastapainoksi. Tragikoomista tässä on se, että kansalaisia rasittavan taakan aiheuttajana on pitkälti sama poliittisen luokan pysyvä hallinto, johon se kaikesta huolimatta luottaa niin äänestyskopissa kuin mediavalinnoissaan.

Tosin joskus median on pakko kertoa järjestelmän pyhiä oppeja kritisoivista näkemyksistä kun asialla on joku alan kiistämätön auktoriteetti. Silloinkin "yhteiskunnallinen keskustelu" rajoittuu vain iltapäivälehtien palstoille kuten on käynyt Iltalehden tuoreessa uutisessa Hollantilaistutkimus: Maahanmuutolla rajut kustannukset – Tätä Suomessa ei ole selvitetty, jossa taloustieteen emeritus professori Matti Virén sanoo maahanmuuton olevan länsimaille jo pelkästään taloudellisista syistä pelkkä rasite.  Manageriaalisen luokan kannalta media näennäinen moniäänisyys on tässä tapauksessa viime kädessä hyödyllistä, koska näin se voi nokittaa kriitikoita, jotka väittävät tiedotusvälineiden vaikenevan todellisista ongelmista. Tärkeintä sille on kuitenkin se, ettei Matti Virénin ja Tuomas Malisen kaltaisia toisinajattelijoita päästetä ääneen suuret katsojamassat keräävässä Ylen A-Studiossa ja siten synnyttämään kommentaaria eli julkista keskustelua muissakin tiedotusvälineissä.

Tilanteen ollessa tämä valtamedia voi selittää minkä tahansa Suomen syvimmän edun kanssa ristiriidassa olevan asian meille edullisena. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä on Ylen uutinen Suomen Henna Virkkunen ehdolla laajaan EU-komissaarin tehtävään ja varapuheenjohtajaksi – grafiikka näyttää kaikki salkut, jonka mukaan Kokoomuksen europarlamentaarikosta on määrä tulla teknologisesta suvereniteetista, turvallisuudesta ja demokratiasta vastaava EU-komission varapuheenjohtaja. Vastaavissa uutisissa  orwellilaista hallintovirkaa muistuttavaa komissaarin salkkua on kuvattu "Suomen voitoksi", vaikka toisiasiassa kyse on vain poliittisen luokkamme jäsenen henkilökohtaisesta jättipotista, joka ilmaistaan varsin suorasanaisesti Ylen henkilökuvajutussa Lemmikkipalstan toimittajasta komissaariksi – näin Henna Virkkunen nousi vallan huipulle. 

Joitain perussuomalaisia lukuunottamatta poliitikkojen hakeutuminen EU:n hallintoon on jo lähtökohtaisesti kansallista etua vastaan ylikansallisen hallinnon puolesta. Siksi on selvää, että median isänmaallisissa tunnelmissa hehkuttama Henna Virkkunen tulee tehtävässään ajamaan ensisijassa EU:n etua ohitse Suomen intressien. Tilanne ei ole ainutkertainen, sillä Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen esimerkkiä seuraten maamme urapoliitikot ovat jo ajat sitten hylänneet ajatuksen ajaa etnisten suomalaisten etua. Sen sijaan he näkevät meidät globaaleissa hallintohimmeleissään pelkkinä muihin vaihdettavissa olevina veronmaksaja-alamaisina.

Vain puoluepoliittisesti sitoutumattomat kansallismieliset tahot ovat yrittäneet puhua tätä kansallista petosta vastaan, sillä edes hallituspuolue Perussuomalaiset ei enää vaadi eroa EU:sta vaikka se jaksaakin sättiä Unionia sen yhä laajenevasta federalistisesta politiikasta. Perustellusta EU-kritiikistään huolimatta kansallismielisten enemmistölläkin on sokea pisteensä, mikä näkyy sen kriitikittömänä Nato-kannatuksena ja vaikenemisena DCA-sopimuksesta seuraavasta kansallisen suvereeniteetin menetyksestä. Kysymys on herkkä ja kansallismielisessä liikkeessä eräänlainen tabu, jonka vuoksi sen esille ottaminen synnyttää enemmän riitaa kuin yhteisymmärrystä. Tästä huolimatta asiasta on voitava puhua. Vaikka politiikassa ei ole kyse totuudesta vaan ystävän ja vihollisen määrittelystä, se ei tarkoita silti sitä, etteikö tiettyä kiistakapulaa voitaisi arvioida mahdollisimman rationaalisesti so. kaikki olennaiset seikat huomioon ottaen. 

Nato-jäsenyyttä ja Yhdysvaltojen kanssa tehtyä DCA-sopimusta puolustavat argumentit ja tunteisiin vetovat retoriset lausunnot ovat suurimmalle osalle julkisuudesta tuttuja. Sitä vastoin niin julkisessa kuin kansallismielisessäkin keskustelussa sotilaallisten sitoumusten ilmeisistä ongelmista ja haitoista ollaan vaiettu lähes täysin. Kun asiaa yrittää punnita hyödyt ja haitat mielessä, monien kansallismielisten sinänsä ymmärrettävä atavistinen ryssäviha on tehnyt heidät sokeaksi toiselle viholliselle, johon luotetaan nyt varauksetta ja millä hinnalla hyvänsä. 

Tässä kohtaa täytyy antaa tunnustus Yhdysvaltojen myyräpresidenttinä Suomessa toimineelle Sauli Niinistölle, joka sai vuosikymmeniä kestäneellä vehkeilyllään jopa suurimman osan maahanmuuttovastaisista kansallismielisistä taakseen. Ainoana aitona poliittisena oppositiona itseään pitävien kansallismielisten sinisilmäisyys on tässä yhteydessä jokseenkin kummallista kun tiedetään Nato-lännen johtajien olevan kansallismielisten kiroaman ns. väestönvaihdon pääarkkitehtejä. Mikään salaisuus ei ole myöskään se, että Atlanttinen hyökkäysliitto haluaa edistää kaikkialla maailmassa monikulttuurisuutta, militanttia feminismia ja lgbtq-ideologiaa. Ylipäätään monien kansallismielisten välinpitämättömyys Niinistön toimia kohtaan jaksaa hämmästyttää, sillä liittoutumisprojektin lisäksi hän on ollut merkittävässä roolissa kun Suomea liitettiin Euroopan Unioniin ja maassamme siirryttiin eurovaluuttaan. Natoon liittymistä Niiniistö ehti ajaa vuosikausia, josta kertovat erilaiset alustavat toimet tunnetuimpana pahamaineinen isäntämaasopimus vuodelta 2014. Sodan syttyminen Ukrainassa kevät-talvella 2022 oli Niinistön johdolla maamme Naton asiamiehille kauan odotettu mutta valmisteltu hetki, jolloin median lietsomassa tunnekuohussa myötäeläneelle kansalle voitiin ilman sen kummempaa harkintaa saati kansanäänestystä myydä Natoon liittyminen. Tähän syöttiin tarttuivat myös monet nationalistit. 

Poliittisen eliitin halu liittyä kiireellä Natoon näytti ainakin päältä päin katsoen vielä tuolloin Suomen  edulta, mutta se mihin ollaan tänään päädytty näyttää jo johtomme sotahulluuden riivaamalta hyökkäysvalmiudelta. Kevään 2022 Nato-jäsenyys puheiden ydinasekielteisyydestä huolimatta osa poliitikoistamme on tätä menoa tekemässä Suomesta ydinsodan tantereen. Tästä antaa vihjeen Ylen uutinen Suomi suunnittelee osallistumista Naton ydinaseharjoitukseen – tutkijan mukaan tämä sopisi Suomen linjaan. 

Kansan näkemyksiä kuuntelematta maamme hallituksille ei ole riittänyt edes Nato-jäsenyys, vaan sopimusmusteen ollessa vielä märkää kulissien takaa valmisteltiin jo lopullista antaumista vieraan vallan sotilaalliselle hyväksikäytölle. Heinäkuun 1. päivänä tänä vuonna eduskunnassa hyväksytty DCA-sopimus on monien tyrmistykseksi paljastumassa diiliksi, jossa suomalaisille on jäämässä musta pekka käteen. Asian yllätyksellisyyttä selittänee se, että valtamedia on kertonut sopimusprojektista koko ajan hyvin kitsaasti ja sitä on muutenkin valmisteltu politiikan kulisseissa sammutetuin lyhdyin. Poliittikkojen ja median onkin ollut kiusallista selittää suurelle yleisölle mitä kansalliseen turvallisuuteen liittyvää lisäarvoa Amerikan kanssa tehty sopimus toisi. Muistutukseksi kerrottakoon, että vielä 2022 ja 2023 pelkän Nato-jäsenyyden luvattiin antavan maallemme riittävän niin sanotun 5. artiklan turvatakuut. Koska DCA-sopimuksen avaaminen paljastaisi sen järkyttävät seuraukset Suomen suvereeniteetille, koko hegemoninen valtakerros on päättänyt olla kommentoimatta sitä lainkaan.

Sitten EU:n liittymisen 1995 Suomi ei ole menettänyt itsenäisyyttään ja suvereeniteettiaan niin paljon kuin solmittuaan Yhdysvaltain kanssa DCA-sopimuksen. Maamme poliittiset, taloudelliset ja jopa kulttuuriset eliitit ovat puolustaneet kumpaakin sopimusta Suomen edulla. Siinä missä Suomi on saanut EU-jäsenyydestään valtavien haittojen ohella näennäisiä lyhyen tähtäimen hyötyjä, DCA-sopimus ei tuo käytännössä muuta kuin yksipuolisen velvoitteen olla Yhdysvaltojen imperialististen sotien eturintamassa. Toki sopimusta on yritetty kaupata suomalaisille lisäturvallisuuden mahdollistajana, mutta todellisuudessa se sitoo maamme tahtomattamme Yhdysvaltojen ja sen kilpailevien mahtien välisiin konflikteihin.   

