PERSUT HALLITUKSESSA, MUTTA YLESSÄ KULTUURIKOMMARIT LEVITTÄVÄT YHÄ VAPAASTI VIHAVALHEITAAN

Suomalaisuuden alasajoa Ylen Radio Suomessa. Pyöreä
pöytä -ohjelmien vetäjät Pauli Aalto-Setälä ja Ruben Stiller.

Kuinka voi olla mahdollista, että porvarienemmistöinen Ylen hallintoneuvosto, jossa istuu vielä neljä perussuomalaisten kansanedustajaa, jatkaa samaa kulttuuribolshevisista linjaansa ikään kuin poliittiisilla voimasuhteilla ei olisi mitään merkitystä ohjelmapolitiikkaan? Ilmeisesti "oikeistolaisista" on tullut kukservatiiveja, vasemmiston aisankannattajia, jotka ovat omaksuneet samat kulttuurimarxilaiset lahotusideat kuin punavihreät, mutta vain hieman säädyllisemmässä paketissa.

Miten voidaan olla ohjelmapoliittisessa tilanteessa, jossa Radio Suomen Pyöreä pöytä -ohjelmassa käytetään vuodesta toiseen yhteiskunnallisten asioiden asiantuntijoina punaisuudestaan tunnetun teatterialan ja viihteen vasemmisofeministisiä agitaattoreja kuten Kaarina Hazardia ja Maija Vilkkumaata? Ja elleivät vetäjinä toimivat suomalaisvihamieliset Pauli Aalto-Setälä ja Ruben Stiller pääse sanomaan sitä poliittisesti korrektia viimeistä sanaansa, sen sanovat muut vakiovieraina toimivat kulttuurimarxilaiset kuten Taru Tujunen, Anu Koivunen, Juha Itkonen tai Olavi Uusivirta. Ukko ylinen sentään, mikä hipsteröivien kulttuurikommarien kavalkadi! 

Tänään keskiviikkoana 5.4.2017 klo 17.30 tulleesta Pyöreä Pöytä -ohjelman ennakkotiedoissa kerrotaan, että lähetyksen loppupuolella kuullaan Kaarina Hazardin keskustelunavaus:

Vapaa kirjoittaja Kaari Hazard on ilahtunut, sillä hän on saanut uuden syyn puhututtaa Pyöreää pöytää fantasiasta yhtenäisestä suomalaisuudesta. Historiantutkija Miika Tervonen on nimittäin saanut VuodenTiedekynä -palkinnon artikkelistaan, jossa hän analysoi sitä, miten käsitys yhtenäisestä suomalaisesta kansasta on rakennettu.

Omaa feministimarxilaista harhaansa helliäkseen Hazard on tuskin halunnut perehtyä filosofi Jukka Hankamäen kritiikkiin Miika Tervosen seminaarityöhön rinnastettavasta mielipidekirjoituksesta, vaan ylisti tietämättömän fanaatikon varmuudella tiede-esseen helposti kumottavia teesejä. Hazardin mukaan (kohdasta 22 minuuttia eteenpäin) Tervonen "todistaa" yhtenäisen Suomen olevan myytti, joka synnytettin 150 vuotta sitten. Suomen ikuiseksi julistetun kulttuurisen ja etnisen hajanaisuuden Hazard perustelee sillä,  1800-luvun puolivälissä Helsingissä (joka ei ole koko Suomi) vain kolmannes asukkaista puhui suomea, josta hän päättelee, että yhtenäistä Suomea ei ole koskaan ollut eikä saakaan olla. Puheenvuorossa hän toisti jatkuvasti kosmopoliittiberaalien klisettä, että suomalaisuus on ruotsinkielisten fantasia eikä mitään muuta. Hazard yltyi suoranaiseen raivoon kun hän pääsi julistamaan, "että tämä fantasia ei ole koskaan ollut todellisuutta, ei ikinä!" – siis klassinen kiukuspäissään pöydänjalkaa rouskuttavan vasemmistokonstruktionistin reaktio, jossa havaittu tosiasia kiistetään kääntämällä se normatiiviseksi: "Asia ei voi olla niin, koska se ei saa olla niin!"

Häntä raivostuttaa etenkin se, että esimerkiksi kunnalliisvaalivaalikampanjan aikana kansalaiset ovat "ripustautuneet tähän asiantilaan, joka ei ole totta". Yle Watchia taas raivostuttaa se, että Hazardin kaltainen katkera femakko-emakko voi kenenkään puuttumatta raivota länsimaisuuden ytimessä olevalle kansakuntien diversiteetille, jonka hän haluaisi korvata universaalilla monokulttuurilla kuten Eurostoliiton liittovaltiolla ja miljardien kehitysmaalaisten invaasiolla. Hazardin edellä esittämät Tervosen kirjoitukseen viittaamat harhaiset purkaukset on helppo kumota tuomalla esiin Jukka Hankamäen kirjoituksen vastaansanomatonta argumentaatiota:

Miika Tervosen argumentaatiossa kansallisvaltioiden olemassaolo pyritään esittämään pelkkänä sosiaalisena konstruktiona. Tämä metodologinen ja metafyysinen oletus pyrkii peittämään biologisten tekijöiden merkityksen kansojen historiassa, nykypäivässä ja tulevaisuudessa. Niinpä Tervonen pyrkii kääntämään näkemykset suomalaisesta Suomesta vain ”poliittiseksi projektiksi” (s. 140). Hän väittää, että ”[y]hden kulttuurin Suomi on siis ollut, paitsi myytti, myös poliittinen ohjelma ja itseään toteuttava ennuste, jota demografiset kehityskulut ovat vielä vahvistaneet” (s. 143). 

Kyseinen historiankirjoitus on valheellista, koska se peittää ontologisen tosiasian, että kansa on väistämättä biologinen käsite ja ilmiö. Tervosen edellä siteerattu väite on nurinkurinen ja seisoo päälaellaan, sillä siinä tullaan väittäneeksi, että yhden kulttuurin myytti olisi poliittinen ohjelma, josta olisi seurannut jotakin demografisesti määriteltävissä olevaa omalle saarelle linnoittautumista. Hänen mielestään heimo- ja rotuteoriat ovat tämän myytin seurausta.  

Tervosen argumentaatio voidaan kääntää kumoon ja oikaista jo yhdellä vasta-argumentilla. Tosiasiassa kansan, heimon ja rodun käsitteet, joita Tervonen tarkastelee alkaen artikkelinsa sivulta 148, eivät ole seurauksia mistään myyttisestä esityksestä, vaan päinvastoin: ne ovat kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion ontologisia, apriorisia ja käsitteellisesti välttämättömiä taustaehtoja. Juuri niiden olemassaolo edeltää kausaalisesti kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion syntymistä. Tämä on synteettinen a priori -totuus, jota ei voida kääntää kumoon millään vastaväitteellä, koska se on käsitteellinen välttämättömyys.  

Kansa on biologis-etninen ilmiö ja käsite, jonka pohjalta voidaan luoda näkemys kansakunnasta. Kansakunta puolestaan on poliittis-juridinen ilmiö ja käsite, ja järjestäytyessään kansakunta muodostaa yhteiskunnan. Organisoituessaan virallis-formaalisti yhteiskunta puolestaan voi muodostaa valtion. Asiat eivät siis ole niin kuin postmodernismia, jälkistrukturalismia ja sosiaalista konstruktionismia hyödyntävien tendenssitutkijoiden huolettomilla kynävedoilla maalaillaan, toisin sanoen, että kansa ja rotu olisivat myyttisiä ilmiöitä, jotka olisi johdeltu sosiaalisen merkitystason oletuksista.  

Tosiasiassa Tervosen paheksumat heimon, rodun ja kansan ilmiöt ovat ontologisia tosiasioita, jotka nojaavat biologisiin faktoihin ja niihin perustuviin väestöllisiin ominaisuuksiin. Niiden kautta kansojen välille piirtyy myös sosiaalisesti havaittavia eroja. Tämän tunnustaminen on Tervosen mielestä vaarallista, ja siksi hän vastustaa kansojen välisten erojen myöntämistä pelkästään poliittisista syistä. Valitettavasti hän potkii tutkainta vastaan, mikä puolestaan on vahingollista siksi, että hän pyrkii esiintymään kriittisenä historiankirjoittajana, jonka mielenkiinto kohdistuu siihen, miten suomalaisuuden historiaa on kirjoitettu.

Hazardin purkauksen jälkeen kuultiin pirtsakkaa ikipoppari ja kympin tyttö Maija Vilkkumaata, joka korosti Suomen ainaista ja ikuista monoliittista monikulttuuria. Itseään luonnonsuojelijana pitävän Vilkkumaan mukaan sinivalkoisessa Suomessa on liian vähän ihmisiä, jonka vuoksi hän haluaa täyttää maan muukalaisilla, todennäköisesti Euroopan ulkopuolisilla neekereillä ja arabimuslimeilla. Tässä suurin piirtein suora lainaus Vilkkumaan puheesta:

Kun kerran tänne olisi tulossa ihmisiä, jotka me voitaisiin ottaa tänne ja rakentaa paljon isompaa, me voitais saada paljon lisää äidinkieleltään suomea puhuvia ihmisiä ja se voisi olla tosi hyvä asia ja suuri mahdollisuus, mutta sen sijaan tämä propagandakoneisto jota jostain johdetaan luo tätä...Suomelle näistä lisäihmisistä olisi enemmän hyötyä kuin millekään muulle Euroopan valtiolle.

Vilkkumaa siis haluaa tuhota uniikin suomalaisväestön tuottamalla maahan korvaavia vieraspopulaatiota, jotka suomen kielen opittuaan olisivat suomalaisia siinä kuin etniset suomalaiset. Kerrassan hieno keino kasvattaa "suomalaisten" määrää! Hän voisi ehdottaa samaa vaikkapa islantilaisille ja sanoa, että maahan rahdatut viisi miljoonaa afirkkalaista (Islannissakin on Suomen tapaan tilaa!) lisäävät islantilaisten määrää viidellä miljoonalla. 

Vilkkumaan runotytön toiveita kuunnellessa tulee mieleen, että minne katosivat vihreiden puheet väestöräjähdyksestä ja ekologisen kuormituksen kasvamisesta siirryttäessä kohti teollistunutta pohjoista. Vai onko todellakin niin, että empaattisuudesta huolimatta juuri naisilta puuttuu politiikassa kyky ymmärtää instant-tunteiden myllerryksessä asioiden vaikutukset pitkän tähtäimen perspektiivissä. Tätä mieltä on ainakin Uuden Suomen bloggaaja Pasi Turunen, jonka viime maanantaina ilmestynyt kirjoitus on poistunut tai poistettu verkosta. Tässä siitä talteen saatu sopiva lainaus:

Ei päde tietenkään kaikkiin naisiin, vain 99,9%:iin, mutta minulla on sellainen kuva, että noin keskimäärin naisilla on miehiä paljon epärealistisempi kuva yleisen turvallisuuden hoitamiseen liittyvistä asioista - rikollisuuden torjunnasta, maanpuolustuksesta, jopa pelastuslaitoksen toiminnasta. Naisista tuntuu löytyvän paljon miehiä enemmän niitä, jotka ovat ihan tosissaan sitä mieltä, että rikollinen on aina pohjimmiltaan hyvä ihminen, joka on ihan ilman omaa syytää ajautunut rötöstelemään ja että armeijammekin voisi lakkauttaa ja rajat voisi avata ihan sepposen selälleen. Ja pätee lievemmin hulluihin ymmärtäjiinkin, yleensä naiset ovat näissäkin miehiä ”ymmärtäväisempiä” ja ”suvaitsevaisempia”.  

Olen monesti miettinyt, että mistä tämä oikein johtuu? Yksi ajatus, joka tuli mieleeni, oli yksinkertaisesti se, että miehet ovat läpi ihmisen evoluution olleet niitä, jotka ovat vastanneet yleisestä turvallisuudesta. Kun vihollisheimo on hyökännyt kimppuun, miehet ovat olleet niitä, jotka ovat menneet rintamalle pitämään huolta siitä, että perheellä on ”turvattu lies”. Miehet ovat myös ottaneet yhteisön sisällä riehuneet epäkelvot yksilöt kiinni, rankaisseet heitä luoden yhteisön turvallisuutta tulevaisuudessa ylläpitäneen pelotteen. Tämänhetkinen tilannehan on ihmisen historiassa käytännössä täysin uusi, että naiset näin suuressa mittakaavassa osallistuvat yhteisön yleistä turvallisuutta koskevien päätösten tekoon ja myös toimeenpanoon ainakin jossain määrin, vaikka käytännön tasolla esim. asevelvollisuus koskeekin edelleen vain miehiä ja hyvä niin.  

Naiset sen sijaan ovat keskittyneet evoluution/historian aikana enemmän hoivaa ja herkkyyttä vaativiin tehtäviin, hoitamaan lapsia ja sairaita ja vanhuksia ja kotia. Myötätunto ja ymmärtäminen ovat näissä tehtävissä välttämättömiä. Ehkä tästä syystä naisten kyky vastata tällaisista turvallisuusasioista ei yksinkertaisesti ole kehittynyt samalle tasolle kuin miesten? Ehkä juuri tästä syystä meillä on niin paljon enemmän ”surusilmäisiä hippityttöjä”, jotka vouhkaavat turvallisuusasioista samalla myötätunnolla ja empatialla rikollisia (niin kotimaisia kuin tänne ulkoapäin tulevia) kohtaan kuin äiti tuntee lastaan kohtaan tai sisar hento valkoinen potilaitaan kohtaan, kuin vastaavia ”hippipoikia” (vaikka niitäkin näyttää olevan yllättävän paljon)

Pyöreä pöytä -ohjelman vakionaiset ovat tuskin kuulletkaan Pasi Turusen näkemyksistä ja miksi heidän tarvitsisikaan, sillä antaahan Yle heille vapaan megafonin julistaa omia totuuksia, joita ei ikävillä vasta-argumenteilla häiritä. 

Seuraavaksi äänessä oli ohjelman kolmas naisvieras, Taru Turunen, joka totesi puolestaan Suomen kansasta, että "joo mä ymmärrän Kaarina, että miksi ankkuroitua sellaiseen mikä ei ole totta totta". Kun kerran tälle linjalle on lähdetty, niin pallo olisi hyvä heittää näille naisille takaisin ja kysyä miksi sitten pitäisi ankkuroitua heidän hellimiin länsimaissa keksityihin sosiaalisiin konstruktioihin kuten "tasa-arvoon", "ihmisyyteen" ja "universaaleihin ihmisoikeuksiin", varsinkin, kun niissä on vielä vähemmän verta ja lihaa kuin kansakunnissa, jotka toimivat konkreettisesti tälläkin hetkellä Hazardin ja Vilkkumaan vikinöistä huolimatta. Puhe "yhteisestä ihmiskunnasta" ei ole muuta bolshevismia, jonka historian hämärämiehet ovat kääntäneet filosofiseksi ja juridiseksi paskapuheeksi harhauttakseen latvalahoja ja hysteerisiä naisia. Siksi nyrkkiä pöytään ja kylmä totuus esiin:

The concept of humanity is purely abstract in nature as it has no anchor to stop it from drifting into meaninglessness and no roots that nourish it with the double meaning of identity and familiarity. People who believe themselves to be only part of humanity and nothing else are living in a zoo. Belonging to humanity is like belonging to the animal kingdom as a whole. It carries zero emotional attachment. One cannot be rooted in no one’s humanity; one can only be rooted in one’s race.

Lopuksi kuultiin vielä Hazardin synkkää ja pelottavalla tavalla järjetöntä yksinpuhelua: "Kansallisvaltioilla on aivan erilaiset syntytarinat keskenään....se mikä minua tässä eniten sieppaa on siis se, että eliitin juonta väitetään jonkunlaiseksi vastakohdakseen". Tällä kuvitteellisella paradoksilla hän tarkoittaa ilmeisesti sitä, että hegemoninen valta olisi Suomessa muka edelleen kansallismielistä, jonka vuoksi nationalistit haukkuvat väärää puuta. Jos tämä vainoharhainen valhe pitäisi oikeasti paikkaansa, Hazardin propagandaa ei kuultaisi Ylestä toisin kuin nyt. 

Yle Watch haluaa esittää pari suoraa kysymystä tätä blogia stalkkaaville yleläisille. Miksi vain punavihreät ja arvoliberaalit saavat esittää mielipiteensä veronmaksajien kustantamassa radiossa ja televisiossa? Miksi näissä ohjelmissa ei ole todellisia opponentteja, jotka haastavat vasemmistolaisten vakiovieraiden näkemykset, jolloin syntyisi aitoa yhteiskunnallista keskustelua? Vai pelkäättekö, että maailmankuvanne ja heppoiset argumenttinne eivät kestä kunnon väittelyä, jonka vuoksi te kieltäydytte siitä? Vastaukset voi kirjoittaa kommenttiosastoon.

YLEN MODERNIA KULTTUURIBOLSHEVISMIA: PERINTEISEN PERHEINSTITUUTION KYSEENALAISTAMINEN

YLE Radio Suomi,13.2.2013 klo 17.30, Taustapeilin Pyöreä pöytä

Pyöreä pöytä rrrakastaa väittelyä. - Ydinperheellä ei ole pitkää historiaa. - Paavin ero oli rohkea teko. - Radiossa voi keskittyä sisältöön. - Pyöreässä pöydässä väitellään ajankohtaisista aiheista Pauli Aalto-Setälän johdolla. Aiheensa tuovat ruodittaviksi Kaarina Hazard, Pekka Seppänen ja Ruben Stiller. Twitterissä #pyöreäpöytä Kotisivu: yle.fi/taustapeili

Ohjelmalla on julkeutta väittää itsestään, että Pyöreä pöytä rrrakastaa väittelyä Eh? Siis mitä väittelyä? Mitä väittelyä voi olla se, että Pyöreään pöytään valitaan aina ne samat lässyliberaalit, punamädättäjät ja feministiemakot? Eipä juuri mitään. Jos Yle haluaa esittää kansalaisille aitoa keskustelua, pitäisi keskusteluun osallistujien olla muitakin kuin aina vain vasemmalle päin kallellaan olevia ”liberaaleja” näsäviisastelijoita.

Tyypillinen Pyöreän pöydän keskustelu noudattaa lähes aina samaa kaavaa. Joku "keskustelijoista" tarttuu johonkin ajankohtaiseen aiheeseen ja esittää siitä 3-4 minuuttia kestävän julistuksen, johon muut "keskustelijat" sitten samanmielisesti yhtyvät. Näin kävi myös 13.2.2013 lähetetyssä ohjelmassa: 

Kansallisvaltion arvopohjaa nakertavilla punaisilla nilkkiliberaaleilla on pari lempiteemaa, joista he eivät malta olla vaahtoamatta päästyään eetteriin. Yksi niistä on homoavioliitto, joka jo pelkkänä käsitteenä on oxymoron, sillä avioliiton ja homostelun yhdistäminen on sama kuin sanoisi ’valtava kääpiö’.

Ohjelman kohdassa 3.15” eteenpäin vasemmistolainen feministitantta Kaarina Hazard haluaa Ranskan homoavioliittolain hyväksymisen innoittamana keskustella siitä, miksi asia ei etene Suomessa, vaikka se on kirjattu punamädättäjien agendaan kiireellisesti hoidettavana  projektina. Ensinnäkin hän on homoavioliitosta sitä mieltä, että "tämähän ei ole mikään mielipidekysymys”, koska ”kaikilla kansalaisilla on samat oikeudet”, jonka vuoksi kyse on ”perustuslakikysymyksestä”. Miksi homoavioliittoon vihkiminen ja homoadoptio eivät olleet perustuslakikysymys silloin kun sodomia poistettiin tautiluokituksesta ja vapautettiin rikoslain alaisuudesta? Miksi se on sitä vasta nyt, jos kyse on muka ”perustuslaillisesta oikeudesta”? Myös viittaukset "ihmisoikeuksiin" ja "tasa-arvoon" eivät ole muuta kuin homolobbaajien tyhjää retoriikkaa. Miksi koko avioliittoinsituution merkitys pitäisi mitätöidä vain siksi, että se voisi palvella joidenkin turhamaisten homojen perverssiä egoa?

Kokoomuksen kansanedustaja ja lakivaliokunnan puheenjohtaja Anne Holmlund on vastannut tällaisiin väitteisiin aiemmin kirjallisesti:

Avioliittolailla ei ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien kanssa. Mikäli tämä olisi ihmisoikeuskysymys, olisimme ajat sitten saaneet huomautuksen EU:n ihmisoikeustuomioistuimelta.

Rekisteröidyn parisuhteen osapuolilla on Suomen lain mukaan KAIKKI samat oikeudet kuin aviopareilla pois lukien oikeus samaan sukunimeen sekä oikeus ei-biologisen eli ulkopuolisen lapsen adoptioon. Sukunimiasia on mielestäni täysin yhdentekevä (ja voidaan todella pienellä säädösmuutoksella hoitaa) ja adoptiossa taas on AINA kyseessä lapsen etu ja hänen oikeutensa vanhempiin, ei koskaan aikuisten keskinäiseen tasa-arvoon perustuva oikeus saada adoptoida lapsi. Adoptio ei ole millään muullakaan tavalla tasa-arvoinen, sillä siihen sisältyy lukuisia rajoituksia mm. iän, terveydentilan, sosiaalisen aseman sekä adoptiovanhempien taustan suhteen.

Hazard jatkaa paasaamistaan ja väittää, että homoavioliitossa ei ole kyse eri vakaumuksista, jonka vuoksi ”asiasta ei pitäisi edes keskustella, tämän pitäisi olla ehdottoman selvä asia”. Hazardin mielestä kyse on absoluuttisesta totuudesta eikä alati muuttuvan politiikan voitetusta kannasta, jonka hänenlaisensa haluavat nyt hinkuen kaivertaa kivitauluihin ikuisiksi ajoiksi. Häntä harmittaa jopa se, että ”siitä ylipäätään on edes lupa keskustella”! Tämähän ei ole mitään muuta kuin humanismin kaapuun puettua totalitaristista fundamentalismia, jossa ei edes haluta ottaa kuuleviin korviin kiusallisia vasta-argumentteja. Samalla hän ääntään muuttaen ivaa ylimielisesti kansan syvien rivien vaatimusta  jossa katsotaan, että lapsella on oikeus isään ja äitiin. 

Kaunaisen feministin tapaan Hazard ruoskii sydämmen kyllyydestä vihaamaansa ”ydinperhepinttymää”. Hän valehtelee koko kansalle väittämällä että ”historiallinen tosiseikka on se, että ydinperhettä ei ole edes koskaan varsinaisesti ollut vallitsevana käytäntönä ikinä missään”. Harmistuneena hän jatkaa kuinka ydinperheen ideaa on länsimaissa hellitty ja että typerykset kuvittelevat sen olevan osa luonnollista järjestystä.  Vaikkei hän sano sitä ääneen, niin näistä huomioista pitäisi Hazardin – mikäli hän noudattaa maskuliinista rationaalista logiikkaa – mukaan seurata se, että homostelijoiden ja moniavioisten ”liitot” ovat olleet aikaisemmin vallitseva kulttuurin tila, jonka varaan ihmiskunnan suuret saavutukset on tehty. 

Hazard kieltää jyrkän kategorisesti, että mies-vaimo-lapset muodostaa perheen perusyksikön. Sitä vastoin hän väittää, että perheen ”perusyksikkö on epälukuinen määrä porukkaa”.  Palopuheensa lopussa Hazard kysyy miten ”fantasia ydinperheestä voi jyrätä jotakin niin perustavan laatuista kuin tasa-arvoiset  oikeudet  kaikille ihmisille”. Hazardilta voisi vastaavasti kysyä, että eivätkö ”tasa-arvoiset  oikeudet” ole yhtä lailla historiallisesti kontingenttia fantasiaa ja vielä melko tuoretta sellaista. Hazardin ajama kulttuurikommunismi haluaa polkea alleen kaiken mikä on pyhää paitsi hänen itsensä kannattaman mielivaltaisen tasa-arvon, joka vie kaikelta arvon, kun sen annetaan alentaa ylemmät ja nostaa ansiottomat.

Ydinperhe-aiheen lopuksi Ruben Stiller esittää tutun harhaan johtavan vasta-argumentin, jossa kysytään, että keneltä homoparien vihkiminen on pois. Stillerin kysyy, että miten Anteron ja Peran vihkiminen veisi kristilliseltä heteroavioliitolta pohjan pois. Jos homovihkimistä ei hyväksytä täytyy kristillisen avioliiton olla Stillerin mielestä todella heikolla pohjalla. Hänen mielestään koko kristillinen logiikkaa on tämän vuoksi täysin käsittämätöntä. Keneltä yksilöltä homovioliitto on pois? Keneltä koko ikänsä Varsinais-Suomessa asuneelta yksilöltä Karjalan menettäminen oli pois?

Juutalaisena Stilller ei puhu mitään siitä, kuinka jyrkästi hänen omassa traditiossaan suhtaudutaan homouteen tai sellaisiin moderneihin hullutuksiin kuin homoavioliittoon. Rubenin etnis-uskonnollinen kaksinaismoraali tahtoo sanoa, että kaikkea mikä heikentää enemmistönä olevan ei-juutalaisen kulttuurin koheesiota kannattaa edistää, mutta samaa mielettömyyttä ei ole tietenkään omien keskuudessa järkevä kannattaa. Jos näin ei olisi, vaatisi Ruben rohkeasti homoavioliittoja myös juutalaisille ja miksei myös muslimeille. Etninen tekopyhyys näkyy liberaalin Rubenin muussakin ajattelussa kuten maahanmuuttopolitiikassa: värillisten loppumaton maahanmuutto valkoiseen länteen on jees, mutta Israeliin huono, koska se heikentää etnovaltion perustuksia. Homojen vihkiminen? Yes, But Is It Good for the Jews?