EU:N DIGI-KOMISSAARI HENNA VIRKKUSEN TIE ORJUUTEEN

Viimeisen parin vuoden aikana lännen kansalliset ja ylikansalliset instanssit ovat vaatineet sosiaalisen median kieltämistä alle 15-vuotiailta vetoamalla varhaisnuorten suojeluun. Joissakin maissa kuten Australiassa tästä on ehditty tehdä jo lakeja. Suomessakin hallitus on aloittanut tuttuun tapaansa muita maita matkien valmistelun somen kieltämiseksi nuorilta. 

Lain läpiviemiseksi media on jo aloittanut oman kampanjansa, josta viimeisimpänä todisteena kaksi tällä viikolla käytyä kontrollimyönteistä keskustelua Ylen A-studiossa. Maanantaina ohjelman vieraana oli anonyymiteetin poistamista Internetistä voimakkaasti vaatinut EU-komission varapuheenjohtaja Henna Virkkunen (Kok.) ja keskiviikkona nettisensuuri puolesta propagoineet Nuorisoalan tutkimus- ja kehittämisyksikkö Juvenian tutkimuspäällikkö Sari Tuuva-Hongisto ja nuorisolääkäri Silja Kosola.

Miksi kaikista mahdollisista tahoista juuri EU:n komissio on viime aikona ollut huolissaan somen ja Tiktokin kaltaisten palveluiden koukuttavasta vaikutuksesta nuorisoon? Todellisuudessa mitään aitoa huolta ei Brysselin kabineteissa ole koskaan ollutkaan. Komissiota ei voisi vähempää kiinnostaa varhaisnuorten addiktoituminen sosiaaliseen mediaan tai chat-sovelluksissa vaanivat pedofiilit. Jos huoli olisi totta, komissio olisi esimerkiksi jo vaatinut kansallisiin lainsäädäntöihin rangaistuksia, joilla olisi pedofiileille aito pelotevaikutus ja konkreettinen esto rikosten jatkamiselle. Tällaisia ongelman ratkaisevia lakeja olisivat ainakin kuolemantuomio, sterilisaatio tai elinkautinen vankeusrangaistus. Pelkästään verkossa tapahtuva ei-fyysinen lasten ja nuorten hyväksikäyttö vähenisi murto-osaan nykyisestä, jos jo ensimmäisestä teosta langetettaisiin välittömästi elinkautinen ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Tällaiset "epäinhimilliset" lait ovat komissiolle kuitenkin jo lähtökohtaisesti poissuljettuja, joten sillä ei ole todellista halua suojella lapsia saalistajilta. Miksi komissio sitten yrittää ratkaista varhaisnuoria kohtaavat vaarat somen ikärajoituksilla ja chatin massavalvonnalla, keinoilla, joilla ei ole tunnetusti vaikutusta nettiaddiktioon ja pedofiilisaalistajiin?

Siksi, että EU:n komissio ei yritäkään ratkaista näitä ongelmia, vaan somen ikärajoitus toimii ainoastaan tekosyynä saada vahva identiteetin tunnistus (mm. pankkitunnuksilla varmentaminen) pakolliseksi kaikille. Varhaisnuorten suojelu toimii tässä vain syöttinä, jolla EU:n lainsäädännön valtuuttaman nomenklatuuran on tarkoitus saalistaa suurta massaa, etenkin poliittisesti epäkorrekteja aikuisia.

Tätä syöttiä tarjosivat myös A-studiossa esiintyneet Virkkunen, nuorisoasiantuntijat ja toimittajat samalla kun he puhuivat tahallaan  ydinkysymyksen vierestä. Toisin sanoen A-studiossa puhuttiin kaikesta muusta paitsi siitä olennaisimmista eli kuinka somen ikärajoitus vahvan tunnistautumisen avulla hävittää lopullisesti anonyymiteetin netistä. Kun nuorilta vaaditaan iän vahvistamista, siitä tehdään käytännössä pakollista myös kaikille muille. 

