On selvää, että korruptoituneessa yliopistossa ei voi tutkia missä määrin Yleisradion ohjelmissa on ideologisuutta ja suoranaista valheiden levittämistä. Suuria ikäluokkia nuoremmat sukupolvet ovat kuitenkin tehneet Ylen ohjelmapolitiikasta omat johtopäätöksensä, eivätkä he siksi juuri seuraa sen ohjelmatarjontaa. Koska Ylen levittämän valikoidun konsensustodellisuuden puolustajat vaativat tutkimuskiellosta huolimatta todisteita mediajätin ideologisuudesta, päätti Yle Watch analysoida yhden politiikkaa käsittelevän ajankohtaisohjelman väitteet perusteellisesti.
Yle Radio 1, 14.3.2026, Maailmanpolitiikan arkipäivää: "Lähdin Yhdysvalloista, koska fasismi otti siellä vallan"
Onko Yhdysvallat luisunut silmiemme edessä fasismiin? Ainakin fasismitutkija Jason Stanley on sitä mieltä. Yhdysvaltalainen filosofian professori Jason Stanley lähti kotimaansa kehitystä pakoon Toronton yliopistoon Kanadaan. Stanleyn mielestä Donald Trumpin hallinnon metodit ovat fasismin pelikirjasta. Valkoinen ylivalta, haikailu myyttiseen menneisyyteen ja johtajakultti ovat tuttuja fasismin historiasta. Stanley patistaa Eurooppaa ottamaan itseään niskasta kiinni ja irrottamaan kytköksensä Yhdysvaltoihin. Euroopan hän näkee demokratian viimeisenä linnakkeena. Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelman demokratiasarjan kolmannessa osassa kuullaanfilosofi Jason Stanleyn painavia ajatuksia fasismista. Ohjelman toimittaa Sampo Vaarakallio.
Hallusinaatiovasemmiston laskutila Donald Trumpin toisesta presidenttikaudesta ei ole synnyttänyt selvänäköistä analyysiä vaan paranoidin turvautumisen tuttuun fasismi-selitykseen. Tätä punakaavaa jaksaa jankuttaa ohjelmissaan Ylen parantumaton partaradikaali Sampo Vaarakallio, joka on vuodesta 2016 lähtien ottanut pakkomielteiseksi elämäntehtäväkseen Trumpin sättimisen aina kun siihen tulee tilaisuus. Nyt kun hänellä olisi kerrankin perusteet tölviä kunnolla valkoisen työväeluokan pettänyttä sionistien sätkynukkea, hän sivuuttaa tämän ja turvautuu politisoituneen amerikkaisprofessorin harhaisiin selityksiin presidentin fasismista ja "valkoisesta ylivallasta".
Tällaisesta ohjelmasta on hankala kirjoittaa tiivistä tekstiä, sillä kaikki kuultavat repliikit ovat sellaista retorista huutelua, että se vaatisi jokaisen väitteen yksittäistä kumoamista. Koska tällainen lähestymistapa olisi lukijan kiusaamista, tartun ainoastaan pääväitteisiin, joiden avaaminen paljastaa kuinka fanaattista politrukkia Vaarakallio haastattelee pitäen tätä amerikkalaisen politiikan tolkullisena asiantuntijana. WASP-nimestään huolimatta Jason Stanleyn pelkkä tärkeilevän arrogantti nasaaliääni saa valveutuneen kuulijan ikävät ennakkoaavistukset nousemaan pintaan.
Heti ohjelman alussa filosofian professori Stanley syyttää Amerikan polarisaatiosta vain republikaanisia konservatiiveja. Hän ei puhu mitään 1960-luvun vasemmistoradikaalien roolista USA:n kulttuurisodan aloittajana, vaan näkee tuon ajan hajotustyön olleen automaattisesti hyvää edistystä, jonka kyseenalaistaminen on jo itsessään poissuljettu ajatus. Tässä yhteydessä professori esittää kummallisen vieläkö hakkaat vaimoasi -tyyppisen vertauksen, "jossa toinen pitää orjuutta hyvänä asiana ja toinen pahana". Vertauksen hän perustelee sanomalla:
Nyt vallalla olevan polarisaation logiikalla tämäkin tilanne olisi kuvaus polarisaatiosta. Pitää muistaa, että toista leiriä johtaa fasisti.
Vertaus orjuuteen on kaikilta osin tahallisen harhaanjohtava, sillä ensinnäkin Trump on kotoisin demokraattijohtoisen Itärannikon liberaalista New Yorkista. Vaalikampanjoissaan hän ei ole vedonnut suinkaan syvään Etelään vaan Keski-lännen ruostevyöhykkeen valkoiseen työväeluokkaan, joka on perinteisesti kannattanut Demokraatteja. Siis sitä puoluetta, joka alun perin kannatti orjuutta ja tuki Ku Klux Klanin vigilantismia. Mutta eipä annetta totuuden häiritä Stanleyn hyvää tarinaa, jossa oikeistolainen "fasismi" uhkaa kaikkialla amerikkalaista yhteiskuntaa.
Stanley jatkaa vanhatestamentallista saarnaansa syyttämällä Trumpin hallintoa johtajakultin ylläpitämisestä. Tämän hän rinnastaa suoraan klassiseen eurooppalaiseen fasismiin, tuohon liberaalien hellimään modernin ajan taikauskoiseen demonologiaan. On totta, että MAGA-liikeessä syvän valtion korruptioon kyllästyneet hyväuskoiset kansalaiset ovat panneet kaikki toiveensa Trumpiin, mutta sillä on hyvin vähän tekemistä rotuun ja maaperään sidotun vanhan Euroopan fasismin kanssa. Pikemminkin Trumpin kritiikitön kannatus perustuu periamerikkalaiseen kapitalistiseen fanikulttuuriin, jossa show-miehen ulkoisilla elkeillä on suurempi merkitys kuin asiasisällöllä.
Vakuuttaakseen Ylen uskolliset buumeri-kuulijat Trumpin fasismista, Sampo Vaarakallio mainostaa jatkuvasti Stanleyn vuonna 2018 ilmestynyttä kirjaa Näin toimii fasismi. Siitä esitetyt psykologisoivat lainaukset tuovat mieleen päivitetyn version kulttuurimarxilaisen Theodor W. Adornon toimittamasta homehtuneesta tendenssitutkimuksesta The Authoritarian Personality (1950). Aivan samoin kuin Adornon kirjassa jätettiin tarkoituksella huomioimatta vasemmistolaisuuden kollektiiviset ja autoritaariset piirteet, Stanley sivuuttaa samanlaisella ideologisella sokeudella liberaalin järjestelmän halun kontrolloida ihmistä.
Hänen mustavalkoisessa ajattelussaan vain republikaanit valmistelevat yksinvaltaista "fasismia", vaikka demokraatit ovat kontrolloimansa syvän valtion avulla pyrkineet tekemään maasta jo pitkään yksipuoluejärjestelmän (Uniparty). Ennen Trumpin presidenttikausia Demokraattipuolueen hegemonia oli Yhdysvalloissa niin vallitsevaa, että republikaaneista oli tulossa pelkkiä vasemmistoliberaalien arvojen aisankannattajia, eräänlainen Unipartyn sisäinen näennäisoppositio. Sen enempää Stanley kuin Vaarakalliokaan eivät mainitse sanallakaan amerikkalaisen vasemmiston kaunaisista valtapyyteistä vaan he projisoivat ne suoraan republikaaneihin.
Amerikkalaisprofessori lisää haastattelussa kierroksia sättimällä vanhasta muistista Trumpin ensimmäisen kauden neuvonantajaa Steve Bannonia. Stanley tarttuu Bannonin lohkaisuun, jonka mukaan Amerikan kulta-aika oli 1930-luku. Pelkän ajankohdan vuoksi professori samaistaa Trumpin Amerikan Saksan kolmanteen valtakuntaan. Hän innostuu saarnaamaan kuinka Saksa otti mallia rotulakeihinsa amerikkalaisesta segregaatiosta. Tästä hän tekee ajatusloikan, jossa Trumpin nykyhallinto pyrkii palauttamaan Jim Crow -rotuerottelulait, joita myös Saksan katsottiin seuranneen. Toisin sanoen de facto juutalaisten painostusryhmien alla oleva Trump yrittää Stanleyn mukaan tehdä maastaan amerikkalaisen version saksalaisesta kansallissosialismista!
Tässä vasemmistoharhaisessa fantasiassa unohdetaan täysin Trumpin kannattajakunta, jossa on myös paljon hispaanoja ja mustia. Suurista puheistaan huolimatta laittomien massakarkotuksia ei olla tehty ja lainsäädäntökin on pyrkinyt kriminalisoimaan kaiken juutalaisiin ja Israeliin kohdistetun kritiikin. Stanleyn pitäisi tietää tämä, mutta hän alkaakin syyllistää kuulijoita siitä, että hänen Berliinissä asunut juutalainen isänsä menetti 3-vuotiaana rotumuukalaisena kansalaisoikeudet. Tämä selittää pitkälti professorin motiivin vaahdota fasismista ja NS-Saksasta, joskin todennäköisempää on se, että juutalaiset yleisesti vastustavat ulkoryhmäksi nähdyn valkoisen kantaväestön yhtenäisyyttä ja etua.
Todistaakseen Trumpin hallinnon kannattavan "valkoista ylivaltaa" Stanley nostaa esiin Yhdysvaltain presidentin apulaiskansliapäällikkö Stephen Millerin, jolla on ollut suuri vaikutus nykyhallinnon maahanmuuttopoliittisiin linjauksiin. Todellisuudessa tämä "kovan linjan" maahanmuuttopolitiikan arkkitehti on juutalainen sionisti, joka on vastustanut pääasiassa vain muslimimaista tulleita siirtolaisia. Sattuneesta syystä Stanley ei mainitse tästä mitään.
Toisin kuin heimoveli Miller, amerikkalaisprofessori suosii rajatonta ja täysin lajittelematonta maahanmuuttoa paitsi jos tulijat ovat valkoisia. Siksi hän toteaa pöyristyneenä kuinka Trumpin hallinnossa "ainoat hyväksytyt turvapaikanhakijat ovat valkoisia etelä-afrikkalaisia", vaikka tämän ajatuksen takana oli ainoastaan Trumpin kanssa riitautunut teknovelho Elon Musk. Tosiasiassa kyseessä oli pelkkä provokaatio, jonka avulla Musk halusi osoittaa, kuinka Yhdysvallat on vuoden 1965 liberaalin siirtolaislain jälkeen suosinut myös pakolaispolitiikassa vain värillisiä tulijoita. Tämän tilastollisen faktan Stanley sivuuttaa ja takertuu sen sijaan touteutumattomaan skenaarion, jossa Yhdysvallat ottaisi vastaan Etelä-Afrikan mustan rasistihallinnon vainoamia valkoisia maanviljelijöitä.
Antaakseen lisätodisteita Yhdysvaltain nykyfasismista, Stanley kiinnittää huomion maahanmuuttovirasto ICE:n agenttien koviin otteisiin. Muutamat ikävät kuolintapaukset, joissa uhreina ovat olleet lähinnä provosoivat valkoiset liberaalit, toimivat professorille todisteena siitä, että "viranomaiset jahtaavat ei-valkoisia karkottaakseen heidät". Kyse ei ole kuitenkaan rotuprofiloinnista siitä yksinkertaisesta syystä, että laittomat tulijat "sattuvat olemaan" lähes kaikki värillisiä.
Stanleyn narraatio Trumpista poikkeuksellisen aktiivisena laittomien siirtolaisten karkottajana nojaa pitkälti liberaalin valtamedian luomaan väärään mielikuvaan. Yhdysvaltain sisäisen turvallisuuden ministeriön (DHS) keräämien kylmien tilastofakojen perusteella Trump on karkottanut molemmilla presidenttikausillaan selvästi vähemmän laittomia siirtolaisia kuin maahanmuuttomyönteisenä pidetty Barack Obaman hallinto.
Obama poisti yli 2,5 kertaa enemmän laittomia tulijoita kuin Trump ensimmäisellä kaudellaan. PolitiFact, Migration Policy Institute (MPI) ja TRAC (Syracuse University) vahvistavat saman: Obama teki historiallisen paljon karkotuksia, etenkin sisämaassa vuosina 2009–2012. Ensimmäisellä kaudella Obama poisti 3 miljoona laitonta maahanmuuttajaa, Trump vain 1,2 miljoonaa. Jyrkän siirtolaisvastaiseksi leimattu Trumpin toinen kausi ei sekään vakuuta karkotusluvuillaan. Varsinaisia ICE:n tekemiä poistoja on noin 230 000–350 000 ensimmäisten 12 kuukauden aikana (sisältää sekä sisämaan että rajan). Vertailun vuoksi Obaman hallinto teki pelkästään vuonna 2013 yli 400 000 virallista maastapoistamista. Vaikka Trumpin toisen kauden karkotusluvut ovatkin DHS:n mukaan nousussa Bidenin kauteen verrattuna, tämän hetken vahvistetut luvut eivät ylitä vielä Obaman huippuja. Toisin sanoen ICE:n näyttävät ratsiat ovat pelkkää teatteria, jolla peitellään siirtolaispolitiikan hamppaattomuutta Trumpin ydinkannattajille.
Lisäksi näyttää siltä kuin ICE:n karskeilla otteilla sabotoitaisiin tahallaan kansan suosiman siirtolaispolitiikan oikeutus. Eräät kriitikot ovat jopa väittäneet ICE:n toimien antavan legtimiteetin vainota keitä tahansa toisinajattelijoita, erityisesti valkoisia nationalisteja, jotka arvostelevat sionismia.
Tästä huolimatta Stanley väittää ICE:n olevan "yksityisarmeija, joka tukee innolla valkoista ylivaltaa ja Donald Trumpia sen johtajana". Voiko mikään olla kauempana totuudesta, sillä viime aikaisten näyttöjen perusteella Trumpia voidaan pitää toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpana poliittisena huijauksena: hän petti äänestäjänsä lupaamalla lopettaa kalliit ulkomaiden sodat ja karkottaa laittomat siirtolaiset. Kävi täsmälleen päinvastoin.
Vain Yleisradioon sanaan järkähtämättä luottava kansalainen uskoo Yhdysvaltojen olevan Trumpin ohjaksissa, vaikka hän on kiitollisuudenvelkansa vuoksi uuden teknoeliitin ja sionistilobbyn ohjailtavissa. Epävakaan luonteensa vuoksi hän vaikuttaa ikään kuin tekevänsä päätökset itsenäisesti mikä antaa Stanleylelle syyn kutsua Trumpia autoritaariseksi johtajaksi, joka "normalisoi fasismin". Hänen kirjassaan kerrotaan "normalisoinnin tarkoittavan täsmälleen sitä, että yhteiskuntaan tunkeutuvia äärimmäisiä ehtoja ei tunnisteta sellaisiksi, koska ne ovat alkaneet näyttää normaaleilta". Tämä on varmasti totta Trumpin Israelin palvonnan suhteen, mutta kuten sanottu, puhe "valkoisesta vallasta" ei edelleenkään edusta valtavirtaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Pikemminkin näyttää siltä, että amerikkalaisprofessori pyrkii jälkeen kerran viemään huomion pois institutionalisoituneesta vasemmiston ääriajattelusta sen vastustajiin; "fasismin normalisoimista" onkin kaikki kritiikki kulttuurimarxilaista hulluutta kuten lgbt-ideologiaa ja rajatonta maahanmuuttoa kohtaan. Samalla Stanley puolustaa fasismi-sanan aktiivista käyttöä, mikä tarkoittaa käytännössä kaiken sen nimeämistä f-sanalla, josta hänen viiteryhmänsä ei satu pitämään.
24-minuuttisen ohjelman jälkipuolella Stanley aloittaa marttyyripuheen vapaaehtoisesta karkotuksestaan amerikkalaisesta yliopistosta. Hän lähti viime vuoden lopulla Yalesta "maanpakoon" Kanadaan, koska "fasismi otti maassa vallan". Nyt hän vaikuttaa Toronton yliopistosta käsin julistamalla kuinka Trumpin hallinto kahlitsee maansa yliopistojen tieteenvapautta. Keskustelu tieteen autonomiasta on aina tarpeellinen, mutta Stanleyn kohdalla jää sanomatta, ettei Yhdysvaltojen nykyhallinto ole puuttuunut luonnontieteisiin, vaan ainoastaan supistanut rahoitusta vasemmalle politisoituneista yhteiskuntatieteistä.
Demokraattien vaalivoittoa odotteleva Stanley ei syytä rajan takaa pelkästään Trumpia vaan amerikkalaisia äänestäjiä, jotka eivät äänestäneet ainoastaan kerran vaan peräti kaksi kertaa (itse asiassa kolme kertaa jos tarkkoja ollaan) "fasistin" maan johtoon. Hän toteaa rehvakkaasti: "En halua maksaa kymmeniä tuhansia dollareita tukeakseni fasismia". Jaloillaan äänestäminen on tietysti vapaassa maassa sallittua, joskin lausunto on sikäli huvittava, koska Stanley on saanut palkkansa osin julkisesta rahoituksesta, jolla tuetaan myös yksityistä Yalen yliopistoa. Mikäli veronmaksajat noudattaisivat Stanleyn logiikkaa, valtaosan heistä pitäisi paeta nykyhallintoa Kanadaan, koska huomattava osa amerikkalaisten verorahoista menee Israelin tukemisen ja mustien korskean elämäntavan avustamiseen.
Silmittömässä republikaanihallinnon vihassaan nykyinen kanadalaisprofessori osuu väkisinkin jossain asiassa oikeaan. Esimerkiksi on vaikea kiistää sitä, että nykyhallinto katsoo omistavansa kansan eikä se siksi tarvitse sen suostumusta toimilleen. Tämä on käynyt erityisen selväksi epäsuositun Iranin sodan aloittamisessa Israelin etujen puolesta. Vaikea on kiistää sitäkään Stanleyn väitettä, jonka mukaan Yhdysvaltojen imperialistinen ulkopolitiikka ei eroa juurikaan Venäjän vastaavasta. Tämän vuoksi hän on valmis menemään jopa niin pitkälle, että ehdottaa Eurooppaa irrottautumaan sotilaallisesti ja taloudellisesti Amerikasta.
Voisi luulla, että Stanley kannattaa aidosti Euroopan riippumattomuutta, mutta kyse onkin vain Euroopan Unionin puolustamisesta Amerikan nykyhallintoa vastaan. Asia käy selväksi kun hän väittää Trumpin vastustavan "Euroopan demokratiaa", koska Yhdysvaltojen johto tukee vanhan mantereen [sionistisia] populistipuolueita. Stanley tulee epäsuorasti vaatineeksi, että kansalaiset eivät saisi äänestää oikeistopopulisteja, koska se olisi meidän demokratiaa eli heidän EU-liittovaltioärjestelmää vastaan. Tätä puolisosialistista systeemiuskollisuutta tukee myös hänen hänen hysteerinen retoriikkaansa, jonka mukaan "Yhdysvallat yrittää tuhota Euroopan demokratian aktiivisemmin kuin Venäjä".
Näillä lausunnoillaan nykyinen kanadalaistutkija osoittaa ideologisen vastenmielisyytensä vapaiden kansalaisten mielipidettä kohtaan. Stanleytä ei kiinnosta aito kansanvalta eli demokratia, vaan byrokraattinen Globohomo (globalistinen homogenisaatio), joka tietää kansalaisia paremmin mitä kustakin asiasta pitää ajatella. Kun valtaosa kansasta vastustaa heihin kohdistuvaa matalan intensiteetin kansanmurhaa eli poliittis-taloudellisen eliitin masinoimaa muukalaisinvaasiota, juutalaisprofessori vastaa tähän populistiseen reaktioon moralismilla kuorrutetulla ideologisella jargonilla: "Muukalaisviha on myrkkyä, joka tuhoaa demokratian". Tällaisessa ajattelussa demokratian perustana olevalla kansalla (demos) ei ole mitään merkitystä, vaan sen olemassaolo ja tahto säilymiseen on vain este globaalille sosialistiselle byrokraattihallinnolle.
Tätä taustaa vasten Stanleyn huoli meidän demokratian selviytymisestä voidaan jättää omaan arvoonsa. Siksi hänen pessimistinen vetistelynsä maailmasta, jossa on jäljellä vain trumpilainen "fasismi" (eli korporaatio-sionismi), Kiinan kommunismi ja venäläinen nationalismi tuntuu vähintään falskilta. Kutistetulle valkoiselle väestölle Stanleyn toiveikkaan kaunopuheinen vastaus tälle todellisuudelle vain pahentaisi tilannetta. Nimittäin siinä hän korostaa EU:n roolia, jonka itsetuhoisena tehtävänä olisi olla "suvaitsevaisuuden arvojen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitäjä".
Tätä kauniiseen käärepaperiin käärittyä EU-liittovaltion totalitarismia kannattaa myös toimittaja Sampo Vaarakallio, joka ei kommentoi haastattelun loppulausuntoja mitenkään. Hänellekin ainoa vastaus trumpismin esittämään haasteeseen on sivuuttaa kansojen intressit ja asettua eurososialistisen apparaatin puolelle.