DCA-sopimus paljastaa karulla tavalla kuinka syvälllä varsinkin Kokoomus on petollisessa hankkeessaan, jossa Suomea ollaan alistamassa yhdeksi nöyrimmäksi Amerikan vasalliksi. Aiemmin tämä olisi ollut ennen kuulumaton maanpetos, joskin jo kaupparatsu-Niinistön aikana maatamme valmisteltiin päättäväisesti osaksi Amerikan globaali-imperiumin etuvartiota. Verukkeenaan kaukainen Ukrainan sota, Niinistö saattoi vedota isänmaallisiin tunteisiin ja myydä läntisen globalismin sotilaallisena nyrkkinä toimivan Naton kansallisen turvallisuuden pelastajana. 

Toisin kuin varovaisen juonittelevan Niinistön, nykyisen presidentin Alexander Stubbin ei tarvitse peitellä yksipuolista uskollisuuttaan Yhdysvalloille. Niin ikään kokoomuslainen Antti Häkkänen on voinut puolustuministerinä kalistella Naton lihaksien takaa sapelia itänaapurille ilman että Mediapoolin kontrolloimalta valtamedialta on tullut sen kummempaa kritiikkiä. Häkkäsen hyeenamaisia lausuntoja seuratessa tulee väkisinkin mieleen, että kyseessä on nuori vallan makuun päässyt mies, joka on opportunisesti ja keinoja kaihtamatta valmis miellyttämään USA:n globalistisen imperiumin silmää tekeviä tahoja.

Ellei lukija ole tutustunut DCA-sopimukseen, hän saattaa ihmetellä mikä siinä muka on niin kamalaa. Yllättävää kyllä yksi parhaiten sopimukseen perehtynyt maallikko on kirjailijana tunnettu Veronica Pimenoff, joka on tuonut laajassa ulkoministeriölle tehdyssä lausunnossaan kansantajuisesti esiin milllaiseen itsenäisyyden menetykseen Suomi sopimuksen myötä sitoutuu. On yhdentekevää mitä lukija ajattelee Pimenoffista ihmisenä tai ajattelijana, tärkeintä on keskittyä hänen lausuntonsa kiistämättömiin huomioihin, joista valtamediamme ei ole puhunut käytännössä juuri mitään. Alla joitain keskeisiä kohtia hänen lausunnostaan:

-DCA-sopimus ei aseta yhdysvaltalaisten joukkojen ja aseistuksen määrälle mitään rajoituksia.

-Suomi luovuttaa Yhdysvaltain asevoimille 15 omaa aluettaan.

-Yhdysvalloille annettaan sopimuksessa oikeus varastoida raskaita aseita Suomen alueelle.

-Tukikohtasopimus vaarantaa Suomen turvallisuuden ja suvereeniteetin. Antamalla Yhdysvaltain asevoimille vapauden toimia sotilaallisesti Suomen alueella ja Suomen alueelta, meillä itsellämme ei olisi minkäänlaista päätäntävaltaa siitä, mitä tai miten Yhdysvallat toimisi kolmansia maita vastaan eikä tietenkään myöskään siitä, miten kolmannet maat sotilaallisiin toimiin vastaisivat.

-Suomi voi Yhdysvaltain toimien vuoksi tosiasiallisesti joutua sodan osapuoleksi ilman tasavallan presidentin ja eduskunnnan päätöstä.

-Sopimuksen uhkia ja riskejä Suomelle ei käsitellä sopimuksessa lainkaan.

-Sopimustekstiin ei ole merkitty lainkaan Yhdysvaltain velvoiteitta. Sitä vastoin sopimusteksti luettelee Yhdysvaltain joukkojen vapaudet ja oikeudet (3 – 28 artiklat).

-Vaikka tukikohtasopimus on nimetty ”puolustusyhteistyösopimukseksi”, Yhdysvallat ei ainoassakaan artiklassa sitoudu puolustamaan Suomea.

-Sopimuksessa Suomesta voisi muodostua turvallisuusuhka Venäjälle ja Venäjästä voisi rakentua uhka Suomelle.

-Sopimusta ei voi pitää vastavuoroisena ja tasapuolisena, koska se antaa Yhdysvalloille pidäkkeettömiä oikeuksia ja Suomelle runsaasti velvollisuuksia.

Vaikka sopimusta yrittäisi tulkinta kuinka myönteissä valossa tahansa, selvää on, ettei Suomi ole siinä saamapuolella. Turvallisuutemme takaajaksi luvattu Nato-jäsenyys pudotti meidät itsenäisten puolueettomien maiden joukosta, mutta vasta DCA-sopimus tekee suurella todennäköisyydellä maastamme ennen pitkää sodan osapuolen ja kohteen kaikkialla missä Yhdysvallat on levittämässä ohjuksin demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Sotilaalliset sopimukset ja jäsenyydet ovat vain yksi joskin kaikkein kriittiisin esimerkki siitä, kuinka globalistien edut on voitu pakkomyydä kansalle Suomen etuna.

ANARCHY IN THE UK? KIITOS GLOBALISTIEN AJAMAN MONIKULTTUURIN JOTA KANSA EI PYYTÄNYT!

Viimeisen viikon aikana maamme valtamediat ovat alun epäröinnin jälkeen alkaneet kertoa entistä enemmän Englannin maahanmuuttovastaisista levottomuuksista, vaikka tapahtumien sytytyslankana toimineen mustan nuoren tekemät lastenmurhat luoteisrannikon Southportissa 29. heinäkuuta eivät niitä jostain syystä kiinnostaneetkaan. Ensimmäisissä uutisiksi naamioiduissa Ylen mielipidekirjoituksissa tapahtumille haluttiin antaa yksiselitteinen äärioikeistolaisuuden leima, jonka toivotaan pysyvän niin kauan kunnes protestointi loppuu tai se lopetetaan. 

Asenteen ymmärtää, sillä koko läntinen valtamedia on halunnut salata samaan aikaan käynnissä olleet värillisten ja äärivasemmistolaisten mellakat ja hyökkäykset yksittäisiä valkoisia vastaan ainakin Stokessa, Blackpoolissa, Plymouthissa, Boltonissa ja Leedsissä, jossa mustalaiset ehtivät mellakoida lämpimikseen jo pari viikkoa sitten. Toistaiseksi väkivaltaisimmat tilanteet ovat sattuneet Middlesbroughissa, jossa enimmäkseen mustat miehet jahtasivat yksittäisiä valkoisia machete-veitsillään. 

Vahvimman muistijäljen tapahtumien "oikeasta kulusta" suurelle yleisölle halusi antaa Ylen Lontoon kirjeenvaihtaja Kirsi Crowley harmaan propagandan jutullaan Äärioikeisto kaappasi lasten puukkomurhat väkivallan näyttämöksi. Koska nykyään lehdissä ei ole enää aitoa vastinepalstaa eikä Ylen verkkosivuilta löydy uutisjuttujen kohdalla kommentointimahdollisuutta, kirjoituksen retoriset harhautukset ja suoranaiset valheet jäävät elämään valtamediaa seuraavan boomer-sukupolven mieliin. On selvää, ettei tämän tyylinen uutisointi olisi ollut mahdollista 1980-luvun yhtenäiskulttuurin Suomessa. Mikä on siis muuttunut?

Suomalaisten kulttuurinen ja geneettinen homogeenisyys on luonut yhteiskunnan, jossa kansalaisten keskinäinen luottamus ja usko viranomaisiin on edelleen maailman huippuluokkaa. Poliittisen johdon ajaman maahanmuuton ja median edistämän "monimuotoisuuden" seurauksena voisi kuvitella, että suomalaisten luottamus esimerkiksi perinteiseen mediaan olisi muiden länsimaiden tapaan ehtinyt jo romahtaa. Kesäkuun Yle uutinen Raportti: suomalaisilla yhä vankka luottamus uutisiin – Ylellä kärkipaikka maailmanlaajuisesti kuitenkin väittää, että luotamme varsinkin Yleen, koska se kertoo maailman asioista selkeästi ja totuuteen perustuen. Väite on kummallinen, sillä myös Ylen ulkomaan uutiset perustuvat kontrolloitujen kansainvälisten uutistoimistojen ja mediatalojen lähteiseen, joiden on todettu olevan erittäin puolueellisia ja asenteellisia. 

Perinteisen auktoriteettiuskon lisäksi suomalaisten mediakriittisyyden puutetta selittänee edellä mainittu boomer-ikäluokka, jossa seurataan innokkammin valtamediaa, varsinkin televisiota ja sanomalehtiä. Toisin kuin verkon eri medialähteitä seuraavat nuoret, niin sanotut demarieläkeläiset uskovat edelleen Yleen ja Helsingin Sanomiin, koska ne olivat luotettavia heidän aktiivivuosinaan 1980-luvulla. Tosiasiassa tiedotusvälineemme, joista huomattava osa on jo ulkomaalaisomistuksessa, on 1990-luvulta lähtien seurannut orjallisesti kansainvälisten mediajättien ideologisia agendoja. Tämä on näkynyt myös hallituksen äänetorvena toimivan Ylen uutisissa, joissa EU, Nato ja maahanmuutto esitetään lähtökohtaisesti positiivisessa valossa. 