Tällä on väistämättä valtava kielteinen vaikutus ihmisten ilmaisuvapauteen. Kun kansalainen joutuu täysikäisyytensä todistamisen verukkeella paljastamaan identiteettinsä viranomaisten kanssa yhteistyötä tekevälle palvelun antajalle, hänellä on tuskin sen jälkeen enää kovin suurta intoa esittää kriittisiä näkemyksiä vaikkapa nykyhallinnosta.  Näin ylimpiä valtakerroksia hyödyttävä kansalaisten itsesensuuri lisääntyy samalla kun osa väestöstä jättäytyy kokonaan pois Internetin keskusteluista, koska eivät halua luovuttaa henkilötietojaan  vihamieliselle hallinnolle ja viranomaisille. Anonyymiteetin poistuttua viranomaiset eivät kykene ainoastaan yhdistämään henkilöä poliittisesti "väärään" mielipiteeseen, vaan heillä on mahdollisuus tätä kautta profiloida ja valvoa kohdehenkilön koko elämää. 

Ihmisten valvonnassa ei ole sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä. Esimerkiksi Suomessa EU-lainsäädäntöön perustuvia velvoitteita soveltava Suojelupoliisi valvoo jo nyt moneen kertaan laajennettujen urkintaoikeuksiensa avulla tiettyjä epäilyttäviksi katsomiaan kansalaisia ja maassaolijoita. Tilanne muuttuu radikaalisti siinä vaiheessa jos verkkopalveluille asetetaan vahva tunnistautumisvelvoite. Tällöin potentiaalisia toisinajattelijoita ja epäilyttäviä aktivisteja tunnistettaisiin moninkertaisesti, sillä läheskään kaikki eivät alistuisi itsesensuurille tai he eivät ymmärtäisi vahvan tunnistautumisen seurauksia. Entisen DDR:n valvontakoneisto olisi ollut varmasti haltioissaan, mikäli sillä olisi ollut käytössään samanlainen Panoptikon, jolla epäuositut lännen globalistihallinnot suunnittelevat nyt kansalaistensa totaalista haltuunottoa.

Ainoastaan EU:n hyväntahtoisuuteen ja menneen maailman valtamediaan luottava kansanosa uskoo Virkkusen ja kumppanien pintapuoliseen selitykseen "lastensuojelusta", jolla kansalaisia lopulta vain ansoitetaan entistä kokonaisvaltaisemalle valvonnalle. Valitettavasti tätä hyväuskoista mykkää massaa riittää korkean luottamuksen Suomessa ylivoimaiseksi enemmistöksi asti. Sen sijaan muualla Euroopassa perusvapauksistaan huolestuneiden kansalaisten määrä on kasvanut siinä määrin, että EU-eliitti on Virkkusen suulla vaatinut Turun Sanomien haastattelussa ikärajoihin nopeasti yhteistä eurooppalaista ratkaisua, "jotta sääntelyä voidaan valvoa tehokkaasti koko EU:n alueella". 

Tällainen lausunto heijastaa hyvin sitä pelkoa ja epäluottamusta, mitä houreisista visioistaan itsekkäästi kiinnipitävät globalistit tuntevat kansallisvaltioiden kansalaisia kohtaan. He selvästi tiedostavat pelkonsa lähteen, jota kuvaa hyvin Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincolnin lentävä lause: "Voit huijata osaa ihmisistä kaiken aikaa, ja kaikkia ihmisiä jonkin aikaa, mutta et voi huijata kaikkia ihmisiä kaiken aikaa". Tämä selittää sen valtavan kiireen, jolla EU yrittää toteuttaa Internetin massavalvonnan ja digitaalisen kontrollin digilompakon avulla.

Vaatimukset Internetin sananvapauden rajoittamisesta ja anonyymiteetin kumoamisesta eivät ole suinkaan ennenkuulumattomia, sillä jo verkon alkuaikoina 1995 juutalaisten etujärjestö Simon Wiesenthal keskus (SWC) halusi ensimmäisenä estää poliittisilta vihollisiltaan pääsyn Internettiin. Kaksi vuotta myöhemmin SWC vaatii nettisensuuria vedoten lasten nuorten suojeluun aivan kuten EU:n komissio nyt. Perusteena oli väite, jonka mukaan (vain) valkoiset rasistijärjestöt levittävät verkossa propagandaansa alaikäisille. Vuonna 2015 keskuksen Euroopan toimiston johtaja Shimon  Samuels sanoi Internetin "vihapuheen" vastaisen taistelun olevan sama asia kuin toimet estää pedofilian leviäminen verkossa. Tällaiset kommentit ovat sikäli Chuzpah, sillä pornon koko sakeaa skaalaa ovat verkossakin tuottaneet ja myyneet tunnetusti eniten juutalaiset "filantroopit". Sittemmin tätä tahraavaa pedofilian rinnastusta ovat käyttäneet monet poliitikot ja virkamiehet, jotka ovat halunneet rajoittaa Internetissä vielä toistaiseksi pilkahtelevaa poliittista ilmaisuvapautta.

Retorisena keinona pedofialian vastustaminen tekosyynä sensuurille on tuttua myös suomalaisille  EU-byrokraateille. Henna Virkkusen lisäksi myös surullisen kuuluisat Amerikan agentit ja EU-mepit Mika Aaltola ja Pekka Toveri ovat vaatineet kansalaisten alistamista totaaliselle verkkovalvonnalle vetoamalla näennäiseen pedofilian levittämisen estämiseen. He ovat suomalaismepeistä näkyvimmin kannattaneet viestipalvelujen massavalvontaa riippumatta siitä ovatko keskustelijat epäiltyjä rikoksista vai  eivät. Tämän yksityisyyttä loukkaavan lain vastustajia he ovat kutsuneet härskin yksioikoisesti pedofilian puolustajiksi. Näiltä atlanttisen eliitin juoksupojilta tällainen ulostulo on kieltämättä tahattoman ironista, semminkin, kun tiedetään Yhdysvaltain johdon olleen jo pitkään yhteydessä pedofiliastaan tunnettuun Epstein-verkostoon. Vaikka muut suomalaismepit eivät olekaan käyttäneet yhtä häpeämätöntä kieltä kuin nämä kokoomuslaiset pseudoliberaalit,  enemmistö heistä äänesti kuitenkin viime heinäkuun EU-parlamentin istunnossa sen puolesta, että Internetin alustayhtiöt voivat jatkossakin "seuloa" eli skannata kaikkien ihmisten yksityisviestejä.  

Kansalaisten valvonta ja sensuuri on edennyt Kiinan jälkeen ripeimmin Euroopan Unionissa. Manageriaaliselle luokalle tyypilliseen tapaan tätä kontrollia on perusteltu EU:ssa "kansalaisten edulla" ja "kansalaisten suojelulla". Julkisuudessa tämä "kansalaista huolehtiminen" on henkilöitynyt Teknologisesta suvereniteetista, turvallisuudesta ja demokratiasta vastaavan EU-komission varapuheenjohtaja Henna Virkkuseen. Huomattava osa kansalaisista kuitenkin tietää hänen olevan vain kauko-ohjattu puhuva pää, sillä unionin kontrolli-suunnitelmista vastaavat älyllisesti aivan toisen kaliiperin taustavaikuttajat. Osa suomalaisista jopa käsittää Virkkusen harjoitteleman operettinäytöksen seuraukset, mutta he katsovat silti välinpitämättöminä kun heidän perusvapauksiaan heitetään EU:n valvontalainsäädännön Moolokin kitaan. 

Keskinkertaisena Kokoomuksen rivivaikuttajana  mutta päättäväisenä opportunistina Virkkunen nostettiin EU-kansalaisten vihaamaksi digi-sensoriksi, koska hänen tiedetään noudattavan uskollisesti todellisten vaikuttajien epädemokraattisia visioita. Virkkunen toimii kuin hyvillä eduilla palkittu nykypäivän NKVD-politrukki, joka ei epäröi antaa netti-niskoitteleville kansalaisille virtuaalisia niskalaulauksia, jos liittovaltion Globohomo-utopia sitä vaatii. Siksi juuri hän on sopiva kansalaisten vihaama maalitaulu esittelemään digitaalisen lompakon kaltaista projektia, jossa kansalaisten valvonta on viety nykyteknologian avulla äärimmilleen.

Ylen toukokuun uutisessa Virkkunen torjuu talousnobelisti Bengt Holmströmin kritiikin EU:n tolkuttomasta digitaalisesta sääntelystä. Sen sijaan hän hehkuttaa kehitteillä olevaa Euroopan laajuista digitaalista tunnistaumispalvelua ja on toiveikas sen suhteen, että  "tämän vuoden loppuun mennessä kaikkien jäsenmaiden pitää tarjota kansalaisille digilompakko".

Järjestelmäuskolliset suomalaiset eivät ole reagoineet juuri mitenkään digilompakon tulemiseen, koska sen markkinoijat kuten Virkkunen vetoavat luotettavuuteen ja siihen, että kaikki maksamisesta tunnistautumiseen helpottuu entisestään. Valtaosalle mukavuudenhaluisista suomalaisista ei tule edes mieleen, että digilompakon käyttöönotolla kansalaisia voidaan tulevaisuudessa valvoa ja painostaa maksimaalisesti. 

Mediapoolin ohjaama monoliittinen Suomen valtamedia on ollut EU:n digilompakkohankkeen merkittävin edistäjä maassamme pelkästään sillä, että se on vaiennut siitä lähes kokonaan. Silloinkin kun digilompakosta on uutisoitu, siihen kohdistuneesta eurooppalaisesta kansalais- ja asiantuntijakritiikistä on vaiettu lähes täysin. 

Syykin on selvä, sillä johtavien kriitikoiden mukaan vaarana on, että digitaalinen identiteetti alkaa yhdistyä ihmisen toimintaan hyvin monissa palveluissa. Jos lompakon tapahtumat voidaan yhdistää toisiinsa, siitä voi syntyä erittäin tarkka kuva henkilön käyttäytymisestä, asioinnista ja mieltymyksistä. Tämä tulee ilmeiseksi varsinkin silloin lompakkoon liitetään henkilöllisyyden lisäksi esimerkiksi terveystietoja, taloudellisia tietoja ja pätevyyksiä. Lisäksi digi-identiteetin käytöstä voi tulla tosiasiassa pakollista, vaikka lompakko ei juridisesti ole pakollinen. Suurin vaara on kuitenkin sen käyttötarkoituksen laajeneminen. Aluksi lompakko voi olla esimerkiksi henkilöllisyystodistus, ajokortti tai tutkintotodistus. Myöhemmin sama infrastruktuuri voi teknisesti soveltua yhä uusiin käyttötarkoituksiin esimerkiksi silloin kun tulevat poliittiset päätökset voisivat laajentaa sen käyttöä eri tilanteissa. Kiinan hallinnon nykykäytännöt ovat tästä hyvä esimerkki

Jos digilompakkohanke etenee esteettä ilman rajoituksia, siitä tulee johtavan EU-klienteelin eräänlainen Graalin malja, joka panoptikomaisten ominaisuuksiensa vuoksi ratkaisee ennen pitkää väärin ajattelevien, väärin toimivien ja väärin äänestävien alamaisten ongelman. Se mikä alkoi kansalaisten arkea helpottavana teknologiana, voikin muuttua nopeasti globalistieliitin kontrollin välineeksi.  Taloustieteilijä Friedrich von Hayekin samannimisen kirjan mukaisesti sokea luottamus järjestelmään on  Tie orjuuteen.

Varsinkin suomalaisille hankkeen marionetti-keulakuva Henna Virkkunen tulee olemaan eräänlainen Jumalan ruoska, joka rankaisee syystäkin typerän katteettomaan omahyväisyyteen langenneita suomalaisia. 

EU-VAALIT – KANSANVALLAN IRVIKUVA

Poliittis-taloudellisen valtakerroksen sanomaa levittävälle konsensusmedialle viime sunnuntain Euroopan Unionin parlamenttivaalit olivat tärkeä teatteriesitys, koska näin federalistisen politiikan jatkuminen voidaan oikeuttaa "kansalaisten tahdolla". Politiikan toimittajien EU-vaali-innostus ei kuitenkaan resonoi kansan syvien rivien tuntojen kanssa. Suomessa tämä näkyi  laiskuutena vaaliuurnilla äänestysprosentin jäädessä 42,4:ään. Se jäi selvästi alle muun Euroopan, tosin sielläkin yllettiin vain rimaa hipoen yli 50 prosentin. Tuokaan prosenttimäärä ei anna aitoa mandaattia EU:lle, sillä huomattava osa äänistä oli annettu protestipuolueille, jotka vastustavat unionina ja etenkin sen epädemokraattisesti masinoimaa liittovaltiokehitystä. 

Jopa Yle tunnusti verkkosivuillaan olevansa huolissaan alhaisesta äänestysaktiivisuudesta jutussaan Suomalaisten eurovaali-innostus viimekertaista hieman vaatimattomampaa – äänestysprosentti jäi 42,4:ään. Vaaliasiantuntija Sami Borg katsoi äänestämättömyyden johtuneen vaaliaikatauluista kun taas Ylen politiikan erikoistoimittaja Ari Hakahuhta arveli, että koko Suomen yli sunnuntai aamupäivällä pyyhkäissyt saderintama oli syynä suureen äänestämättä jättämiseen. Tekosyiltä vaikuttaneita spekulointeja pyörittäneet asiantuntijat eivät vahingossakaan halunneet pohtia ilmeisempiä syitä eli kansan tyytymättömyyttä etäiseksi koettuun unioniin ja Suomen edustajien olemattomana pidettyä vaikutusvaltaa EU-parlamentissa. 

Jo yli viisimiljoonaiselle kansalle edustuksellinen demokratia on kaukana kansanvallasta, varsinkin kun todelliset valtakeskukset alkavat olla muualla kuin eduskunnassa. Mutta mitä voidaan sanoa yli 400 miljoonan äänestäjämassasta, joista suomalaisia äänioikeutettuja on vajaa 4,5 miljoonaa? Minkälainen demokratia toteutuu suomalaisille silloin kun he voivat valita 15 edustajaa 720-jäseniseen europarlamenttiin? Tällöin suomalaismepit edustavat parlamentissa maatamme peräti 2,08 %:in osuudellaan!

On tietenkin totta, että poliittisen päätöksenteon kannalta EU-koneisto on maanosamme merkittävin vallankäyttäjä, vaikka kansalaisten enemmistö ei sitä tunnustakaan. Suomen lainsäädännöstä noin 60%:ia tulee EU:sta ja Kuntaliiton tilaaman selvityksen mukaan kuntienkin toiminnasta 45%:ia juontaa juurensa unionin lainsäädännöstä. Näiden tosiasioiden valossa Euroopan Unioni on Neuvostoliiton kaltainen monikansallinen hirviö, jolla ei ole kansalaisten tunnustamaa legitimiteettiä, mutta joka tästä huolimatta tekee suurimman osan keskeisistä poliittisista päätöksistä. 

Yhtäläisyyttä Neuvostoliittoon löytyy myös hallitsevasta nomenklatuurasta, jonka  valtakeskus ei ole suinkaan parlamentti, vaan sen nimittämä 27-jäseninen EU-komissio, joka tekee ministerineuvostojen ohella yhteisön todelliset päätökset. Komission kokoonpanon valintaan unionin kansalaisilla ei ole tietenkään mitään vaikutusmahdollisuutta kuten ei myöskään sen hallinnolliseen palkka-armeijaan, joka koostuu 33 000 kovapalkkaisesta globalistisesta virkamiehestä. 

Enemmistö kansalaisista on ymmärtänyt, ettei kovempaa äänestämisellä ole juuri mitään vaikutusta EU-parlamentin politiikkaan, koska päätökset tekee komissio ministerineuvostojen ohella. Silti valtamedia jaksaa kauhistella kuvitteellisen laitaoikeiston voittoa ikään kuin se kääntäisi EU-venettä suuntaan tai toiseen. Pidemmällä aikavälillä kasvaneella oikeistopopulismilla saattaa toki olla vaikutusta esimerkiksi Ukrainan projektin hiipumiseen ja laittoman maahanmuuton ("laillinen" invaasio jatkuu tästä huolimatta) vähentämiseen. Unionin kovan ytimen päätöksiin vahvistuneella oppositiolla ei ole toistaiseksi suurta vaikutusta, vaan komissio tullee jatkamaan ideologisella järkähtämättömyydellään federalistista linjaa, jossa taakkoja jaetaan, yhteistä budjettia rakennellaan ja uusia köyhiä maita otetaan sisään. EU:n hajoamista ja rapautumista uhkaavatkin eniten sen innokkaimmat edistäjät eivätkä niinkään liittovaltion vastustajat. Ahneella on paskainen loppu kuten on tapana sanoa.

Koska Suomen osuus valtavan kokoisessa EU-parlamentissa on lähes olematon, kotimaan vaalituloksen analysoiminen tuntuu merkityksettömältä. Jotta siihen saataisiin edes jotain mieltä, tulosta on tarkasteltava nykyisen hallituspolitiikan valossa. Seuraavaksi YW esittää vaaleista lyhyet huomiot puolueista, joiden voitot ja tappiot ovat herättäneet eniten huomiota julkisuudessa.

Kokoomus. Lännen huoraksi täydellisesti antautunut puolue seilaa nyt Mediapoolin lietsoman aggressiivisen Nato-sotaintoilun aallon harjalla. Ajamalla amerikkalaisten miehitystä maassamme sallivaa DCA-sopimusta, Kokoomus on totisesti ansainnut toisen haukkumanimensä Zogoomus, sillä vieraskorean hölmöläisdiilin myötä Suomesta tulee kirjaimellisesti Amerikan sionistisen miehityshallinnon (ZOG) alainen. Ironisesti kykypuolueeksi kutsulla epäkansallisella koplalla ei ole juuri mitään omia ansioita politiikassa, kunhan vain kehtaavat käyttää kyynisesti hyväkseen kulloisiakin ajan trendejä. Asettamalla hallituskumppani Perussuomalaiset median luomien paskamyrskyjen kilveksi, Kokoomuksen onnistui saada EU-parlamenttiin yhden lisäpaikan, mikä tarkoittaa neljää europarlamentaarikkoa. Samalla Kokoomuksesta tuli maamme suurin puolue unionin parlamentissa. 

Tuoreista läpimenneistä uuden suojatyöpaikan Brysselistä sai epätoivoisena pyrkyrinä tunnettu Mika Aaltola, joka on jo hyvissä ajoin ehtinyt hakea uudelleen UPI:n johtajaksi ja siinä sivussa flopannut presidentivaaleissa median ilmaisesta tuesta huolimatta. Toinen EU-parlamenttiin sisään päässyt medialemmikki Pekka Toveri tunnetaan Aaltolan lailla huonoista ennustajan lahjoistaan. Siinä missä Aaltola arvasi Trumpin menestyksen 2016 koko ajan väärin, on median armoittama "rautainen sota-asiantuntija" Toveri mennyt puolestaan arvioissaan päin metsää lähes kaikessa mikä on koskenut Ukrainan sotaa. Saamansa äänimäärän perusteella tämä ei ole silti häirinnyt kotisohvien isänmaallisia, sillä ilmeisesti heidän mielestään Toverin amerikkalaisperäinen ryssäviha on tärkeämpää kuin hänen toiveajatteluksi osoittautuneet sotaennusteensa. Suomalaisten kannalta on tietenkin onnellista, että tämä koomikkopari poistuu ainakin viideksi vuodeksi jokapäiväisestä julkisuudesta. Uskostaan vaikutusmahdollisuuksiinsa nämä kovapalkkaiset tyhjäntoimittajat eivät ole kuitenkaan luopuneet, vaan esimerkiksi Aaltola on jo ehtinyt arvuutella julkisuudessa saavansa heti komissaarin paikan, koska "paalupaikka tuli".

Persusuomalaiset. Nämä vaalit menivät persuille kirjaimellisesti persiilleen ja syystäkin. Toisin kuin karvalakkipersut Kokoomus on puolueena ymmärtänyt miten pidetään Sauli Niinistön esimerkkiä noudattaen kansansuosiota yllä. Ensinnäkin persuilta oli jokseenkin hölmöä ottaa hallitusneuvotteluissa vastaan valtionvarainministerin posti, sillä lähes kaikki hallitusta vastustavat protestit kohdistuvat väistämättä sen haltijaan. Koska puoluejohtaja Riikka Purra on joutunut toimimaan hallituksen ukkosenjohdattimena, kookomuslaiset ovat voineet täysin rinnoin nauttia johtamastaan epäsuositusta politiikasta. 

Eniten Perussuomalaisten kurituspolitiikka on vaikuttanut liikkuviin äänestäjät, jotka jäivät tällä kertaa kotiin. Äänestyshaluttomuutta lisäsivät myös puolueen kyvyttömyys pitää kiinni aikaisemmista lupauksistaan: bensa maksaa edelleen lähes kaksi euroa litralta, maahanmuuttajien vuosittainen määrä on moninkertaistunut ja vasemmiston totalitaristeja mielisteleviä ajatusrikoslakeja on lisätty entisestään. 

Persujen vaalituloksen perseelleen menoa kuvaa kirjaimellisesti ainoa valituksi tullut meppi Sebastian Tynkkynen. "Rynkkyseksi" kutsuttu elostelija on varsinainen anateema kaikelle sille mitä perussuomalainen protestiäänestäjä haluaa ehdokkaaltaan. Nationalistisena oksymoronina tunnettu Tynkkynen seurustelee maahamme ties millä statuksella livahtaneen mustan rotumuukalaismiehen kanssa. Tynkkysen valinta europarlamentaarikoksi symboloikin erinomaisesti perussuomalaisten tämän hetkistä alennustilaa.

RKP. Gallupeissa kerrottiin ruotsalaispuolueen menettävän ainoan parlamenttipaikkansa, mutta niinhän siinä kävi, että kieli- ja puolueuskollisuus voittivat jälleen kerran. Vaaleista ja suhdanteista riippumatta RKP:n kannattajat ovat aktiivisia äänestäjiä, jonka vuoksi heidän painoarvonsa on populaatiotaan suurempi. Kokoomuslaisten ohella ruotsinkieliset ovat kuin Amerikan juutalaiset, jotka määrästään huolimatta saavuttavat äänestysaktiivisuudellaan ja politiikkaan osallistumisellaan suhteettoman suuren vallan. Loppujen lopuksi puoluejohtajan tehtävät jättäneellä Anna-Maja Henrikssonilla oli helppo työ tulla valituksi.

