VASEMMISTOLIBERAALIEN KYVYTTÖMYYS YMMÄRTÄÄ TRUMPIA

On selvää, että korruptoituneessa yliopistossa ei voi tutkia missä määrin Yleisradion ohjelmissa on ideologisuutta ja suoranaista valheiden levittämistä. Suuria ikäluokkia nuoremmat sukupolvet ovat kuitenkin tehneet Ylen ohjelmapolitiikasta omat johtopäätöksensä, eivätkä he siksi juuri seuraa sen ohjelmatarjontaa. Koska Ylen levittämän valikoidun konsensustodellisuuden puolustajat vaativat tutkimuskiellosta huolimatta todisteita mediajätin ideologisuudesta, päätti Yle Watch analysoida yhden politiikkaa käsittelevän ajankohtaisohjelman väitteet perusteellisesti. 

Yle Radio 1, 14.3.2026, Maailmanpolitiikan arkipäivää: "Lähdin Yhdysvalloista, koska fasismi otti siellä vallan"

Onko Yhdysvallat luisunut silmiemme edessä fasismiin? Ainakin fasismitutkija Jason Stanley on sitä mieltä. Yhdysvaltalainen filosofian professori Jason Stanley lähti kotimaansa kehitystä pakoon Toronton yliopistoon Kanadaan. Stanleyn mielestä Donald Trumpin hallinnon metodit ovat fasismin pelikirjasta. Valkoinen ylivalta, haikailu myyttiseen menneisyyteen ja johtajakultti ovat tuttuja fasismin historiasta. Stanley patistaa Eurooppaa ottamaan itseään niskasta kiinni ja irrottamaan kytköksensä Yhdysvaltoihin. Euroopan hän näkee demokratian viimeisenä linnakkeena. Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelman demokratiasarjan kolmannessa osassa kuullaanfilosofi Jason Stanleyn painavia ajatuksia fasismista. Ohjelman toimittaa Sampo Vaarakallio.

Hallusinaatiovasemmiston laskutila Donald Trumpin toisesta presidenttikaudesta ei ole synnyttänyt selvänäköistä analyysiä vaan paranoidin turvautumisen tuttuun fasismi-selitykseen. Tätä  punakaavaa jaksaa jankuttaa ohjelmissaan Ylen parantumaton partaradikaali Sampo Vaarakallio, joka on vuodesta 2016 lähtien ottanut pakkomielteiseksi elämäntehtäväkseen Trumpin sättimisen aina kun siihen tulee tilaisuus. Nyt kun hänellä olisi kerrankin perusteet tölviä kunnolla valkoisen työväeluokan pettänyttä sionistien sätkynukkea, hän sivuuttaa tämän ja turvautuu politisoituneen amerikkaisprofessorin harhaisiin selityksiin presidentin fasismista ja "valkoisesta ylivallasta".

Tällaisesta ohjelmasta on hankala kirjoittaa tiivistä tekstiä, sillä kaikki kuultavat repliikit ovat sellaista retorista huutelua, että se vaatisi jokaisen väitteen yksittäistä kumoamista. Koska tällainen lähestymistapa olisi lukijan kiusaamista, tartun ainoastaan pääväitteisiin, joiden avaaminen paljastaa kuinka fanaattista politrukkia Vaarakallio haastattelee pitäen tätä amerikkalaisen politiikan tolkullisena asiantuntijana. WASP-nimestään huolimatta Jason Stanleyn pelkkä tärkeilevän arrogantti nasaaliääni saa valveutuneen kuulijan ikävät ennakkoaavistukset nousemaan pintaan.

Heti ohjelman alussa filosofian professori Stanley syyttää Amerikan polarisaatiosta vain republikaanisia konservatiiveja. Hän ei puhu mitään 1960-luvun vasemmistoradikaalien roolista USA:n kulttuurisodan aloittajana, vaan näkee tuon ajan hajotustyön olleen automaattisesti  hyvää edistystä, jonka kyseenalaistaminen on jo itsessään poissuljettu ajatus. Tässä yhteydessä professori esittää kummallisen vieläkö hakkaat vaimoasi -tyyppisen vertauksen, "jossa toinen pitää orjuutta hyvänä asiana ja toinen pahana". Vertauksen hän perustelee sanomalla: 

Nyt vallalla olevan polarisaation logiikalla tämäkin tilanne olisi kuvaus polarisaatiosta. Pitää muistaa, että toista leiriä johtaa fasisti.

