TOSIASIOITA VENYTETÄÄN KUN YLE TOIMII LIBERALISTISEN LÄNSI-IDEOLOGIAN ETUVARTIONA

Yle uutisoi vuoden alussa tutkimustalo IROResearchin tekemästä nettikyselystä, jossa arvioitiin suomalaisten luottamusta eri uutismedioihin. Ylpeydestä pakahtuvassa jutussaan Suomalaisten luottamus Ylen uutisiin on kasvanut entisestään Yleisradion toimittaja Miia Gustafsson kirjoittaa:

Tuoreen tutkimuksen mukaan Ylen uutiset ovat Suomen luotettavin uutismedia. Peräti 85 prosenttia suomalaisista luottaa Ylen uutisiin.

Edelliseen, vuonna 2021 tehtyyn tutkimukseen verrattuna nousua on parin prosenttiyksikön verran. Etenkin 30–44 -vuotiaiden keskuudessa luottamus Ylen uutisointiin on kasvanut.

Nettikyselyn pitäminen relevanttina mielipidetutkimuksena on kysymys sinänsä, mutta tästä huolimatta on luultavaa, että kyselyn tulos vastaa suurin piirtein nykyistä asenneilmastoa riippumatta kysymysten johdattelevuudesta ja ikäryhmien painotuksista. Joka tapauksessa tulos on hätkähdyttävä, sillä meillä median ideologisoituminen, uutisten tarkoitushakuinen valikoivuus ja kansalaisten indoktrinaatio eivät poikkea juuri mitenkään muista länsimaista, joissa luottamus tiedotusvälineisiin on jo pitkään ollut jyrkässä laskusuunnassa. 

Suomalaisten suhtautuminen poikkeuksellisen luottavaisesti kaikkiin virallisiin auktoriteetteihin ja instituutioihin kuten Yleen on vain korostunut parina viime kriisivuotena. Kun maailma alkaa käydä tuuliseksi valtakeskusten shakkipelissä, suuri osa kansalaisista luopuu epävarmuutta ylläpitävästä kriittisyydestään ja heittäytyy mieluummin lapsenomaisella luottavaisuudella valtiovallan ja sen mielipidetehtaiden helmaan. 

Luottamuksessa voi silti olla kyse osittaisesta optisesta harhasta, sillä valtaosa Ylen seuraajista kuuluu suuriin ikäluokkiin, jotka kuvittelevat valtiollisen uutismedian olevan edelleen pelkkä uutisfaktojen kertoja, jota se oli vielä 1980-luvulla. Toki silloinkin kansa ymmärsi Ylen oleva jossain määrin puolueellinen ja asenteellinen, mutta eri näkökulmille, "narraatioille", annettiin silti aivan eri tavalla tilaa kuin nykyään. Ei tarvitse kuin kuunnella Yle Radio Suomen Pyöreä pöytä- keskusteluraatiin valittujen pelkkien punaliberaalien yksimielisyyttä tai katsoa A-Studiota, jossa näennäisen erimieliset keskustelijat pysyvät tiukasti tietyn kehystetyn narraation sisällä. Suurten ikäluokkien sijaan Yle ja valtiovalta kokee ongelmalliseksi nuoret, joita ei ole kyetty houkuttelemaan "arvovaltaisten" tiedotusvälineiden taikapiiriin. Siksi Ylen luottamusbarometri-uutisen loppupuolella  todetaan vähemmän yllättävästi, että "mediataloissa ollaan hyvin huolissaan nuorista ja heidän median käytöstään". Isosiskovaltio haluaa selvästi takaisin laumastaan karanneet potentiaaliset ajatusrikolliset.

Nuorten pienempi luottamus Yleen ja valtamediaan johtuu todennäköisesti siitä, että he seuraavat muitakin tietolähteitä kuin kriittisyydessään laiskistuneet demarieläkeläiset. Materialistisessa apaattisuudessaan elävät suuret massat eivät enää erota faktoja narraatioista, joita he pitävät totena vain siksi että valtiollinen media esittää ne. Siksi Yle voi kaikessa rauhassa kertoa eteenpäin mitä räikeimpiä kansainvälisten uutistoimistojen suoltamia valheellisia agendauutisia. 

Viime aikojen törkein esimerkki Ylen lähdekritiikittömästä ulkomaan uutisoinnista on juttu Texasin ampujan käyttäytyminen viittaa äärioikeistolaiseen motiiviin, jossa viranomaisiin vedoten uskotaan Dallasissa ostoskeskuksessa kahdeksan ihmistä tappaneen miehen olleen valkoisen ylivallan kannattaja. Jos toimittaja Sari Taussi olisi tehnyt pienen nettihaun, hänelle olisi paljastunut pian, ettei tekijä ollut valkoinen, vaan meksikolainen maahanmuuttaja Mauricio Garcia. Olennaisen tiedon poisjättämisessä on silti tuskin kyse toimittajan laiskuudesta, vaan siitä, että hän todella haluaa Amerikan isojen uutismedialähteiden tapaan uskoa, että tällaisissa tapauksissa asehullun täytyy olla valkoinen. Tämä taas siksi, että se sopii kuin nakutettu läntisen median pitkään jatkuneeseen valkovihamieliseen agendaan. 

Texasissa tapahtui samoihin aikoihin toinen joukkoväkivallan teko, josta kertoo Yle uutisessaan Useita ihmisiä kuoli, kun autoilija ajoi bussipysäkille Texasissa. Tässäkin tapauksessa toimittaja ei julkaise tekijän nimeä ja valokuvaa, sillä ne olisivat paljastaneet New Yorkin Timesin "maahanmuuttovastaiseksi" leimaaman tekijän olleen 34-vuotias meksikolainen maahanmuuttaja George Alvarez. Tapaukset ovat jatkoa Amerikan valtamedian vuonna 2013 alkaneelle kampanjalle, jossa mustan jengirikollisen Trayvon Martinin itsepuolustukseksi surmannut hispaano George Zimmerman kuvattiin järjestelmällisesti ja poikkeuksetta valkoiseksi. Jo tuolloin Yleisradio oli globaalimedioiden kanssa mukana samassa valkopesuprojektissa, jonka Yle Watch paljasti moneen otteeseen.

Suomalaiset mediajätit Yleisradio ja Helsingin Sanomat eivät viime kädessä seuraa minkäänlaista kansallista tai objektiivista uutispolitiikkaa, vaan ne on synkronisoitu täsmälleen Amerikan esikuvien vetämän linjan mukaisiksi. Kun Amerikan juutalaisten kiistattomasti hallitsemat suuret mediatalot väärentävät rikollisten etnisyyden ja syyttävät projisoiden tekijöitä vielä "uusnatseiksi", tämä narraatio kerrotaan maamme mediajättien toimesta täsmälleen samanlaisena. Näin uutisrintamallakin Suomessa halutaan olla osa lännen yhtenäistä Vastuullista mediaa.

Valtamedian ilmiselvä propaganda ja valheet on suunnattu pääasiassa passiiviselle vaalikarjalle, alamaisille, jotka kerran neljän vuodessa antavat legitimiteetin yhä merkityksettömäksi käyneelle näkyvälle vallalle. Uutistoimituksissa kyllä tiedetään, että heidän läpinäkyvät puliveivauksensa eivät mene läpi pienelle vähemmistölle, mutta tämä ei huolestuta valtamediaa, koska kiusallisia valheenpaljastajia ei päästetä julkisuudessa ääneen paitsi ellei kyse ole karikikatyyrimaisista olkiukkohahmoista.

Venäjän ja Naton väliseksi konfilktiksi kehkeytynyt Ukrainan sota on vain kiihdyttänyt läntisten mediatalojen agendajournalismia, sillä vihollisuuksien tunnustaminen on ikään kuin oikeuttanut kansalaisten silmissä propagandan, demonisoinnin, hyödylliset valheet ja yksipuoliset narraatiot. Länttä hallitsevalle manageriaaliselle luokalle sota onkin ollut onnen potku, sillä se on saaneet puolelleen sille aiemmin vihamieliset yhteiskuntakriitikot ja aktvistit. 

Tällä hetkellä huomattava osa globalismin vastustajista hyväksyy kansojensa intressit jo ajat sitten pettäneen liberaalileliitin hegemonian välttämättömänä pahana, koska he toivovat Venäjä nitistämisen ratkaisevan ainakin lännen akuutit ongelmat. Ajatuksena on, että kun ensin on hoidettu median eksistentiaalisena uhkana rummuttama Venäjä, voitaisiin sen jälkeen muina miehinä jatkaa transhomotuksen ja kansanvaihdon vastaista taistelua, ymmärtämättä, että mahdollisen "totaalisen voiton" myötä ylikansallisten eliittien johtamasta lännestä on tullut niin vahva, etteivät mitkään kansalliset liikkeet voi sitä enää uhmata saati kukistaa.  

Yksiniittisen valtmedian lietsoma sotahysteria on saanut monen vilpittömät nationalistitkin pauloihinsa, sillä kukapa voisi hyväksyä Venäjän loukkauksen kansallista itsemäärämisoikeutta vastaan, siitäkin huolimatta, että Ukraina ei ole itsenäistymisensä jälkeen ja varsinkaan 2000-luvulla ollut millään mittarilla suvereeni valtio. Länsimaiden  establishmentille median vihanlietsonta sopii, sillä näin siihen kohdistuvaa oikeutettua protestiaaltoa voidaan kanavoida Putinin Venäjään. Nyt kansa seisoo ainakin sodan ajan lähes yhtenä rintamana petoksellisen eliittinsä takana. 

Suomessa luottamuksesta järjestelmän tiedotukseen kertoo Ylen vankistunut asema, vaikka vielä muutama vuosi sitten maastamme löytyi huomattava joukko kansalaisia, jotka sättivät sen läpinäkyvää propagandaa. Tänään Ylen manipulaatiota ja yksipuolisia narraatiota ei koeta ongelmaksi varsinkin silloin kun ne koskevat Naton ja Venäjän välistä epävirallista sotaa. 

Yle ei tietenkaan ole ainoa eikä edes pahin sotapropagandan levittäjä, sillä etenkin iltapäivälehdet julistavat päivittäin lööpeissään mitä uskomattominta spekulointia ja demonisointia Venäjän predidentti Vladimir Putinista. Herrasta voi olla mitä mieltä tahansa, mutta on jokseenkin sairaalloista, kuinka monomaanisesti Mediapoolin sertifioimat iltapäivälehdet ennustavat Putinin ja Venäjän romahtamista päivittäin. Kyse ei ole muusta kuin George Orwellin Vuonna 1984 -kirjan kahden minuutin vihasta, joka suunnataan helpoimpaan mahdolliseen kohteeseen. Esimerkiksi Iltalehdessä Putin on päälööppinä joka päivä paitsi lauantaisin, jolloin etusivun täyttää nuori blondi. Toimituksessa on todennäköisesti ajateltu perheenisiä, jotka tekevät viikonloppuostoksensa suurissa tavarataloissa. 

 

Suomen mediatilanne on pitkälti sama kuin Ruotsissa. Siellä sotahysterian keskellä päänsä kylmänä pitänyt kansallismielinen portaali Nordfront kertoo psykologisesta sodankäynnistä, jolla maan iltapäivälehdet pehmittävät tavallista svenssonia.  Nordfrontin selonteossa paljastui, että 303:n päivän tutkimusjaksona Venäjän presidentti Vladimir Putin mainittiin lööpeissä Expressenissä yhteensä 297 kertaa ja Aftonbladetissa 281 kertaa. Nordfrontin mukaan Putinin lapsellisen yksipuolinen demonisointi ei eroa mitenkään Donald Trumpin vastaisesta yksiäänisestä mediakampanjasta. Kontrolloidun median tilanne on aivan sama kuin Suomessa, sillä myös Ruotsissa valtiovalta on estänyt väestöä pääsemästä venäläisille uutissivustoille voidakseen itse päättää, miten Venäjä suhtautuu sotaan. 

Valtavirran tiedotusvälineitä puolustelevat ns. tolkun ihmiset väittävät, että ne ovat infromaatiolähteinä luotettavampia kuin niihin kriittisesti suhtautuvat vaihtoehtomediat. Heidän silmissään vaihtoehtoiset kanavat ovat jo kategorisesti aina väärässä, jonka vuoksi kaikki vallitsevaa narraatiota horjuttava fakta-aines leimataan joko putinistiseksi propagandaksi tai salaliittoteorioksi, joita kannattavat vain itsestään liikoja luulevat "itsenäiset ajattelijat". Näin omahyväinen asenne on sikäli vaarallista, koska siinä sinänsä kannatettava maalaisjärkisyys korruptoituu ennen pitkää hallitsevan yhden totuuden kritiittömäksi kannattamiseksi.  

Ylelle yhden totuuden ylläpitämisestä on tullut niin tärkeää, ettei sen Facebook sivuille pääsee enää kommentoimaan uutisia ja ohjelmia. Kun tällä viikolla teki mieli kommentoida A-studiota ja A-talkia, se olikin tehty mahdottomaksi, koska kommentointimahdollisuus on näköjään kaikessa hiljaisuudessa poistettu. Suurelle yleisölle Yle ei ole tietenkään kertonut muutoksesta mitään. Luultavasti kommenttiosion poistaminen on tapahtunut korona-hypen ollessa kuumimmillaan. Jotta ohjelmakritiikit eivät jäisi vain kirjoittajan korvien väliin, julkaistaan ne nyt tämän kirjoituksen yhteydessä:

Yle TV 1, keskiviikko 3.5.2023 klo 21.05 A-studio 

Ukrainan presidentti Zelenskyi teki yllätysvierailun Suomeen. Mikä oli vierailun anti? Studiossa vieraileva tutkija Ilmari Käihkö Aleksanteri-instituutista ja puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk.). Mitä uusista tiedoista Nord Stream -kaasuputkien räjäyttäjätahosta pitäisi ajatella? Vieraana hybridiosaamiskeskuksen johtaja Jukka Savolainen. Miltä Zelenskyin vierailu Nato-Suomeen näyttää Venäjän vinkkelistä? Studiossa johtaja Markku Kangaspuro Aleksanteri-instituutista ja vanhempi tutkija Sinikukka Saari Ulkopoliittisesta instituutista. Juontajana Petri Raivio. #yleastudio HD ohjelmatekstitys (suomi) 40 min. Linkki ohjelmaan. 

Amerikan ja Naton ulokkeena Suomessa toimivan hybridiosaamiskeskuksen rehvakkaan oloinen johtaja selitti propangandistin varmuudella, kuinka kaasuputkien räjäyttämisen takana eivät voi olla ketkään muut kuin venäläiset. Hybridiosaamiskeskuksen johtaja Jukka Savolaisesta näkee heti päältä, että hän ei ole eri seikat huomioon ottava tietoteoreettinen fundeeraja vaan poliittinen agitaattori. 

Rasvanahkaisena vanhana kapiaisena Savolainen toisteli Venäjän syyllisyyttä kuin ärtynyt krapulainen, vaikka tarkkaavainen katsoja huomasi välittömästi, että hän sulki muitta mutkitta kaikki ilmeiset vastaevidenssit, josta mm. Yle Watch on kirjoittanut eri lähteisiin perustuen. Hän esimerkiksi vaikeni sopivasti Pulitzer-palkitun tutkiva toimittaja Seymour Hershin väitteestä, että USA oli todennäköisimmin kaasuputki-iskujen takana. Todellinen sarvikuono olohuoneessa koko "keskustelussa" oli se, että Venäjä on vaatinut YK:lta puolueetonta kansainvälistä tutkimusryhmää selvittämään räjähdysten alkuperän ja syylliset. Kummallista kyllä länsimaat eivät ole tähän suostuneet ja mediassa tästä täysin perustellusta vaatimuksesta on vaiettu samaan tapaan kuin vuonna 1943, jolloin Saksa perusti puolueettoman tutkimusryhmän venäläisten tekemistä puolalaisupseerien murhista Katynissä 1940. 

Koko ohjelma oli yhtä propagandistista yhden totuuden riemujuhlaa, kun lännen asiamiehet- ja naiset Hybridiosaamiskeskuksesta ja Ulkopoliittisesta instituutista pääsivät taputtelemaan toisiaan olkapäille.

Yle TV1. torstai 4.5.2023 klo 21.05 A-Talk 

Ukrainan presidentti Zelenskyi kiertää Eurooppaa. Saako Ukraina tarvitsemansa tuen ja miltä sodan tilanne näyttää? A-Talkissa asiantuntijat Tampereen yliopiston professori Pami Aalto, entinen Suomen Moskovan suurlähettiläs René Nyberg, Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmän johtaja, everstiluutnantti Simo Pesu ja Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija Sinikukka Saari. Juontajana Sakari Sirkkanen. #yleastudio HD ohjelmatekstitys (suomi) 39 min. Linkki ohjelmaan.

A-talk ylitti jopa eilisen A-Studion kuorolaulun mitä tulee mielipiteiden ja "totuuksien" yksiäänisyyteen. Sotamoodiin ohjelmoiduille suomalaiskatsojille syttyi tuskin lamppu päässä edes silloin kun ex-suurlähettiläs, länsimielisten Venäjälle aikoinaan lähettämä USA:n asiamies, René Nyberg, sätti suu vaahdossa Venäjän tv:n keskusteluohjelmia, joissa kuulemma toistetaan omaa narratiivia sokeasti. Hetki oli pysähdyttävyydessään huvittava, sillä juuri samaan Nyberg syyllistyi pää punaisena itse. 

Nybergin itsereflektion puute tuo mieleen Yle Areenan podcast-sarjan Näin minua manipuloidaan, jonka seitsemäs jakso Kuinka suojautua propagandalta? käsitteli valtiollista mielipidevaikuttamista. Koska elämme Suomessa, järkevänä lähtöoletuksena on, että kriittinen näkökulma sotapropagandaan liittyisi valtiovaltamme ja valtamedian harjoittamaan manipulaatioon. Toive oli turha, sillä ohjelma käsittelee pelkästään Venäjän propagandaa, jonka vaikutus suomalaisiin on olematonta. Ylipäätään keskustelu ohitti maamme establishmentin propagandan kokonaan ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan. Tätä samaa hurskastelevaa linjaa edusti Nyberg koko A-talkin (kamala anglismi muuten!) ajan.

Puhtaasti ideologisin vaikuttimin toimivan Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija Sinikukka Saari ei kyennyt samanmielisten keskustelussa juuri muuhun kuin Nybergin komppaamiseen. Konformistisena kympin tyttönä tunnetulla Saarella ei ollut mitään omaan sanottavaa ja hän toisteli lähinnä Yhdysvaltain neokonservatiivien sotaisaa ideologiaa. 

Presidentti Volodymyr Zelenskyin Suomen vierailu oli hyvin näyteltyä sirkusta alusta loppuun. Kun läpikorruptoituneen maan johtava vaeltava juutalainen tulee klovnin elkein kylään, niin senhän tietää, että pummausreissulla ollaan taas. Onhan verorahoistamme lapattu jo lähes miljardi euroa Ukrainan rahanpesukoneistolle eikä loppua näy, "koska meillä on varaa". Eikä neljänkymmenen tuhannen ukranaispakolaisen elättäminen sekään ilmaista ole.

Tällaisen taloudellisen ja sotilaallisen painolastin Suomeen saapumisen luulisi normaalissa maailmassa synnyttävän lukuisia kriittiisiä kysymyksiä. Pellemaailmassa on kuitenkin turha olettaa, että toimittajat ja A-talkin asiantuntijat esittäisivät yhtäkään kriittistä kysymystä Zelenskyistä. Syy on aika selvä: atlanttisen Mediapoolin kaitsema valtamedia on monoliittisempi yhden totuuden Pravda kuin milloinkaan maamme historiassa. Jopa pahimpana suomettumisen aikoina lehdistö oli moniäänisempi. Silti toimittajat ja mediaan sinisilmäisesti luottava tuulipukukansa pilkkaavat perusteettomassa ylimielisyydessään 1970-luvun  tiedotusvälineitä ikään kuin nyt elettäisiin jotain aivan fantastisen upeaa vapaan tiedottamisen ja moniäänisyyden aikaa. 

Yle Teema, tiistai 9.5.2023 klo 21.00 Historia: Yhdysvallat ja holokausti (12) 

3/6. 1938 - 1940. Saksa hyökkää Puolaan, jossa asuu yli 3 miljoonaa juutalaista. Yhdysvallat pitää vielä kiinni tiukoista pakolaiskiintiöistä. HD ohjelmatekstitys (suomi) 52 min. Linkki jaksoon ja sarjaan. 

Amerikasta ja Englannista natsimania kopioitiin 1990-luvun alussa Suomeen, koska vasemmistoliberaalin hegemonian hallitsema Yle halusi olla osa "läntistä arvoyhteisöä". Katsojan kannalta sarja ei tarjoa historiatiedollisesti mitään uutta, kuluneet natsit ja holohöpötys liitetään vain amerikkalaiseen kontekstiin. Tällä kertaa peräti kuuden ohjelman ajaksi.

Yle TV1, maantai 8.5.2023 klo 19.00, Tom Jones (12) 1/4. 

Löytölapsi. Palatessaan kotiin pitkältä matkalta hyväsydäminen herra löytää vuoteestaan poikavauvan. Kenen se on ja mitä vauvalle tapahtuu. Poika jääkin taloon ja saa nimekseen Tom Jones - tarina voi alkaa. HD 53 min. Ohjelman sivulle.

Varsinkin BBC:n politisoiduissa tv-sarjoissa juonikuvioita kaivetaan pussin perältä siten, että niihin voidaan ainakin historialliseen spekulaatioon nojaten liittää musta roolihahmo. Näkökulmaa vielä paisutetaan luomalla kuvitteellisesta mustasta sarjan keskeinen roolihenkilö. 

Pakkomielteisen egalitarismin nimissä aikamme brittisarjoissa syydetään häpeilemättä valkovihamielistä uudelleen kirjoitettua historiantulkintaa. Metodi on kuin suoraan vanhojen bolsevikkien pelikirjasta, mutta 2000-luvulle päivitettynä. Pahantahtoisen kieroa manipulaatiota, joka taitaa vielä upota osaan kansaan.

Yle TV1, maanantai 1.5.2023 klo 18.00, Yle Uutiset

Linkki ohjelmaan.

Totuudellisimpina aikona uutistenlukija Arvi Lind edusti vakautta ja yhteiskuntaan luottavaa totuutta. Valheen aikana hänen paikkansa on ottanut Matti Rönkä ja Pia Pasanen. Koska demarieläkeläiset eivät ole vieläkään heränneet vakaalta 1980-luvun unestaan, he haluavat uskoa ilmiselviin nykyvalheisiin, koska herääminen olisi epämiellyttävää. 

Samalla he ovat masokisteja, jotka tykkäävät siitä kun totinen Yle Domina Pasanen kurittaa ja kertoo, mihin tämän hetken ilmiöön olisi nyt varauksettomasti uskottava ("I believe in the Current Thing" -mentaliteetti). Pasanen onkin jonkinlainen "tiedostavan" NPC-zombin arkkityyppi ja esimerkki kaikille lammaslauman konformisteille.

Yle Domina on vallantietoisuudessaan myös ylimielisen itsevarma. Tästä tarjoaa oivan esimerkin vapunpäivänä klo 18 tulleet tv-uutiset. Siinä oli uutisjuttuna kristinuskon vastainen liberaali puolalainen vaatetaiteilija Katarzyna Konieczka, joka haastattelun lopussa tölvi maansa nykyhallintoa ja kysyi vielä retorisesti, että eihän missään muussa maassa satujen kertominen kävisi päinsä julkisuudessa. Heti tämän jälkeen kuvaan tuli omahyväinen Pia Pasanen, joka kertoi pelkällä virnistyksellään, että "siinäs näette katsojat, meillä täällä Ylessä puhutaan aina 100-prosenttisesti totta toisin kuin inhassa konservatiivisessa Puolassa, joten parempi luottaa vain meihin, sillä ettehän te kai mitään nazzeja halua olla".

VENÄJÄN HYÖKKÄYS UKRAINAAN – KETKÄ HYÖTYVÄT?

Se, mikä ei näy mediassa, sitä ei ole olemassa. Siksi Euroopassa ei ole muukalaisten tuomaa väestöongelmaa, ei korruptoituneita oikeusistuimia, ei homopedofiileja eikä matalan intensiteetin rotusotaa kantaväestöä vastaan. Kun Helsingin käräjäoikeus vapautti hiljattain romanihenkilö Veijo Balzarin saamat syytteet lukuisista ihmiskauppa- ja seksuaalirikoksista, valtamediat eivät jääneet ihmettelemään asiaa edes yhdeksi päiväksi.

Viime viikkojen aikana perinteisestä koronan 24/7 rummutuksesta ei olla kuultu mitään, jonka vuoksi eräät irvileuvat ovat todenneet koronan kadonneen ja taudin olevan voitettu. Siltä se ainakin näyttää, sillä nyt kansalaisia mediapommitetaan pelkästään Ukrainan sodalla. Koska massojen huomion kiinnittäminen vain yhteen asiaan onnistuu näin helposti, se luonnistuu varmasti muissakin asioissa. Kansalaisille tämä ei tietenkään lupaa hyvää. Massojen mielenliikkeitä seuraavat sosiaalipsykologit ovat voineet viimeisen parin vuoden aikana tuottaa vallanpitäjäjillle tärkeä tietoa kansalaisten reaktioista eri kriiseissä. Keinot manipulaatioon ovat entistä paremmat.

Uutisvirran keskittyminen lähes pelkästään Ukrainan sotaan on kuitenkin jokseenkin perusteltua, sen verran yllättäen ja massiivisesti arojen jättiläinen hyökkäsi slaaviveljiensä kimppuun toissa viikon torstaina. Yle Watch epäili aiemmin koko hyökkäyksen alkamista, koska Amerikan tiedottamiseen ei ole ollut luottamista varsinkaan viimeisen Irakin sodan jälkeen. Tuolloin Yhdysvallat valehteli tietoisesti, että Irakissa olisi ollut joukkotuhoaseita, mikä antoi tekosyyn Israelia hyödyttäville ilmaiskuille ja maahantunkeutumiselle. Vuoden 2015 "pakolaiskriisi" Euroopassa oli pitkälti tämän USA-Nato operaation seurausta. Venäjän kohdalla Amerikan ennusteet pettivät viikolla, mutta ne olivat sittenkin oikeassa Venäjän hyökkäysaikeista.

Offensiivi tuli monille yllätyksenä, myös Yle Watchille, sillä yleisesti sodan uskottiin tekevän pelkkää haittaa Venäjän tavoitteille. Kansalaisvaikuttaja Tapio Linna kuvasikin Twitterissä tuoreeltaan tilannetta: "Jos Putinin tarkoitus on lisätä NATOn kannatusta, vahvistaa Yhdysvaltain ja EU:n moraalista ja poliittista arvovaltaa sekä saada Venäjän ystävät ja ymmärtäjät näyttämään idiooteilta, niin hän on onnistunut siinä loistavasti."

Sotivissa maissa ensimmäinen uhri on totuus, mikä on sinänsä täysin normaalia, koska elämän ja kuolemankysymyksissä totuudella ei ole enää itseisarvoa, vaan se on alisteinen kansakuntien selviytymiselle. Sitä vastoin sotatapahtumia turvallisen matkan päästä seuraavilta mailta olisi syytä odottaa edes muodollista objektiivisuutta, mutta jostain syystä länsimaissa kerrotaan Ukrainan sodasta kuin ne olisivat sotatilassa Venäjän kanssa. Jo pelkästään tästä tosiasiasta huomauttamisesta viestintuoja leimataan "putinistiksi". Koska sotaa käymätön virallinen Suomi on valinnut puolensa, objektiviisen tiedon ja argumenttien esittäminen Ukrainan konfliktista on tullut ainakin valtavirtajulkisuudessa lähes mahdottomaksi. Sotaa käyvillä Venäjällä ja Ukrainalla on ymmärrettävästi sotasensuuri päällä, mutta on kieltämättä erikoista, että Suomi ja länsimaat noudattavat samaa linjaa. 

Sotapropaganda ja sensuuri ovat oikeutettuja, jos niillä suojellaan suurempaa hyvää kuten elämää, mutta on silti hämmentävää, että esimerkiksi sodan ulkopuolella oleva Tsekin tasavalta on ehdottanut kolmen vuoden vankilarangaistusta niille, jotka tukevat Venäjän toimintaa tai levittävät informaatiota, jossa hyökkääjä näyttäytyy positiivisessa valossa. Koko sodan ajan lännen moraaliseen kertomukseen on kuulunut Venäjän barbariasta poikkeava arvopohja, mutta kleltämällä mielipiteenvapauden, se kiistää samalla omat arvonsa. Koska valtaosa kansalaisista ei usko Venäjän propagandaan ja halveksuu venäjämielisiä, Venäjää tukevat lausunnot eivät paljon paina yleisessä mielipiteessä. Paitsi silloin, jos niitä pyritään sanktioimaan, koska se synnyttää mielikuvan tosiasioista, jotka valtamedian ja viranomaiset haluavat pimittää. 

Jos Ukrainan invaasiosta on ylipäätään jotain hyvää sanottavaa, niin ainakin se, että se on herättänyt monet turvavaltiopumpulissa elävät haaveilijat todellisuuteen. Heille alkaa valjeta viimeistään nyt, että sota ei ole ihmiskunnassa poikkeuksellista toisin kuin pitkä rauha. Maailmalla on sodittu jatkuvasti ja nyt pitkästä aikaa osa perifeerisestä Euroopastakin saa maistaa sitä, mikä on pitkään kuulunut kolmannen maailman arkeen. Pelkästään viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on käyty kymmeniä sotia miljoonin uhrein, mutta länsimaiden hyvinvoivissa massoissa ne eivät ole kaukaisuutensa vuoksi juuri synnyttäneet suuria moraalisia raivonpurkauksia ja sotakiihkoa. Ukrainan sota osoittaa hyvällä tavalla sen, kuinka eurooppalaiset saadaan innostumaan uhrimielestä vasta kuin sodassa syntyy valkoisia kuolonuhreja ja sotaa käydään Euroopan rajamailla. Veri on jälleen kerran vettä sakeampaa.

Sota Ukrainassa ei kuitenkaan muuta länsimaalaisten arkaa perusasennetta, jossa elämän päätarkoitukseksi on tullut välttää kuolema lääketieteen ja ohjelmallisen pasifismin avulla. Viime aikojen lippujen liehuttelusta huolimata kaukana ovat ne ajat, jolloin futuristit ylistivät manfifestissaan (1909) sotaa, tuota "meille maailman ainoaa hygieniaa". Silti sotaan kiihotetaan vielä nykyäänkin, mutta toisin kuin ennen, sen sanansaattajat eivät ole valmiita vuodattamaan omaa vertaan "asiansa" puolesta. Pelkästään sosiaalista mediaa seuraamalla käy selväksi, että hysteerisimmät sotahaukat ovat kotibunkkereissaan räiskintäpelejä pelaavia keskiolutkommandoja tai tavallisia perheenäitejä, jotka ovat alttiita mille tahansa konformistiselle joukkokiihkolle.  Kyseessä ovat samat ihmiset, jotka pelättyään kaksi vuotta koronaa, uhoavat nyt olevansa valmiita sotaan Venäjää vastaan.

Kotikatsomoiden verenhimoisuutta mediaspektaakkelin keskellä ruokkii Ukrainan sodan Daavid ja Goljat -asetelma, jossa Venäjää pidetään yksiselitteisenä hyökkääjänä - syystäkin - ja Ukrainaa uhrina ja sankarillisena taistelijana. Lisäksi jyrkät reaktiot Venäjää kohtaa Euroopassa kertovat maan olevan länsimaisesta pintakiillosta huolimatta eksistentiaalinen toinen, muukalainen, jonka intressit ovat viime kädessä muut kuin meillä. Tämä riippumatta siitä vaikuttaako Euroopassa rotutietoinen traditionalismi tai nyt vallalla oleva sentimentaalinen universaalihumanismi. Teoriassa läntinen valkoinen osa Venäjää voisi kuulua Eurooppaan, mutta valitettavasti itäisen jättiläinen identiteetti on geneettiseltä perustaltaan mongolivalloittajien tahraama ja kirjavien kansalllisuuksien läpitunkema. Historian saatossa tilannetta on pahentanut imperialismi, jonka avulla Venäjä on yrittänyt sulattaa itseensä eri etnisyyksiä ja kulttuureja päätyen maantieteelliseen jättiläiseen nimeltä Neuvostoliitto. Sosialistisen imperiumin jatkajaksi syntyi saman aateklusterin moderni monikulttuurinen hirviö, joka tunnetaan nyky-Venäjänä. Jo pelkästään monietnisyytensä vuoksi Venäjä on sisäisesti epävakaa maa, mikä näkyy väistämättä myös sen arvaamattomana käyttäytymisenä ulkomaailmaa kohtaan. 

Olisi silti itsepetosta kuvitella, että presidentti Vladimir Putin olisi pelkkä mielipuoli tai isovenäläisen tradition jatkaja. Hänen aggressiiviset toimensa ja "itsepuolustuksensa" eivät ole syntyneet vain suuruudenhulluudesta, vaan ne ovat pääosin reaktioita maailman geopoliittiseen muutokseen ja muiden isojen toimijoiden, etenkin Naton, peliliikkeisiin. Ikävä kyllä lännettyneestä narraatiosta poikkeavien motiivien perään kyseleminen koetaan tällä hetkellä maassamme vähintään epäilyttävänä. Siksi on todennäköistä, että kansalaiset kykenevät kiihkottomaan analyyttiseen ajatteluun Ukrainan sodasta vasta kun pöly on laskeutunut. 

Tästä kyvyttömyydestä antaa kuvaavan esimerkin Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen hiljattain saama palaute kirjoituksestaan uusimmassa Kanava-lehdessä. Hyvissä ajoin ennen sotaa kirjoitettu rauhaa puolustava artikkeli on herättänyt silmitöntä vihaa Venäjän sotilaallista ja kulttuurista murskaamista unelmoivissa "älymystöpiireissä". Heidän moraalisesti kirkastuneissa silmissään kaikki rauhanomaisia ratkaisuja puolustavat ihmiset ovat ihmiskunnan ulkopuolelle kuuluvan Putin Verisen isovenäläisiä kannattajia. Kampanjan veturina on vanha taistolainen "rauhanaktivisti" Jukka Mallinen, jonka pirtaan istuu hyvin Amerikan trotskilaisten nekonservatiivinen universalismi, jonka anateema on puolestaan nyky-Venäjä. Erikoista Malisen hyökkäyksessä on se, että juuri Vihavainen on vuosikausia näkyvästi arvostellut Putinin itsevaltaista korruptoitunutta hallintoa. Uusherännäiselle fanaatikolle tämäkään ei riitä, mikä käy selväksi Vihavaisen Mallisen purkauksia ruotivassa kirjoituksessa Älymystö kehittyy. 

Kaksi vuotta koronamääräyksillä  alistettujen ja nöryytettyjen rivikansalaisten harkitsemattomat kuohahdukset voi vielä ymmärtää ahdistuksen ulkoistamisena helppoon viholliseen eikä oman kärsimyksen lähteenä toimiviin kotimaan ja EU:n poliitikkoihin. Kerrankin media antoi kansalle luvan vihata pidäkkeettä eikä se totisesti ole jättänyt tuota mahdollisuutta käyttämättä! Sen sijaan Mallisen ulostulot kertovat ideologisesti kovan linjan tasa-arvouskovaisten ja pasifistien hämmennyksestä, jossa poikkeuksellisessa tilanteessa vanhat opit eivät pädekään. Tämän Syntax errorin tuloksena on taantuminen primitiiviiseen vihaan, josta omat korkealentoiset ideaalit alunperin varoittivat.

Yle Watch ei halua olla osa median lietsomaa yksinkertaistavaa sotapopulismia, vaan katsoo epäkiitolliseksi velvollisuudekseen kartoittaa tilanteen suuri kuva. Olivatpa sodan syyt mitkä tahansa, sen seuraukset ovat eri maille ja intressiryhmille erilaiset. Tässä nollasummapelissä joku hyötyy valtavasti ja joku taas häviää lähes kaiken. Seuraavat huomiot ovat vasta alustavia päätelmiä, sillä emme tarkkaan tiedä millaiseen lopputulokseen ja rauhaan sota lopulta päättyy. 

Venäjä. Historia ei tunne ainuttakaan maata, joka luopuisi vapaaehtoisesti imperiumistaan. Tässä mielessä Venäjäkään ei ole poikkeus, vaan se pyrkii kaikin keinoin säilyttämään asemansa ja jopa kasvattamaan valtaansa. Viime vuosikymmenet ovat kuitenkin olleet maalle nöyryyttäviä, sillä samalla kun se on joutunut perääntymään asemistaan, sen entiset alusmaat ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet Naton leiriin. Vaikka Varsovan liitto hajosikin kylmän sodan päättymiseen, Nato on säilyttänyt asemansa perustelemalla olemassaolonsa ylläpidetyllä Venäjän uhalla. 

Venäjän näkökulmasta nyt käytävässä sodassa ei ole kyse Ukrainaista, vaan Naton laajenemisesta sen omille rajoille. Estääkseen Ukrainan valumisen lännen (EU) ja Naton leiriin maasta tuli Venäjän ja Naton välisen valtataistelun välikappale. Sen sijaan länsimaiden tiedotusvälineet eivät pidä Natoa ekspansiivisena toimijana Itä-Euroopassa, vaan ne katsovat Venäjän rajamaiden siirtymisen lännen leiriin olevan rauhanomaista ja luonnollista liberaalidemokraattista kehitystä. 

Lähihistorian faktat puhuvat kuitenkin toista kieltä. Boris Jeltsinin presidenttikaudella Venäjälle luvattiin suullisesti, ettei Nato levittäydy itään. Nato kuitenkin laajeni kahdesti, vuosina 1999 ja 2004, eikä Venäjä voinut heikkoutensa vuoksi tehdä asialla mitään. Venäjä katsoi tuolloin, että kyse oli suorasta luottamuksen pettämisestä. Asiaa ei parantanut Bukarestin huippukokous vuonna 2008, jolloin Nato ilmoitti olevansa valmis ottamaan Ukrainan ja Georgian jäsenikseen. Tämä saattoi olla Venäjälle se vimeinen niitti, joka antoi kimmokeen luoda vastastrategian, jossa pyrittäisiin kaikin keinoin, myös sotilaallisesti, estämään Naton laajeneminen rajoilleen. Tätä mieltä on myos kenraali Gustav Hägglund viisi vuotta sitten antamassaan haastattelussaan. Putin esikuntineen katsoi, että jos Ukraina liittyisi Natoon, se olisi vain muutaman tunnin ajomatkan päästä Moskovasta samalla kuin ohjukset  lentäisivät sinne viidessä minuutissa. Kremlissä tätä oli mahdoton hyväksyä, mikä valmisti tien nyt käytävälle sotaretkelle. 

Venäläisten narraatio sen pyytämien sotilaspoliittisten turvatakuiden hylkäämisestä ja toisaalta länsimaiden näkemys Venäjästä imperalistisena valloittajana ovat molemmat sotakertomuksia, joista puuttuu laajempi historiallinen yhteys. Yllättävää kyllä, suomettuneen Suomen veteraanipolitiikko Paavo Värynen kuvaa Uuden Suomen kirjoituksessaan Ukrainaissa käydään Neuvostoliiton hajoamaissotaa jo otsikollaan mistä sodassa saattaa viime kädessä olla kyse:

Ukrainan tapahtumat ovat noudattaneet samaa kaavaa. Historiallisista syistä maa on ollut syvästi kahtiajakautunut. Länsi-Ukraina on kuulunut pitkiä aikoja Itävalta-Unkariin ja Puolaan, siellä on suuri puolalais- ja unkarilaisvähemmistö ja siellä venäläisiä suorastaan vihataan. Krimin niemimaa ja suuri osa Itä-Ukrainaa ovat puolestaan kuuluneet satojen vuosien ajan Venäjään. Siellä venäläiset ovat enemmistönä, ja yhteydet Venäjään ovat olleet tiiviit. Tämä venäläisvähemmistö koki Maidanin aukiolta käynnistyneen kumouksen uhkaksi omalle asemalleen ja turvallisuudelleen. Se ryhtyi puolustamaan oikeuksiaan ja pyrkimään jopa eroon Ukrainasta. 

Ukrainan yhtenäisyys olisi voitu säilyttää vain siten, että eri väestöryhmät olisivat hakeneet keskinäistä yhteisymmärrystä, jota sekä länsimaat että Venäjä olisivat tukeneet. Geopoliittinen valtakilpailu repi kuitenkin Ukrainan rikki, synnytti sisällissodan ja johti lopulta kansainvälisen kriisin. 

Olivatpa sodan syyt mitkä tahansa, kaikille on käynyt selväksi, että se on ollut Venäjälle sotilaallinen, taloudellinen ja moraalinen katastrofi. Vaikka sotaseikkailu olisi mennyt Venäjän suunnitelmien mukaan, se olisi joutunut maksamaan siitä kaikkine pakotteineen kovan hinnan. Putinin lähipiirissä ajateltiin, että valtavista riskeistään huolimatta Ukrainan valtaaminen tai sen jakaminen osiin olisi Venäjän imperiumin tulevaisuuden kannalta hyödyllisempää kuin jos rajanaapurina olisi iso Nato-maa. Koska Venäjä ylimielisenä hyökkääjänä ei osannut aavistaa Ukrainan sitkeää vastarintaa, sota on juuttumassa sissisodaksi, joka pitkittyessään panee vaakalaudelle koko Putinin hallinnon ja jopa Venäjän nykyisen yhtenäisyyden. Taloudelliset tuhovaikutukset ovat vielä oma lukunsa. Ne geopoliiittiset hyödyt, jotka olisi saatu salamansodan onnistumisella, ovat nyt valumassa hukkaan. Tässä sodassa Venäjä on vielä surempi häviäjä kuin pahoin murjottu sankarallinen Ukraina. Slaavilaisen veljessodan todelliset hyötyjät ovat muualla.

Ukraina. Toisin kuin Venäjä, Ukraina on saanut sodan alusta lähtien nauttia varauksettomasta maailmanlaajuisesta sympatiasta. Se on jo voittanut yksiselitteisesti propagandasodan Venäjän kömpelöä "tiedottamista" vastaan. Onnistunut propaganda ei olisi mahdollista ilman Ukrainan kunnioitusta herättävää sotilaallista menestystä ja kansalaisten isänmaallista uhrimieltä. Vaikka laskelmoivassa geopoliittisessa valtataistelussa ei ole hyviä ja pahoja, kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi kiistakapulaksi joutuneen Ukrainan kansan uhriasema. Sen itsepuolustus on moraalisesti oikeutettua, kun taas samaa ei voi sanoa Venäjän offensiivista. Luonnollisesti Ukraina ei ole halunnut laajamittaista sotaa, vaikka se onkin taistellut maan itäisellä venäläisenemmistöisellä alueella jo kahdeksan vuotta. Ukrainan kansa sai tahtomattaan päälleen sankarinviitan, mutta sen synnyttämä ylpeys ja hyöty tuskin korvaavat kuolonuhreja ja pommitettuja kaupunkeja. 

Niin vaikeaa kun se onkin nykyisessä polarisoituneessa tilanteessa tunnustaa, Ukraina ei ole 2000-luvulla ollut suvereeni valtio, vaan se on ollut jatkuvasti joko Venäjän tai Lännen (USA, EU, Nato)  vaikutuksen alainen. Tämä selittää osaltaan Ukrainan valtavan korruption, joka näkyy maan ylintä johtoa myöten. 

Suomessakin rajatonta ihailua saanut Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on tyyppiesimerkki rahan ja hämärien taustavoimien avulla saadusta vallasta. Vaikka juutalaistaustainen Zelenskyi on hengennostattajana sotaoloissa kieltämättä mies paikallaan, hän on poliittisesti läpikorruptoitunut taho, joka ei viime kädessä aja ukrainalaisten asiaa, vaan on sitoutunut anglosionistien tavoitteisiin uhriluvuista piittaamatta. Sanomalehti Kaleva kirjoitti ennen presidentinvaaleja huhtikuussa 2019 Zelenskyin päätukijan olevan Ukrainan varakkaimpiin miljardööreihin lukeutuva Ihor Kolomoiskyi. Länsimielisyydestään ja Israel-yhteykistään tunnettu juutalainen Kolomoiskyi omistaa useita ukrainalaisia tv-kanavia hallitsevan mediayhtiön. Zelenskyi nousi ukrainalaisten tietoisuuteen juuri Kolomoiskyin tv-kanavalla esitetyillä ohjelmillaan. 

