Maamme poliittiset ja taloudelliset johtajat sanovat päätöstensä perustuvan Suomen etuun. Tätä kertomusta tukevat valtavirran tiedotusvälineet, jotka selittävät suurelle yleisölle johtajiemme ratkaisut isänmaallisina valintoina. Epäuskoinen kansa on saatu vakuutettua retoriikalla, jossa Euroopan Unionin, Naton tai "kansainvälisen yhteisön" edut on voitu samaistaa Suomen etuun. Suurin osa tällaisesta perustelusta ei tietenkään kestä tarkempaa analysointia, mutta vallankäyttäjille tämä ei ole ongelma, koska suuren yleisön tavoittavaan valtavirtamediaan ei päästetä asiantuntijoita, jotka kyseenalaistavat vallitsevan narraation.
Koska tällaisia puheenvuoroja ei näy julkisuudessa, enemmistö kansalaisista ei usko vallitsevalle poliittiselle linjalle edes olevan vaihtoehtoja. Heillä riittää ihan tarpeeksi murheita omassa arjessaan, joten tältä väestön osalta on turha odottaa ylimääräistä energiaa etsiä kriittistä tietoa valmiiksi pureskellun virallisen selityksen vastapainoksi. Tragikoomista tässä on se, että kansalaisia rasittavan taakan aiheuttajana on pitkälti sama poliittisen luokan pysyvä hallinto, johon se kaikesta huolimatta luottaa niin äänestyskopissa kuin mediavalinnoissaan.
Tosin joskus median on pakko kertoa järjestelmän pyhiä oppeja kritisoivista näkemyksistä kun asialla on joku alan kiistämätön auktoriteetti. Silloinkin "yhteiskunnallinen keskustelu" rajoittuu vain iltapäivälehtien palstoille kuten on käynyt Iltalehden tuoreessa uutisessa Hollantilaistutkimus: Maahanmuutolla rajut kustannukset – Tätä Suomessa ei ole selvitetty, jossa taloustieteen emeritus professori Matti Virén sanoo maahanmuuton olevan länsimaille jo pelkästään taloudellisista syistä pelkkä rasite. Manageriaalisen luokan kannalta media näennäinen moniäänisyys on tässä tapauksessa viime kädessä hyödyllistä, koska näin se voi nokittaa kriitikoita, jotka väittävät tiedotusvälineiden vaikenevan todellisista ongelmista. Tärkeintä sille on kuitenkin se, ettei Matti Virénin ja Tuomas Malisen kaltaisia toisinajattelijoita päästetä ääneen suuret katsojamassat keräävässä Ylen A-Studiossa ja siten synnyttämään kommentaaria eli julkista keskustelua muissakin tiedotusvälineissä.
Tilanteen ollessa tämä valtamedia voi selittää minkä tahansa Suomen syvimmän edun kanssa ristiriidassa olevan asian meille edullisena. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä on Ylen uutinen Suomen Henna Virkkunen ehdolla laajaan EU-komissaarin tehtävään ja varapuheenjohtajaksi – grafiikka näyttää kaikki salkut, jonka mukaan Kokoomuksen europarlamentaarikosta on määrä tulla teknologisesta suvereniteetista, turvallisuudesta ja demokratiasta vastaava EU-komission varapuheenjohtaja. Vastaavissa uutisissa orwellilaista hallintovirkaa muistuttavaa komissaarin salkkua on kuvattu "Suomen voitoksi", vaikka toisiasiassa kyse on vain poliittisen luokkamme jäsenen henkilökohtaisesta jättipotista, joka ilmaistaan varsin suorasanaisesti Ylen henkilökuvajutussa Lemmikkipalstan toimittajasta komissaariksi – näin Henna Virkkunen nousi vallan huipulle.
Joitain perussuomalaisia lukuunottamatta poliitikkojen hakeutuminen EU:n hallintoon on jo lähtökohtaisesti kansallista etua vastaan ylikansallisen hallinnon puolesta. Siksi on selvää, että median isänmaallisissa tunnelmissa hehkuttama Henna Virkkunen tulee tehtävässään ajamaan ensisijassa EU:n etua ohitse Suomen intressien. Tilanne ei ole ainutkertainen, sillä Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen esimerkkiä seuraten maamme urapoliitikot ovat jo ajat sitten hylänneet ajatuksen ajaa etnisten suomalaisten etua. Sen sijaan he näkevät meidät globaaleissa hallintohimmeleissään pelkkinä muihin vaihdettavissa olevina veronmaksaja-alamaisina.
Vain puoluepoliittisesti sitoutumattomat kansallismieliset tahot ovat yrittäneet puhua tätä kansallista petosta vastaan, sillä edes hallituspuolue Perussuomalaiset ei enää vaadi eroa EU:sta vaikka se jaksaakin sättiä Unionia sen yhä laajenevasta federalistisesta politiikasta. Perustellusta EU-kritiikistään huolimatta kansallismielisten enemmistölläkin on sokea pisteensä, mikä näkyy sen kriitikittömänä Nato-kannatuksena ja vaikenemisena DCA-sopimuksesta seuraavasta kansallisen suvereeniteetin menetyksestä. Kysymys on herkkä ja kansallismielisessä liikkeessä eräänlainen tabu, jonka vuoksi sen esille ottaminen synnyttää enemmän riitaa kuin yhteisymmärrystä. Tästä huolimatta asiasta on voitava puhua. Vaikka politiikassa ei ole kyse totuudesta vaan ystävän ja vihollisen määrittelystä, se ei tarkoita silti sitä, etteikö tiettyä kiistakapulaa voitaisi arvioida mahdollisimman rationaalisesti so. kaikki olennaiset seikat huomioon ottaen.
Nato-jäsenyyttä ja Yhdysvaltojen kanssa tehtyä DCA-sopimusta puolustavat argumentit ja tunteisiin vetovat retoriset lausunnot ovat suurimmalle osalle julkisuudesta tuttuja. Sitä vastoin niin julkisessa kuin kansallismielisessäkin keskustelussa sotilaallisten sitoumusten ilmeisistä ongelmista ja haitoista ollaan vaiettu lähes täysin. Kun asiaa yrittää punnita hyödyt ja haitat mielessä, monien kansallismielisten sinänsä ymmärrettävä atavistinen ryssäviha on tehnyt heidät sokeaksi toiselle viholliselle, johon luotetaan nyt varauksetta ja millä hinnalla hyvänsä.
Tässä kohtaa täytyy antaa tunnustus Yhdysvaltojen myyräpresidenttinä Suomessa toimineelle Sauli Niinistölle, joka sai vuosikymmeniä kestäneellä vehkeilyllään jopa suurimman osan maahanmuuttovastaisista kansallismielisistä taakseen. Ainoana aitona poliittisena oppositiona itseään pitävien kansallismielisten sinisilmäisyys on tässä yhteydessä jokseenkin kummallista kun tiedetään Nato-lännen johtajien olevan kansallismielisten kiroaman ns. väestönvaihdon pääarkkitehtejä. Mikään salaisuus ei ole myöskään se, että Atlanttinen hyökkäysliitto haluaa edistää kaikkialla maailmassa monikulttuurisuutta, militanttia feminismia ja lgbtq-ideologiaa. Ylipäätään monien kansallismielisten välinpitämättömyys Niinistön toimia kohtaan jaksaa hämmästyttää, sillä liittoutumisprojektin lisäksi hän on ollut merkittävässä roolissa kun Suomea liitettiin Euroopan Unioniin ja maassamme siirryttiin eurovaluuttaan. Natoon liittymistä Niiniistö ehti ajaa vuosikausia, josta kertovat erilaiset alustavat toimet tunnetuimpana pahamaineinen isäntämaasopimus vuodelta 2014. Sodan syttyminen Ukrainassa kevät-talvella 2022 oli Niinistön johdolla maamme Naton asiamiehille kauan odotettu mutta valmisteltu hetki, jolloin median lietsomassa tunnekuohussa myötäeläneelle kansalle voitiin ilman sen kummempaa harkintaa saati kansanäänestystä myydä Natoon liittyminen. Tähän syöttiin tarttuivat myös monet nationalistit.
Poliittisen eliitin halu liittyä kiireellä Natoon näytti ainakin päältä päin katsoen vielä tuolloin Suomen edulta, mutta se mihin ollaan tänään päädytty näyttää jo johtomme sotahulluuden riivaamalta hyökkäysvalmiudelta. Kevään 2022 Nato-jäsenyys puheiden ydinasekielteisyydestä huolimatta osa poliitikoistamme on tätä menoa tekemässä Suomesta ydinsodan tantereen. Tästä antaa vihjeen Ylen uutinen Suomi suunnittelee osallistumista Naton ydinaseharjoitukseen – tutkijan mukaan tämä sopisi Suomen linjaan.
Kansan näkemyksiä kuuntelematta maamme hallituksille ei ole riittänyt edes Nato-jäsenyys, vaan sopimusmusteen ollessa vielä märkää kulissien takaa valmisteltiin jo lopullista antaumista vieraan vallan sotilaalliselle hyväksikäytölle. Heinäkuun 1. päivänä tänä vuonna eduskunnassa hyväksytty DCA-sopimus on monien tyrmistykseksi paljastumassa diiliksi, jossa suomalaisille on jäämässä musta pekka käteen. Asian yllätyksellisyyttä selittänee se, että valtamedia on kertonut sopimusprojektista koko ajan hyvin kitsaasti ja sitä on muutenkin valmisteltu politiikan kulisseissa sammutetuin lyhdyin. Poliittikkojen ja median onkin ollut kiusallista selittää suurelle yleisölle mitä kansalliseen turvallisuuteen liittyvää lisäarvoa Amerikan kanssa tehty sopimus toisi. Muistutukseksi kerrottakoon, että vielä 2022 ja 2023 pelkän Nato-jäsenyyden luvattiin antavan maallemme riittävän niin sanotun 5. artiklan turvatakuut. Koska DCA-sopimuksen avaaminen paljastaisi sen järkyttävät seuraukset Suomen suvereeniteetille, koko hegemoninen valtakerros on päättänyt olla kommentoimatta sitä lainkaan.
Sitten EU:n liittymisen 1995 Suomi ei ole menettänyt itsenäisyyttään ja suvereeniteettiaan niin paljon kuin solmittuaan Yhdysvaltain kanssa DCA-sopimuksen. Maamme poliittiset, taloudelliset ja jopa kulttuuriset eliitit ovat puolustaneet kumpaakin sopimusta Suomen edulla. Siinä missä Suomi on saanut EU-jäsenyydestään valtavien haittojen ohella näennäisiä lyhyen tähtäimen hyötyjä, DCA-sopimus ei tuo käytännössä muuta kuin yksipuolisen velvoitteen olla Yhdysvaltojen imperialististen sotien eturintamassa. Toki sopimusta on yritetty kaupata suomalaisille lisäturvallisuuden mahdollistajana, mutta todellisuudessa se sitoo maamme tahtomattamme Yhdysvaltojen ja sen kilpailevien mahtien välisiin konflikteihin.
DCA-sopimus paljastaa karulla tavalla kuinka syvälllä varsinkin Kokoomus on petollisessa hankkeessaan, jossa Suomea ollaan alistamassa yhdeksi nöyrimmäksi Amerikan vasalliksi. Aiemmin tämä olisi ollut ennen kuulumaton maanpetos, joskin jo kaupparatsu-Niinistön aikana maatamme valmisteltiin päättäväisesti osaksi Amerikan globaali-imperiumin etuvartiota. Verukkeenaan kaukainen Ukrainan sota, Niinistö saattoi vedota isänmaallisiin tunteisiin ja myydä läntisen globalismin sotilaallisena nyrkkinä toimivan Naton kansallisen turvallisuuden pelastajana.
Toisin kuin varovaisen juonittelevan Niinistön, nykyisen presidentin Alexander Stubbin ei tarvitse peitellä yksipuolista uskollisuuttaan Yhdysvalloille. Niin ikään kokoomuslainen Antti Häkkänen on voinut puolustuministerinä kalistella Naton lihaksien takaa sapelia itänaapurille ilman että Mediapoolin kontrolloimalta valtamedialta on tullut sen kummempaa kritiikkiä. Häkkäsen hyeenamaisia lausuntoja seuratessa tulee väkisinkin mieleen, että kyseessä on nuori vallan makuun päässyt mies, joka on opportunisesti ja keinoja kaihtamatta valmis miellyttämään USA:n globalistisen imperiumin silmää tekeviä tahoja.
Ellei lukija ole tutustunut DCA-sopimukseen, hän saattaa ihmetellä mikä siinä muka on niin kamalaa. Yllättävää kyllä yksi parhaiten sopimukseen perehtynyt maallikko on kirjailijana tunnettu Veronica Pimenoff, joka on tuonut laajassa ulkoministeriölle tehdyssä lausunnossaan kansantajuisesti esiin milllaiseen itsenäisyyden menetykseen Suomi sopimuksen myötä sitoutuu. On yhdentekevää mitä lukija ajattelee Pimenoffista ihmisenä tai ajattelijana, tärkeintä on keskittyä hänen lausuntonsa kiistämättömiin huomioihin, joista valtamediamme ei ole puhunut käytännössä juuri mitään. Alla joitain keskeisiä kohtia hänen lausunnostaan:
-DCA-sopimus ei aseta yhdysvaltalaisten joukkojen ja aseistuksen määrälle mitään rajoituksia.
-Suomi luovuttaa Yhdysvaltain asevoimille 15 omaa aluettaan.
-Yhdysvalloille annettaan sopimuksessa oikeus varastoida raskaita aseita Suomen alueelle.
-Tukikohtasopimus vaarantaa Suomen turvallisuuden ja suvereeniteetin. Antamalla Yhdysvaltain asevoimille vapauden toimia sotilaallisesti Suomen alueella ja Suomen alueelta, meillä itsellämme ei olisi minkäänlaista päätäntävaltaa siitä, mitä tai miten Yhdysvallat toimisi kolmansia maita vastaan eikä tietenkään myöskään siitä, miten kolmannet maat sotilaallisiin toimiin vastaisivat.
-Suomi voi Yhdysvaltain toimien vuoksi tosiasiallisesti joutua sodan osapuoleksi ilman tasavallan presidentin ja eduskunnnan päätöstä.
-Sopimuksen uhkia ja riskejä Suomelle ei käsitellä sopimuksessa lainkaan.
-Sopimustekstiin ei ole merkitty lainkaan Yhdysvaltain velvoiteitta. Sitä vastoin sopimusteksti luettelee Yhdysvaltain joukkojen vapaudet ja oikeudet (3 – 28 artiklat).
-Vaikka tukikohtasopimus on nimetty ”puolustusyhteistyösopimukseksi”, Yhdysvallat ei ainoassakaan artiklassa sitoudu puolustamaan Suomea.
-Sopimuksessa Suomesta voisi muodostua turvallisuusuhka Venäjälle ja Venäjästä voisi rakentua uhka Suomelle.
-Sopimusta ei voi pitää vastavuoroisena ja tasapuolisena, koska se antaa Yhdysvalloille pidäkkeettömiä oikeuksia ja Suomelle runsaasti velvollisuuksia.
