Miesten demonisointiin keskittyvässä tutkimuksessa sivuutetaan kuitenkin patriarkaalisten kulttuurien vahva naisten arvostus, sillä niissä on pidetty naisen henkeä yleensä arvokkaampana kuin miehen. Tämä ei tietenkään johdu naisten kyvyistä vaan biologisesta ominaisuudesta synnyttää lapsia. Sodissa ja katastrofeissa suurenkin miesmäärän menettäminen ei välttämättä ole katastrofi yhteisön jatkuvuudelle, sillä vähäinen miesmäärä pystyy tuottamaan lähes rajattoman määrä jälkeläisiä, jos naisia on vain riittävästi. Sitä vastoin naisten vähyys riuduttaa nopeasti minkä tahansa yhteisön, jonka vuoksi he ovat olleet kullan arvoinen resurssi toisin kuin tykinruuaksi heitetyt miehet. Eri kultuureissa naisen ja hedelmällisyyden palvonnalle on siis olemassa vankka biologinen lähtökohta.
Entisaikojen uskonnollisen palvonnan sijaan naisten arvostus nyky-yhteiskunnissa näkyy lainsäädännössä ja terveydenhuollossa, jotka keskittyvät ensisijassa naisten suojelemiseen ja hyvinvointiin. Lisäksi nuorten hedelmällisten naisten arvostus on teollisuusmaissa huippua, sillä tuskin löytyy yhtäkään ihmisryhmää, joka olisi niin haluttu, etuoikeutettu ja kritiikiltä suojattu kuin he. Jo näistä etuoikeuksista mainitseminen leimataan useimmiten pelkäksi incel-miesten toksiseksi maskuliinisuudeksi.
Egalitaristeille ei riitä pelkkä miesten parjaaminen, vaan he haluavat kirjoittaa naisten ja värillisten "vähemmistöjen" (globaalin enemmistön) historian kokonaan uusiksi välittämättä tosiasioista. Etenkin viihdeteollisuus pehmittää ahkerasti massojen mieliä muokkaamalla historian paremmin hegemoniseen monikulttuurismiin ja feminismiin sopiviksi. Esimerkisi suurta suosiota nauttiva Netflix väärentää sarjoissaan jatkuvasti historiaa vahvistaakseen vallitsevia woke-trendejä.
Naisten ja "vähemmistöjen" voimauttaminen voi joskus perustua tosiasioihinkin kuten uskontotieteilijä Karolina Kouvolan tuore tutkimus Pohjolan jumalattaret (SKS, 2021), josta Yle uutiset teki jutun Naiset olivat väkivahvoja kuukautisten aikaan ja jumalattaret hallitsivat puolta Pohjolaa – uusi kirja paljastaa naisten unohdetun voiman. Naisten sukupuolinarsismia ruokkivan uutisartikkelin keskeisin ongelma on sen ristiriitaisuus hallitsevan narraation kanssa. Sen mukaan kun naisilla ei "taantumuksellisina aikoina" ollut yhteiskunnallista valtaa. Mikäli tunnustetaan yleisesti naisten merkittävä valta-asema muinaisissa yhteiskunnissa, se tekisi tyhjäksi monet kaunaiset vaatimukset historiallisen sorron oikaisemiseksi. Feministit ja egalitaristikiihkoilijat onnistuvat kuitenkin sivuuttamaaan kognitiivisen dissonanssin sujuvasti syömällä ja säästämällä ahneuksissaan koko kakun: he haluavat hyöytyä väittämästään uhriasemasta, mutta samalla rehvastelevat muina miehinä vallallaan, joka on ollut heillä jo muinoin.
Emme elä enää patriarkaalisessa kulttuurissa, vaikka miesvihamielisille feministeille tällaisen mielikuvan ruokkiminen on heidän agendalleen elintärkeää. He ovat kieltämättä onnistuneet silti hyvin kampanjassaan, mikä näkyy uutisten ja julkisen keskustelun asenteissa. Niissähän nainen esitetään useimmiten uhrina ja alistettuna. Jos taas naisen valta tunnustetaan, se kuvataan aina oikeudenmukaisena, upeana ja voimaannuttavana, josta tyyppiesimerkin tarjoaa Yle-uutinen Sanna Marin pääsi Timen nettilehden kansikuvaan: Lehti valitsi Suomen pääministerin 100:n nousevan johtajan listalle.
Maskuliinisuudesta kirjoittanut Jack Donovan pitää naisille räätälöityä pehmeiden arvojen yhteiskuntaa kuhnuriyhteiskuntana, jossa kilteiksi kuohittujen (valkoisten) aiskankannattajamiesten ainoa tehtävä on luoda teknologisia mukavuuksia naisille ja maahanmuuttajille samalla kun todellinen vallankäyttö hivutetaan naisille tai naisellisen mentaliteetin omaksuneille miehille. Toisaalla antropologi Lionel Tiger puhuu byrogamiasta, joka tarkoittaa uudenlaista sukulaisuusjärjestelmää, jonka muodostavat äiti, lapsi ja valtion virkailija. Tässä kuviossa suuri joukko miehiä elää ulkopuolisina modernissa yhteiskunnassa. Näiden ilmiöiden kiistäminen on vaikeaa, jonka vuoksi julkisen keskustelun portinvartijat lakaisevat ne kokonaan maton alle. Niistä puhuminen uhkaisi virallista tarinaa uhreista ja syyllisistä sekä yhteiskunnallisesta vallankäytöstä.
