YLEN SALALIITTOTEOREETIKKO JA NATO-TROLLI RYSKY RIIHELÄISEN TOTUUDEN JÄLKEINEN LIBERAALIDEMOKRATIA

"Salaliittoja ei ole paitsi venäläisillä ja äärioikeistolaisilla"
Kuvassa Ylen viralliset salaliittoteoreetikot Jessikka
Aro ja Janne "Rysky" Riiheläinen.

Ylen leipiin värvätty bloggaaja Janne "Rysky" Riiheläinen täyttää mediajätin propagandistisen tarpeen, jossa valtamedian auktoriteettiin uskoville kansalaisille halutaan markkinoida EU-mielistä, transatlanttista Nato-politiikkaa. Heppoista mielipidepolitiikkaa viljelevää Riiheläistä mainostetaan Ylessä rehvakkaasti "turvallisuuspoliitikan keskustelijana", mutta tosiasiassa hän on EU/Nato-akselin myyntimies sekundatuoteellaan. 

Riiheläisen retorinen tyyli on helppo tunnistaa: jokainen kirjoitus sisältää aina jonkun mustavalkoisen moralistisen opetuksen. Pahuuden voimia hänelle edustaa tietenkin perinteisiin arvoihin sitoutunut Venäjä kuin myös kansakunnan etua ja itsemäärämisoikeutta peräävät kansalaiset, joita hän kutsuu "äärioikeistolaisiksi" tai ainakin "populisteiksi". Autuaallinen hyvyys taas vallitse läntisessä liberaalidemokratiassa ja sen nomenklatuurassa kuten hegemonisissa puolueissa, valtamediassa, globaaleissa suuryrityksissä, EU:n kabineteissa ja vasemmistoliberaalissa kulttuurielämässä. 

Välillä Riiheläinen vaikuttaa vuodatuksissaan suorastaan liikuttuneelta kun hän suitsuttaa demokraattisen "arvopolitiikan" absoluuttista totuutta ja oikeamielisyyttä. Silti hänelle ei tuota ongelmia kannattaa liberaalidemokraattisen arvopolitiikan silkkihansikkaan sisään työnnettyä Naton rautanyrkkiä, jolla taotaan uppiniskaisia maita niin kauan, kunnes nekin ymmärtävät, kuinka hieno asia on amerikkalaisten viemä pakkodemokratia globlalistisessa maailmanjärjestyksessä.

Tällä kertaa Riiheläinen kynäilee salaliitoista mielipidekirjoituksessaan Salaliittoteorioissa väkivalta on aina läsnä. Laajan perspektiivin ottava kriittinen lukija voisi olettaa, että tällaisessa jutussa voitaisiin käsitellä ohimennen vaikka Facebookin tuoretta päätöstä kieltää valkoisen nationalismin kannattaminen sen alustalla. Vaikka yhden tietyn rodun intressin ajamisesta tehty kieltopäätös julistettiin Fb:n tiedonannossa avoimesti, siihen johtaneista todellisista syistä somemonopoli ei ole kertonut suurelle yleisölle mitään. Loppujen lopuksi on yhdentekevää pidetäänkö arvopohjaltaan vasemmistoliberaalin Facebookin salaisesti tehtyä kabinettipäätöstä salaliittona vai globaalitoimijoiden "yleisesti hyväksyttynä maan tapana". Varmaa on vain se, että päätöksellä on poliittinen tarkoitus eikä se ole sama, minkä yhtiö tiedotteessaan virallisesti ilmoitti. Koska Riiheläinen ei puhu salaliittokirjoituksessaan mitään Facebookin agendasta ja sen varmennetuista kytköksistä globaliin poliittis-taloudelliseen eliittiin, jää tehtävä huomiseksi Yle Watchille.

Näennäiseen objektiivisuuteen pyrkivä Riiheläinen aloittaa kirjoituksensa pohtimalla salaliittojen psykologiaa yleisellä tasolla. Tämä on kuitenkin vain mato, jolla lukija houkutellaan koukkuun, propagandistiseen pääsanomaan. Jo jutun toisessa kappaleessa "Rysky" paljastaa ketkä ovat ne ainoat todelliset tahot pahantahtoisten salaliittoteorioiden takana: ääriokeisto, äärioikeisto ja vielä kerran äärioikeisto!:

Kuohuva maailma ja digitalisaation mahdollistama tiedonvälitys ovat nostaneet salaliittoteoriat uuteen kukoistukseen. Näiden poliittisten selitysmallien ytimessä on ajatus, että tavallisia ihmisiä huijataan kaikin mahdollisin tavoin ja joku hyötyy siitä. Erityisen taitavasti nämä houkuttelevat tarinat on ottanut käyttöönsä kansallismielinen äärioikeisto.

Viimeisen lauseen luettuaan lukija osaa jo arvata kolumnin lopun, joka on synkkää jeremiaadia äärioikeiston pahuudesta hyviä ihmisiä, erityisesti vasemmistoliberaaleja, vastaan. Ryskyn maailmassa jälkimmäisenä mainitut tahot eivät syyllisty koskaan mihinkään vehkeilyyn puhumattakaan salaliitoista. 

Itse asissa Riiheläinen noudattaa valitusvirressään hyvin pikkutarkasti narraatiota, jossa amerikkalaiset ja eurooppalaiset liberaalivaikuttajat selittävät ideologiansa epäonnistumisia salaliittoteorioilla. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, sillä onhan Rysky koko Yle-uransa ajan paasannut foliohattu päässä siitä, kuinka valtaeliitin haastanut "kaikkialle levittäytynyt eurooppalainen äärioikeistoa" on puhtaasti Venäjän luomus, jossa on käytetty apuna hybridivaikuttamista. Tällaiset lausunnot ovat jokseenkin noloja mieheltä, joka on itse Naton asiaa edistävä hybridivaikuttaja Ylessä ja verkkomaailmassa. 

Riiheläisen propagandistisen yksipuolinen ja täynnä olkiukkoja vilisevä mielipidekirjoitus tuo mieleen John Grayn artikkelin The rise of post-truth liberalism. Geopoliittisena bloggaaja tunnettu Markku Siira on tehnyt kirjoituksesta ansiokkaan suomenkielisen arvion, jota voi tässä kohtaa suositella lämpimästi. Artikkelissaan maineikas brittifilosofi kirjoittaa, kuinka Trumpin vaalivoitin jälkeen joukkopsykoosiin joutuneet vaikutusvaltaiset liberaalit ovat alkaneet uskoa salaliittoon, jossa jokin kavala taho, ehkäpä Venäjä yhdessä lännen verkostoituneen äärioikeiston kanssa, vaikutti vaalien (mkl. Brexit) lopputulokseen. 

Riiheläinen ei muiden (vasemmisto)liberaalien tapaan tietenkään kehtaa sanoa ääneen, että liberaalidemokratian ongelmien syynä olisi salaliitto, vaan päinvastoin hän projisoi koko salaliittodiskurssin äärioikeistoon. Kolumnissaan Riiheläinen todistelee, että uskomus politiikkaa ohjailevista kulissien takaisista voimista kuuluu vain "harhaisen äärioikeiston" ajatteluun.

Markku Siiran kirjoitus Grayn artikkelista todistaa kuitenkin vastaansanomattomasti, että Riiheläinen on paranoidi liberaali, jolle "pahantahtoiset äärioikeistolaiset salaliitot" ovat todellisuuden rakennuspalikoita. Siira kirjoittaa:

Joillekin tällainen uusi paranoidinen liberalismi sopii. Liberaali eliitti, joka on ollut enemmän tai vähemmän niskan päällä lännessä jo vuosikymmeniä, voi nyt heittäytyä voimattoman uhrin asemaan. Uuden salaliittoteorian mukaan liberaalissa yhteiskunnassa itsessään ei ole mitään vikaa, vaan sitä ovat vain horjuttaneet ulkopuoliset, vihamieliset voimat. Se, että jokin vieras valta yrittäisi vaikuttaa toisen maan politiikkaan, ei ole sinänsä epäuskottavaa. Mutta Grayn mielestä on jokseenkin älyvapaata kuvitella, että länsimaisen liberalismin heikentyminen olisi esimerkiksi Vladimir Putinin aikaansaannos. Perimmäiset syyt liberaalien yhteiskuntien epävakauteen ovat lähtöisin niistä itsestään.

Rysky osaa myös hurskastelun taidon. Ensin hän demonisoi pitkähkössä kirjoituksessaan koko "äärioikeiston" ja sen motiivit, jotka ovat tietenkin salaliittomaisen vehkeileviä. Lopuksi hän kuitenkin jäävää itsensä pois tällaisesta diskurssista ja selittää demokratian (jota kansanvaltaa kannattavat populistit eivät muka kunnioita) olevan perustaltaan argumentatiivista väittelyä:

Demokraattiseen kamppailuun kuuluu pitää omaa vaihtoehtoa parempana ja toisen tahon siis huonompana. Mutta salaliittoteoreetikoiden mielenmaisemassa omien hyvien ajatusten vastassa on toisella tavalla ajattelevien pahuus.

Vain salaliittoteoreetikot (lue: "äärioikeistolaiset") jaottelevat Ryskyn mukaan ihmiset moraalisiin kategorioihin. Sekä hänen aiemmat kirjoituksensa että tämä uusin todistavat vahvasti Riiheläisen mustavalkoisen moralismin olevan  politiikan kovaa ydintä. Kun oma ideologia joutuu virheidensä vuoksi poliittisesti haastetuksi Rysky näkee tämän johtuvan vain kabaalin äärioikeiston vehkeilystä. Näin salaliittoteoriat tuomitsevan salaliittoteoreetikon ympyrä on sulkeutunut. Lukijoille tämä on vain yksi vahvistus siirtymisestä totuuden jälkeiseen liberaalidemokraattiseen aikaan.