Yksipuolinen kehuminen on medialle helppoa, mutta silloin kun kansalle väkisin tyrkytetyn asian tai ilmiön ongelmat nousevat väistämättä pintaan, alkaa selittely, jossa myös vanhoja valheita joudutaan paikkailemaan. Kirsi Crowleyn tarkoitushakuinen analyysi on kouluesimerkki globaalin järjestelmän propagandistina toimivasta apparatsikkista, joka kiinnittää huomion tapahtumaketjun seurauksiin eikä syihin. Syyllisiä tilanteeseen ovatkin Crowleyn mielestä vihaiset kansalaiset, jotka ovat kyllästyneet valtiojohdon rahtaamiin ulkomaalaisraiskaajiin- ja murhaajiin. Toimittaja nojaa tarinassaan ylikansallisten mediajättien uutislähteisiin, jotka toistavat kaikki kuin yhdestä suusta yhtä ja samaa harhauttavaa tarinaa:

Äärioikeistolaiset aktivistit alkoivat heti iskun jälkeen sosiaalisessa mediassa kutoa valheellista tarinaa siitä, että tekijä oli veneellä Englannin kanaalin yli saapunut islamistinen turvapaikanhakija, jota tiedustelupalvelu tarkkaili. Hänen nimekseen kerrottiin muslimitaustainen nimi. Tämä tarina elää yhä muun muassa viestipalvelu X:ssä.  

Merseysiden alueen poliisi ilmoitti, että somessa leviävä tekijän väitetty nimi ja muut väitteet eivät pidä paikkaansa. Todellisuudessa iskun tekijän tiedetään olevan 17-vuotias nuori mies, joka on etniseltä taustaltaan ruandalainen ja oletettavasti kristitty Ruandan valtauskonnon mukaisesti.  

Hän syntyi ja kasvoi Britanniassa. Perhe asuu kohtalaisen vauraassa Banksin kylässä Southportin kupeessa Liverpoolin pohjoispuolella. Naapurit tiesivät pojan sisäänpäin kääntyneeksi ja hiljaiseksi nuoreksi, joka lapsena tukeutui äitiinsä.  Poliisi ei voi kertoa tekijän henkilöllisyyttä, koska hän on alaikäinen.

Valtamedian ymmärtävä tapa kuvata juuri 18-vuotta täyttävää Axel Muganwa Rudakubanaa lähes syyntakeettomaksi uhriksi muistuttaa paljon sitä, jolla suurelle yleisölle esiteltiin amerikkalainen nuorisorikollinen Trayvon Martin ja taparikollinen narkomaani George Floyd. Sen sijaan kolmeen murhaan ja kymmeneen murhayritykseen reagoineet kansalaiset kuvataan vesikauhuisiksi äärioikeistolaisiksi, jotka saivat "surullisesta tragediasta" vain tekosyyn riehumiselleen. 

Eikä tämä vielä riitä, Crowley toistaa globaalimedian epäolennaisen ja siksi harhaanjohtavan tarinan "valheellisesta someväitteestä", joka on samaa luokkaa kuin syyttäisi henkilöä, joka sanoo maapallon olevan pyöreä vaikka se on tarkalleen ottaen päiväntasaajalta hieman pullistunut eli litistynyt ellipsoidi. Koska protesteissa on kyse maahanmuuttopolitiikan arvostelusta, olennaista ei ole tekijän oikea nimi tai uskonto, vaan se, että Rudakubana on aikuisiän kynnyksellä oleva ulkomaalainen musta nuori, jonka ruandalaiset hutu-heimon vanhemmat olivat tulleet pakolaisina Englantiin 1990-luvulla. Koska veri on vettä sakeampaa, edes toisen polven maahanmuuttajuus ei ehkäissyt veritekoa, mikä saattaa johtua osin perhetaustasta, sillä Rudakubanan isä tai setä on ehkä syyllistynyt sotarikoksiin Ruandan sisällissodassa.

Protestiaalto olisi lähtenyt liikkeelle kaikesta huolimatta, vaikka tekijä olikin lopulta vain ihan perusruandalainen toisen polven pakolainen eikä islamistinen turvapaikan hakija. Mikäli alkuperäisen "somevalheen" sijaan murhaajaksi olisi paljastunut jostain mielikuvituksellisesta syystä ruotsalainen liinatukka Håkan Svensson, silloin media olisi voinut syystäkin rummuttaa nyt toistamaansa narraatiota kaiken selittävästä somevalheesta. 

Kömpelöin Suomesta löytyvä ad hoc -selitys Englannin tapahtumille löytyy Ylen verkkosivujen jutusta Valheelliset someväitteet sytyttivät mellakat Britanniassa – tutkijoiden mukaan sama voisi tapahtua myös Suomessa, jossa median kertomus spinnataan sopivasti valittujen asiantuntijoiden avulla Venäjän myyräntyöksi. Selitys on täysin posketon, mutta sitä tyrkytetään silti kansalaisille, koska he näyttävät uskovan mitä tahansa, mitä median sertifioima puhuva pää väittää Venäjästä, ilmastonmuutoksesta⁹ ja kymmenistä sukupuolista. 

Normaalisti aidot asiantuntijat ovat kriittiisiä lausunnoille, joissa poliittiset päättäjät, tässä tapauksessa Britannian hallitus, epäilee, että mellakoita lietsovan disinformaatiokampanjan takana on vieraan valtion vaikuttamisyritys. Ylen verkkosivujen jutun pohjana olleessa Ylen Aamu -ohjelmassa (6.8.2024) päähaastateltuna ollut Hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen tutkimusjohtajana Hanna Smith sen sijaan pitää ehdottomana totuutena Ylen toistamaa brittihallituksen väitettä, että mellakoiden taustalla olisi "valeuutisia levittävä" Channel 3 Now -verkkosivu, jolla "tiedetään olevan yhteyksiä Venäjään". 

Tärppinä heitetyn oletuksen tarkoituksena on uskotella, että marginaalinen nettisivusto kykenee kampanjoimaan koko maan laajuisen spontaanin protestiliikehdinnän. Varsinkin kun nopealla tarkastuksella selviää, että sivulla on alle 1600 kävijää. Sittemmin on selvinnyt, että brittihallituksen lähteenä on ollut The Telegraph -sanomalehden uutinen, jossa ei viitsitty mainita, että verkkosivusto oikaisi juttunsa ja pahoitteli väärän nimen julkaisemista.

Tämänkaltaiseen epäuskottavaan oljenkorteen Smith tarttuu mielellään, sillä hän tietää, että monille Venäjä on poliittisesti sopiva mörkö, jolla voi selittää ihan mitä tahansa, koska se menee pelotellulle tuulipukukansalle läpi kuin Iltalehden Putin-lööppi.

Viime vuosina Venäjä on selvästi osallistunut samantyyppisiin tapahtumiin, sanoo Smith. Hän kertoo, että Venäjä ei itse aloita tilanteita, vaan hyödyntää esimerkiksi propagandasivustojen väitteitä. Hän korostaa, etteivät valheita levitä todelliset uutismediat vaan sosiaalisen median kanavat ja niin kutsutut valemediat.    

Smithin mukaan venäläiset mediat vahvistavat valemedioissa esiintyneiden väitteiden sanomaa rummuttamalla niitä eteenpäin.    

Kun tilanne kärjistyy, Venäjä pystyy osoittamaan, ettei maahanmuutto ole hallinnassa, hallitus ei ota tavallisia kansalaisia huomioon, eikä demokratia toimi.    

– Tämä on kaikki sellaista, mitä autoritaariset hallinnot, Venäjä mukaan lukien, haluavat näyttää kansalaisilleen.

Puhuessaan "samantyyppisistä tapahtumista" Smith antaa ymmärtää, että Britannian hallituksen ilmiselvä poliittisesti tarkoitushakuinen epäily olisi jo vahvistettu tosiasia. Vaikka näin tutkijan mielestä tietenkin on, hän kuitenkin väittää, ettei Venäjä itse asiassa olekaan provokaation alkuunpanija, vaan se ainoastaan hyödyntää "propagandasivujen" väitteitä. Samalla hän korostaa julkeasti, ettei häntäkin haastatteleva valtamedia levitä koskaan valheita, vaan siihen syyllistyvät ainoastaan somen kanavat ja valemediat.

Puheen edetessä Smith moittii venäläisiä tiedotusvälineitä, koska katsoo niiden vahvistavan valemedian väitteitä jakamalla niitä eteen päin. Ainakaan Venäjän median väitteet eivät pääse länsimaalaisten korviin asti, koska sananvapauden puolustajana tunnettu kollektiivinen länsi on estänyt kansalaisiltaan venäläisten uutiskanavien näkyvyyden ja pääsyn niiden verkkosivuille. Se lienee jokaisen maan oma ongelma, mitä virallinen media kansalaisilleen kertoo, mutta Hanna Smithin kaltainen lännen hybridityöläinen olisi todennäköisesti tyytyväinen vasta silloin kun Venäjällä olisivat äänessä vain BBC:n ja Ylen tyyliset sateenkaarimediat.

Toisena haastateltuna Ylen jutussa olleella Helsingin yliopiston vaihtoehtoajattelun tutkija Niko Pyrhösellä on puolestaan pahanlaatuinen pakkomielle äärioikeistoa kohtaan, sillä Stetson-Harrison -menetelmää käyttäen hän väittää Suomessakin olevan tahoja, "jotka odottavat tilaisuutta masinoida jotakin samankaltaista, mitä nyt Britanniassa nähdään".

– Suomessa on samanlainen infra, jota kautta valheellista tietoa pystytään välittämään nopeasti, ja on toimijoita, joiden intresseissä on toimia näin, Pyrhönen sanoo.

Punavihreänä tendenssitutkijana tunnetun Pyrhösen villit spekulaatiot kertovat joko manageriaalisen luokan yleisestä vainoharhasta tai sitten halusta luoda sisäpoliittisesti sopivia uhkakuvia ja syntipukkeja. Joka tapauksessa hän on tyyppiesimerkki nykytutkijasta, joka sekoittaa sujuvasti omat ideologiset mieltymyksensä ja antipatiansa "tutkimuksiinsa". Hybriditutkija siis.

Haastattelujutun toimittanut Iiris Korteniemi halusi hänkin jutun sisään oman mielipiteensä:

Maahanmuutto jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Kun yhteiskunnassa tapahtuu Britannian puukotusiskun kaltainen tapahtuma, tietyt ryhmät voivat hyödyntää tilannetta ja laittaa tarkoituksellisesti liikkeelle väärää tietoa.

Se mahdollisuus, että kansalaiset olisivat aidosti suuttuneet pysyvän hallinnon vuosikymmeniä jatkuneeseen petokseen, ei käy näiden kuplassa elävien apparatsikkien mielessäkään. Lisäksi heidän taipumuksensa luoda ja ylläpitää kaksoisstandardeja näkyy räikeimmin maahanmuutossa ja etnisissä suhteissa. Kun amerikkalainen musta väkivalta- ja huumerikollinen kuolee fentanyyli-päissään pidätystilanteessa, BLM-huligaanit sytyttivät puoli Amerikkaa tuleen eikä mediassa puhuttu mitään tilanteen hyödyntämisestä. Jos valkoinen nuori olisi tehnyt samanlaisen hirviömäisen teon mustille lapsille, Britannia olisi mennyt välittömästi chimp out -tilaan ja aamu-tv:ssä asiantuntijat olisivat antaneet ymmärtäviä lausuntoja kuten he tekivät värillisten polttaessa Pariisia 2005 ja rotumuukalaisten mellakoidessa Lontoossa 2011. 

Siksi ei ole yllättävää, että väkivaltaiselle BLM-liikkeelle solidaarisuuden osoituksena aiemmin polvistunut Britannian uusi pääministeri Keir Starmer totesi ensimmäisen hätäkokouksen tiedonannossaan, että "äärioikeistolaisten" (eli työväenluokan valkoisten) mellakoille ei ole mitään oikeutusta ja osalliset tulevat tuntemaan lain koko voiman. Tuoreessa Ylen uutisessa Britannian mellakoista ensimmäiset tuomiot – hallituksella tiukka linja mellakoihin osallistujia kohtaan pääministeri sanoi odottavansa merkittävää määrä tuomioita langetettavan loppuviikkoon mennessä:

– Sen pitäisi lähettää painokkaan viestin kaikille, jotka ovat olleet osallisina suoraan tai verkon kautta.

Hallitus aikoo nitistää pakkomonikulttuuria vastustavan orastavan kansannousun ilman keskusteluja silkalla väkivallalla: oikeusministeri Heidi Alexander kertoi hallituksen vapauttaneen noin 500 vankipaikkaa sekä kutsuneensa palvelukseen 6 000 poliisia. Pääministeri Starmer vakuutti vielä tiistaina, että poliisimäärä on riittävä. Sosialistiministerin rajut toimet ovat poikkeuksellisia, sillä rotumuukalaiset ja vasemmistolaiset ovat tälläkin kertaa saaneet mellakoida rauhassa ilman pelkoa pikaoikeuksista. Tämä on mahdollista, koska emme amerikkalaisen The Z blogin mukaan elä lännessä enää sääntöihin perustuvassa yhteiskunnassa, vaikka pahat pojat puhuvatkin alituiseen säännöistä. Se johtuu siitä, että he muuttavat sääntöjä tarpeidensa mukaan ja haluavat sinun noudattavan heidän sääntöjään, kun he tekevät mitä tahtovat.

Virallinen media kaikkialla lännessä pyrkii selittämään valkoisten harvinaislaatuisen kättä pitempään turvautuvan protestiaallon järjettömänä huliganismina ja äärioikeistolaisena yllytyksenä. Sen mielestä maahanmuuttovastaisuus ei ole legitiimi syy asettua rotumuukalaisia ja heidän rikollista toimintaa hyssytteleviä poliiseja vastaan. Argumentti sivuuttaa tietenkin alkuperäisväestön oikeuden puolustaa itseään ulkomaalaisinvaasiota ja sen arkipäiväistä terroria vastaan. Sitä paitsi briteiltä ei ole koskaan kysytty millään demokraattisella menetelmällä, haluavatko he täyttää maansa kognitiivisesti haasteellisilla ja väkivaltaisilla muukalaisilla. Joku siitä kuitenkin kansan ohitse aikoinaan päätti, mutta sen taustan penkominen on julkisuudessa ehdottoman kielletty. 

Työväenpuoluetta edustavan pääministeri Starmerin halu nitistää Britanian muukalaistamista vastustava valkoinen työväenluokka voi osaltaan johtua hänen juutalaisesta vaimostaan Victoriasta. Koko viikon kestäneiden levottomuuksien aikana Britannian juutalaisyhteisö on tuominnut jyrkästi "muslimeihin ja turvapaikan hakijoihin kohdistuvan väkivallan" sivuuttaen samalla lastenmurhat, muslimien mellakoinnin ja valkoisiin kohdistetun arkisen väkivallan. Samalla ties kuinka monilla korteilla pelaavat vaikutusvaltaiset juutalaiset tulevat pyllistäneeksi levottomuuksissa näkyvästi esiintyneelle maahanmuuttokriittiselle EDL-järjestölle, vaikka sen johtaja Tommy Robinson on puolustanut tilaisuuksissaan Israelia ja saanut mittavaa taloudellista tukea juutalaisilta. 

Mikäli Robinson olisi aito maahanmuuttovastainen nationalisti, hän kavahtaisi millainen rooli juutalaisilla on ollut rotumuukalaisten maahan päästämiselle vuoden 1948 jälkeen. Se oli tärkeä vuosi, koska silloin Britannian maahanmuuttopoliitikka muuttui ratkaisevasti. Tuolloin pikkuhattuisten heimo mursi junailullaan vallin, josta läpi päässyt vyöry on johtanut suoraan tämän viikon mellakoihin. Ei ihme, että vuoden 1948 vehkeilyistä vaietaan visusti kaikissa julkisissa keskusteluissa, joissa tarkastellaan avoimesti Britannian maahanmuuttopolitiikan lähtölaukausta.

Uraa uurtavassa artikkelissaan The SS Empire Windrush: The Jewish Origins of Multicultural Britain (2015) filosofian tohtori Andrew Joyce tuo esiin brittijuutalaiset Nathanin ja Isaacsin perheet, jotka omistivat New Zealand Shipping Companyn. He kuuluivat myös brittijuutalaisten "serkkuyhteisöön" (Cousinhood) kuin myös Harry Nathan, joka toimi strategisesti tärkeässä liikenneministerin tehtävässä 1946-1948. Nämä olivat ratkaisevia vuosia, jolloin monia ulkomaisia ​​ja kotimaisia ​​entisiä sotilasaluksia käytettiin kaupallisiin tarkoituksiin. Useimmiten kuninkaallinen laivasto luovutti alukset yksityisille, enimmäkseen juutalaisten omistamille yrityksille. Juutalainen sotaministerinä ja liikenneministerinä oli tietenkin hyvä uutinen "serkkuyhteisön" jäsenille, jotka olivat monopolisoineet laivayhtiöitä ja reittejä ja hyötyivät nyt täysin mitoin valtion kanssa tehdyistä sopimuksista, joiden ansioista oli hankittu äskettäin aluksia, mukaan lukien Empire Windrush. Näillä valtion sopimuksilla ja juutalaisten voiton pyyteillä oli valtava rooli kaupallisen matkustajateollisuuden nousussa, koska se toisi mustien, intialaisten ja pakistanilaisten maahanmuuttoaallon toisensa perään Britanniaan seuraavien kahden vuosikymmenen aikana.

Andrew Joyce ei varsinaisesti pohdi artikkelissaan juutalaisten motiivia muukalaisten maahantuonnille, vaan arvio lähinnä sen vaikutuksia:

Minua ei oikeastaan ​​kiinnosta, oliko tämän liikkeen synty osa yhteistä kampanjaa, jolla Britanniaan saadaan tulvimaan värillisiä, oliko motivaatio puhdas voitontavoittelu vai oliko se molempien yhdistelmä. Tosiasia on, että juutalaisilla oli näkyvä rooli koko prosessin ajan. Jopa menetelmä, jolla mustat houkuteltiin lähtemään Britanniaan, on huomion arvoinen. Noin kolme viikkoa ennen kuin Empire Windrush saapui Jamaikalle, mustia pommitettiin mainoksilla halvoista matkoista Britanniaan ja artikkeleilla, jotka ylistävät heidän uutta elämäänsä Lontoossa. Stephen Pollard kirjoittaa, että "vastaus oli melkein välitön. Jonot muodostuivat varaustoimiston ulkopuolelle ja jokainen paikka myytiin.” Monet mainoksista olivat propagandaesitteitä, jotka antoivat ruusuisen kuvan elämästä ja työmahdollisuuksista Britanniassa – mikä taas oli jyrkässä ristiriidassa synkän todellisuuden kanssa. Siitä huolimatta mainokset onnistuivat saamaan aikaan innostuksen mustien keskuudessa, jotka halusivat muuttaa uuteen hyvinvointivaltioon.

Yksinkertaisuudessaan tapahtumien kulku meni siten, että juutalainen sotaministeri siirsi Empire Windrushin juutalaisten omistukseen ja juutalainen liikenneministeri antoi vihreää valoa voittojen kasvattamiselle tuomalla värillisiä Britanniaan. Juutalaisten omistama media Jamaikalla puolestaan innoitti paikallisia lähtemään valtavin joukoin kohti Britanniaa. Näistä tosiseikoista huolimatta aluksen saapumisen jälkeen Britanniassa syntyi hyvin erilainen kertomus. Pollard kirjoittaa, että ”Empire Windrushin saapumisen jälkeisinä vuosina on ollut vallalla myytti, jonka mukaan Britannian hallitus oli vastuussa matkustajien tuomisesta osana yhteistä suunnitelmaa työvoimapulan voittamiseksi…mutta tämä ei pidä paikkaansa. Muiden ministerien reaktiosta käy selvästi ilmi, että he olivat yhtä hämmästyneitä kuin yleisö, kun he ensimmäisen kerran saivat tietää Jamaikan vt. kuvernöörin sähkeestä 11. toukokuuta, mitä oli tapahtumassa.” Myytti oli hyödyllinen, koska se tunnusti tapahtuman epädemokraattisen luonteen samalla kun se käänsi syyllisyyden pois vitsauksen ilmeisimmästä lähteestä – laivateollisuuden juutalaisista ja liikenneministeriöstä. On mielenkiintoinen tosiasia, että kun asiaan kuuluvat sopimukset oli täytetty ja prosessi päässyt käyntiin, Harry Nathan luopui kaikessa hiljaisuudessa liikenneministerin virastaan 31. toukokuuta 1948. On hämmästyttävää, että tuon päivämäärän jälkeen Nathan on välttynyt kaikesta tieteellisestä ja journalistisesta huomiosta lukuunottamatta Joycen artikkelia.

Empire Windrushin saapumisen jälkimainingeissa työväenpuolueen hallitus piti kiinni kuvitelmastaan, että takertumalla 'perinteeseen', jonka mukaan siirtomaiden asukkailla pitäisi olla "vapaa pääsy Yhdistyneeseen kuningaskuntaan", voisi toimia keinona pitää mureneva imperiumi koossa. Samalla luotiin pohja hallituksen tiukalle kirjaimen noudattamiselle, tosin aiemmin merkityksettömän pöytäkirjan painoarvoon on saattanut vaikuttaa myös silloisen maahanmuuttolain tulkinta. Vastuu voimassa olevan lain tulkinnasta kruunulle ja hallitukselle kuuluu kuitenkin varaoikeuskanslerille, jona toimi tuolloin juutalainen Frank Soskice. Hänen brittivihamieliset toimensa tunnetaan parhaiten lakiesityksestä, joka sisälsi ensimmäistä kertaa säännöksen, joka kieltää joukkoherjauksen. Samainen Sosckice luotsasi parlamentin kautta läpi rotujen välisiä suhteita koskevan lain vuonna 1965, jolloin alkoivat orwellilaiset sortotoimet valkoisen kantaväestön itsepuolustusta vastaan. Näitä samoja lakeja vielä ankarammin tulkittuina käyttää hyväkseen nykyinen pääministeri, joka vaatii tuomareita antamaan mahdollisimman kovia rangaistuksia vain valkoisille mellakoijille.

LIBERALISTISEN GLOBAALIJÄRJESTELMÄN VAHTIKOIRA TARJA MANKKINEN HALUAA RIISTÄÄ KANSALAISOIKEUTESI

Ihmisiä hypnoottisessa otteessaan pitävän Internetin harvoja hyviä puolia on se, että vaikka itse ei muistaisi niin se kyllä muistaa. Kun Yle puskee ympäri vuorokauden passiivisille vastaanottajilleen totalitaristista liberaalidemokratiaa puolustelevaa agendajournalismia, yksittäistä haastateltua kansanvihollista ei välttämättä muista, koska lähes kaikki valtamediassa esiintyvät asiantuntijat ovat toistensa kaltaisia suomalaisvihamielisiä mädättäjiä. Kun hätä on suurin, on apukin lähellä: Yle Watch blogin hakutoiminnolla löytää nimihaulla kätevästi ainakin merkittävimmät henkilöt, jotka ovat viime vuosikymmeninä nakertaneet systemaattisesti kansallista integriteettiämme. 

Kaikessa ennalta arvattavuudessaan Ylen verkkosivujen hybridivaikuttamisjutussa Turvallisuusasiantuntija: Suomessa kaikkiin uhkiin ei ole varauduttu (25.7.2024) pomppaa esiin nimet, jotka oli helppo kaivaa Yle Watchin arkistosta. Jutun tehnyt Yle Turun toimittaja Merja Niilola sai viisi osumaa ja haastateltu turvallisuusasiantuntija Tarja Mankkinen kolme. Kansallismielisestä näkökulmasta jo pelkästään nämä lähteet ovat raskauttavia. Avoimen vasemmistolaisen Niilolan journalistisen tyylin ja poliittisen asennoitumisen voi tarkista näistä (1, 2, 3, 4, 5) YW:n jutuista. Sattumoisin numeron 4 Yle Watch juttu Politisoituneiden tutkijoiden harjoittaman projisoinnin anatomiaa helmikuulta 2020 perustuu Ylen vuodatukseen Tutkija: Some-raivo on uusi väkivallan muoto – Milloin ihmiset unohtivat, miten toisia kohtaan käyttäydytään?, joka on saanut nyt jatkoa käsiteltävänä olevassa mielipideuutisessa. Yle tv-uutisten puolella Niilolan haastattelujuttua kuvailtiin otsikolla "kärijistynyt some-huutelu voi johtaa väkivaltaan", mikä tiivistää varsin osuvasti keskeisen virheargumentin sisällön.

Tarja Mankkinen (1, 2, 3) on taustaltaan paatunut julkisen sektorin virkamiesnainen, joka on saanut toteuttaa idelogiaansa ja siitä kehkeytynyttä järjestelmäuskollisuuttaan eri viroissa ja tehtävissä, mm. sisäministeriön poliisiosaston kehittämispäällikkönä ja sisäisen turvallisuuden sihteeristön päällikkönä, ekstremismin kansallisen yhteistyöverkoston puheenjohtajana sekä väkivaltaisen radikalisoitumisen kansallisena koordinaattorina. Hänen muihin luottamustehtäviin ovat kuuluneet jäsenyys arkkipiispa Kari Mäkisen johtamassa vihapuheen vastaisessa työryhmässä, joka julkaisi vuonna 2019 valtioneuvoston painattaman raportin Sanat ovat tekoja : Vihapuheen ja nettikiusaamisen vastaisten toimien tehostaminen. Yle Watch kertoi tämän ideologisesti valitun työryhmän toiminnasta toukokuun 2019 jutussaan  Sisäministeriön työryhmän ja Ylen mielestä sananvapaus ei kuulu kansallismieliselle. Koska projekti oli lähtöisin pääasiassa sisäministeriöstä, herää epäilys, josko aloitteen takana olisi ollut innokas pikkupioneeri Tarja Mankkinen. 

Mankkisen jakobiinisen avoin pyrkimys mielipidesensuuriin ja poliittisten toimintavapauksien rajoittamiseen pseudoeliitin määrittelemillä "moraalisilla" verukkeilla on näkynyt myös tällä vuosikymmenellä. Edellisen feministihallituksen aikana maaliskuussa 2021 kuntaministeri Sirpa Paatero (sdp) esitteli valtiovarainministeriön ja oikeusministeriön Åbo Akademilta tilaaman 28-sivuisen raportin (hinta: 48 500 euroa) Kansalaispaneeli sananvapaudesta, jossa ehdotettiin toimenpiteitä ”julkisissa ammateissa toimivien henkilöiden suojelemiseksi vihapuheelta". Hallitus perusteli paneelin kansalaisluonnetta sillä, että se oli valittu satunnaisesta 3000 suomalaisen joukosta, josta muodostettiin 29-jäseninen anonyymi paneeli, joka sitten esitteli toiminpiteitä Åbo Akademin tekemää raporttia varten. Tosiasiassa panelistien mietintöjä oli ollut ohjaamassa seitsemän vasemmistohumanismia kannattaavaa yhteiskunnallista asiantuntijaa, joista yksi oli sisäministeriön poliisiosaston kehittämispäällikkö Tarja Mankkinen. 

On selvää, ettei joukko johon kuului Mankkisen lisäksi mm. infosota-aktivisti Jessikka Aro, yhdenvertaisuusvaltuutetun edustaja Robin Harms, Tiedolla vihaa vastaan -hankkeen päällikkö Milla Aaltonen, Amnesty Internationalin vaikuttamistyön avustaja Vilja Härkönen ja vihapuhetutkija Reeta Pöyhtäri, voi edustaa minkäänlaista puolueetonta asiantuntijuutta. Puhe jostain kansalaispaneelista oli muutenkin silkkaa orwellilaista absurdismia, sillä miten voidaan selittää se, että panelistien ("läpileikkaus suomalaisista") ehdoton enemmistö kannatti kaikkia raportissa ehdotettuja toimenpiteitä ja oli muutoinkin harvinaisen yksimielinen satunnaisotannalla valikoituneeksi joukoksi. Hankkeen taustoista voi lukea tarkemmin Suomen Uutiset verkkolehden jutusta Mitä ihmettä? Valtioneuvoston julkaisussa esitelty ”demokraattinen innovaatio” estäisi vaaliehdokkuuden jatkossa niiltä, jotka eivät irtaudu vihapuheesta. Tämäkin projekti valaisee hyvin sitä, kuinka järkkymättömästi Mankkinen viettelee mielipiteillään hyväksymään sensuurin ja kansalaisvapauksien riiston. 

Merja Niirolan tuoreessa haastattelussa Mankkinen jatkaa siitä  mihin hän jäi lähtiessään kolme vuotta sitten Suomesta työskennelläkseen EU:n komission sisäasioiden pääosastolla projektipäällikkönä. Ylen jutun mukaan hän vastasi "väkivaltaisen radikalisoitumisen ehkäisystä EU-alueella". Jutun alussa toimittaja pääsee toistamaan puhkikulunutta punaisen yliopiston mantraa "meistä" ja "heistä" ikään kuin lainausmerkkien käyttö tekisi tyhjäksi yhteiset juuriin menevät ylisukupolviset identiteetit. Turvallisuusasiantuntijaksi sisäministeriön poliisiosastolle syksyllä palaava Mankkinen sanoo ensimmäisenä kommenttinaan, ettei palaa lintukotoon:

– Suomihan ei ole ollut lintukoto enää 20 vuoteen. Maailma on niin rajaton. Netistä alkava rähinä voi pahimmillaan kärjistyä sanoista teoiksi.

Ensin Mankkisen kaltaiset idealistiset byrokraatit ovat ajaneet monikulttuurisuutta eli rajatonta maahanmuuttoa kuin käärmettä pyssyyn vuosikymmenien ajan ja sitten hämmästystä teeskennellen etsivät syitä rähinöille Internetin puhetulvasta. Kaikille lukutaitoisille on selvää, että tässä on tädillä syy- ja seuraussuhde mennyt ideologisista syistä päälaelleen. 

Koska ideologia edellä mennään, Mankkinen kuuluu myös siihen tosiuskovaisten joukkoon, joka väittää itsepintaisesti sanojen olevan tekoja. Ja koska ne ovat "tekoja", ne voidaan silloin sananvapautta kiertäen myös kieltää:

– Somen kovassa maailmassa sanotaan, mitä sylki suuhun tuo. Pilkataan. Sanat ovat voimakkaita ja osalla on vaara ryhtyä sanoista tekoihin. He ovat yleensä ihmisiä, jotka kokevat olevansa heikossa asemassa ja väärin kohdeltuja. Heitä koetetaan yllyttää väkivaltaisiin tekoihin, äärimmillään terroristi-iskuihin, Mankkinen sanoo.

Yleensä sanojen takana on todellisuus, josta ne kumpuavat. Sanat itsessään eivät ole mitään. Kun palestiinalaiset turvautuvat terroriin laitonta sionistimiehittäjää vastaan, syynä on tuskin Mankkisen orwellialaisesti määrittämä "vihapuhe". Vastaavasti islamilaisten matalan teknologian puukkoterrorismin taustalla on arabisiirtolaisten yleinen kauna, kateus ja katkeruus länsimaisuutta kohtaan. Heidän asenteensa on jo lähtökohtaisesti kulttuurisesti vihamielinen, jota vielä ruokkii vasemmistoliberaalien eurooppalaisia syyllistävä hegemoninen julkinen puhe. Islamistien ylläpitämät nettikeskustelut antavat vain moraalisen alibin kaunalle, joka etsii kohdettaan. Sitä vastoin mitään valkoisten äärioikeistolaista kiihtotusta ei ole edes olemassa, mikä näkyy iskujen vähyytenä, Suomessa täydellisenä olemattomuutena. Jonkun mopotalliporukan pidättäminen kotietsinnästä löytyneen vääränlaisen kirjallisuuden tai kotitekoisen aseen vuoksi ei vielä ole terrorismia, vaikka Mankkinen kansaa pelottelevissa uhkaskenaarioissaan haluaa sen sellaiseksi nimittääkin.

Sitten puhe siirtyy median ja tendenssitutkijoiden lempiaiheena pitämään salaliittoteoria-ajatteluun.  Mankkisenkin pääviesti on, että hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää, kaikki on kunnossa.

Koronan jälkeen salaliittoteoriat ja hybridi-ideologiat ovat korostuneet. Tarkoitus on sekoittaa ajatuksia ja käyttää hyödykseen ihmisten kokemia epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden tunteita.  

– Se tarkoittaa äärimmillään sitä, että ihmiset, jotka ei välttämättä tuntisi mitään kiinnostusta vaikkapa natsiaatteeseen, voivat nyt kokea, että tämä ideologioiden ja salaliittoteorioiden sekoitus vetää heitä puoleensa.

Mankkisen selittely kuulostaa itsessään salaliittoteorialta ikään kuin olisi jokin taho, jonka "tarkoitus on sekoittaa ajatuksia". Epäuskottavan yksilöpsykoloinnin lisäksi hän esittelee haastattelun edetessä sopivan salaliittoja levittelevän mörkön, joka käy muutoinkin yleisavaimena vähän kaikkeen. Joka tapauksessa "salaliittoteoriasta" jankuttamisesta on ollut valtakoneistolle, jota Mankkinenkin edustaa, tehokas keino tehdä naurunalaiseksi kaikki, jotka epäilevät virallisia selityksiä. Syy, miksi termin käyttö on ollut viimeisiä vuosia lukuunottamatta tehokasta, johtuu siitä, että julkiseen tarkasteluun on otettu vain epäuskottavia teoroita ja niiden höyrypäisiä kannattajia. Tällä hetkellä esimerkisi Amerikan poliitista tilannetta tarkasteltaessa tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi. Niin sanotut salaliittoteoriat ovat usemmiten järkevämpiä ja uskottavampia kuin kömpelöt ja täynnä aukkoja olevat Yhdysvaltain valtiokoneiston viralliset selitykset.

Hatusta vedetty selitysyritys kansallissosialismin suosion kasvusta on puolestaan tyyppiesimerkki siitä, kuinka korruptoitunut järjestelmä ja sen asiamiehet ja -naiset ovat kykenemättömiä etsimään juurisyitä omasta päädystä. Olisi nimittäin perin kummallista, elleivät globaalieliitin ja sitä nuoleskelevien suomalaisten pyrkyrien aiheuttamat yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja väestölliset murrokset synnyttäisi kansallissosialismin kaltaisia vastareaktioita. Tästä huolimatta Mankkinen on valmis löytämään syyn verkon varjoissa vellovista salaliittoteoriosta. Muutoinhan niitä on lähes mahdotonta löytää, mikäli seuraa vain Internettiä hallitsevia ja sananvapauden pilanneita Facebookin kaltaisista somejättejä.

Maailmantilanteen kiristymisen ja yhteiskunnallisten kriisien seurauksena vastakkainasettelu on tullut entistä näkyvämmäksi, koska mainoshymyn takaa taistellaan viime kädessä aina rajallisista resursseista. Mankkinen näkee jälleen vain oireet ongelmallisina, sillä avoin keskustelu syistä kyseenalaistaisi hänen punasävyisen liberaalidemokratiansa:

– Vastakkainasettelu on totta kai turvallisuusuhka. Vastapuoli nähdään vihollisina, meihin kuulumattomina ja epäinhimillistettyinä. Heidän mielipiteensä ovat vääriä. Kaikki asiat, mitä he tekevät, ovat vääriä. Se koettaa oikeuttaa, että näihin ihmisiin kohdistetaan vihaa ja jopa väkivaltaa.

Mankkisen voivottelema vastakkainasettelu katoaisi suurelta osin jo sillä, jos eliitiin tänne päästämät muukalaiset lähetettäisiin takasin kotimaihinsa. Sitä hän ei tietenkään ehdota, vaan pitäytyy itsepintaisesti monikulttuurissa kuin venäläiset neuvostokommunismissa 1970-luvulla, jolloin he toivoivat kommunismin lisääminen pelastavan jollain ilveellä järjestelmän. Liberalistiseen toiveajatteluun kuuluu, että kunhan eri taustoista samalle demografiselle alueelle istutetut ihmiset vain oppisivat tuntemaan toisensa, niin paratiisi aukeaisi silmissä. Jos ja kun ongelmia ilmenee, ne "korjataan" lisämäällä monikulttuuria eli maahanmuuttoa. Toistuvista yrityksistä huolimatta näin ei ole käynyt, mutta Mankkinen halua pitää silti kiinni utopiastaan. Se "onnistuu" vain lisäämällä valkoisiin kohdistuvaa sananvapauden tukahduttamista ja poliittisen toiminnan rajoittamista. 

Edellä mainitut salaliittoteoriat kuuluvat sanomattakin Mankkisen määrittelemään hybridivaikuttamiseen. Haastattelun loppupuolella hän on vakuuttunut tällaisen lähteen ainoasta poliittisesti korrektista alkuperästä:

Mankkisen mukaan Suomessa on hybridivaikuttamista, jonka alkuperä on Venäjällä. Tavoitteena on vaikuttaa valtion päätöksiin ja toimintaan kohdistamalla vaikuttamista ja manipulointia yksilöihin.

Kun mediassa esiintyvä asiantuntija ei kykene antamaan varmennettua ja aidosti validia selitystä kyseessä olevalle ilmiölle, hän valitse patenttisanat Venäjä ja ilmastonmuutos tai molemmat yhdessä. Toimittajalle tämä kelpaa yleensä mainiosti kuin myös uutisia seuraavalle hyväuskoiselle demarieläkeläiselle. Siksi onkin hirtehistä, että Mankkinen alkaa seuraavaksi paasata syvällä rintaäänellään länsimaisen ihmisen medialukutaidosta:

– Länsimaissa ja Suomessa pitäisi olla valppaampia sen suhteen, miten meihin vaikutetaan. On tarkkailtava, miten netissä vaikutetaan varsinkin nuoriin ihmisiin ja miten muutamat maat osoittavat rahoitusta suomalaisille toimijoille. Meillä Suomessa on vielä varsin hyvä tilanne, mutta tarkkana pitäisi olla.

Onpa näiden mankkisten motiviina sitten manageriaalisen luokan systeemiuskollisuus tai älyllis-moraalinen kyvyttömyys itsereflektioon, selvää on ainakin se, etteivät he varoittele läntisen koulutusjärjestelmän ja kontrolloidun valtamedian vaikutusvallasta nuoriin. Tosin eivät neuvostoviranomaisetkaan nähneet nuorten indoktroinnnissa mitään ongelmallista, sillä se paha aivopesu ja propaganda tuli ainoastaan rajan takaa.

Mielipideuutisen kruunaa viimeisen väliotsikon "Kuraa niskaan, kun viesti ei miellytä" alla esitetyt Mankkisen ja toimittajan omahyväiset marttyyri-avautumiset.

– Aika moni on arka esittämään mielipiteitä, joista tietää etukäteen, että kuraa tulee niskaan. Tässähän erityisesti tutkijat ovat vaikeassa asemassa. Jos esimerkiksi tutkimustulos on somehyökkääjien mielestä väärä, on tutkija pulassa erilaisten kampanjoiden pyörteessä.

Toisaalta taas some lietsoo sananvapauden väärinkäyttöä, kun levitetään esimerkiksi rasistisia mielipiteitä ja huudetaan nettimantraa: ”mitään ei saa enää sanoa. Tällöin usein tarkoituksena on heikentää jo valmiiksi heikoilla olevan ihmisten asemaa.

Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus. Tälle parivaljakolle se on pikemminkin oman syyllisyyden epäsuoraa tunnustamista. He kääntävät valta-asetelman väärinpäin uhriuttamalla itsensä kaltaiset vallankäyttäjät samalla kun antavat varauksettoman tukensa uuskolonialistisesti tuotetulle vapaamatkustajien joukolle. 

Kuplassaan elävän manageriaalisen luokan hyväkkäiden suurin pelko on, että läntisen pellemaailman koko lystin maksava normaali valkoinen kantaväestö ei tottelekaan  "moraalisen eliitin" pakottamia patologisia tasa-arvolakeja, vaan kääntyy tuon uusaatelin mielivaltaa vastaan. Estääkseen epämieluisana pitämänsä poliittisen liikehdinnän järjestelmän lakeijat yrittävät jo ennalta käsin ehkäistä sellaisten argumenttien ja ihmisten pääsyn julkisuuteen, jotka kyseenalaistavat korruptoituneen järjestelmän legitimiteetin. 

Tällaisessa tilanteessa kaikki epätoivoiset keinot aina julkiseen natsitteluun, nettisensuuriin ja poliittisen liikkeiden lakkauttamiseen näyttävät olevan valtiokoneistolle sallittuja. Tarkastelemalla Mankkisen politisoitunutta uraa voidaan nähdä, kuinka hän on yksi niistä lukuisista järjestelemän rottweilereistä, jotka ovat valmiita riistämään sinunkin kansalaisoikeutesi mikäli et tunnusta lännen pervonormatiivisuutta ja etnomasokismia.

EM-JALKAPALLO – MEDIAN YLISTÄMÄÄ MONIKULTTUURISTA SIRKUSHUVIA MASSOILLE

Vaikka asiasta ei ääneen puhutakaan, tunnettu tosiasia on, että Ylessä on 1960-luvulta lähtien edistetty lähes yksinomaan vasemmiston muotiaatteita. Punaisen toimittajakunnan tunkeutuminen Yleisradion käytäville ei ole mikään yllätys, sillä se on saanut oppinsa pahamaineisilta tiedotusopin proffesoreilta Pertti Hemánukselta (1934-2012) ja Kaarle Nordenstrengiltä (s. 1941). Helsingin Sanomien omaa toimittajakoulutusta lukuunottamatta suurin osa maamme "pätevöityneistä" toimittajista on käynyt journalismin opissa joko Tampereen yliopistossa (Hemánus) tai Helsingin yliopistossa (Nordenstreng). Professorien perinnöksi opinto-ohjelmiin jättämä Frankfurtin koulun kriittinen teoria näkyy myös tämän päivän toimittajien koulutuksessa vai pitäisikö sanoa heidän indoktrinaatiossaan. Niin sanottu tiedostava (woke) asenne näkyy myös urheilujournalismissa aina pakonomaisia naiskiintiöitä myöten.

Hiljattain päättyneet jalkapallon EM-kisat ovat politisoituneet entisestään, mutta Ylen toimittajat eivät kritisoineet mitenkään tätä kehitystä, vaan luovivat ajan virrassa kuin kalat vedessä. Silloin kun pelaajat ilmaisivat poliittisia symboleja ja näkemyksiä, suomalaistoimittajat seurasivat tunnontarkasti isojen globaalien mediatalojen esimerkkiä. Kun Turkin Merih Demiral teki Itävalta-ottelussa maaliensa jälkeen äärioikeistojärjestö Harmaat Sudet -käsimerkin saksalaispoliitikot pillastuivat ja UEFA määrääsi Demiralille kahden ottelun pelikiellon. Moraalista närkästystään toi ilmi myös Ylen toimittaja Mika Halonen, joka tuomitsi poliitikkojen suulla nationalismin "eurooppalaisten arvojen vastaisena" jutussaan Tämän kuolemanpartion historia järkyttää – nyt EM-sankaria uhkaa pelikielto sormimerkistä, josta ministerit jyrähtävät.

Jopa Saksan sisäministeri Nancy Faeser jyrähti turkkilaispelaajan tuuletuksesta.  

– Turkkilaisten äärioikeistolaisten symboleilla ei ole sijaa stadioneillamme. Jalkapallon EM-kisojen käyttämistä rasismin alustana on täysin mahdotonta hyväksyä, Faeser kirjoitti X:ssä.

Myös Saksan maatalousministeri, turkkilaistaustainen Cem Özdemir otti asiaan jyrkästi kantaa. Hän kirjoitti X:ssä, että Demiralin eleessä ei ole kyse mistään piiloviesteistä.  

– Hänen viestinsä on äärioikeistolainen ja edustaa terroria sekä fasismia. Tämä keskustelu on väsyttävää. Uefan pitää vetää johtopäätökset.

Ottelurangaistuksessa ei olisi ollut mitään ongelmallista, mikäli samaa politikoinnin kieltoa olisi noudatettu kisoissa johdomukaisesti. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan Ranskan maajoukkueen musta hyökkääjätähti Kylian Mbappé sai käydä Hampurin tiedotustilaisuudessaan rauhassa vaalikampanjaa Kansallisista liittoumaa vastaan ennen parlamenttivaalien toista kierrosta. Ylen verkkosivujen uutisjutussa Kaksi maahanmuuttajataustaista menestyjää hallitsee nyt otsikoita Ranskassa, ja maahanmuutosta he ovat aivan eri mieltä asiaa ei edes pohdita, vaan toimittaja Paula Tapola antaa Mbappélle vapaan suunvuoron ilman kriittistä kommentointia – luultavasti siksi, että on tämän kanssa samaa mieltä! 

Nyt maajoukkueen kapteeni Mbappé on ottamassa myös yhteiskunnallista roolia. Hän pelaa parhaillaan Saksassa jalkapallon EM-kisoissa, ja sieltä käsin hän on jo kahdesti varoittanut ääriaineksista ja kehottanut ranskalaisia vaaliuurnille äänestämään ”oikeaa puoluetta”. Lausunnot on yleisesti tulkittu laitaoikeistolaisen, maahanmuuttoa vastustavan kansallisen liittouman vastaisiksi.  

– Meillä on mahdollisuus valita maamme tulevaisuus. Kaikki nuoret eivät välttämättä ole tietoisia siitä, kuinka tärkeästä asiasta tässä on kyse, Mbappé sanoi kesäkuun puolella.

Kylian Mbappé kehottaa kaikkia ranskalaisia äänestämään.  

– Emme voi luovuttaa maatamme näiden ihmisten käsiin. Tilanne on vakava. Ensimmäisen kierroksen tulos oli katastrofaalinen, Mbappé sanoi.

Aikamme kaksinaismoralismista kertoo paljon se, että siinä missä valkoisten kannattama oman etnisen ryhmän suojelu tuomitaan rasismina, voivat poliittisen eliitin maahan päästämät rotumuukalaiset ajaa omaa etuaan häikäilemättä, vieläpä isäntäkansaa vastaan ja sitä hyväksi käyttäen. Täytyy olla täydellisen ulkoaohjautuva valkoinen NPC-zombi ellei kykene näkemään Mbappén etnosentristä rasismia eri populaatioiden käymässä nollasummapelissä.

Tiedotusvälineiden korkeimmassa johdossa ylitsekäymätön etninen ristiriita tiedostetaan, mutta sille työtä tekevät toimittajat ovat joko indoktrinoituja tai sen verran opportunistisia, että he kykevät julistamaan vain alkeellista monikultuurisuutta, jota lisäämällä äärioikeiston osoittamat ongelmat tuntuvat ratkeavan kuin itsestään. Tätä mieltä on ainakin ilmeisestä viidakkokuumeesta kärsivä Ylen toimittaja Maija Salmi, joka ei malta pysyä pikkupöksyissään kirjoittamaassaan jutussa Maajoukkueen nuoret tähdet tykittävät maaleja EM-kisoissa, ja se ärsyttää Espanjan äärioikeistoa. Agendauutista lukiessa käy nopeasti ilmi, että Espanjan äärioikeiston lisäksi myös Maija Salmi on ärsyyntynyt, tosin päinvastaisesta syystä. 

Tähtipelaajasta [alaikäisen maahan tullut Lamine Yamal] on tullut monikulttuurisen Espanjan sanansaattaja samaan aikaan, kun maan parlamentissa kiistellään Suomen tapaan maahanmuutosta.  

Äärioikeistolainen Vox-puolue vaatii käännytyslakia, joka mahdollistaisi rajan yli tulleiden palauttamisen ilman turvapaikkakäsittelyä.  

Se vastustaa myös Kanarialle tulleiden alaikäisten siirtolaisten sijoittamista muualle Espanjaan.

Paria pallopelin menestystarinaa esittelemällä Salmi näyttää uskovan presidentti Alexander Stubbin lailla, että "monikulttuuri on rikkaus, ei mulla muuta":

Espanjalaisuutta edustavat tällä kertaa ennen kaikkea ne urheilijat, jotka eivät kuulu kantaväestöön.

Muun muassa vuoden 2010 jalkapallon MM-kisojen Espanjan voittoon luotsannut ex-valmentaja Vicente del Bosque totesi, että monikulttuurisuus tekee maajoukkueesta paremman, vaikkeivät kaikki espanjalaiset ajatuksesta pidäkään.

Yamalin lisäksi joukkueen nuoriin huippupelaajiin kuuluu muun muassa 22-vuotias Nico Williams.  

Williamsin vanhemmat lähtivät 90-luvulla ihmissalakuljettajien matkassa Ghanasta kohti Eurooppaa.  

Vaikka Williamsin äiti oli raskaana, salakuljettajat hylkäsivät perheen keskelle Saharan autiomaata.  

Päivien kävelemisen jälkeen Williamsin vanhemmat saapuivat Espanjalle kuuluvan Melillan rajalle. Espanjan erillisalue sijaitsee Afrikan mantereella.  

Siellä poliisi pidätti pariskunnan ja heidät oli määrä palauttaa takaisin kotimaahansa.  Hyväntekeväisyysjärjestön papin neuvojen ansiosta heidän onnistui kuitenkin jäädä Espanjaan.

Humanismia monikultturismin verhona käyttävät hyväkkäät toistavat loputtomasti, kuinka jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, vaikka samalla he haluavat myydä ideologiaansa uusista tulijoista saadun hyödyn perusteella. Tosin jos maahanmuuttajien taloudelliset ja urheilulliset hyödyt laitetaan vaakaan kustannusten kanssa, hyödyt eivät paina juuri mitään. Espanjanlaisia tuskin lohduttaa loppupeleissä se, että parin miljoonan kongnitiivisesti haasteellisen afrikkalaisen joutomiehen joukosta löytyy jokunen Yamal ja Nico kansainväliseen pallopelisirkukseen. 

Jalkapallo, yleisurheilu ja musta tanssimusiikki ovat kevyttä viihdettä, mutta ainoita, joissa värilliset voivat loistaa. Juuri siksi mediakeisarit kiusaavat niillä taukoamatta silmiämme ja korviamme. Eurooppalaiset on tarkoituksella totuteltu muukalaisiin samalla kun omaa kulttuuria on pyritty marginalisoimaan. Eikä tämäkään vielä riitä, varsinkaan jalkapallossa. Läntiset maajoukkueet eivät ole enää vain monirotuisia, vaan monikultturistisen ideologian loogisena lopputuloksena niistä on tullut monokulttuurisia, yksirotuisia. On tapahtunut väestönvaihto. Selvimmin tämä "kehitys" on näkynyt Ranskan jalkapallomaajoukkueessa. Toisaalta se on synnyttänyt kantaeurooppalaisissa katsojissa myös vastaeaktion.

Viime vuosikymmeninä  jalkapallojoukkueiden kannattaminen on mennyt aikamme reaalipolitiikan tapaan identiteettipolitiikaksi riippuen siitä keneltä kysytään. Moni eurooppalainen katsoja kannatti Saksassa käydyissä EM-kisoissa yleensä sitä joukkuetta, jossa on enemmän alkuperäisasukkaita. Toisaalta on myös niitä, jotka kannattavat esimerkiksi Ranskaa juuri sen vuoksi, että se on niin afrikkalainen. Näppituntumalta voi väittää, että nämä "kannattajat" ovat enimmäkseen woke-naisia, joita ei edes oikeasti kiinnosta jalkapallo vaan vieraiden fanitus on aggressiivis-passiivinen ilmaus käsittämättömästä kaunasta valkoista miestä kohtaan. 

Rotukysymystä ei ajateltu jalkapallossa 1970-luvulla eikä edes 1980-luvullakaan, koska sille ei ollut todellista syytä. 1990-luvulla alkanut kantaväestön edustajien kiihtyvä katoaminen maidensa maajoukkueista onkin suora seuraus politiikasta, jota päättäjät ovat harjoittaneet kansalaisilta kysymättä. Koska mitään merkkejä siitä, että rotumuukalaisten muuttosuunta olisi kääntymässä, tullaan Suomessakin näkemään vielä jalkapallon maajoukkue, joka muistuttaa nykypäivän Ranskan joukkuetta.

Kisojen jo päätyttyä Ylen verkkosivuilta saatiin lukea kenties sekavin ja höyrypäisin EM-kisajuttu, jonka yhteiskunta-analyysit ovat kuin suoraan punaisen yliopiston sössölogian peruskurssilta. Kommenttijutun Väärä valtio voitti Euroopan mestaruuden, ja väärä maa hävisi loppuottelun kirjoittanut Riku Porvari vetelee suurella pensselillä Euroopan separatistista nationalismin historiaa ja päivittelee toisaalla englantilaisten lähisuhdeväkivaltaa (!) liittämällä ne molemmat väkinäisesti jalkapalloon. Lähisuhdeväkivallan ja Englannin jalkapallo-otteluiden välinen korrelaatio muistuttaa erehdyttävästi yksioikoista syy-seuraussuhdetta, jossa jäätelönsyönnin osoitetaan tilastollisesti lisäävän hukkumiskuolemia, vaikka tilastoanalyysissä on jätetty huomioimatta kolmas tekijä. Ylen jutussa tämä mainitsematon tekijä on todennäköisesti brittimiesten alkoholin käyttö pelin katsomisen yhteydessä. 

Syy, miksi Porvari otti esimerkikseen juuri miehet on vähemmän yllättävää. Oman sukupuolen demonisoinnin uskotaan edustuvan ritarillisuutta, josta naiset pitävät. Tosiasiassa edes feministit eivät lämpene mekkoeinarien mielistelyille. Siksi oliskin ollut vaihtelun vuoksi räväkämpää väittää naisten tekemillä lasten surmilla ja myöhäisten Englannin otteluiden seuraamisilla olevan tilastollista yhteyttä.

Transsukupuolisuuden ja feminismin lisäksi aikaansa seuraavan tiedostavan toimittajan muistilistaan kuuluu myös rasismi. Tätä herkkua Porvari tykittelee jutun loppupuolella oikein urakalla:

Esimerkiksi El Diarion toimittaja Marco Schwartz kirjoittaa Williamsin ja Lamine Yamalin symbolisesta merkityksestä.  

– Heidän valtaisan jalkapallotaituruutensa lisäksi heitä yhdistää se, että molemmat ovat maahanmuuttajien lapsia.  

– Haluaisimme, että Nico ja Lamine symboloisivat ainoastaan jalkapallon taikaa. Niin tapahtuisikin normaalissa maailmassa. Näinä muukalaispelkoisten ja rasististen aikojen keskellä on vääjäämätöntä, että nämä kaksi urheilijaa ovat poliittisesti merkittäviä, Schwartz toteaa.

Ja kun vauhtiin ollaan päästy, niin valkoisten rasismista märehtimistä ei malteta lopettaa, vaan jotta juttua riittäisi, muistellaan vanhoja valikoidulla narraatiolla:

Viime EM-kisojen loppuottelussa Englanti hävisi Italialle rangaistuspotkukilpailussa. Marcus Rashford, Bukayo Saka ja Jadon Sancho epäonnistuivat pilkuissaan. He joutuivat rasismin kohteeksi.

Muun muassa päävalmentaja Southgate ja kapteeni Harry Kane tuomitsivat rasismin. Englannin jalkapalloliitto FA on vaatinut muutosta, mutta se on ollut pientä. Joukkue myös joutui valmistautumaan rasismin kohtaamiseen ennen EM-turnauksen alkua.  

Jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji, jonka rumat kasvot usein unohtuvat euforisten hetkien aikana. Samalla kyse on lajista, jonka parissa ystävyyssuhteita luodaan maailmanlaajuisesti.  

Uskon, että toivoa paremmasta on, vaikka se on entistä vaikeampaa jakautuneissa maailmankuvissa ja mielipiteissä. Vähemmän erimielisyyksiä ja väkivaltaa. Enemmän ajatustenvaihtoa ja rauhaa.

Aivan. Sitä rauhaa saadaankin aikaa miesten demonisoilla ja yksipuolisesti vain valkoisia rasisteiksi syyttelemällä.