Korruptio ja juutalaisten valta Ukrainan politiikan huipulla ei ole mitenkään poikkeuksellista, sillä vuodesta 2014 asti maassa on ollut vain juutalaisia presidenttejä kuten Petro Porošenko, joka ryvettyi pahasti korruptioskandaalissa keväällä 2019. Porošenkon jälkeen Ukrainan presidentiksi valittiin juutalaisen rahan turvin Volodymyr Zelenskiy, jonka rinnalle pääministeriksi nousi niin ikään juutalainen Denys Šmyhal. Voidaan kysyä, miksi ukrainalaiset valitsevat kerta toisensa jälkeen muukalaisia kansansa johtoon. Näyttelijänä ja klovinina aiemmin tunnetulla presidentillä saattaa olla kyky lumota ukrainalaiset, mutta olisi outoa, jos vaikka Suomessa  presidentiksi valittaisiin Zelenskyitä vastaava Ruben Stiller. 

Toisaalta on ymmärrettävää, että ukrainalaiset sietävät mieluummin maansa varat länteen pilkkahintaan puljaavia korruptoituneita juutalaispolitiikkoja kuin takapajuisen Venäjän määräämää nukkehallintoa. Joka tapauksessa tavallisille ukrainalaisille on tarjolla vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Olipa sodan lopputulos mikä tahansa, suurimman hyödyn näyttävät keräävään tässä vaiheessa erilaiset rikollisjärjestöt, joiden käsiin on päätymässä myös huomattava osa lännen antamasta aseavusta.

Suomi. Sisäisesti epävakaa ja sotilaallisesti aggressiivinen Venäjä ei ole Suomelle eduksi oikeastaan missään. Paitsi niille, jotka ovat halunneet liittää jo pitkään maamme globalistisen järjestelmän sotilaalliseksi siiveksi katsottuun Natoon. Tämä kokoomushenkinen porukka haluaa riisua Suomen viimeisetkin itsemäärämisoikeuden ulkoiset merkit, jotta integraatio länteen olisi lopullista ja täydellistä. Natoon liittymistä ovat vaatineet myös perussuomalaiset ja eräät näkyvät kansallismieliset, jotka perustelevat näkemyksensä puhtaasti sotilaspoliittisella turvallisuudella. He uskovat Naton liittymisen jälkeenkin  Suomessa voitavan harjoittaa kansallismielistä sisäpolitiikkaa. Oma lukunsa ovat vielä ne kansallismieliset, jotka ovat nettifoorumeilla aiemmin uhonneet, että "tulisipa sota ja  veriset vaatteet" ja sitten kun Euroopan laidalla pannaan vähän verta pakkiin, ovatkin itku kurkussa ensimmäisinä juoksemassa Nato-mamman helmoihin. 

Venäjän yllättävän ja brutaalin hyökkäyksen jälkeen myös niukka enemmistö maan hiljaisista on kääntymässä Ylen gallupin mukaan Nato-jäsenyyden kannattajiksi. Monille suomalaisille järkytyksenä alkanut Ukrainan sota uhkasi uneliasta arkea, johon ei kyetty vastaamaan muulla kuin Nato-paniikkinappulaa painamalla, koska "joku ratkaisu" on löydettävä. Sota näyttää lisäksi pudottaneen maanpinnalle monet ikuisesta rauhasta unelmoivat punavihreät haihattelijat, mikä onkin Ukrainan tapahtumien harvoja myönteisiä puolia Suomessa. Joka tapauksessa viime aikojen mielipideilmaston rajut muutokset eivät olisi olleet mahdollista ilman sotaa, joten ainakin kokoomuslaisille Nato-intoilijoille Venäjän hyökkäys oli kyynisesti ajateltuna onnenpotku.

Jos suomalaista heikkoitsetuntoista  ulko- ja turvallisuusspolitiikkaa tarkastelisi jalkapallon fanikulttuurin termein, olisimme mieshuoria ja Glory Hunterseja. Siinä emme tue oman paikallisen seuran menestymistä, vaan samaistumme ulkomaalaisten juurettomiin suurseuroihin, jotka lypsävät faneiltaan vain rahaa, mutta eivät anna viime kädessä muuta kuin sekaantumisen muiden suurseurojen välisiin kiistoihin.

Jalkapallovertaus on sikäli osuva, koska pieni Suomi yrittää aina olla voittajan puolella periaatteistaan riippumatta. Vuonna 1941 veikattiin voittavaksi hevoseksi Saksaa, mutta harva muistaa sen, että presidentti Urho Kekkonen sanoi vielä 1970-luvulla Neuvostoliiton voittavan lopulta ideologisen ja taloudellisen kilpailun Lännen kanssa. Tämä heijastui hänen ulkopolitiikassaan kuin myös opportunistisessa taistolaisliilkeestä, joka odotti vesi kielellä Neuvostoliiton maailmanvallankumousta. 1990-luvun liberalismin huumassa uskottiin kapitalistisen Neuvostoliittoon eli Euroopan Unioniin. Sitoutumisessa länteen ei hauttu ymmärtää kyseessä olevan uppoavan laivan, jonka amerikkavetoiset arvot tuhoavat Euroopan etnisesti ja kulttuurisesti. Se liberalismi, mikä meille myytiin vuonna 1994, ei ollutkaan brittiläistä 1920-luvun liberalismia, vaan viime kädessä kulttuurimarxismia yhdistettynä korporaatio- ja finanssikapitalismiin. Kun Suomikin nyt puolustaa pontevasti länttä, se tarkoittaa Amerikan ylivaltaa Euroopassa, reaalitaloudesta irtautunutta keinottelevaa finanssikapitalismia, loputonta kansat tuhoavaa maahanmuuttoa ja lgbt-propagandan tulemista viralliseksi "moraaliseksi" opiksi. Itsenäiseen puolustukseen pohjaava kansallismielisyys ei kuulu tähän projektiin.

Vuorottain vaihtuvasta Neuvostoliiton/Venäjän ja lännen mielistelystä huolimatta Suomi on julistanut ulkomailla olevansa sotilaallisesti puolueeton maa. Kansalaisilleen poliitikot puolestaan väittävät Suomen olevan itsenäinen maa. Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen nämä puheet ovat olleet silkkaa kansallista itsepetosta. Mahdollisen Natojäsenyyden myötä poliitikkojen on pakkoa tunnustaa, ettei Suomi ole missään suhteessa enää itsenäinen valtio. Kun kerran maa on vapaaehtoisesti luopunut kaikista itsenäisyytensä tunnusmerkeistä, mitä mieltä silloin on enää puhua Suomesta ja Suomen turvallisuudesta. Pitäisi puhua vain EU:n ja Naton turvallisuudesta. 

Maan henkisestä tilasta kertoo paljon se, että vuoden 2015 lännen kautta tapahtuneesta muukalaisinvaasiosta vastuussa oleva kansanvihollinen, Kokoomuksen Petteri Orpo, saa median tukemana ja suosionosoitusten saattelemana vaatia Suomen välitöntä liittymistä Natoon. Hän vaati myös ensimmäisenä suomalaispolitiikkona Suomea antamaan aseapua sotaa käyvää maalle, vaikka tällä rikottiin maamme kaikkien hallitusten periaateohjelmia. Sotilasavun antaminen on käytännössä puoliavoin sodanjulistus Venäjälle. Koko manööverin tarkoituksena on todennäköisesti ajaa Suomi peruuttamattomastii ja seurauksista piittaamatta Naton syliin Venäjää vastaan. 