Jotta perinteinen tarina miehistä väkivaltaisina vallankäyttäjinä ei menetteisi uskottavuuttaan, sitä täytyy jatkuvasti uusintaa. Jälleen kerran on kasvanut kokonainen uusi sukupolvi yliopistotutkijoita, jotka leimaavat miessukukunnan väkivaltaisiksi ja jopa naisvihaajiksi. Yle uutiset on valmis levittämään heidän propagandaansa mielipideuutisessa Naisviha näkyy arkisissa käytännöissä ja pahimmillaan väkivaltana – tutkijan mukaan siitä vaietaan, vaikka ei pitäisi.
 |
| Tuija Saresma suomalaisvihamielisessä työssään. Palkan hänelle maksaa suomalaiset veronmaksajat. |
Jutussa haastatellut asiantuntijat käyttävät hyväksi havaittua retorista strategiaa, jossa naisvihamielisyydestä syyttämisellä voidaan lietsoa yleistä miesvihaa samaan tapaan kuin äärivasemmistolaisen Stieg Larssonin kirjasta tehdyssä elokuvassa Miehet jota vihaavat naisia. Häikäilemätöntä mieskaunaa Ylen uutisessa edustaa sukupuolentutkimuksen dosentti Tuija Saresman härski väite, että miesten naisiin kohdistama väkivalta olisi yhteiskunnassa muka tabu.
Naisviha. Siitä pitäisi dosentti Tuija Saresman mukaan puhua enemmän, kun mietitään parisuhdeväkivallan syitä.
Sukupuolistunut väkivalta on hänen mukaansa suora seuraus naisvihasta. Kuten myös naisten pukeutumisen kontrollointi tai ruumiillisen itsemääräämisoikeuden kieltäminen esimerkiksi aborttikiellon muodossa.
Naisvihasta ei uskalleta puhua. Näin Saresma ajattelee ja vertaa naisviha-termin käyttöä rasismista puhumiseen.
– Vielä 10–20 vuotta sitten puhuttiin siitä, ettei Suomessa ole rasismia, koska yhteiskuntamme on niin tasa-arvoinen.
Omassa asiassaan syyttäjän roolin ottaneelle Saresmalle on edullista paasata naisvihasta, koska sillä hän voi kätevästi lietsoa omaa miesvihaansa. Aivan samoin kuin rasismista puhuminen on pelkkää valkoisten syyttämistä, samaa tilastosokeutta on miesvihasta puhuminen. Hänen feministisessä vihaopissa mies on peruuttamattomasti moraalisesti paha ja siten kaikin puolin ala-arvoisempi otus kuin nainen.
Päivystävän dosentin väitteet väkivallan sukupuolittuneisuudesta ovat osin paikkaansa pitäviä, mutta niissä unohdetaan, että valtaosa vakavasta väkivallasta on miesten keskinäistä väkivaltaa. Mutta mitäpä siitä, jos miehet pieksevät toisiaan, eihän se kosketa yhteiskunnan napana olevia naisasianaisia. Todellinen tabu ei olekaan miesten väkivalta naisia kohtaan, vaan naisten tilastollisesti silmiinpistävä lapsiin kohdistama väkivalta. Heikkojen miesten aikakaudella oma lukunsa on tietysti vielä naisten lisääntynyt parisuhdeväkivalta.
Koska feministisessa ideologiassa nainen on aina urhi ja mies syyllinen, puhe yksiön vastuusta muuttuu väistämättä kiusalliseksi. Vastuuta omista teoista ja vallinnoista korostetaan länsimaisissa yhteiskunnissa, mutta feministisessa teologiassa se pyritään naisten osalta selittämään pois. Siksi huonoja parisuhdevalintoja tehneiden naisten kritisointi on perusteetonta syyllistämistä, mutta valkoisen heteromiehen valinnat ovat vain ja ainoastaan hänen vastuullaan. Saresma vuodattaa:
Harvoin kysymme, miksi mies lyö tai pahoinpitelee kumppaniaan ja miksi hän ei lähde suhteesta. Sen sijaan kyselemme, miksi nainen antaa pahoinpidellä itseään tai miksi nainen ei lähde.Tällainen suhtautuminen on Husson mukaan epäempaattista ja väkivallan seurauksia ymmärtämätöntä. Naisten syyllistäminen kohtaamastaan väkivallasta kertoo myös kulttuurimme naisvihamielisyydestä.
Politisoitunut sukupuolentutkimus näyttä toimivan vanhoilla eväillä, joissa julistetaan tasa-arvoa, mutta halutaan pelata silti säännöillä, jotka hyödyttävät vain omaa sukupuolta. Voidaan kysyä, kuka hyötyy sukupuolten välisen kaunan lietomisesta, jolla murennetaan yhteiskunnan perusteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti