Eurooppalaisten kansakuntien lainsäädäntöön salakuljetettu totalitaristinen demokratiatulkinta kieltää jo lähtökohtaisesti sellaisten poliittisten liikkeiden toiminnan, jotka eivät varauksettomasti allekirjoita liberalistisia arvoja. Viimeisin irvokas esimerkki tästä on henkisenä Ruotsina tunnettu Kanada, joka kielsi aivan äskettäin kansalaisliike Proud Boysin terroristisena. Jopa äärioikeistotutkija Tommi Kotonen pitää Kanadan kieltopäätöksen perusteluja "ylimalkaisina" eli mielivaltaisina.
Näitä hälyttäviä läntisiä virtauksia tarkasteltaessa onkin mielenkiintoista seurata tuleeko oikeusministeriö hyväksymään Sinimustan liikkeen puoluerekisteriin, koska sen säännöt ja varsinkin ohjelma poikkeavat huomattavasti muiden puolueiden humanistis-individualistisista raameista.
Ylen verkkosivujen uutisessa Etnisesti yhtenäistä Suomea ajava Sinimusta liike on vielä matkan päässä puoluerekisteristä kerrotaan liikkeen jättäneen viime vuoden lopulla hakemuksensa kannattajakortien keräämiseksi. Uutisessa tehdään selväksi, että hakemuksen läpimeno ei ole mikään läpihuutojuttu kun asiaa kysytään julkisoikeuden professori Jukka Viljaselta:
Viljasen mukaan tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että puolue hyväksyy Suomen perustuslain keskeisen ajatuksen demokratian perustumisesta kansanvaltaan eikä väkivaltaan tai muuhun vaikuttamiseen.
– Hyvin laaja kirjo puolueita on vuosien varrella sallittu, mutta jossakin se raja menee. Sitä rajaa ei meillä juuri ole viime vuosina testattu, Viljanen sanoo. Hän arvioi, että Sinimusta liike saattaa olla rajatapaus.
Yllättävää kyllä Ylen jutussa lainattu toinen asiantuntija, oikeusministeriön vaalijohtaja Arto Jääskeläinen, puhuu sen puolesta, että suomalaisessakin demokratiassa voi toimia puolue, joka haluaa muuttaa lainsäädäntöä, jonka rikkomista pidettäisiin nyt lainvastaisena. Tällöin puolueen pitää Jääskeläisen mukaan toimia vain demokraattisen menettelytapojen mukaisesti:
Mitä jos ohjelmassa on kohtia, jotka näyttävät olevan lainvastaisia? Jääskeläisen mukaan sitä täytyy nyt katsoa.– Tietenkin saa haluta joitakin asioita, vaikka muuttaa lainsäädäntöä. Sinänsä se voi olla hyväksyttävääkin, kunhan se tehdään käyttäen demokraattisia menettelytapoja. Mielipiteen- ja sananvapaus on yksi lähtökohta.
Nykyisessä vasemmistoliberalistisessa hegemoniassa Jääskeläisen huomiot todennäköisesti sivuutetaan, josta viestii järjestelmän apparatsikkeina toimivien mielipideautomaattien paljon huomiota saaneet lausunnot. Yhden hysteerisimmistä mielipiteistä on laukonut politisoitunut historiantutkija Oula Silvennoinen valtiollisen sateenkaarikirkon lehdessä Kirkko ja Kaupunki. Aviisin uusimmassa numerossa punavihreä tendenssitutkija toistaa tutut arvottavat mielipiteensä paljastaen samalla paranoidin suhteensa kansallismielisyyteen ja etniseen suomalaisuuteen.
Silvennoiseen verrattuna hieman vakavampaa akateemista näkemystä edustaa Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Vesa Vares, vaikka hänkin kutsuu Helsingin Sanomien haastattelussa Sinimustan liikkeen ohjelmaa fasistiseksi ja rasistiseksi mutta ei sentään sadistiseksi. Vareksen kunniaksi on sanottava, ettei hän pintapuolisessa analyysissaan sorru samanlaiseen itkuhumanismiin kuin Silvennoinen tämän luonnehtiessa puolueen tavoitteita.
Tutkijat ovat varmasti oikeassa siinä, että näillä näkymin mahdollisella puolueella ei ole odotettavissa suurta kansansuosiota. Osaltaan tähän vaikuttaa puolueohjelman poliittisen tyylin epäajanmukaisuus (so. "30-lukulaisuus") sekä jyrkkyys eräitä yksilönoikeuksia vastaan, vaikka muutoin suurin osa maahanmuuttokriitikoista hyväksyisikin puolueen etnonationalistiset vaatimukset.