Vertaus orjuuteen on kaikilta osin tahallisen harhaanjohtava, sillä ensinnäkin Trump on kotoisin demokraattijohtoisen Itärannikon liberaalista New Yorkista. Vaalikampanjoissaan hän ei ole vedonnut suinkaan syvään Etelään vaan Keski-lännen ruostevyöhykkeen valkoiseen  työväeluokkaan, joka on perinteisesti kannattanut Demokraatteja. Siis sitä puoluetta, joka alun perin kannatti orjuutta ja tuki Ku Klux Klanin vigilantismia. Mutta eipä annetta totuuden häiritä Stanleyn hyvää tarinaa, jossa oikeistolainen "fasismi" uhkaa kaikkialla amerikkalaista yhteiskuntaa.

Stanley jatkaa vanhatestamentallista saarnaansa syyttämällä Trumpin hallintoa johtajakultin ylläpitämisestä. Tämän hän rinnastaa suoraan klassiseen eurooppalaiseen fasismiin, tuohon liberaalien hellimään modernin ajan taikauskoiseen demonologiaan. On totta, että MAGA-liikeessä syvän valtion korruptioon kyllästyneet hyväuskoiset kansalaiset ovat panneet kaikki toiveensa Trumpiin, mutta sillä on hyvin vähän tekemistä rotuun ja maaperään sidotun vanhan Euroopan fasismin kanssa. Pikemminkin Trumpin kritiikitön kannatus perustuu periamerikkalaiseen kapitalistiseen fanikulttuuriin, jossa show-miehen ulkoisilla elkeillä on suurempi merkitys kuin asiasisällöllä.

Vakuuttaakseen Ylen uskolliset buumeri-kuulijat Trumpin fasismista, Sampo Vaarakallio mainostaa jatkuvasti Stanleyn vuonna 2018 ilmestynyttä kirjaa Näin toimii fasismi. Siitä esitetyt psykologisoivat lainaukset tuovat mieleen päivitetyn version kulttuurimarxilaisen Theodor W. Adornon toimittamasta  homehtuneesta tendenssitutkimuksesta The Authoritarian Personality (1950). Aivan samoin kuin Adornon kirjassa jätettiin tarkoituksella huomioimatta vasemmistolaisuuden kollektiiviset ja autoritaariset piirteet, Stanley sivuuttaa samanlaisella ideologisella sokeudella liberaalin järjestelmän halun kontrolloida ihmistä. 

Hänen mustavalkoisessa ajattelussaan vain republikaanit valmistelevat yksinvaltaista "fasismia", vaikka demokraatit ovat kontrolloimansa syvän valtion avulla pyrkineet tekemään maasta jo pitkään yksipuoluejärjestelmän (Uniparty). Ennen Trumpin presidenttikausia Demokraattipuolueen hegemonia oli Yhdysvalloissa niin vallitsevaa, että republikaaneista oli tulossa pelkkiä vasemmistoliberaalien arvojen aisankannattajia, eräänlainen Unipartyn sisäinen näennäisoppositio. Sen enempää Stanley kuin Vaarakalliokaan eivät mainitse sanallakaan amerikkalaisen vasemmiston kaunaisista valtapyyteistä vaan he  projisoivat ne suoraan republikaaneihin.

Amerikkalaisprofessori lisää haastattelussa kierroksia sättimällä vanhasta muistista Trumpin ensimmäisen kauden neuvonantajaa Steve Bannonia. Stanley tarttuu Bannonin lohkaisuun, jonka mukaan Amerikan kulta-aika oli 1930-luku. Pelkän ajankohdan vuoksi professori samaistaa Trumpin Amerikan Saksan kolmanteen valtakuntaan. Hän innostuu saarnaamaan kuinka Saksa otti mallia rotulakeihinsa amerikkalaisesta segregaatiosta. Tästä hän tekee ajatusloikan, jossa Trumpin nykyhallinto pyrkii palauttamaan Jim Crow -rotuerottelulait, joita myös Saksan katsottiin seuranneen. Toisin sanoen de facto juutalaisten painostusryhmien alla oleva Trump yrittää Stanleyn mukaan tehdä maastaan amerikkalaisen version saksalaisesta kansallissosialismista! 

Tässä vasemmistoharhaisessa fantasiassa unohdetaan täysin Trumpin kannattajakunta, jossa on myös paljon hispaanoja ja mustia. Suurista puheistaan huolimatta laittomien massakarkotuksia ei olla tehty ja lainsäädäntökin on pyrkinyt kriminalisoimaan kaiken juutalaisiin ja Israeliin kohdistetun kritiikin. Stanleyn pitäisi tietää tämä, mutta hän alkaakin syyllistää kuulijoita siitä, että hänen Berliinissä asunut juutalainen isänsä menetti 3-vuotiaana rotumuukalaisena kansalaisoikeudet. Tämä selittää pitkälti professorin motiivin vaahdota fasismista ja NS-Saksasta, joskin todennäköisempää on se, että juutalaiset yleisesti vastustavat ulkoryhmäksi nähdyn valkoisen kantaväestön yhtenäisyyttä ja etua.

Todistaakseen Trumpin hallinnon kannattavan "valkoista ylivaltaa" Stanley nostaa esiin Yhdysvaltain presidentin apulaiskansliapäällikkö Stephen Millerin, jolla on ollut suuri vaikutus nykyhallinnon maahanmuuttopoliittisiin linjauksiin. Todellisuudessa tämä "kovan linjan" maahanmuuttopolitiikan arkkitehti on juutalainen sionisti, joka on vastustanut pääasiassa vain muslimimaista tulleita siirtolaisia. Sattuneesta syystä Stanley ei mainitse tästä mitään.

Toisin kuin heimoveli Miller, amerikkalaisprofessori suosii rajatonta ja täysin lajittelematonta maahanmuuttoa paitsi jos tulijat ovat valkoisia. Siksi hän toteaa pöyristyneenä kuinka Trumpin hallinnossa "ainoat hyväksytyt turvapaikanhakijat ovat valkoisia etelä-afrikkalaisia", vaikka tämän ajatuksen takana oli ainoastaan Trumpin kanssa riitautunut teknovelho Elon Musk. Tosiasiassa kyseessä oli pelkkä provokaatio, jonka avulla Musk halusi osoittaa, kuinka Yhdysvallat on vuoden 1965 liberaalin siirtolaislain jälkeen suosinut myös pakolaispolitiikassa vain värillisiä tulijoita. Tämän tilastollisen faktan Stanley sivuuttaa ja takertuu sen sijaan touteutumattomaan skenaarion, jossa Yhdysvallat ottaisi vastaan Etelä-Afrikan mustan rasistihallinnon vainoamia valkoisia maanviljelijöitä.

Antaakseen lisätodisteita Yhdysvaltain nykyfasismista, Stanley  kiinnittää huomion maahanmuuttovirasto ICE:n agenttien  koviin otteisiin. Muutamat ikävät kuolintapaukset, joissa uhreina ovat olleet lähinnä provosoivat valkoiset liberaalit, toimivat professorille todisteena siitä, että "viranomaiset jahtaavat ei-valkoisia karkottaakseen heidät". Kyse ei ole kuitenkaan rotuprofiloinnista siitä yksinkertaisesta syystä, että laittomat tulijat "sattuvat olemaan" lähes kaikki värillisiä.

Stanleyn narraatio Trumpista poikkeuksellisen aktiivisena laittomien siirtolaisten karkottajana nojaa pitkälti liberaalin valtamedian luomaan väärään mielikuvaan. Yhdysvaltain sisäisen turvallisuuden ministeriön (DHS) keräämien kylmien tilastofakojen perusteella Trump on karkottanut molemmilla presidenttikausillaan selvästi vähemmän laittomia siirtolaisia kuin maahanmuuttomyönteisenä pidetty Barack Obaman hallinto. 

Obama poisti yli 2,5 kertaa enemmän laittomia tulijoita kuin Trump ensimmäisellä kaudellaan. PolitiFact, Migration Policy Institute (MPI) ja TRAC (Syracuse University) vahvistavat saman: Obama teki historiallisen paljon karkotuksia, etenkin sisämaassa vuosina 2009–2012.  Ensimmäisellä kaudella Obama poisti 3 miljoona laitonta maahanmuuttajaa, Trump vain 1,2 miljoonaa. Jyrkän siirtolaisvastaiseksi leimattu Trumpin toinen kausi ei sekään vakuuta karkotusluvuillaan. Varsinaisia ICE:n tekemiä poistoja on noin 230 000–350 000 ensimmäisten 12 kuukauden aikana (sisältää sekä sisämaan että rajan). Vertailun vuoksi Obaman hallinto teki pelkästään vuonna 2013 yli 400 000 virallista maastapoistamista. Vaikka Trumpin toisen kauden karkotusluvut ovatkin DHS:n mukaan nousussa Bidenin kauteen verrattuna, tämän hetken vahvistetut luvut eivät ylitä vielä Obaman huippuja. Toisin sanoen ICE:n näyttävät ratsiat ovat pelkkää teatteria, jolla peitellään siirtolaispolitiikan hamppaattomuutta Trumpin ydinkannattajille. 

Lisäksi näyttää siltä kuin ICE:n karskeilla otteilla sabotoitaisiin tahallaan kansan suosiman siirtolaispolitiikan oikeutus.  Eräät kriitikot ovat jopa väittäneet ICE:n toimien antavan legtimiteetin vainota keitä tahansa toisinajattelijoita, erityisesti valkoisia nationalisteja, jotka arvostelevat sionismia. 

Tästä huolimatta Stanley väittää ICE:n olevan "yksityisarmeija, joka tukee innolla valkoista ylivaltaa ja Donald Trumpia sen johtajana". Voiko mikään olla kauempana totuudesta, sillä viime aikaisten näyttöjen perusteella Trumpia voidaan pitää toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpana poliittisena huijauksena: hän petti äänestäjänsä lupaamalla lopettaa kalliit ulkomaiden sodat ja karkottaa laittomat siirtolaiset. Kävi täsmälleen päinvastoin.

Vain Yleisradioon sanaan järkähtämättä luottava kansalainen uskoo Yhdysvaltojen olevan Trumpin ohjaksissa, vaikka hän on kiitollisuudenvelkansa vuoksi uuden teknoeliitin ja sionistilobbyn ohjailtavissa. Epävakaan luonteensa vuoksi hän vaikuttaa ikään kuin tekevänsä päätökset itsenäisesti mikä antaa Stanleylelle syyn kutsua Trumpia autoritaariseksi johtajaksi, joka "normalisoi fasismin". Hänen kirjassaan kerrotaan "normalisoinnin tarkoittavan täsmälleen sitä, että yhteiskuntaan tunkeutuvia äärimmäisiä ehtoja ei tunnisteta sellaisiksi, koska ne ovat alkaneet näyttää normaaleilta". Tämä on varmasti totta Trumpin Israelin palvonnan suhteen, mutta kuten sanottu, puhe "valkoisesta vallasta" ei edelleenkään edusta valtavirtaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Pikemminkin näyttää siltä, että amerikkalaisprofessori pyrkii jälkeen kerran viemään huomion pois institutionalisoituneesta vasemmiston ääriajattelusta sen vastustajiin; "fasismin normalisoimista" onkin kaikki kritiikki kulttuurimarxilaista hulluutta kuten lgbt-ideologiaa ja rajatonta maahanmuuttoa kohtaan. Samalla Stanley puolustaa fasismi-sanan aktiivista käyttöä, mikä tarkoittaa käytännössä kaiken sen nimeämistä f-sanalla, josta hänen viiteryhmänsä ei satu pitämään.

24-minuuttisen ohjelman jälkipuolella Stanley aloittaa marttyyripuheen vapaaehtoisesta karkotuksestaan amerikkalaisesta yliopistosta. Hän lähti viime vuoden lopulla Yalesta "maanpakoon" Kanadaan, koska "fasismi otti maassa vallan". Nyt hän vaikuttaa Toronton yliopistosta käsin julistamalla kuinka Trumpin hallinto kahlitsee maansa yliopistojen tieteenvapautta. Keskustelu tieteen autonomiasta on aina tarpeellinen, mutta Stanleyn kohdalla jää sanomatta, ettei Yhdysvaltojen nykyhallinto ole puuttuunut luonnontieteisiin, vaan ainoastaan supistanut rahoitusta vasemmalle politisoituneista yhteiskuntatieteistä.

Demokraattien vaalivoittoa odotteleva Stanley ei syytä rajan takaa pelkästään Trumpia vaan amerikkalaisia äänestäjiä, jotka eivät äänestäneet ainoastaan kerran vaan peräti kaksi kertaa (itse asiassa kolme kertaa jos tarkkoja ollaan) "fasistin" maan johtoon. Hän toteaa rehvakkaasti: "En halua maksaa kymmeniä tuhansia dollareita tukeakseni fasismia". Jaloillaan äänestäminen on tietysti vapaassa maassa sallittua, joskin lausunto on sikäli huvittava, koska Stanley on saanut palkkansa osin julkisesta rahoituksesta, jolla tuetaan myös yksityistä Yalen yliopistoa. Mikäli veronmaksajat noudattaisivat Stanleyn logiikkaa, valtaosan heistä pitäisi paeta nykyhallintoa Kanadaan, koska huomattava osa amerikkalaisten verorahoista menee Israelin tukemisen ja mustien korskean elämäntavan avustamiseen.

Silmittömässä republikaanihallinnon vihassaan nykyinen kanadalaisprofessori osuu väkisinkin jossain asiassa oikeaan. Esimerkiksi on vaikea kiistää sitä, että nykyhallinto katsoo omistavansa kansan eikä se siksi tarvitse sen suostumusta toimilleen. Tämä on käynyt erityisen selväksi epäsuositun Iranin sodan aloittamisessa Israelin etujen puolesta. Vaikea on kiistää sitäkään Stanleyn väitettä, jonka mukaan Yhdysvaltojen imperialistinen ulkopolitiikka ei eroa juurikaan Venäjän vastaavasta. Tämän vuoksi hän on valmis menemään jopa niin pitkälle, että ehdottaa Eurooppaa irrottautumaan sotilaallisesti ja taloudellisesti Amerikasta.

Voisi luulla, että Stanley kannattaa aidosti Euroopan riippumattomuutta, mutta kyse onkin vain Euroopan Unionin puolustamisesta Amerikan nykyhallintoa vastaan. Asia käy selväksi kun hän väittää Trumpin vastustavan "Euroopan demokratiaa", koska Yhdysvaltojen johto tukee vanhan mantereen [sionistisia] populistipuolueita. Stanley tulee epäsuorasti vaatineeksi, että kansalaiset eivät saisi äänestää oikeistopopulisteja, koska se olisi meidän demokratiaa eli heidän EU-liittovaltioärjestelmää vastaan. Tätä puolisosialistista systeemiuskollisuutta tukee myös hänen hänen hysteerinen retoriikkaansa, jonka mukaan "Yhdysvallat yrittää tuhota Euroopan demokratian aktiivisemmin kuin Venäjä".

Näillä lausunnoillaan nykyinen kanadalaistutkija osoittaa ideologisen vastenmielisyytensä vapaiden kansalaisten mielipidettä kohtaan. Stanleytä ei kiinnosta aito kansanvalta eli demokratia, vaan byrokraattinen Globohomo (globalistinen homogenisaatio), joka tietää kansalaisia paremmin mitä kustakin asiasta pitää ajatella. Kun valtaosa kansasta vastustaa heihin kohdistuvaa matalan intensiteetin kansanmurhaa eli poliittis-taloudellisen eliitin masinoimaa muukalaisinvaasiota, juutalaisprofessori vastaa tähän populistiseen reaktioon moralismilla kuorrutetulla ideologisella jargonilla: "Muukalaisviha on myrkkyä, joka tuhoaa demokratian". Tällaisessa ajattelussa demokratian perustana olevalla kansalla (demos) ei ole mitään merkitystä, vaan sen olemassaolo ja tahto säilymiseen on vain este globaalille sosialistiselle byrokraattihallinnolle. 

Tätä taustaa vasten Stanleyn huoli meidän demokratian selviytymisestä voidaan jättää omaan arvoonsa. Siksi hänen pessimistinen vetistelynsä maailmasta, jossa on jäljellä vain trumpilainen "fasismi" (eli korporaatio-sionismi), Kiinan kommunismi ja venäläinen nationalismi tuntuu vähintään falskilta. Kutistetulle valkoiselle väestölle Stanleyn toiveikkaan kaunopuheinen vastaus tälle todellisuudelle vain pahentaisi tilannetta. Nimittäin siinä hän korostaa EU:n roolia, jonka  itsetuhoisena tehtävänä olisi olla "suvaitsevaisuuden arvojen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitäjä". 

Tätä kauniiseen käärepaperiin käärittyä EU-liittovaltion totalitarismia kannattaa myös toimittaja Sampo Vaarakallio, joka ei kommentoi haastattelun loppulausuntoja mitenkään. Hänellekin ainoa vastaus trumpismin esittämään haasteeseen on sivuuttaa kansojen intressit ja asettua eurososialistisen apparaatin puolelle.

KUN VALTIOVALTA PELKÄÄ JA VIHAA KRIITTISIÄ NUORIAAN

Perinnemedian viime päivinä nostamissa kotimaisissa uutisaiheissa ollaan jälleen kerran huolissaan nuorten oikeistokonservatiivisista asenteista. Varsinkin suurten ikäluokkien mielenliikkeitä hallitsevassa Ylessä pelotellaan nuorison "ääriajattelulla". Sanomatta jää, että nuo "kylmäävät näkemykset" ovat suurin piirtein samoja mitä demarieläkeläiset ajattelivat itse asioista aktiivivuosinaan. 

Valtaosa boomereista on suostunut ylhäältä muutettuun maailmaan pääasiassa jälkipolvista piittaamattoman taloudellisen hyödyn vuoksi. Se selittää myös sen, miksi he kavahtavat lastenlastensa yhteiskuntakritiikkiä: se kun uhkaa heille hyödyllistä status quota. 

Nykyjärjestelmään ripustautuneen varttuneen väen pelko koskee ennen kaikkea sellaisia näkemyksiä, jotka eivät ole valtamedian ja koulujärjestelmä ideologisesti hyväksymää oikeaoppista tietoa. Koska monet heistä kuuluvat tai ovat kuuluneet myös järjestelmää pyörittävään manageriaalisen luokkaan, he pitävät kaikkea siihen kohdistuvaa arvostelua jo lähtökohtaisesti "vaarana demokratialle". Tämä asenne selittää pitkälti sen, miksi Sitran eli Suomen itsenäisyyden juhlarahaston brittiläisellä BIT-tutkimuslaitoksella teettämän somesisältöä kartoittaneen tutkimuksen tuloksia pidetään perinnemediassa "huolestuttavina".

Tulokset kertovat nuorison suosivan uusmediaa, jossa ääneen pääsevät myös kansallista itsenäisyyttä tukevat näkemykset – eli juuri niitä, joita Suomen itsenäisyyden juhlarahasto näyttää selvästi vieroksuvan. Siksi Yle halusi kehystää uutisensa Sitra: Somekeskustelun taso on niin huono, että se on uhka demokratialle siten, että vanhan median mielipidekontrollin ulottumattomissa oleva vielä melko vapaa verkkokeskustelu onkin eksistentiaalinen uhka "meidän" eli hallitsevien luokkien demokratialle. Uutisartikkelin kirjoittanut Miika Koskela julistaakin itseriittoisella varmuudella, kuinka

Sosiaalisen median algoritmit ovat uhka demokratialle Suomessa, sillä ne rapauttavat poliittista keskustelua, käy ilmi Sitran tuoreesta selvityksestä.

Sitra eli Suomen itsenäisyyden juhlarahasto perustaa johtopäätöksensä arvostetun brittiläisen tutkimuslaitoksen selvitykseen. Sen mukaan jopa 67 prosenttia kaikesta poliittisesta somesisällöstä on Suomessa oikeistolaista.

Prosenttiluku kuulostaa keskiverto somen käyttäjästä suurelta, mikä saattaa johtua siitä, että tutkimuksessa neutraalikin tietosisältö on voitu tulkita oikeistolaiseksi,  mikäli se on ristiriidassa valtamedian hellimien ennakkoluulojen kanssa. Toinen löhtökohtaongelma on se, ettei Ylen uutisessa sen enempää kuin itse tutkimuksessakaan avata juuri mitenkään sitä, miksi kaksi kolmasosaa somen sisällöstä on oikeistolaista. Jutun väite, jonka mukaan "algoritmit suosittelevat oikeistolaisia julkaisuja enemmän kuin vasemmistolaista tai keskustalaista sisältöä riippumatta siitä, onko käyttäjä ilmaissut olevansa siitä kiinnostunut" jää ilmaan roikkumaan, koska todellisuudessa algoritmit ovat ideologisesti neutraaleja ts. niitä ei ole ulkoapäin ohjattu vahvistamaan tiettyjä mielipiteitä. Niiden matemaattisena laskutehtävänä on  pelkästään lisätä niitä syötteitä, joista seuraaja on jo kiinnostunut. 

Todennäköisin selitys aatteelliselle epäsuhdalle löytyy tarjonnasta: yhteiskunnallisena haastajana konservatiivioikeisto tarjoaa enemmän poliittista sisältöä someen kuin valtamedian julistuksia tyytyväisinä toisteleva vasemmisto. Jos vasemmistolaisten syötteiden ja meemien näkyvyys olisi somessa enemmistönä, se tuskin olisi ongelma Sitralle eikä siitä tarvitsisi sen vuoksi teettää tendenssitutkimustakaan "yhteiskunnallisen keskustelun herättämiseksi".

Algoritmien manipuloinnin lisäksi poliittisen sisällön epätasapainoa somessa yritetään tutkimuksessa selittää sillä, että  parikymppisten nuorten miesten arvot ovat muuttuneet entistä konservatiivisemmiksi. Tässä tullaan tahattoman epäsuorasti tunnustaneeksi, että oikeistolaisen sisällön suuri määrä somessa johtuu ainakin osittain oikeistolaisten seuraajien kasvusta. Toimittaja Miika Koskela ei käsittele tätä itsestäänselvää johtopäätöstä mitenkään, vaan selittää tutkimukseen viitaten ilmiön nousua liberaalien suosimalla ennakkoluulolla, jossa oikeistokonservatiivit nähdään irrationaalisina ja tunnepohjaisina toimijoina ilman faktapohjaa: "algoritmit vaikuttavat suosivan provosoivia ja tunnepitoisia poliittisia julkaisuja". Tällaista projektiolle haiskahtavaa selitysmallia suosii myös  juttuun haastateltu Sitran kansainvälisen toiminnan johtaja Kristo Lehtonen:

– Alustat eivät ole neutraaleja tiedonvälittäjiä, vaan ne ohjaavat yhteiskunnallista keskustelua, ihmisten käyttäytymistä ja tunteita algoritmien avulla.

Kun globaalikapitalismiin siististi sovitettu hallitseva vasemmistoliberaali arvomaailma  ei pääsekään puskemaan kaikkialla täydellä voimallaan, täytyy ikävän hidasteen syynä olla jonkinlainen Lehtosen ääneen lausumaton salalittoteoria. Siinä puolisosialistisiin woke-arvoihin kiinnittyneet teknojätit noudattavat salassa kapitalistista ansaitalogiikkaa  antamalla  algoritmien seurata ja vahvistaa liian vapaasti ihmisten kiinnostuksen kohteita. Lehtonen jää todennäköisesti kaipaamaan parin vuoden takaisia aikoja, jolloin  some oli vielä synkronisoitu perinnemedian käytäntöön, jossa arvokonservatiivisten näkemysten näkyvyyttä estetään ratkaisevasti.

Tutkimustuloksen tarkoitushakuisessa analyysissä huomionarvoisinta on tietenkin se, mitä jätetään kertomatta. Esimerkiksi se, että arvokonservatiivisuudelle vastakkainen aatemaailma, vasemmistohumanitarismi, on perinnemedian lähtöoletus ja muut näkemykset harvalukuisia poikkeuksia. Tätä epäsuhtaa ei tutkita juuri missään merkittävissä instituutioissa, mutta aina kun löytyy joku väliaikainen vapaan tiedonvälityksen saareke, jossa vasemmiston arvohegemonia voidaan haastaa, se nostetaan ongelmaksi. Sitrassa se nähdään jopa uhkana "meidän demokratialle".

Toinen ongelma aikamme yhteiskuntainsinööreille on puolestaan väite nuorten miesten poliittisesta siirtymisestä oikealle – toisaalla naisten ajautuminen vasemmalle on nähty jopa toivottavana edistyksenä. Tosiasiassa nuoret miehet eivät ole siirtyneet arvoistaan juuri minnekään, ainoastaan naiset ovat radikalisoituneet vasemmalle. Kun nuorten naisten konformistista takertumista valtamedian edistämiin vasemmiston muotiaatteisiin pidetään normaalitilana, niin totta kai silloin arvojen nelikentässä paikallaan pysyneet nuoret miehet näyttävät siirtyneen etäämmälle "uudesta normaalista". Koska nykymaailmassa naisten valintoja ei saa koskaan pitää ongelmana, vikaa täytyy etsiä valtavirran idoktrinaatiolle immuuneista nuorista miehistä.

Brittitutkimuksen mukaan edistykselliselle nykyjärjestelmälle ongelmallinen poliittinen ajattelu koskee lähinnä miehiä ja erityisesti poliittista (ääri)oikeistoa. Kun veneen keikuttajat eli syylliset on näin tunnistettu, niin rikoskin keksitään, jolloin yhteiskuntainsinöörit voivat etsiä keinoja  sen ehkäisemiseksi. Ylen jutussa ihaileva katse kohdistuukin EU-teknokraattieliittiin, joka on aina osannut "demokratian turvaamisen" joko ulossulkemalla kaikenlaiset populistit tai yksinkertaisesti hylkäämällä väärin äänestetyn vaalituloksen. Toki osaava toimittaja osaa kääntää asian niin, että ns. väärämielisten poliittisen vapauden rajoittaminen on itseasiassa ennaltaehkäisevää sananvapauden puolustamista. Ja kun mukaan nivotaan vielä kaiken ikävän patenttiselityksenä toimiva Venäjä, tuo Deus ex machina, niin viimeistään silloin somessa vellovat väärät poliittiset näkemykset voidaan huoletta nollata kumoamalla vaalitulos: 

Vinoutuneen sisällön konkreettisista vaikutuksista on tuore esimerkki viime vuodelta. Romaniassa jouduttiin uusimaan presidentinvaalit, koska Venäjän epäiltiin häirinneen vaaleja vaikuttamalla nuorisoon Tiktokissa.

Antidemokraattisena pidetyn EU-vastaisen vaalituloksen hylkääminen on usein vain jälkikäteen tehty hätäratkaisu. Yleensä Unionissa pyritään ennaltaehkäisyyn mikä demokratian itsepuolustuksen kontekstissa tarkoittaa hienovaraista lainsäädäntöä, jossa puututaan Internetin sisältöön. Koska kansankielellä puhutaan sensuurista, mikään EU-maa ei halua näyttäytyä sananvapauden suitsijana. Paitsi tietenkin pelisilmän puutteesta kärsivä Suomi, joka ajoi innoissaan poliittisena broilerina tunnettua Henna Virkkusta (Kok.) digiasioista vastaavaksi EU-komissaariksi. Tavallisten eurooppalaisten silmissä tätä virkaa pidetään perinteisten kansalaisoikeuksien kuristajana, sillä Virkkusen julkisivun takaa on ajettu määrätietoisesti valvontayhteiskuntaa eri verukkeilla kuten "iän tarkistamisella" pakollisen  verkkotunnistautumisen mahdollistamiseksi ja  "elämää helpottavalla" digitaalisella identiteettilompakolla, joka tekee kansalaisten kontrollista totaalista. 

Tästä kaikesta voi päätellä, että tutkimusuutisen moraalinen närkästys on vain naamioitu oikeistolaisuuden kasvun uhkaan, vaikka pohjimmiltaan kyse on pelosta, jossa vallankäytön vääristynyt oikeutus uhkaa paljastua. Jos vaara korruption paljastumisesta tulisi vasemmalta, se olisi oikeiston sijaan "tutkijoiden" hampaissa. 

Millaisesta vallan korruptiosta on sitten kyse? Julkilausutun liberalistisen käsityksen mukaan valtion ja EU:n ei pidä puuttua yksilön henkilökohtaisiin mielipiteisiin ja valintoihin samalla kun poliitikkojen ja virkamiesten toimet pitäisi olla kaikille läpinäkyviä. Koska aikamme eliitit ovat kääntäneet tämän peruslähtökohdan päälaelleen, valtaeliitti näkee uuden sukupolven oikeistolaisissa haastajissa vaaran, mikä uhkaa maan tapaa eli "meidän" demokratiaa.

Hallitseva manageriaalinen luokka on selvästi tietoinen kaikista mahdollisista uhkista, jotka kyseenlaistavat sen  korruptoituneen hegemonian. Jos se olisi varma asemastaan ja oikeutuksestaan, sen ei tarvitsisi löytää uhkia mitättömistä asioista kuten nyt. Siksi suojelupoliisin päällikön Juha Marteliuksen lausunnot viime tiistain A-studiossa vaikuttavat hätävarjelun liiottelulta. 

Ohjelmaa kommentoinneessa Ylen verkkosivujen uutisessa Supon päällikkö: Koulupakko lisäisi Suomen turvallisuutta Martelius yltyy suorastaan vainoharhaiseksi vain siksi, että muutamien kotikoulujen nuoret välttyvät  oppivelvollisuutta täyttäessään EU:n tasa-arvokommunismin, monikultturismi-homoseksualismin ja arvopohjaisen surrealismin yhdenmukaistavalta indoktrinaatiolta. Ilmeisesti Suomen sosialidemokraattiseen lainsäädäntöön on livahtanut libertaristinen virhe kun se puhuu vain oppivelvollisuudesta eikä koulupakosta. 

Supon johtaja näkee tämän ikävänä porsaanreikänä, joka pitäisi ehdottomasti tukkia aidon totalitaristisessa demokratuuri-hengessä. Siksi oksymoronia arvopohjaista monikultturismia pitäisi koulupakolla takoa joka ikisen taimen kasvavaan tajuntaan:

– Silloin tiedettäisiin, mitä lapsille ja nuorille opetetaan, ja kaikki oppisivat samankaltaisia asioita, Martelius sanoo.

Jos me kerran elämme eduskunnankin julkilausumassa moniarvoisessa yhteiskunnassa, niin miksi Supon johtaja sitten huolestuu joistakin, jotka elävät arvojensa mukaan? Ehkäpä siksi, että hän sanoo ääneen moniarvoisuuden tarkoittavan vain valtiovallan sanelemaa tulkintaa asiasta. Siis lähinnä sellaista, joka sopii kokoomuslaisten globaalikapitalistien ja vasemmistolaisten etnomasokistien matriisiin. 

Samaisessa jutussa kerrotaan Helsingin Sanomien kysyneen eduskuntapuolueiden johtohahmoilta koulupakon tarpeesta. Tuskin kenellekään tuli yllätyksenä Vasemmistoliiton puheenjohtajan Minja Koskelan vastaus, jossa hän vaatii Suomeen ehdotonta koulupakkoa. Tämä kertoo vain sen, että koululaitoksen tuputtamat arvot ovat lähes täydellisen yhteensopivia vasemmistolaisen kulttuurimädätyksen kanssa. 

Koululaisten sosiaalistaminen vallitsevaan globalistiseen järjestelmään ei ole vain Vasemmistoliiton tai Kokoomuksen etuoikeus, vaan koko korruptoituneen poliittisen järjestelmän tavoite. Tämä monoliittinen kokonaisuus, Isosiskovaltio, haluaa iskostaa kaikille kansalaisille vain sille mieluisia arvoja, josta ei ole oikeasti tehty mitään yhteistä päätöstä tai kansanäänestystä. Kun kriittiset nuoret sitten uhmaavat tätä pehmeää totalitarismia ja sen perusteita, paikalle hälytetään manageriaalisen luokan yhteiskuntainsinöörit, jotka kertovat televisioapparaatin välityksellä suurille ikäluokille, kuinka nämä "ääriajattelijat" ovat vaaraksi "meidän demokratialle" ja "yhteiselle arvopohjalle". 

Maamme heikon henkisen ja taloudellisen tilan tuntien, nämä varoituksen sanat saattavat piankin kaikua vain tyhjille seinille kun virallinen arvopohja alkaa niittää kylmää satoaan turbulentin globalismin toimiessa viikatteena.