Vasemmistoliitto. Itseään ilman ironiaa Hyviksi ihmisiksi kutsuvien joukko on tunnettu sopulikäyttäytymisestään. Tosin kuin yleensä kuvitellaan, juuri tälle hyväkkäiden massalle kollektivismi ja johtajan palvonta ovat verissä, mistä kertoo aiempi varaukseton tuki Sanna Marinille. Nyt tunteellisen fanituksen kohteeksi oli vaihtunut Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Enimmäkseen naisista koostuva Hyvien ihmisten hurmoksellinen koalitio vaikuttaa Vihreissä, Vasemmistoliitossa ja SDP:ssä, jonka vuoksi uuden messiaan rooli ei ole rajattu vain tietylle punavihreälle puolueelle. Vain määrätyillä arvoilla, ennen kaikkea tasa-arvofundamentalismilla ja sen taakse naamioituneella passiivis-aggressiivisella feministisellä kaunalla, on vaikutusta kun tämä porukkaa valitsee itselleen johtajan.

Perinteisen vasemmistoeetoksen lisäksi Anderssonin valtakunnallisesti saamat ennätykselliset lähes neljännesmiljoona ääntä kertoo pitkään velloneesta protestista hallituksen leikkauksia vastaan. Yhteiskunnan saamapuolella olevat passiiviset pokakonttorin asiakkaat aktivoituivat kerrankin joukolla ja päättivät oikeistopopulistien tapaan äänestää kovempaa. Anderssonin vanavedessä Vasemmistoliitto kolminkertaisesti meppiensä määrän (nyt kolme), mikä tukee käsitystä, että äänestäjät ymmärsivät EU:n olevan instanssi, jossa Suomenkin asiat päätetään. Fiksulta näyttävä logiikkaa jää kuitenkin puolitiehen, sillä vaikka suurin osa maamme asioista päätetäänkin Brysselissä, suomalaisilla mepeillä ei niihin päätöksiin ole osaa eikä arpaa. Varsinkaan kolmella Vasemmistoliiton edustajalla.

Sisäpoliittisten motiivien ohella Anderssonin saama äänipotti saattaa heijastella myös jossain määrin pinnan alla kuohuvaa ulkopolitiikkamme kritiikkiä. Massiivisesta median propagandasta huolimatta kaikki suomalaiset eivät olekaan lähdössä soitellen sotaan USA-Naton eskaloimiin uhkarohkeisiin projekteihin, joissa kovimman hinnan voi joutua maksamaan lännen eturintamaksi vapaaehtoiseksi julistautunut Suomi. Hallituksen Amerikkaa myötäilevä Israel-politiikka lienee toinen ulkopoliittinen syy, miksi osa kansalaisista kerkesi äänestämään Anderssonia. 

Olivatpa kansalaisten motiivit äänestää Anderssonia mitkä tahansa, Vasemmistoliiton vaikutusvalta Suomessa ja Euroopassa ei voitosta huolimatta suinkaan kolminkertaistunut. Siitä pitää huolen 720-jäseninen EU-parlamentti ja valtaa käyttävä komissio.

Vihreät, SDP ja Keskusta. Ennusteista huolimatta nämä puolueet säilyttivät parlamenttipaikkansa. Ilman Perussuomalaisten mahalaskua ne olisivat todennäköisesti menettäneet paikkojaan, joten mistään torjuntavoitosta ei voida puhua. Varsinkin kun äänet jäivät vähäisemmäksi kuin edellisissä EU-parlamenttivaaleissa. 

Sen sijaan muualla Euroopassa gallupit pitivät kutinsa ja oikeistopopulistit lisäsivät paikkojaan. Valhelehdistöön kyllästyneisiin keski-eurooppalaisiin ei tehonnut samalla tavalla viikkokausia jatkunut "laitaoikeistolla" pelottelu kuin auktoriteettiuskoisiin suomalaisiin. Populismin noususta huolimatta keskustaoikeisto hallitsee edelleen parlamenttia, mutta poliittisen opposition kasvu sekä oikealla että vasemmalla vaikeuttaa entisestään federalististen EU-byrokraattien junttaaman politiikan toteuttamista. Koko 2020-luvun kriisejä hyödyntäneen EU-eliitin yhtenäisyyseuforia saattaakin olla jo historiaa uudella viisivuotiskaudella.