Puoluehankkeessa olennaista ei ole kuitenkaan ohjelman kiistanalaiset yksityiskohdat, vaan sen metapoliittinen vaikuttavuus, jossa koetellaan Overtonin ikkunan eli sallittujen poliittisten keskustelunavausten nykytilaa. Vaikka Sinimustan liikkeen kannatus jäisi pieneksi, olisi sen hyväksyminen puoluerekisteriin vasemmistoliberaaleille silti tappio, koska virallisen aseman kautta sen poliittisia konsensus-tabuja haastavat näkemykset vuotaisivat suuren yleisön tietoisuuteen ja sitä kautta jopa julkiseen keskusteluun. Ei tarvitse kuin muistella vihreiden vaatimatonta alkutaipaletta ja sen myöhempää menestystä liikkeen saatua teesinsä yleisen debatin alaisiksi.
Poliittisen eliitin kannalta Sinimustan liikkeen puoluehankkeen torppaaminen ei ole yksiselitteisesti hyvä asia. Hylkääminen kun nostaisi väistämättä keskustelun demokratian rajoista ja sen sisäisestä logiikasta, vaikka itse keskustelu olisikin kontrolloidun yksipuolista ja sitä kävisivät julkisuudessa vain järjestelmän luotetut apparatsikkit. Älykkäät ihmiset tekisivät itselleen joka tapauksessa kysymyksiä, joita ei julkisessa elämässä esitetä. Epäluottamus kansasta erkaantuneeseen demokratiakoneistoon syvenee ja herättää entistä perustellumpia kysymyksiä kenen etuja nykyjärjestelmä itse asiassa ajaa.
Tähän menessä demokratiaa ja sen liberalistisia arvoa punnitsevia kriittisiä argumentteja ei ole maassamme juurikaan esitetty muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Siksi olisi toivottavaa, että Sinimustan liikkeen esiinmarssi herättäisi filosofiset toisiajattelijat pohtimaan ääneen nykydemokratian mielekkyyttä, kansanvaltaisuutta ja sen todellisia vallankäyttäjiä. Ylipäätään koko nykydemokratian politisoitunut konsepti tulisi haastaa älyllisesti, sillä on sanomattakin selvää, että siihen kuuluvat tasa-arvo ja ihmisoikeudet eivät edusta itsestäänselvää kosmista hyvyyttä, vaan näyttävät olevan portteja sivilisaaton romahdukseen ja kaaokseen.
*********************
Yle TV1, torstai 4.2.2012 klo 19.00, Dokumenttiprojekti: Paperittomat
Suomessa, enemmistön näkymättömissä, elää ihmisiä, joiden arki on täynnä näköalattomuutta, epävarmuutta ja pelkoa huomisesta. Minkälaista on näiden ihmisten todellisuus, miten rakentaa elämää maassa, jossa sinua ei virallisesti ole edes olemassa. O: Ann-Mari Leinonen ja Sampsa Huttunen HD ohjelmatekstitys (suomi) 50 min. Linkki ohjelmaan.
Etnisen ja kulttuurisen diversiteetin viholliset, itsenäisten kansakuntien tuhoajat, ovat kieltämättä taitavia ehdollistaessaan massoja. Toki heidän tunteisiin vetoava propaganda ei kykene manipuloimaan kaikkia, mutta silti riittävän monia, jotta lännen itsetuho olisi edes jotenkin perusteltavissa demokratian luhistuvissa kulisseissa.
Illan dokumentti on varsinainen kouluesimerkki psykologisesta vaikuttamisesta. Rationaalisesti arvioitavissa oleva massiivinen kansainvaellus sivuutetaan ohjelmassa kokonaan ja se keskittyy sen sijaan Suomeen livahtaneiden yksilöiden kokemuksiin. Koska näkökulmaksi on valittu yksilöpyksilöt, katsoja voidaan samastuttaa tunnetasolla näiden todellisiiin tai kuviteltuihin kärsimyksiin. Muukalaisten kärsimysten vähentämiseksi empaattinen katsoja ei voi päätyä muuhun kuin että tulijan turvapaikka hyväksyttäisiin ja tämä saisi näin ikuisen nautintaoikeuden Suomessa.
Ohjelman lähettäminen olisi perusteltua siinä tapauksessa, jos Yle esittäisi vastavuoroisesti ohjelmia, joissa maahanmuuttoa tarkastellaan populaatiotason kysymyksenä ja ekologisena ongelmana. Moniarvoisuus jää Ylellä kuitenkin vain tyhjien puheiden asteelle, sillä mediajätti kannattaa edelleen vain yhtä ideologista näkökulmaa, jossa puolustetaan kaikin keinoin afrikkalais-aasialaista invaasiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti