sunnuntai 20. lokakuuta 2019

YLE TIETÄÄ: SUOMALAISET AFRIKAN ORJUUTTAJAT MAAILMALLA

Suomalaisia orjuuttajia valmistelemassa lähtöä Karibialle.

Korruptoituneen, kulttuurimarxilaisuuden hapattaman yliopiston ja sen poliittisia tendenssitutkimuksia omiin ideologisiin tarpeisiinsa käyttävän valtamedian yhteistyö näkyy räikeimmin Yleisradion ja Helsingin Sanomien uutisoinneissa. Viimeksi eilen maamme johtavin printtimedia julkaisi Helsingin yliopiston dosentin kynäilemän absurdin Vieraskynä-kirjoituksen Klassisen musiikin pitää kohdata sortohistoriansa, jossa yliopiston arvovallalla propagoitiin jakobiinista bolshevismia pyhäksi korotetun tasa-arvon nimissä. 

Sepustus on niin hervoton, että sitä luulee aluksi Paavo Tajukankaan tai Keijo Kaarisäteen näppäimistöstä lähtöisin olevaksi parodiaksi hallusionaatiovasemmiston houreista. Ihme kyllä jutun kirjoittanut Juha Torvinen toimii ihan oikeasti Helsingin yliopiston musiikkitieteen dosenttina. Torvisessa manifestoituu oikeastaan kaikki se mielipuolisuus, joka erottaa nykyvasemmiston perinteisestä työväenliikkeestä. Uusvasemmiston pakkomielle moderniksi puujumalaksi nostettuun tasa-arvoon on kivunnut sellaisiin sfääreihin, ettei edes edesmennyt Pahkasika-lehti kykenisi keksimään moista fantasiaa:
"On huolestuttavaa, jos esityksen tai sävellyksen ”laatua” pidetään tärkeämpänä asiana kuin sukupuolten tasa-arvoa. Vastoin yhteiskunnan muuta kehitystä annetaan ymmärtää, ettei tasa-arvon edistäminen ole musiikissa tärkeää." 
Kriitikittömästä valtamedianäkyvyydestään huolimatta tällaiset ulostulot eivät välttämättä ole huono juttu realistisen maailmankuvan kannattajille. Nimittäin mitä valheellisemmaksi ja fanaattisemmaksi taikauskoinen tasa-arvokultti yltyy, sitä suuremmalla varmuudella myös massat vieraantuvat tästä kaikkien valheiden äidistä, joka on viemässä eurooppalaista sivilisaatiota perikatoon.

Helsingin Sanomien Voima-lehteä muistuttavan agit prop -journalismin kovin haastaja on tunnetusti Yle, eikä se petä tälläkään kertaa. Yle Uutisten verkkosivuilla tänään julkaistu agendauutinen Suomalaistehtaat käyttivät orjien kasvattamaa sokeriruokoa – ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus huipentui orjakauppasatamaan Karibialla yrittää tieteen auktoriteettia hyväksi käyttäen sovittaa suomalaisille syyllisyyden viittaa afrikkalaisten "riistosta". Jutussa esitellyn Orjia ja Isäntiä -kirjan pääviesti tuntuu olevan, että Ruotsin vallan aikaan Karibian saarella sijainnut Gustavian vapaakauppasatama olisi yhtenä orjakaupan paikkana siloittanut tietä Suomen nykyiselle hyvinvoinnille. 

Ylen puffaaman tendenssitutkimuksen takana ovat Eurooppa-vihamielistä kehitysmaatutkimusta harjoittava historioitsija Seppo Sivonen ja vasemmistolainen dokumenttielokuvaohjaaja Jouko Aaltonen. Jutun perusteella  kirja on syytekirjelmä suomalaisesta kolonialismista ja suomalaisten osuudesta globaaliin orjakauppaan. Toimittaja Päivi Puukan uutisjutusta välittyykin nopeasti kuva kirjasta, jonka ideologinen taustaoletus on kehystetty vanhentuneella riistonarraatiolla yksipuolisen tarkoitushakuisia lähteitä käyttämällä.

Vasemmistoliberaalien hellimä kansallismasokistinen kertomus kehitysmaita riistävästä Suomesta saa tämän kirjan myötä uutta vettä myllyynsä, mutta kuten heidän "moraaliset" tarinansa yleensä, tämäkään sepustus ei pidä vettä. Jo tutkimuksen historiallinen lähtöoletus suomalaisesta kansakunnasta on kummallinen, koska Ruotsin vallan aikaan ei ollut olemassa kansakuntaa ylläpitävää Suomen valtiota. Tällaisella retorisella tempulla on selvä ideloginen tehtävä: nykysuomalaisten syyllistäminen oletetuista historiallisista vääryyksistä kun ei olisi mahdollista ilman ikiaikaista suomalaista identiteettiä ja suomalaista kansakuntaa. Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että samaan aikaan valtamedia ruokkii tarinaa, jonka mukaan suomalaisia ja siten suomalaisuutta ei olisi olemassakaan. Ajatuskulkuna on, että koska suomalaisuutta ei ole olemassa, sellaista ei tarvitse puolustakaan.

Luonnollisesti nämä yhdessä inkoherentit narraatiot palvelevat eri tarkoitusta ja siksi niitä käytetäänkin aina erikseen, jotta monikultturismin puolustajat eivät joutuisi ahdistetuiksi nurkkaan ristiriitaisten argumenttiensa takia. Kummankin kertomuksen tarkoitus ei ole sen enempää eikä vähempää kuin antaa polttoainetta politiikalle, jolla Suomi täytetään afrikkalaisten loppumattomalla elintasokansainvaelluksella.

Kaukaisten syy-seurausketjujen takaa haettua syyllisyysoletutusta promotoivaa "orjalaivojen terva" -pseudoargumenttia on käytetty jo pitkään suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa. Ylen juttu ei tässä mielessä tarjoa mitään uutta, vaan se noudattaa vanhaa kliseistä kaavaa jo heti ensimmäisillä riveillä:
Orjakauppa ja orjien tekemä työ tuottivat taloudellista hyvinvointia koko Eurooppaan. Ruotsi ja sen alusmaa Suomi halusivat siitä osansa.
Sanotaan mitä sanotaan, mutta eurooppalaisten suurin pääoma on aina ollut heidän älynsä, uutteruutensa ja faustinen tahtonsa. Sen enempää eurooppalaisten kuin amerikkalaistenkaan hyvinvointi ei ole koskaan levännyt suhteellisen lyhytjaksoisen orjakaupan varassa, sillä se oli vain yksi mahdollinen tie tehostaa ruokatuotantoa teknisen vallankumouksen kynnyksellä. Itse asiassa Atlantin takainen osittain orjuuteen perustuva maatalous oli pitkällä tähtäimellä jo lähtökohtaisesti taloudellinen virhe, josta päästiin sittemmin eroon teknologisesti tehokkaalla ruokatuotannolla, jossa tarvittiin yhä vähemmän fyysistä työvoimaa. 

Uutisjutussa intetään kuitenkin itsepintaisesti, että juuri orjakauppa olisi ollut pitkään keskeinen talouden moottori maailmalla:
Kirja muistuttaa siitä, miten oleellinen tekijä Atlantin yli kulkeva orjakauppa oli maailman taloudessa vuosisatojen ajan. Kauppa tuotti valtavasti ylijäämää , joka mahdollisti talouden kasvun Euroopassa. Puhuttiin kolmiokaupasta, jota käytiin purjelaivojen avulla.

Esimerkiksi britit lastasivat laivansa täyteen rautaa ja aseita. Lopputila ruumasta täytettiin muun muassa kankailla ja monenlaisella rihkamalla. Tuotteilla ostettiin orjia Afrikan maista.
On selvää, että Amerikan ja Euroopan välinen kauppa oli riittävän tuottavaa ilman juutalaisten rahoittamaaarabien välittämää ja mustien heimopäälliköiden harjoittamaa orjakaupaa. Orjakauppa oli vain yksi osa silloisesta laajasta kansainvälisestä kaupasta ja olisi siksi hullunkurista väittää nykyisen hyvinvointimme perustuneen pääasiassa siihen. 

Sitä paitsi muun maailman löytänyt Eurooppa oli vauras ja taloudellisesti energinen jo ennen atlanttista orjakauppaa, jonka vuoksi sen merkitys maanosamme tulevalle menestykselle ei ollut ratkaiseva. Viime kädessä orjatyövoimasta tuli pelkkä rasite ja monet Euroopan maat kuten Englanti lopettivat sen lakisääteisesti maailman ensimmäisinä. Tästä ei ole tullut kiitosta, mikä ei ole sinänsä ihme, koska aikamme yksi suurista tabuista on, että juuri uhreiksi esitetyt mustat harjoittavat keskenään orjuutta edelleen.

Kirjan päätarkoituksena oleva nykysuomalaisten syyllistäminen tuodaan jutussa moneen kertaan esiin, mutta parhaiten teeman kiteyttävät seuraavat sitaatit: 
Suomi oli kuitenkin tapahtuma-aikaan osa Ruotsia ja suomalaiset mukana orjakaupan syövereissä siinä missä ruotsalaisetkin. Sokeriruoko suomalaisille sokeritehtaille tuli maista, jossa käytettiin orjatyövoimaa. Turkulaiset kauppiaat sijoittivat liikeneviä tulojaan orjalaivoihin. Orjia ja isäntiä -kirjan mukaan osa Suomessakin tuotetusta raudasta saattoi päätyä orjien kahleiksi. Saint-Barthélemyn saarella asui lukuisia suomalaistaustaisia hallintomiehiä ja sotilaita merimiehistä puhumattakaan. Orjuutta ja tummaihoisten ihmisten alemmutta pidettiin itsestäänselvyytenä.  
– Kyllä Suomi oli mukana orjuuden tarinassa siinä missä muutkin eurooppalaiset, Sivonen sanoo.
Moraaliset suhdanteet vaihtelevat, jonka vuoksi on farisealaista tuomita entisaikojen ihmisiä nykyisen moraaliteetin varjolla semminkin kuin edelliset sukupolvet katsoivat toimivansa täysin oikein. Lisäksi on jotenkin humoristista, että kirjan kirjoittajat syyllistävät koulukiusaavasti jopa turkulaisia kauppiaita! Ilmeisesti kurdi-alueelta tullutta turkulaista kebab-yrittäjää on kaupunki-identiteettinsä vuoksi syytä pitää moraalisesti osavastuullisena trans-atlanttiseen orjakauppaan.

Kirjoituksen loppupuolella moititaan sitä, miksi Suomessa ei "ilmiselvästä osallisuudesta" huolimatta märehditä riittävästi vuosisatojen takaista orjuutta. Tarkoituksena on leimata jo etukäteen kaikki vastaväitteet whataboutismiksi, jossa ei haluta pysyä keskusteltavana olevassa aiheessa: 
Tanskassa maan osallisuus orjakauppaan on noussut kansalliseksi keskustelunaiheeksi, ja asiasta puhutaan Ruotsissakin. Suomessa vastaavaa pohdintaa ei ole esiintynyt. Sivonen näkee siihen useita syitä. Monet suomalaiset ajattelevat, että Suomi oli Ruotsin siirtomaa ja kolonialismin kohde. Nykyään puhutaan myös Suomen saamelaisiin kohdistuneesta kolonialismista. Afrikkalaisen orjan asema 1700-luvulla tuntuu kaukaiselta asialta. Osittain syyttäminen on historiantutkimuksen kaanonia Suomessa.
Tosiasiassa vasta-argumenteissa ei ole kyse whataboutismista, vaan metakeskustelusta, jossa kysytään ihan oikeutetusti, miksi jotkut aiheet päästetään valtamediassa jatkuvasti pinnalle ja toisia ei. Jos julkisuudessa olisi keskusteltu avoimesti Ruotsin kuningaskunnan suomalaisiin kohdistamasta taloudellisesta riistosta ja tykinruuaksi joutumisesta, voi olla, että suomalaiset olisivat valmiimpia näkemään myös omissa tomissaan virheitä. Afrikkalaisten orjuuttajia meistä ei saa kuitenkaan ilveelläkään, siihen kun ei vielä oikein riitä merkityksettömistä historiallisista anekdooteista rakennettu tarina, joka on tehty palvelemaan ennalta määrättyä syyllisyys-johtopäätöstä.

Se, mikä olisi suomalaisten ja orjuuden kannalta oikeasti kiinnostavaa, voisi löytyä ottomaanien harjoittamasta vaaleverikköjen orjakaupasta, jossa suomalaiset olivat harvinaisten resessiivisten ominaisuuksiensa vuoksi haluttua riistaa. En silti pidättele hengitystäni sen puolesta, että tutkimus vaaleista suomalaisorjista saisi Ylen kiinnostumaan asiasta. Se kun ei sopisi Agendaan.



tiistai 15. lokakuuta 2019

YLE: LÄNSIRINTAMALTA EI MITÄÄN UUTTA


Uutiset maailmalta ja Suomesta eivät kerro mitään perustavanlaatuista uutta, vaan ne ainoastaan vahvistavat globalistien palveluksessa olevan valtamedian massoille syöttämää liberaalia kertomusta. Tässä masokistisessa moraalitarinassa vakuutellaan päivittäin, kuinka hienoja asioita eurooppalaisperäisten kansakuntien itseavustettu tuhoutuminen ja resurssien luovuttaminen vapaamatkustajille onkaan. Asian voi tarkistaa ottamalla lyhyesti käsittellyyn pari viime päivän Yle-uutista mediajätin verkkosivuilta.

Eilisessä Ylen uutisjutussa Ranskassa poliisi pidätti viisi henkilöä Pariisin veitsihyökkäyksen tutkinnassa valitellaan lakonisen huolestuneesti "islamilaisesta radikalisoitumisesta" ilman yritystäkään etsiä itse tuotetulle ongelmalle sitä ilmeisintä ratkaisua:

Erityistä huolta on nostattanut, että hyökkääjä toimi tietotekniikka-asiantuntijana poliisin tiedusteluyksikössä ja hänellä oli pääsy arkaluonteisiin tietoihin. Tutkijat ovat löytäneet hyökkääjän hallussa olleen USB-tikun, johon oli ladattu Isis-ääriliikkeen videoita ja kymmenien poliisien tietoja. Tapaus on herättänyt myös huolta islamilaisesta radikalisoitumisesta poliisin riveissä.
Vierasrotuisten islamilaisten petoksella avitettu invaasio on jo pitkään kuulunut eurooppalaisen  väestöpolitiikan valtavirtaan. Sen huomiota herättävin joskaan ei haitallisin piirre terrorismi on levinnyt myös korruptoituneen valtiokoneiston sisälle, etenkin Maghreb-Ranskassa. Arabimuslimien määrä alkaa olla Ranskan valtiollisessa väkivaltakoneistossa jo niin suuri, että islamistisen terrorin pulpahtaminen pintaan on ollut vain ajan kysymys. Ennen pitkää tästäkin tulee uusi eurooppalainen normaali, sillä onhan Suomessakin edellinen sisäministeri vonkunut "maahanmuuttajataustaisten poliisien" perään.

Suomalaiset globalistit ovat muutenkin monikulttuurisykkeen läntisessä eturintamassa toisin kuin taantumuksellisessa lintukodossa elävät itäeurooppalaiset. "Eliitin" mielestä viimeksi väärin äänestivät kovakalloiset puolalaiset, jotka torppasivat jälleen Suuren unelman äänestämällä kansalliskonservatiivisen Laki ja oikeus  -puolueen voittoon sunnuntain parlamenttivaaleissa

Globalistisen lännen informaatiosodan viidentenä kolonnana toimiva Puolan oppositio harmittelee varmasti monikulttuurisen säpinän puuttumista, jota tuntuu riittävän EU:n mallioppilasmaa Suomessa. Yle uutisessa Mielenilmaus muuttui rähinäksi Helsingissä – poliisi on ottanut yhden henkilön kiinni maahan päästetyt ulkoeurooppalaiset verorasitteet turkkilaiset ja kurdit ottivat väkivaltaisesti yhteen. Tätäkään rikkautta ei olisi ilman suomalaisvihamielisiä poliitikkoja ja heitä äänestäneitä hölmöläisiä.

Kansan tahdosta piittaamattoman maahanmuuttoinvaasion salliminen ja edistäminen on silkkaa rasismia kantaväestöä kohtaa, mutta valtamedia ei halua tunnustaa koko ilmiön olemassaoloa. Se on toki sairaalloisen kiinnostunut "rasismista", mutta vain niissä harvoissa tapauksissa, joissa sen uskotaan koskevan pyhitettyjä rotumuukalaisia. Siksi "maailmalla" eli ennaltaohjautuissa globaaleissa joukkovalhevälineissä on vatvottu päiväkausia potkupallorasismia, jossa bulgrialaisfanit ovat kutsuneet Englannin paidassa pelaavia muukalaisia mustaa tarkoittavalla n-sanalla.

Näennäisuutisesta Rasistiset huudot keskeyttivät EM-karsintaottelun kahdesti – Bulgarian pääministeri kehottaa maan jalkapalloliiton puheenjohtajaa eroamaan yritetään leipoa "rasismikohua", joka olisi pöyristyttävyydessään suurin piirtein rinnastettavissa "aasialaisten" eli pakistanilaisten tekemään 1400 lapsen raiskaukseen pienessä Rotherdamin kaupungissa Englannissa. Ylipäätään värillisten valkoista vastaan harjoittamaa kroonista väkivaltaa länsimaissa ei pidetä rasismina lainkaan, vaan sana on varattu vain valkoisten harjoittamalle "mikroaggressiolle", joka ilmenee mitättömänä mutta ankarasti kriminalisoituna nettikirjoitteluna ja satunnaisena huuteluna.

On tietysti totta, että valkoisten keskuudessa esiintyy myös aitoa rasismia, mutta paradoksaalisesti se kohdistuu lähes pelkästään toisiin valkoisiin. Suurin osa valkoisen etnomasokismin harjoittajista on hyväuskoisia hölmöjä tai opportunisteja, jotka on yksinkertaisesti ohjelmoitu itsetuhoisen myrkyllisille opeille jo lastentarhoissa. Tästä antaa raadollisen esimerkin Ylen julkea agendauutinen “Onhan se surullista, jos suomalaiset kuolevat sukupuuttoon, mutta…” – kolme naista kertoo, miksi he eivät halua lapsia.

Homomanian ja ilmastouskonnon parissa kärvistelevät lumihiutalenuoret kuvittelevat ihan vakavissaan olevansa fiksuja, kun voivat perustella hedonistisen lapsettomuutensa väestöräjähdyksen ehkäisyllä.

Salla-Maarit Karpiokin on monen silmissä itsekäs. Sitä hän on omasta mielestäänkin. Hän ei halua luopua lapsen takia omasta vapaudestaan. Mutta taustalla on laajempikin ajatus. 
– Maapallolla on ihan liikaa ihmisiä ja hukumme kohta tähän väenpaljouteen, joten en todellakaan koe huonoa omaatuntoa päätöksestäni.
Turhasta humanitäärisyydestä johtuva väestöräjähdys on ilman muuta maailman ongelma numero yksi, mutta se ei todellakaan vaivaa valkoista Eurooppaa, päinvastoin. Kenellekään ei tule yllätyksenä, että nämä samat lumihiutaleet kannattavat "globaalin oikeudenmukaisuuden" nimissä luontoa kuormittavaa kehitysmaiden kansainvaellusta raskaan jalanjäljen pohjoiseen. Etnomasokisteina heille ei tuottaisi myöskään ongelmaa adoptoida Afrikan ylijäämäväestön käenpoikia Suomeen. 

Menee vielä aikaa, ennen kuin näin tuhoisa rasismi omia kohtaan nousee yleiseen keskusteluun. Se vaatisi jotain uutta länsirintamalta. Vaikkapa niin sanotun ylimääräisen uutislähetyksen.

maanantai 30. syyskuuta 2019

TILASTOKESKUS KESKITTYY SUOMEN VÄESTÖN MÄÄRÄÄN, MUTTA ON PIITTAAMATON SEN LAADUSTA

Suomessa asuvien määrä halutaan pitää hinnalla millä
hyvänsä noin kuudessa miljoonassa.

Huolimatta Internetin informaatiovallankumouksesta valtaosa normikansalaisista imee edelleen tietonsa maailmanmenosta valtamediasta. Luonnollisesti hallitsevat tiedotusvälineet käyttävät tätä tilastotietoa hyväkseen ja syytävät pahaa aavistamattomille massoille sellaisen tulkinnan maailmasta, jolla voidaan vahvistaa hegemonista käsitystä konsensustodellisuudesta. Siksi suurin osa uutisista esitetään siten, että ne sopivat markkinaliberalistisen liberaalidemokratian sapluunaan. 

Tätä niin sanottua agendajournalismia voi bongata esimerkiksi Ylestä, joka onnistuu jopa säätietoja kertoessaan ujuttamaan muodikkaan mutta varmistamattoman teorian ilmastosta. Jopa Tilastokeskuksen väestöennusteet Suomesta korruptoidaan yksisilmäisellä oletuksella väestön "oikeasta" määrästä. Tänään ilmestyneessä Ylen uutisessa Uusi väestöennuste vahvistaa synkät pelot – Tilastokeskus: maamme väkiluku lähtee nykykehityksellä laskuun reilun kymmenen vuoden päästä asukasluvun väheneminen tulkitaan yksiselitteisen kielteisenä asiana, jonka vuoksi on syytä painaa paniikkinappulaa. Tutkijan auktoriteettiin vedoten kansalaisia lietsotaan paniikkiin ikään kuin kyseessä olisi äkkinäisesti tapahtuva suomalaisten sukupuutto:
Tilastokeskuksen aamukahdeksalta julkistama tuore väestöennuste vuoteen 2040 saakka vahvistaa synkät pelot syntyvyyden kehityksestä Suomessa lähivuosikymmeninä.  
– Pelkäsin aika pahaa ja synkkää ennustetta. Mutta kyllä oli aika jäätävää, että tulevaisuudesta kertovat luvut olivat vielä paljon synkemmät, mitä osattiin edes ajatella, kommentoi aluetutkija Timo Aro ennustelukuja Ylen aamu-tv:n haastattelussa tuoreeltaan.
Laskeva syntyvyys voi olla eräs oire itseensä kyllästyneen hedonistisen kulttuurin itsetuhoisuudesta, mutta yhtä lailla se voi merkitä populaation palautumista optimaaliseen määrään suhteessa ekologiseen kantokykyyn. Sitä paitsi on vaikea löytää perusteita sille, miksi Suomessa asuvien lukumäärä pitäisi paaluttaa ikuisiksi ajoiksi mielivaltaisesti valittuun 5,5-6 miljoonaan kuten Tilastokeskuksen tutkijat näyttävän ajattelevan. 

Suomalaisia oli toisen maailmansodan aikana 3,5 miljoonaa ja maamme pärjäsi sillä hyvin. Aivan yhtä hyvin Suomi menestyisi tuolla määrällä edelleen, tosin sillä edellytyksellä, että maan asukkaat olisivat etnisiä suomalaisia. Jos taas nykyistä "lapsivajetta" aletaan korvata enenevissä määrin esimerkiksi afrikkalaisilla, kyky ylläpitää nykyistä korkeaan teknologiaan perustuvaa elintasoa romahtaa sitä mukaa kun suomalaisten suhteellinen määrä vähänee. Kun saadaan afrikkalainen populaatio, saadaan myös sen mukainen kansakunnan keskimääräinen äo ja siitä seuraava kulttuurin taso.

Pahinta mitä nyt voitaisiin tehdä on kasvattaa kehitysmaista tulevaa maahanmuuttoa ja korottaaa lapsilisää kolmannesta lapsesta lähtien. Mutta juuri näitä toimia maamme itsemurhahallitus on suunnittelemassa! 
Perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiurun (sd.) johdolla hallituksen "lapsitalkoot" tarkoittavat sitä, että kehitysmaalaisten tulonsiirtoja lisätään palkitsemalla suomalaiset syrjäyttävä lisääntyminen. Toisin kuin suomalaiset perheet ulkoeurooppalaiset ovat poikkeuksetta yli kaksilapsisia, joten lapsilisistä saatu korotushyöty menee uudistuksen jälkeen enimmäkseen heille. Hienoa suomalaisvihamielistä politiikkaa sosialistihallitukselta jälleen kerran.

Ikävintä koko väkilukeskustelussa niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa on se, että sitä käydään käytännössä pelkästään talouden ehdoilla. Keskustelussa nousevat jatkuvasti esiin heikentyvä huoltosuhde ja pienentyvät eläkkeet. Viimeksi hupenevista eläkkeistä ärähti Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n työelämästä vastaava johtaja Ilkka Oksala, joka kuvasi viime lauantain Helsingin Sanomissa "tilannetta vakavaksi". 


Talouseliittiä edustavan Oksalan haluttomuudesta ymmärtää reaalitodellisuutta kertoo se, että hän tarjoaa "lapsipulan" lääkkeeksi "naisten työmarkkina-aseman parantamisen esimerkiksi perhevapaita uudistamalla". Elämälle vieraat punavihreiden muotihokemat niellyt Oksala tarjoaa tosisiassa troppia, joka on myrkkyä suomalaisten lisääntymisen kannalta. Nimittäin lisäämällä työelämän houkuttelevuutta naisille vähennetään varmuudella syntyvyyttä. Sokea Reettakin ymmärtää, ettei naisten haluttomuus tehdä lapsia johdu "työelämän esteistä", vaan yksinkertaisesti siitä, että naisilla on elämässään paljon kiinnostavampia sijaistoimintoja kuten työelämä, loputon kouluttautuminen ja ulkonäköön liittyvät markkinat.

Historiallisesti tarkasteltuna Suomen niemellä asuvia suomalaisia on nykyään valtava määrä. Suomalaisten tämänhetkinen lukumäärä johtuu pitkälti suurten ikäluokkien synnyttämästä eläkeläisvääristymästä, joka katoaa kun tuo ikäryhmä poistuu keskuudestamme. Selvää on myös se, ettei alati kasvavassa automaation ja robotiikan hallitsemassa maailmassa tarvita lisäväestöä sen enempää Suomessa kuin muuallakaan.

tiistai 17. syyskuuta 2019

TAIKAUSKOISEN TASA-ARVOKULTIN NIMISSÄ YLE MARKKINOI VERONMAKSAJIEN RAHOILLA SETAN AGENDAA


Lännen lopullisesti upottava taikauskoinen tasa-arvokultti alkaa saada entistä koomisempia piirteitä, joita sen edistäjät eivät edes itse huomaa. Jos ne huomattaisiin, propaganda olisi paljon hienovaraisempaa eikä läheskään niin totisen uskonvarmaa kuin se on nyt.

Erikoista ilmiössä on se, kuinka egalitaarisen hulluuden riemumarssi pysyi vielä takavuosina vasemmiston kajahtaneessa marginaalissa, mutta on sittemmin kyennyt tunkeutumaan sieltä valtamediaan ja suoraan mädätyksen eturintamaan. Kun yli viisi vuotta sitten Ylen ja Hesarin toimittajia tuli massoittain punavihreistä puoluelehdistä, tapahtuu värväys tänään Tulva ja Voima-lehdistä ja sen liepeillä pyörivistä äärivasemmiston radikaaleista aina Varisverkostoa myöten. Jälki on sitten sen mukaista.

Ylen verkkosivuille kirjoittava toimittaja Jenna Vehviläisen agendauutinen "Kaikki pyörii peniksen ympärillä" – Elokuvaohjaajat selvittivät, miksi epätasa-arvo rehottaa Italiassa" on yksi monista julistuksista, joita uppoavan lännen todellisuudesta vieraantuneet moralistit väsäävät Titanicin kansituoleistaan. Uutiseksi naamioidussa kirjoitelmassaan toimittaja päästää ääneen homoseksuaalin elokuvaohjaajapariskunnan Luca Ragazzin ja Gustav Hoferin, jotka antavat ohjeita miten normaalien miesten on muututtava siten, että se miellyttäisi degeneraatteja ja hyvinvoivaa koulutettua feministikolonnaa. Tämä kaikki tietenkin kyseenalaistamattomaksi puujumalaksi nostetun tasa-arvon nimissä. Katteeton pöyhkeys on huipussaan kun säädyttömässä suhteessa elävät kulttuurimarxistiset sodomiiit alkavat ohjeistaa miehiä lapsenkasvatuksessa:
Hänen mukaansa sukupuolinormit ovat tiukat molempien sukupuolten kohdalla, mutta erityisesti poikalapsiin kohdistuu valtavia paineita siitä, miten heidän pitää käyttäytyä. Perinteinen miehen malli ei salli itkemistä tai tunteilua.
– Italiassa feminiinisyyttä katsotaan miesten kohdalla kieroon. Takana on homofobia ja pelko siitä, että omasta pojasta tulee homo. Siksi isät pelkäävät antaa poikiensa leikkiä nukeilla, Ragazzi sanoo ja jatkaa: – Italia on maa, jossa kaikki pyörii peniksen ympärillä.
Kommenttia on vaikea ottaa vakavasti henkilöiltä, joiden oma elämä pyörii peniksen ympärillä. Mitä sitten tulee miesten ja naisten paineisiin, niitä luovat kummankin sukupuolen seksuaalipohjaiset odotukset toisistaan. Se nyt vain on niin, että suurinta osaa naisia ei kiinnosta herkästi itkeskelevät miehet, joiden lapsuuteen on kuulunut nukkien kanssa leikkiminen. Homomiesten on vaikea ymmärtää, että tyttömäisiksi kasvatetut heteromiehet jäävät todennäköisesti naisettomiksi, joten vastuulliset vanhemmat antavat poikien kasvaa heille luontaisten rajujen leikkien parissa.

Jutusta käy häkellyttävällä tavalla muutoinkin ilmi italialaisen "pariskunnan" avoin vihamielisyys yhteiskuntaa koossa pitävää perheinsituutiota ja normaaleja sukupuoli-identiteettejä kohtaan. Ei ole myöskään sattumaa, että Ragazzi ja Höfer sättivät haastattelussa Italian oikeistopopulistia voimia. 

Homo-ohjaajien (sic) näkemykset ovat kuin suoraan uusmarxilaisten oppikirjoista aina sukupuolen kyseenalaistamista ja kaavamaista feministiagendaa myöten. Syy, miksi Yle päästää tuutistaan näin pidäkkeetöntä uusvasemmiston propagandaa lienee siinä, että se toivoo sen uppovan edes johonkin kuhnurimieheen tai lopun ajan muotiaatteita seuraavaan opportunistiin. Ikävä kyllä aina löytyy heikkoja mielisteleviä miehiä, jotka saavat masokistista mielihyvää antautumisestaan: 
Siksi Dicktatorship onkin pääasiassa miehille suunnattu elokuva.  
– Koemme, että miesten pitää tunnustaa oma ylivaltansa ja muuttua. Mutta tulisi ymmärtää, ettei se tarkoita lopulta mistään luopumista vaan kahleista vapautumista, Hofer sanoo.
Jos kaikkia miehiä (mkl. naisettomat  ja asunnottomat rappioalkoholisit jne.) koskeva "ylivalta" pitäisi paikkaansa, miksi miesten pitäisi luopua ansaitsemastaan asemasta? Tai ylipäätään kenenkään, jolla on valtaa? Jos valta kerran on pahaa, niin miksi hyviksiksi julistautuvat feministinaiset sitten haluavat sitä niin kiihkeästi? Ja vieläpä ansiottomasti, jossa (ylemmän tason) miesten pitäisi luovuttaa se heille kultalautaselta. 

Raaka totuus on, että näennäisessä valtakritiikissään vasemmistolaiset kuten feministit ja homoaktivistit ovat itse kaikkein eniten kiinnostuneita vallasta ja sen anastamisesta. Heidän kannaltaan tämä kaikki kävisi helpoiten, jos miehille saataisiin uskoteltua ovela valhe, jossa vallasta luopuminen on heidän tosiasiallinen etunsa. Kun sodomiittimafia ja feministiklikki on päässyt kalifiksi kalifin paikalle, ne eivät tietenkään pitäisi vallastaan luopumista "kahleista vapautumisena". Tasa-arvo onkin "edistyksellisten" vallantavoittelussa pelkkä keppihevonen, sillä myös feministien keskuudessa tunnetaan sanonta, että tasa-arvo on vasta ensimmäinen vaihe. Lopullisena tavoitteena on totaalinen ylivalta ja "vihollisen" lyöminen lopullisesti.


                                                   *****************************

Kuten Ameriikan tohtori, edesmennyt fysiikan professori William L. Pierce, aikanaan totesi, "yliopisto on vihollisen miehittämä alue". Sitä se totisesti on, myös Suomessa. Tämä käy selväksi Ylen verkkosivujen mielipideuutisesta Disney-tarinoissa on pelkkiä heteroita, alistavia isiä ja perheväkivaltaa – Disney-tutkijan mielestä se on väärin mutta elokuvat ovat silti ihania. Juttua lukiessa tulee ihmeteltyä, että kaikkea se valtion leipä elättääkin:
Oululainen Disney-tutkija Aino Isojärvi, 29, tekee töitä. Isojärvi tutkii väitöskirjassaan (Oulun yliopisto) Disney-elokuvien isyyttä ja maskuliinisuutta. Aihe valikoitui helposti, sillä miehiin kohdistuvaa Disney-tutkimusta oli tehty verrattain vähän.
Ja millaista elintärkeää uutta informaatiota valtion verovaroin tukema yliopisto tuottaa tällä kertaa:
– Esimerkiksi 70-luvulla ilmestyneessä Aristokatit-elokuvassa kerrotaan Herttuatar-nimisestä kissasta, jolla on kolme pentua. Siinä ei kuitenkaan kerrota halaistua sanaa siitä, kuka pentujen isä on. Herttuatar lyö hynttyyt yhteen kujakatin kanssa ja heistä tulee ihana uusioperhe. 
– Elokuvien miespuolisia pahiksia ja isähahmoja oli luontevaa kuvata esimerkiksi huumorin kautta, mutta jos prinssi on komea ja ihastuttava, hänen olemuksestaan tulee feminiininen. Jos prinssi on liian naisellinen, hänen uskottavuutensa kaiken voittavana sankarina kärsii.
No shit, Sherlock! Jutun loppua kohti tieteelliset panokset vain kovenevat kun tutkija pääsee feministinä rääpimään perherakenteen valtasuhteita:
Isojärvi kuitenkin ajattelee, että elokuvissa naisten roolit peilautuivat niin suoraan miesten asemasta, että hän halusi selvittää, mitä Disneyn mieheys oikeastaan on perherakenteiden ja niiden valtasuhteiden näkökulmasta. Entä kuinka tämä on voinut vaikuttaa kaikkiin niihin miljooniin lapsiin, jotka tapittavat Disneyn klassikkoja uudelleen ja uudelleen?
Toden totta, jo pitkään liberaalijuutalaisten omistamalla Disneyllä on ollut vaikutusta länsimaiden kasvaviin lapsiin, mutta sen vaikuttavimmista puolesta Isojärvi on joko tietämätön tai sitten hän sivuuttaa ne kannatettavina asioina. Nimittäin juutalaisomistuksessa Disney on jo kauan propagoinut rodunsekoitusta ja toisin kuin Isojärvi uskottelee, yhtiö on edistänyt myös vuosikausia homoagedaa:
Lisäksi voimme omaksua Disneyn elokuvista tietyn onnellisuuden mallin: täytyy saada heteronormatiivinen parisuhde ja lapsia. Tämä viesti on Isojärvestä huolestuttava. Hän toivookin, että tulevaisuudessa Disney uskaltaisi nostaa elokuviinsa esimerkiksi homo- ja lesbopareja, muunsukupuolista tai toisenlaista rakkautta.
Todellinen huolenaihe yhteiskunnalle on Isojärven kaltaiset Setan torpedot, jotka vaativat elämää uudistavalle 98 %:in enemmistölle terveistä arvoistaan luopumista ja alistumista lgbt-kummajaisten hedonistiselle kuoleman kultille. Kommentissaan Isojärvi tulee käytännössä sanoneeksi, että Disneyn pitäisi tehdä lapsille homoseksuaalisuutta käsitteleviä elokuvia, kenties Tom of Finland -tyyppisiä junaelokuvia? Mikä ettei, elämmehän jo edistyksen™ auvoisaa vuotta 2019, joten aika tähän lienee kypsä.


                                                   *****************************

Infantiili tasa-arvoteatteri myös maksaa, joka käy ilmi miehille lapsellisesti lällättelevässä Ylen uutisjutussa Vuosikymmenien miesvalta on pian ohi – yhdessä Suomen yleisimmistä liikennemerkeistä kävelee kohta sukupuoleton pallopää. Jutun kirjoittanut cuck-toimittaja Petri Ylimäki selvästi riemuitsee siitä, että miesten keksimistä liikennemerkeistä poistetaan mies ja tilalle pannaan biologinen marginaalipoikkeama, sukupuoleton ihminen. Kaikkia suojatiemerkin vaihtaminen pelkästä tasa-arvoilveilyn ilosta ei naurata, sillä merkit maksatetaan  enimmäkseen perinteisiä sukupuolirooleja kannattavien veroeuroista:
Merkkien uusiminen ei ole saanut kaikilta kiitosta. Esimerkiksi Liikenneturvan Vaasan toimiston yhteyspäällikkö Heli Lintamo pohti blogissaan, olisiko suojatien merkkien muutostöistä aiheutuvat rahat voitu laittaa liikenneturvallisuuden parantamiseen.  
Lintamo kertoo, että pelkästään Vaasan kaupungissa suojatiemerkkien uusiminen maksaa useamman satatuhatta euroa. Hän uskoo, että jos kaikki suunnitellut liikennemerkkien ulkomuotouudistukset toteutuvat, niin Vaasan kaupungin osalta puhutaan jopa miljoonasta eurosta.

                                                   *****************************


Yle TV 1, 16.9.2019 klo 19.00 Historia: Harlemin sotasankarit

La grande guerre des Harlem Hellfighters. Harlem Hellfighters. Ohjaus: François Reinhardt. Tuotanto: What's Up Productions, Ranska, 2017. Lukijana on Petri Hanttu. Vuonna 1917 pelkästään afrikkalais-amerikkalaisista sotilaista koostuva rykmentti liittyi taisteluihin Ranskan johdolla. He taistelivat vapauden ja demokratian puolesta mutta myös rotusortoa vastaan - toivoen, että maailma muuttuisi oikeudenmukaisemmaksi myös kotona. Toteutuiko toive? HD ohjelmatekstitys (suomi) 54 min

Linkki ohjelmaan ja sen esittelyyn.

Historiapoliittisesta röyhkeydestään huolimatta Yle ei kehtaa aivan joka maanantai lähettää Historia-sarjassa kuluneita natsi"dokumentteja". Isosisko-valtion propagandakeskuksessa on ymmärretty, että valkoisia voi syyllistää myös vuosisatojen takaisella Amerikan mustien kohtelulla.

Ensimmäiseen maailmasotaan sijoitetussa tarinassa ensimmäinen 15 minuuttia kuluu orjuudesta ja Klaanista märehtimiseen.  Ohjelmassa haastatelluilla oman asiansa mustilta asiantuntijoilta 
jää menneisyyyden valitusvirsissä kertomatta, että Pohjois-Amerikkaan tuotiin vain alle puoli miljoonaa mustaa orjaa, joita kohdeltiin huomattavasti paremmin kuin värillisillä Karibian saarilla ja Etelä-Amerikassa. Sarastus-lehden kirjoituksessa Vaihtoehtoinen Amerikka Steve Sailer kirjoittaa: 
Mustan väestön vaikuttavasta kasvusta noin 400 000:sta maahan tuodusta orjasta nykyiseen 41 miljoonaan voi päätellä, että amerikkalaiset orjanomistajat käsittelivät omaisuuttaan verraten varovasti. Jos jätetään huomiotta vuoden 1865 jälkeen maahan muuttaneet mustat ja oletetaan, että tyypillinen nykypäivän afroamerikkalainen on perimältään noin 4/5 musta, kullakin Yhdysvaltoihin tuodulla orjalla on keskimäärin 75 täysiveristä mustaa jälkeläistä maassa.

Sitä vastoin lähemmissä määränpäissä sokeriplantaasien omistajat näännyttivät orjansa nopeasti hengiltä työnteolla ja korvasivat heidät halvoilla uusilla. Esimerkiksi sokeriviljelmistään tunnetulle Jamaikalle tuotiin vähintään 600 000 orjaa. Mutta maan nykyinen väestö on alle kolme miljoonaa, mikä tarkoittaa vain noin viisinkertaista kasvua (maastamuuttoa huomioimatta), eli viidestoistaosaa mustan väestön 75-kertaisesta kasvusta Yhdysvalloissa.
Vastaavasti Washington Postin entisellä Afrikan kirjeenvaihtajalla, mustalla toimittajalla Keith B. Richburgilla, on täysin eri näkemys mustien "huonosta asemasta" Amerikassa kuin tv-dokumentin ohjanneella liberaalilla ranskanjuutalaisella François Reinhardtilla. Richburg kun sanoo kirjassaan Out of America (1997), että
Niin kutsutut mustat johtajamme sanovat, että valkoiset amerikkalaiset ovat meille velkaa sen vuoksi, että he toivat esi-isämme tänne orjina. Afrikkaa – Äiti Afrikkaa – pidetään mustana Valhallana, jonne orjien jälkeläiset toivotettaisiin tervetulleiksi takaisin ja jossa mustat miehet ja naiset voisivat kulkea pää pystyssä. Anteeksi vain, mutta minä olen ollut siellä. Luojan kiitos, että tuntemattomat esi-isäni, jotka tuotiin meren yli kahleissa ja jalkaraudoissa, selvisivät hengissä. Luojan kiitos, että olen amerikkalainen. 
Humaanin moraalisuuden kääröön peitelty dokumentti on tosiasiassa vain yksi monista viime vuosikymmenten ilkeistä massamediahyökkäysistä valkoisia vastaan. Se kuvaa valkoiset miehet rintamien molemmin puolin lähes moraalittomina pikku paholaisina. Sitä vastoin mustat esitetään pyhimyksinä, moraalisina idealisteina, pyyteettöminä sankareina ja taitavina musiikin uudistajina. Tunteisiin vetoavien shokkiesimerkkien avulla dokumentista välittyy kiusallisen mustavalkoinen kuvaus "hyvien" ja "pahojen" välisestä taistelussa, jossa mustat esitetään "vapauden ja demokratian" lipunkantajina. Samalla ohjelma propagoi länsimaisen demokratiatulkinnan puolesta ja uskottelee katsojille, että amerikkalaiset menivät rintamalle dollaridemokratian eivätkä patriotismin vuoksi. Katsojalle ei edes vihjata, että tarinalla on olemassa myös toinen puolensa. 

Dokumentin yksipuolisuuden ja halpahintaisen moralismin lisäksi suomalaiset kääntäjät tai ohjelmahankkijat ovat lisänneet keitokseen oman kitkerän valheensa. Jälleen kerran englannin kielen halventava ilmaus n*gger oli käännetty tahallaan väärin neekeriksi, vaikka oikea suomenkielinen vastine olisi sana n*kru. Tarkoituksena on tietenkin delegitimoida vanha suomenkielinen neutraali ilmaus neekeri väittämällä sen olevan sama kuin edellä mainittu englanninkielinen halventava ilmaus. Kun fanaattinen egalitaristi on valmis kieroilemaan pienissä asioissa hän tekee sen varmasti myös suurissa.

Länsimaiden hyväuskoiselle etnomasokistille dokumentin valheet tuntuvat varmaan miellyttäviltä, sillä vahvistavathan ne jo ennestään liberaalia ennakkoluuloa. Hieman syvemmin historiaan perehtyneille illan dokumentti oli taas kerran todiste siitä, kuinka Yle on valmis turvautumaan tendenssijournalismiin ja historiapolitiikkaan ajaakseen ideologiaa, jota se ei suostu kertomaan avoimesti Yle-veroa maksaville katsojille.


Yle Teema 17.9.2019 klo 23.19, Uusi Kino: Samaa kansaa (S)

Lyhyt dokumentti kahden maahanmuuttoon eri tavalla suhtautuvan suomalaisen välisestä keskustelusta. O: Tiia Laine. T: Outlaw Productions, 2016. (U) HD ohjelmatekstitys (suomi) 26 min.

Suomalaisten etnisen identiteetin murentamiskampanja ei hellitä päiväksikään Ylessä.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

YLEN JULKAISUPOLITIIKASSA VIHOLLISKUVA MUODOSTUU KONSERVATIIVEISTA JA ISÄNMAALLISISTA

Konservatiivit vaalivat ainoastaan eilispäivän liberaalien
ideoita. 25 vuotta sitten Trumpia olisi pidetty tavallisena
 liberaalina.
Yle Radio 1, perjantai 23.8.2019 klo 10.00, Kalle Haatanen: USA:n äärioikeisto ja fasismi

Donald Trump on muuttanut radikaalisti USA:n politiikan kieltä ja toimintatapoja. Trumpin kausi on vaikuttanut paljon myös republikaanisen puolueeseen. Toimittaja Markus Tiittulan mukaan Trump on muuttanut puolueen herrakerhosta ääriliikkeeksi, jonka taktiikat muistuttavat fasistien toimintatapoja. Trump on saanut luotua republikaaniseen puolueeseen pelon ilmapiirin, jossa kukaan ei uskalla vastustaa häntä. Kaikki pelkäävät Trumpin uudelleen valintaa, jonka jälkeen vastustajat menettäisivät asemansa. Uskonnollisen oikeiston suhtautuminen Trumpiiin on muuttunut. Viime vaaleissa uskovien mielestä rivosuinen Trump oli pienempi paha kuin Hillary Clinton. Nyt uskonnollinen äärioikeisto ihailee Trumpia estoitta. Toimittaja Markus Tiittula on seurannut USA:n äärioikeiston nousua Trumpin presidenttikaudella. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.


Linkki ohjelmaan.

Yle Radio 1:n asiaohjelmien sarjaan kuuluvassa Kalle Haatasen haastatteluissa taso vaihtelee jyrkästi riippuen vieraasta ja aiheesta. Silloin kuin teema tulee politiikan ulkopuolelta keskustelua kestää yleensä kuunnella ilman hampaiden kiristystä. Ikävä kyllä näitä keskusteluja on liian vähän ja siksi sijaa saavat vasemmiston peppukivusta nouseva reklamointi milloin mistäkin sosiaalisesta kysymyksestä. 


Vaikka Haatanen on tohtorismies, hänellä ei ole silti kykyä tai halua tarkastella aiheitaan edes muodollisen puolueettomasti kuten edesmenneellä toimittaja Perttu Häkkisellä. Turhan usein hän asettuu haastateltavan puolelle ilman todellista haastamista. Tämä on helppoa, sillä varsinkin poliittisista aiheissaan Haatanen valitsee vieraakseen poikkeuksetta samanlaisen vasemmistoliberaalin kuin hän on itse. Tosin hänen kunniakseen on todettava, että toisin kuin muut Ylen toimittajat, hän sanoo rehellisesti olevansa globalisteja kannattava vasemmistoliberaali. Näin hän tekee myös viimeisimmän lähetyksen loppupuolella.

Tämän kertainen jakso oli nolointa Haatasta pitkiin aikoihin, sen verran innokkaasti hän kuolasi toimittajakirjailija Markus Tiittulan punasokealle vuodatukselle. Yhdysvaltain vasemmistoliberaalilta Itärannikolta 
Iltalehdelle kirjoittava Tiittula on patologisessa Trump-kaunassaan jopa Suomen mittakaavassa tragikoominen hahmo. Hänet selättää vain Washingtonin ja New Yorkin demokraattipuolueita suosivien valtalehtien toimittajat, joilta hän poimii suurimman osan tulikivenkatkuisesta retoriikastaan. 

Yle Watch huomioi herran fiksaation "äärioikeistoon" ja Trumpiin jo tammikuussa 2017 ilmestyneessä jutussaan Trump-uutisoinneissa valtamedia on luopunut viimeisistäkin puolueettoman journalismin rippeistä. Normaalit ihmiset hyväksyvät tosiasiat ja jatkavat elämäänsä muuttuvissa olosuhteissa, mutta Tiittulan kaltaisille vasemmistolaisille vinkuleluille Trumpin valinta hiertää edelleen rektumia. Tiittulalle ei ole riittänyt Iltalehdelle vuosia jatkuneet mielipidekolumnit Amerikan äärioikeistosta, vaan hän on tehnyt hiljattain aiheesta kokonaisen poliittisen pamfletin, jota haastattelija kutsuu julkeasti tietokirjaksi.

Valtamedia on kuvaava sana, koska se käsittää sekä massatiedotusvälineet että uutisiksi valikoituvat aiheet. Esimerkiksi laatujournalismillaan pöyhistelevä Yle Radio 1 tunnetaan toimittajista, jotka eivät turhaan peittele sympatiaansa vasemmistolaisuutta kohtaan samalla kun ruoskivat kaikkea mikä voidaan tulkita konservatismiksi ja "äärioikeistolaisuudeksi". Siksi Haatasen ohjelmassa ei koskaan kuulla kriittistä puheenvuoroa vasemmiston hegemonisesta myrkynkylvöstä ja länsimaisten perusarvojen alasajamisesta Frankfurtin koulun kriittisen teorian hengessä. Ongelmallisena nähdään vain "äärioikeisto", vaikka sen ilmaantuminen on pelkkä reaktio ja oire sivilisaation sairaudesta, jota manifestoi näkyvimmin vasemmistoliberalismi.

Hallitsevassa (vasemmisto)liberaalissa ajattelutavassa ja politiikassa ei koskaan tunnusteta omia virheitä nykyiseen kriisiin, vaan syitä etsitään salaliittomaisesti muualta kuten "äärioikeistosta". Tämä on huvittavaa kun tietää, kuinka vasemmistoliberaalit ovat perinteisesti syyttäneet äärioikeistoa salaliittoteorioista. Näin tulee ymmäretyksi se, että Iltalehden toimittajan mielestä läntisessä maailmassa kaikki olisi hyvin ja "normaalia" kunhan nuo pahantahtoiset äärioikeistolaiset eivät vain olisi tulleet häirtsemaan hyvin edennyttä liberaalia projektia


Vanhan järjestyksen asiamieheksi ryhtynyt Tiittula ei leimaa kansallismielisiä populisteja pelkästään moraalisesti pahoiksi ihmisiksi, vaan haastattelun alussa hän nimittää heitä suoraan mielisairaksi viittaamalla Yalen yliopiston psykiatrian naisprofessori Bandy X. Leen kyseenalaiseen todistajalausuntoon Trumpista. Talousliberaalin Mises-insituutin asiantuntuja Yuri N. Maltsev ihmetteleekin kirjoituksessaan, kuinka Bandy Lee voi arvioida psykiatrisesti Trumpia, jota hän ei ole koskaan tavannut. Silti professori päätyy kutsumaan presidenttiä väkivaltaan taipuvaksi mielenhäiriöiseksi, vaikka tästä ei ole olemassa mitään näyttöä. 

Sinänsä tällaisessa psykopuheessa ei ole mitään uutta, sillä sekä vanha äärivasemmisto että liberaali uusvasemmisto ovat aina pyrkineet psykopatologisoimaan kansallismieliset konservatiivit. Tämä strategia tunnettiin jo Theodor Adornon toimittamasta politisoituneesta "tutkimuksesta" Autoritäärinen persoonallisuus (1950), jota pidetään epätieteellisestä poliittisesta propagandastaan huolimatta monien toimittajien ja vasemmistolaisten maailmanselityksenä "edistyksellisten" (lue: sosialistien) poliittisesta vihollisesta. 

Mustamaalaamisen toista ulottuvuutta edustaa tahraavat mielikuvakampanjat, joissa kansansa tulevaisuudesta huolestuneet tavalliset kansalaiset yhdistetään demonisoituihin natseihin ja fasisteihin. Tästä taktiikasta kertoo kommunisminvastaisen John Birch Societyn G. Edward Griffin vuonna 1969 filmatussa luennossaan. On ironista, että haastattelussa Markus Tiittula tölvii ohimennen juuri John Birch Societyä samalla kun hän leimaa hollywoodilaisen kuvaston mukaisesti Trumpin äänestäjiä sivistymättömiksi väkivaltaisiksi uusnatsien kavereiksi. Kalle Haatanen puolestaan vihjaa tyypillisen Trumpin kannattajien olevan sisäsiittoisia valkoisia tavalla joka tuli tunneksi elokuvasta Syvä joki (1972).

Tosiuskovan tapaan Tiittula ei anna mitään positiviista tunnustusta sen enempää Trumpille kuin hänen miljoonille äänestäjillekään. Kaikki huono ja väärä Yhdysvalloissa johtuu ainoastaan heistä. Hän mainitsee toki käynnissä olevan kulttuurisodan, mutta näkee syyllisenä vain "äärioikeiston", vaikka juuri vasemmiston 1968-sukupolvi käänsi kaiken päälaelleen ja on sittemmin ajanut koko sivilisaation syyllisyydentuntoiseen heikkouden tilaan. 

Puhe äärioikeiston väkivallasta ja hyökkäyksestä yhteiskuntaa vastaan on hassua, kun tietää, että koko mielettömyyden aloitti uusvasemmisto, jonka hengenheimolaiset yrittävät nyt mustasukkaisesti pitää kiinni hiipuvasta hegemoniastaan. Niin sanotut edistykselliset eivät ole tyytyneet edellisen sukupolven hajotustyöhön, vaan ovat viemässä tuhkatkin pesästä mielenvikaisilla puheillaan kymmenistä sukupuolista ja rajojen avaamisesta Väli-Amerikan ja Afrikan miljardimassoille. 

Kun tähän hulluuden riemumarssiin sitten vihdoin ja viimein reagoidaan, mädän järjestelmän apparatsikit alkavat räksyttää vesikauhuisten puudelien lailla fasismista ja rasismista. Näille tuholaisille olisi myrkkyä, jos Ylessä esittäisiin edes kerran raportti järjestelmän suojeluksessa olevasta väkivaltaisesta äärivasemmistosta tai kulttuurivasemmiston systemaattisesta arvopohjan rapauttamisesta "hyvien asioiden" nimissä.

Tuikitavallisen demonisoinnin ja mustamaalauksen lisäksi Tiittula vetelee hatusta suoranaisia valheita. Hän väittää, että Trump valehtelee koko ajan, mutta sanoo itse toisaalla, että Trump olisi kutsunut Charlottesvillen lailllisia alt-right mielenosoittajia "hyviksi tyypeiksi". Tosiasiassa Trump tuomitsi vaihtoehto-oikeiston mielenosoituksen, mutta medialle tämä ei kelvannut, koska samaan hengenvetoon presidentti moitti myös äärivasemmiston luvattomia provokaatiomielenosoittajia. Tällainen tasapuolisuus ei tietenkään "liberaalille" valtamedialle kelvannut, sillä se katsoo äärivasemmiston räyhäävien ammattimielenosoittajien olevan aina hyvällä asialla keinoista riippumatta.

Haastatellussa tehtiin näkyväksi se falski ja puolinaisuuksiin turvautuva retoriikka, jota valtamedian punavihertävät toimittajat harjoittavat kun puheeksi tulee kansallinen suvereniteetti ja valkoisen väestönosan oikeus etniseen itsesäilytykseen. 

Oma lukunsa ohjelmassa oli korruptoituneen liberaalin järjestelmän puolustaminen ja Amerikan republikaanipuolueen syyttäminen rappeutuneeksi ja tekopyhäksi jollainen "hyviksiä" mediassa edustava demokraattipuolue ei tietenkään ole. Kaikkien läntisten valtapuolueiden tapaan myös republikaanipuolue on rappiolla, mutta täysin eri syistä mitä ohjelman parivaljakko toi valikoidusti esiin.

Yllättäen haastattelussa otettiin harvinaislaatuisesti puheeksi Syvä valtio, mutta siitäkin puhuttiin korrektisti vain asian vierestä ja korostettiin armeijan roolia, jonka sätkynukkena Trumpin nähdään olevan. Tavallaan totta, mutta mainitsematta jää, että hän on ulkopolitiikassa pääasiassa sionistien kuten AIPAC-lobbyn vietävissä. Syvä valtio näytti olevan keskustelijoille sen verran kuuma peruna, ettei sen käsittelyä uskallettu jatkaa sen pitemälle. Ymmärrettävää, kun tutustuu asiaan verkkotietosanakirja Conservapediassa (vasemmistolainen Wikipedia on huomattavasti asenteellisempi ja siten vääristyneempi), jossa Syvä valtio (Deep State) määritellään seuraavasti:

Syvä valtio (jota kutsutaan joskus "pysyväksi valtioksi" tai varjohallitukseksi) on termi, jota käytetään kuvaamaan byrokraatteja ja muita vaikuttaja, joita ei ole valittu vaaleilla, mutta jotka tosiasiassa kontrolloivat hallitusta ja sen politiikkaa. Tässä varjohallituksessa julkishallinnon virastojen ja asevoimien byrokraatit sekä tietyt liittolaiset varsinaisten virastojen ulkopuolelta (kuten valtamedia, poliittiset puolueet, lobbaajat, konsulttiyhtiöt ja suuryritykset) ovat mukana määrittelemässä, hallitsemassa ja manipuloimassa hallituksen politiikkaa. Nämä henkilöt kannattavat yleensä liberaalia ja globalistista maailmankuvaa, jonka perimmäisenä tarkoituksena on luoda utooppinen Maailmanhallitus. Syvä valtio on yhtä kuin hallinnollinen valta.
Haatasen viimeisin ohjelma oli sen verran yksipuolisen propagandistinen, että jopa asialle myötämieliset kuulijat joutuvat puistelemaan päitään. Tasapainoisemmalla ja kriittisemmällä otteella tämäkin jakso olisi voinut ollut hyvä tuokiotunti vasemmistoliberalistisen globalismin puolesta. Nyt se kuulosti läpinäkyvältä ristiretkeltä Trumpia ja kaikkia kansallismielisiä vastaan, jonka vuoksi tuskin kukaan taipui vierailijan esittämille näkökulmille. Tosiuskovat saivat tietenkin maailmankuvalleen vahvistusta, mutta suurelle enemmistölle ohjelma näytti tukevan näkemystä, että Yle on toden totta vasemmistolaisten miehittämä ja naisittama valemedia.


                                                      *******************************



Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi näyttää olevan yllättävän monen nationalistin suojeluksessa, vaikka tämä tunnetaan häiritsevän vasemmistoliberaaleista mielipiteistään. Eräät kansallismielisiksi ilmoittautuneet antavat hyväksyntänsä Saarikiven pehmoisille puheille vain siksi, että professori kuulemma sallii tietyissä rajoissa suvakkien ja rajakkien puhua vapaasti facebook-sivullaan. Suosiota professori on kerännyt myös sillä, ettei hän ole suoralta kädeltä tuominnut kirjailija Timo Hännikäisen oikeutta julkaista tekstejään. Näillä huikeilla meriiteillä häntä on pidetty jonkinlaisena nationalistien kotisuvakkina.

Jotta suomut putoaisivat silmiltä, näille aisureille pitää suositella Saarikiven viimeisintä Ylessä (missäs muuallakaan) julkaistua kolumnia Isänmaa ja uskonto on varastettu, ottakaa varkaat kiinni! Siinä vähän kaikkien kaverina pidetty naapurin nallekarhu näyttää hyväuskoiselle kansallismieliselle, että tämän herran pehmeän ulkokuoren alla asustaa 
suomalaisten etnisyyttä väheksyvä piinkova internationalisti. Tietysti aina löytyy niitä julkista diskurssia myötäileviä opportunistisia hölmöjä, jotka kuvittelevat Saarikiven kannattaman liberaalinationalismin (Civic nationalism) käyvän isänmaallisuudesta kuin väärän rahan.

Jo heti kahdessa ensimmäisessä kappaleessa kirjoittaja tunnustaa ranskalaisten jälkistrukturalistien näkemyksen sanojen vallasta. Yleisesti hyväksytty käsitys on, että länsimaissa vääntö sanojen merkityksistä on näkynyt enimmäkseen vasemmistolaisten haluna muuttaa sanastoa ideologiansa mukaiseksi. Ilmiö tunnetaan poliittisena korrektiutena, mutta Saarikivi ei puutu siihen, vaan näkee poststrukturalistien tapaan ainoastaan traditionaaliset käsitteet "ongelmallisina". Siksi hän potkii jo valmiiksi maassa makaavaa isänmaata ja uskontoa: 
Yhteiskuntaelämä on taistelua sanoista ja niiden merkityksistä. Kaikkina aikoina on asioita, joita ei oikein voi sanoa, koska joku vatipää on kaapannut itselleen niihin liittyvät sanat.   
Näihin sanoihin kuuluvat esimerkiksi isänmaa ja uskonto.
Seuraavaksi kolumnistimme tuo esiin sen kuinka näillä sanoilla ei saisi olla sellaista sisältöä mitä niillä on alun perin ymmärretty. Saarikiveä selvästikin kirvelee se, että Suomen valtiorajat käsittävä isänmaa kuuluu ensisijaisesti suomalaisille ja että kristinuskossa suojellaan ihmisyhteisöjen keskeisiä insituutioita kuten miehen ja naisen välistä avioliittoa. Toisin kuin Saarikivi meille uskottelee, maastamme löytyy koko joukko puolueita ja ihmisiä, jotka aivan avoimesti eivät tunnusta sen enempää isänmaata kuin kristinuskoakaan. 
Jossain mahdollisessa maailmassa voisin esimerkiksi kuvata maailmankuvaani seuraavasti: olen isänmaallinen kristitty suomalainen. Mutta se ei oikein ole mahdollista oikeassa maailmassa, sillä sekä isänmaahan, Suomeen että kristinuskoon liittyvä sanasto on kaapattu pienen piirin käyttöön. Suomessa on puolue, joka julistaa nimessään olevansa varsinaisia suomalaisia, ja toinen, joka edustaa kristittyjä. Keitä muiden puolueiden kannattajat sitten lienevät?
Puhe jostain kaappauksesta on vasemmistoliberaalien härski projektio itsensä harjoittamasta käsitteiden kaappauksesta. He jos ketkä ovat liberaalissa urbaanikuplassaan omineet sanat isänmaa ja kristinusko sellaiseksi, että niiden alkuperäinen tarkoitus on vesittynyt kokonaan. Siksi Saarikiven halventava heitto kansallisten symbolien omimisesta tuntuu erityisen ontuvalta:
Leijonariipusta kantavat varttinatsit omivat katupartioilleen ja Suomi ensin -teltoilleen paitsi maamme vaakunan myös sen nimen ja sitä puolustaneiden sotaveteraanien asian. Heille on turha selittää, että isoisäni, joka haavoittui sodassa puolustaessaan jälkipolvien oikeutta öyhöttää, oli vieraista kulttuureista, kuvataiteista ja enkeleistä kiinnostunut pehmo.
Kansallismieliset aktivistit eivät ole omimassa kansallisia symboleita, vaan he käyttävät niitä siinä tarkoituksessa mihin ne on alunperin luotukin. Sitä paitsi olisi aika erikoista, jos kansallismieliset eivät käyttäisi kansallisia symboleita. Suomen valtion symbolit ja sotaveteraanien asia ovat aina olleet kaikkien suomalaisten omaisuuutta, mutta  isänmaattomat kosmopoliitit, marxilaiset, kauppakamarinulikat ja kulttuuriradikaalit ovat vihanneet niitä ja halunneet päästä niistä eroon. Jostain syystä nämä isänmaattomat haluavat vaalia kovaan ääneen kansallisia perusarvoja juuri nyt, vaikka he ovat jo ajat sitten luopuneet suomalaisuuden ideasta ja kristinuskosta. 

Koska itseään sivistyneistönä pitävä lukeva luokka ei aidosti välitä tuon taivaallista suomalaisuudesta ja kristinuskosta, miksi he ovat silti närkästyineitä siitä, että joku on niihin vielä sitoutunut perinteisellä tavalla? Heillehän asian pitäisi olla yhdentekevä. Sitä se ei heille kuitenkaan ole, koska isänmaa, suomalaisuus ja kristillisyys ovat edelleen hyödyllisiä termejä kunhan niiden sisältö vain muutetaan globalismia palvelevaksi. Kun antinationalisti ja rotumuukalainen käyttävät kansallisia symboleja, tämä voidaan nähdä todisteena isänmaan sisällöllisestä merkityksettömyydestä; kuka tahansa voi olla "isänmaallinen" ja "suomalainen" kunhan vain oleilee maan rajojen sisäpuolella.

Saarikivi ei malta olla sortumatta hipsteri-ironiaan hänen kiitellessä sotaveteraaneja syistä, jotka sopivat hänen omaan ideologiseen pirtaan:

Miten todella arvostankaan sotaveteraaneja. Kohtalo riisti heiltä nuoruuden, jota itse sain elää sydämeni kyllyydestä. Mudan ja veren keskellä vuosikaudet rämpiessään he lunastivat meille mahdollisuuden riidellä vihollisvaltion sijasta vessojen sukupuolineutraaleista kylteistä ja loukkaantua tykkitulen asemesta siitä, miten twitterissä on vilahtanut rodullistava ilmaus 
Sotaveteraanien uhrin ansiosta parhaat meistä ajattelevat nyt liberaalin länsieurooppalaisesti eivätkä konservatiivisen itäeurooppalaisesti. Eli siis esimerkiksi siten, että väkivallan ihannoinnin asemesta kyseenalaistavat sodan merkityksen kansakunnan identiteetin luojana. Kiitos siitä veteraanit 1939-1945!
Kolumnistimme mielestä on huvittavaa, että sotaveteraanien toive taistelun avulla turvata Suomen suvun säilyminen ei ole tietylle osalle nykypolvea merkityksellistä. Päinvastoin, hän iloitsee siitä, että sodat käytiin nykyälymystön tulkinnan mukaan  "demokratian" eikä isänmaan puolesta. Tässä yhteydessä demokratia tarkoittaa henkiseksi plebeijiksi taantuneen keskiluokkaisen lukeneiston mahdollisuutta pyöritellä oman navan ympärillä pyöriviä asioita, jotka vääjäämättä johtavat pehmentyneen kansakunnan surkastumiseen ja  itsesuojelukyvyn katoamiseen muukalaisaallon paineessa. Viidenkymmenen vuoden päästä kuka tahansa täysjärkinen suomalainen eläisi mieluummin itäeurooppalaisen konservatiivisessa Suomessa kuin liberalismista "yllättävän" loikan tehneessä ultrakonservatiivisessa islamilaistasavallassa.

Vasemmistoliberaali ei ole vallanhimoisessa idealismissaan koskaan tyytyväinen eikä Saarikivikään anna kristinuskolle armoa vaikka se on jo nyt polvillaan:
Mutta kun avaan television, puhuvat siellä uskonnostani yleensä ne, joilla on jotain homoseksiä koskevaa asiaa. Kun alle yhden prosentin herätysliikettä edustava Päivi Räsänen avaa suunsa, protestoivat miljoonien ihmisten kansankirkon jäsenet eroamalla kirkosta. Vaikka Päivi Räsäsellä ei edes ole kirkossa mitään erityistä asemaa
Olisipa Saarikivi edes rehellinen tässä naurettavassa olkiukossaan. Kun Ylen pakkoveron alainen katsoja avaa television puhuvat siellä kristillisyydestä yleensä kirkkoon kuulumattomat liberaalit, joilla on jotain homoseksiä koskevaa asiaa. Niissä keskusteluissa ihmisoikeusloukkaukseksi taidetaan tätänykyä katsoa jo se, etteivät homomiehet saa ainakaan vielä rynkytellä vapaasti alttarilla tai edes sakastin puolella. Perushomotusta ja sukupuolineutraalia transutusta tulee joka tuutista, mutta tämä ei ole kolumnistin mielestä tietenkään riittävää. Erityisen loukkaavaa stadilaisessa sateenkaarikuplassa elävälle on se, että johonkin niin vanhanaikaiseen kuin sananvapauteen vetoamisella päästetään Päivi Räsänen kerran vuodessa laukomaan jotain ikävää mikä lukee Raamatussa.
Minua loukkaa, että hän puhuu ikään kuin minunkin nimissäni, koska meillä on sama uskonto. Että hänelle ja eräille muille äänekkäille tuhansien vuosien hengellisessä traditiossa on kyse siitä, miten yhteiskunnan tulisi rajoittaa jonkun oikeutta rakastaa toista.
Yhtä lailla lukuista suomalaista korpeaa se, että punaisen yliopiston professori puhuu suurena auktoriteettina alamaisille, kuinka tuhansien vuosien kristinuskoa pitäisi tulkita vain liberaalin muotiaatteen mukaan. Sitä paitsi kukaan ei ole kieltämässä oikeutta rakastaa, ei edes niiltä yhden illan juttuja hakevilta sitoutumiskammoisilta hedonistihomoilta. Kyse on avioliittoinstituutiosta, jolla virallistetaan miehen ja naisen pyhä liitto, joka taas turvaa mahdollisen jälkipolven syntymisen ja elinmahdollisuuden. Tässä kohtaa homoliitosta puhuminen ei ole vain ilveilyä vaan häpeämätön loukkaus yhteisön perussolun eritysiasemaa kohtaan.
Tekisikin mieli huutaa näille isänmaallisen ja hurskaan kansalaisen larppaajille: älkääpä pilkatko isänmaatani ja uskontoani. Että minun Suomeni ja minun kristinuskoni on suvaitsevainen, kaikki ihmiset käsittävä, avoin.  
Mutta enpä huudakaan. Sillä kysymys on siitä, että ei ole olemassa jotain “minun” Suomeani vaan ainoastaan se Suomi, joka kuuluu kaikille. Eikä ole olemassa mitään minun privaattia kristinuskoanikaan vaan ainoastaan kaikkien kristittyjen yhteinen usko.
Vain ihmiskuntauskovainen liberaali voi kirjoittaa jotain näin järjetöntä, joka toteutuneena ei kestäisi päivääkään sortumatta kaaokseen ja hobbesilaiseen alkutilaan. Suomi ei todellakaan kuulu kaikille aivan kuten Tiibet, Japani ja Isreal eivät nekään kuulu kaikille. Luvaton maassaoleminen ja tai maahan pyrkiminen ei tee kenestäkään suomalaista, joten suomalaisten etuja ajavalla Suomen valtiolla on täysi oikeus rajata ulos muukalaiset.

Suomen säilymistä kannattavat eivät tietenkään puhu "minun" Suomesta vaan meidän, suomalaisten Suomesta. Kristinuskossakin puhutaan meistä kun sillä viitataan sen korkeimpaan auktoriteettiin, Raamatun sanaan. Saarikivi on toki oikeassa siinä, ettei kristinuskossa voi olla mikään privaattia tulkintaa, vaikka juuri kolumnistin kaltaiset liberaalit turvautuvat eniten itselle räätälöityyn uskoon.

Kirjoituksen lopussa Saarikivi yltyy yhteinen ihmiskunta -palvonnassaan suorastaan runolliseksi:

Siksi Suomi ei kuulu Perussuomalaisille tai Suomi ensin -liikkeelle vaan kaikille, jotka täällä asuvat. Siksi kristinusko ei kuulu kristillisdemokraateille, helluntaisaarnaaijille ja helvetillä pelottelijoille. Se kuuluu koko maailmalle, armo ja evankeliumi, kutsu rakastaa. Siksi kaikkien tulee huutaa: sanamme on varastettu!

Ottakaa varkaat kiinni! Palauttakaa yhteiset sanamme niille, joille ne kuuluvat, kaikille.
Jos uskomme ihmiskuntaan näemme, että ihmisen universaaliin olemukseen kuuluu luontainen taipumus tehdä ero meihin ja muihin. Erilaisuus on syntynyt eristyksissä ja kohtaamisissakin erityisyyttä on vaalittu reviirin puolustamisella. Ilman näitä ilmiöitä paljon ylistettyä divesiteettiä ei olisi olemassakaan ja koko ihmiskunta olisi yhtenäistä harmaata massaa. 

Todellisessa maailmassa rakkautta ja armoa riittää pääasiassa vain lähimmäisille, mutta yltäkylläisyyden harhassa elävä länsimainen pullukka voi kuvitella niiden olevan rajaton resurssi, jota voi jakaa kuin ilmaista leipää kaikille halukkaille. Tätä voi yrittää, mutta hyvin nopeasti huomataan maailmassa olevan rajat.

lauantai 10. elokuuta 2019

YLESSÄ YHDYTÄÄN VÄRILLISTEN PILKALLISEEN "HUUMORIIN", JOSSA VAADITAAN VALKOISTEN ITSETUHOA

Hot Brown Honey on yksinkertaisesti huonoa huumoria.
Edes valkoiset rasistit eivät saa siitä irti
sarkasmia, sen verran väsynyttä se on.

Kiistatta menestyneimmän ja eniten muissa kateutta herättäneeseen länsimaiseen sivilisaatioon sopii sanonta, jonka mukaan ensimmäinen sukupolvi luo omaisuuden, seuraava sen säilyttää ja kolmas polvi tuhlaa. Näitä tuhlaajia, kiittämättömän nykypolven papistoa, edustavat näkyvimmin toimittajat. 

He eivät halua ymmärtää seisovansa jättiläisen hartiolla, jonka suuruus perustuu menneiden sukupolvien poikkeukselliseen työhön, tuskaan ja nerouteen. Jostain syystä modernin ajan hyväkkäät elävät kuitenkin uskossa, jossa kulttuuripiirimme saavutukset olisi saatu loisimalla, ilmaiseksi ja tuurilla. Tällaisiakin "kulttuureja" toki löytyy, mutta ne ovat juuri niitä, jotka ovat hyötyneet kaikesta siitä hyvästä mitä yksin valkoinen mies on luonut. Valkoisten luoman modernin kulttuurin omiminenkulttuurinen appropriaatio, on ollut niin valtavaa ja perustavanlaatuista, ettei se ole verrattavisa mihinkään aikaisempaan aikakauteen. 

Ylen lauantain radiouutisissa ja verkkosivujen mielipideuutisessa Australialainen Hot Brown Honey nauraa valkoista valtaa kumoon: "Pidä mekkalaa, pura siirtomaaherruus ja muista kosteuttaa!" hehkutetaan estoitta eksistentiaalista toiseutta edustavien muukalaisten kulttuurimarxilaista sodanjulistusta. Tietääkseni toimittajakouluissa pitäisi opettaa tasapuolista tiedonvälitystä ja kriittisyyttä, mutta tämän uutisen perusteella toimittaja Sanna Vilkmanin päähän on kaadettu vain tendenssijournalismin perusteet ja kulttuurimarxismin perusopinnot. Eräiden eurooppalaisten täytyy olla todella nyrjähtäneitä, sillä olisi mahdotonta kuvitella värillinen maa kuten Japani, jossa paikallinen toimittaja riemuitsisi oman yhteisönsä vallan vähenemisestä ja resurssien luovuttamisesta muille. 

Vilkmanin ihailevassa fanikirjoituksessa annetaan valkoisia miehiä vihaavan femimarxilaisryhmän suoltaa valhepropagandaansa vastalauseitta kuin puolueuskollisten komissaarien NKP:n puoluekokouksessa:
Kun yksi aloittaa lauseen, toinen tuplaa vähintään viimeisen sanan. Näillä naisilla on ruumishäpeää, kolonisaatiota ja rasismia koskevaa asiaa, ja he pitävät huolta siitä, että viesti kuullaan. 
– Australia on maahanmuuttajien maa ja alkuperäiskansalta varastettu maa, joka on kokenut useita muuttoaaltoja. Silti esimerkiksi televisiossa tai tärkeimmillä näyttämöillä ei ole näkynyt ketään, joka näyttäisi meiltä.
Vasemmistoliberaalien ja kosher-konservatiivien suosima puhe Amerikasta tai Australiasta joinain "maahanmuuttajien maina" on nykykontekstiin sidottuna silkkaa pahantahtoista paskapuhetta. Heille "maahanmuuttajat" eivät tarkoita siirtokunnat perustaneita eurooppalaisia uudisraivaajia, jotka loivat valkoisen brittiläisen Australian, vaan valmiiseen pöytään tulleita värillisiä hyötyjiä. Samaistamalla kolmannen maailman vapaamatkustajat kansakunnan luoneeseen populaatioon luodaan mielikuva, jossa nykyisen kaltainen muukalaisinvaasio olisi aina ollut vallitseva maan tila. 

Aikamme "liberaalilta" lukeneistolta unohtuu sattumoisen se fakta, että Australiassa uudisraivaajat loivat sivistyneen valtion lähes tyhjästä. Eikä alkuperäisasukkailta varastettu edes maata, sillä alkukantaiset aboriginaalit eivät tunteneet omistamisen käsitettä puhumattakaan että he olisivat osanneet hyötykäyttää maaperää viljelyyn ja kaivostoimintaan. Lähempi tutustuminen Australian alkuasukkaisiin paljastaakin jotain sellaista, josta valtamedia haluaa vaieta visusti kuten käy selväksi Lance Wiltonin artikkelissa Meet Australian Aborigines—They Make African Americans Look Like A Model Minority.

Monet ovat keinot, jolla monikulttuuria saarnaavat diversiteetin tuhojat yrittävät levittää sanomaansa. Australialainen teatteriryhmä suosii huumoria omassa kulttuuritaistelussaan:
– Nauru, etenkin yhdessä nauraminen, murtaa raja-aitoja. Me käsittelemme todella nihkeitä tilanteita komiikan avulla. Itselleen nauraminen on mahdollisuus muuttaa omaa toimintaa. Kun me laulamme giganttisessa afroperuukissa Please Don’t Touch My Hair -kappaletta, sanoma toistetaan niin monta kertaa, että takuulla menee perille.
Toisin kuin Hot Brown Honey -puhenaiset itselleen ja muille uskottelevat, ohjelmallisesti monikulttuurinen huumori ei naurata kuin tosiuskovia. Ei se ole rasistien vika, ettei antirasistinen ilveily naurata kuten rasistinen huumori. Viihdyttävyydeltään multikultihuumori on samaa luokkaa kuin oksymoronina tunnettu feministinen huumori. Keskivertokatsoja ei koskisi moiseen vaikka saisi lipun ilmaiseksi, sen verran hän on nähnyt Ylen pakkosyöttämää alan "huumoria" kuten epäonnistuneen itseironisen Manne-tv:n.  

Jutussaan toimittaja Vilkman ostaa muiden eurooppalaisten kustannuksella teatteriryhmän ohjaaja-näyttelijä Lisa Fa’Alafin kaunaisen tarinan, jossa kulttuurimme ja hyvinvointiamme pitäisi lahjoittaa ilmaiseksi vihamielisille tunkeilijoille. Vain näin valkoiset hyödylliset idiootit voisivat kokea itsensä "moraalisiksi": 
Valkoisen pohjoismaisen suhteellisen helposti elämässä edenneen etuoikeutettuja korvia kuumottaa. Se on tarkoituskin, mutta kaikella rakkaudella. Lisa Fa’Alafi toteaa, että maailmaa pitää käsitellä enemmän sellaisena kuin se on: moniäänisenä, monietnisenä. Sitä kaipaa hänen mielestään kasvavassa määrin myös valkoinen yleisö, jonka arkitodellisuus ei vastaa homogeenistä kuvaa, jota valtakulttuuri enimmäkseen yhä tarjoaa. 
– Jos olet tullut tänne auttamaan minua, tuhlaat aikaasi. Mutta jos olet tullut tänne siksi, että sinun vapautuksesi on sidoksissa minun vapautukseeni, me voimme tehdä työtä yhdessä, sanoo Watson. Hot Brown Honeyn tarkoitus on saada katsoja tarkastelemaan tunteitaan, ajatuksiaan ja asenteitaan, ja miettimään, pitäisikö niille tehdä jotain.
Ollaakseen muiden liberaalien nousukkaiden silmissä "fiksu" ja "arvostettu" opportunistisen urbaanihölmön on syytä omaksua etnomasokistinen suhtautumistapa moraalista kiristystä harjoittaviin rotumuukalaisiin. Väin tällä tavoin aikamme koulutetut apinat voivat vetää elitistisesti hajuraon roturealistiseen kansan enemmistöön. Samalla erottautuminen synnyttää moraalista omahyväisyyttä, joka antaa edes jotain tarkoitusta liberaalizombin laimean onnettomalle elämälle.