EU:n talouspakotteisiin osallistuminen ja materiaalisen avun kuten lääkintä- ja elintarvikkeiden antaminen Ukrainaille ovat vielä moraalisesti - joskaan eivät taloudellisesti - perusteltuja Suomen kaltaiselta pieneltä rajamaalta. EU:n ja Yhdysvaltojen talouspakotteilla saadaan varmasti suuri osa Venäjän taloudesta romutettua, mutta tässä huumassa on harvoin sanottu ääneen, mitä vakavia seurauksia toimilla on Suomeen. Bensan hinta on jo nyt sietämätön, mutta pakotteiden ja vastapakotteiden kilpajuoksussa jopa 95-oktaavisen bensiinin litrahinta voi nousta kesään menessä yli kolmeen euroon litralta. Samalla jo jonkin aikaa nousussa ollut inflaatio tulee Venäjä-pakotteiden myötä vain kasvaamaan. Vaikka ryssäviha on jo historiallisista syistä herkullista, sitä ei voi syödä, joten netti-isänmaallliset keskiolutkommandot voivat joutua pian valitsemaan jättääkö valmispitsan ostamatta, jotta eurot riittävät olueen. Pokakonttorista on turha ruinata lisää rahaa, sillä se menee ukrainalaisten pakolaisten elättämiseen.

Ellei satunnaista mielenhäiriötä oteta lukuun, on vaikea kuvitella mikä olisi se syy, miksi Venäjä hyökkäisi Suomeen. Vuonna 1944 edes Stalin ei katsonut tarpeelliseksi miehittää Suomea, eikä sen jälkeen yksikään kommunistijohtaja nähnyt maamme valtaamisessa juuri mitään mieltä. Putinin Venäjä on Neuvostolittoa huomattavasti pienempi voima ja siltä puuttuvat sen ideologiset ja sotilaspoliittiset tarpeet, jotka edes teoreettisesti ajaisivat maan hyökäämään Suomeen. Ainoastaan yksi syy voisi kiinnostaa Putinia ja se on sotilaallinen uhka, joka realisoituisi väistämättä mikäli Suomi kuuluisi Natoon. Silti tuollaisen uhan torjumiseksi Venäjällä ei olisi tarvetta miehittää Suomea, vaan siihen riittäisi parikymmentä taktista ydinohjusta suursodan ensimmäisen viiden minuuutin aikana. 

Mikäli Venäjällä olisi surkean Ukrainan sotaretken jälkeen vielä jostain kumman syystä tarvetta ja voimia hyökätä syrjäiseen Suomeen, se tekisi sen siinä tapauksessa Natosta riippumatta. Toisaalta sotilaallinen liittoutumattomuus olisi juuri se pidäke, mikä ehkäisisi "hullun koiran" hyökkäyksen, koska puolueettomaan maahan tunkeutuminen tekisi Venäjästä myös venäläisten silmissä anteeksiantamattoman pahantekijän. Konventionaalisessa maasodankäynnissä Suomelle tulisi niin paljon sympatiaa, että saisimme varmasti kansainvälistä apua. Kun armeijaamme vielä vahvistetaan hyvissä ajoin ja lisäämme puolustustahtoamme (ei luulisi olevan vaikeaa), pystyisimmme mahdollisessa sodassa sankaritekoihin, jotka sodan tappiosta huolimatta kannattelisivat vielä pitkään tulevien sukupolvien kansallista, sankarillista, identeettiä. Tässä kohtaa on syytä pitää mielessä Benjamin Franklinin sanat: "Ihmiset, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta vapauttaan saadakseen vähän turvallisuutta, eivät ansaitse kumpaakaan ja menettävät lopulta molemmat."

Puheet Naton turvatakuista henkivät rohkeuden ja itseluottamuksen puutteesta, viime kädessä halusta haudata suomalainen Suomi, koska se vaatisi omia uhrauksia. Tässä pelon ja laiskuuden ilmapiirissä ei ole yllättävää, että myös kansallismielisistä löytyy sivarihenkisiä hedonisteja ja rintamakarkureita, jotka haluavat Natoon yksinkertaisesti siksi, ettei tarvitsisi liikahtaa näppiksen ja halpakaljan ääreltä puolustamaan itse omaa maataan. Siksi ei ole yllättävää, että Ilta-Sanomat julkaisi äskettäin uutisen Venäjän hyökkäys Ukrainaan lisännyt reserviläisten hakeutumista siviilipalvelukseen. Aikamme itsekkyyden, laiskuuden ja mukavuudenhalun huippuna voi pitää toivetta, että joku muu puolustaisi maatamme puolestamme. Toisaalta mitä voidaan odottaa virtuaalielämään tottuneilta isänmaan toivojen sukupolvelta, joka aidosta seksistä vieraantuneena katsoo enimmäkseen pornoa. Eräs sotilaallista liittoutumista vastustava kansallismielinen totesikin sattuvasti, mistä näissä Natorunkkareissa on oikeastaan kyse:

Ymmärrän kyllä senkin liiallisen hauskuuteen ja helppouteen tottuneen syöpäisen Länsimaailman rappioittaman itsetunnottoman ja kunniattoman näkökulman, että selviytymistaistelussa tehdään kaikki mitä voidaan ettei vain satu "Juhaa leukaan", eli vaikka mennään Natoon, mutta matti myöhäisenä Naton helmoihin piilottautuminen on kuin liberaali-puna-pasifisti ulkoistaisi maanpuolustushengen. Liberaali-puna-pasifisti on juuri sellainen rauhanajan ilkkuja, joka kerjää nenille, mutta sitten kun tosi tilanne tulee, juoksee se helmoihin turvaa hakemaan. 

Tulevaisuudessa on myös itänaapuri uusine johtajineen ja erikoislaatuinen sijaintimme tarkoittaa erikoislaatuista tilannetajua ja myös vahvaa omapäisyyttä niin hyvässä kuin pahassa. Esi-isämme otti riskin ja se kannatti, löytyykö meistä edes piirun vertaa samaa periksiantamattomuutta ja omapäisyyttä? Liberaali-puna-pasifistilla on kaksi mahdollisuutta tositilanteen tullen, pötkiä Ruotsiin pakoon tai löytää itsestään se esi-isien tarmo, omapäisyys ja periksiantamattomuus. Ei haittaa vaikka olet huonokuntoinen pullea pelinarkomaani-sohvaperuna, joystick käsi tottuu kyllä dronekäsittelyyn, tai muuhun vastaavaan nykyajan teknologiaan, lisäksi kehossa on valmiiksi varaenergiaa. Ei se yli-iso kehonrakentajakaan ole sissinä täydellinen, koska tietty kömpelyys ja pitkaikaisen kestävyyden puute sekä kova proteiinin tarve saattaa hidastaa. Kuvat Ukrainasta osoittavat, että polttopulloja voi tehdä vaikka pyörätuolissa. Ääritilanteessa "perunankuorijakin" on yhtä tärkeä kuin etulinjan sotilas, koska jokainen tietää, että nälkäisenä hommasta ei tule mitään.

Valmiutta itsenäiseen kansallliseen puolustukseen on kuitenkin kyseenalaistettu viime vuosina jatkuvasti kulissien takaa, kun Suomea on vaivihkaisesti muilutettu askel askeelta Natoon. Puolustusvoimien johtoportaaseen on nostettu huomattava joukko Naton asiamiehiä aivan samaan tapaan kuin poliisijohtoomme on solutettu EU-uskollisia monikultturisteja. 

Media on pehmittänyt tavallista kansaa jo vuosikausia negatiivisilla Venäjä-uutisillaan ja toisaalta myötäkarvaisella suhtatumisellaan Nato-lähentymiseen. Tässä mediakampanjassa tärkeää "asiantuntija-apua" ovat antaneet Natopoliittisen instituutin (tunnetaan virallisesti nimellä Ulkopoliittiinen instituutti) kiiluvasilmäiset ammattiarvaajat Mika Aaltola ja Charly Salonius-Pasternak. Venäjän hyökättyä Ukrainaan kansalaisia oli pohjustettu niin hyvin, että heistä puolet on valmiita liittymään nyt Natoon. Liittoutumisen aallot käyvät siinä määrin korkealla, että jopa ns. laatumediassa kuulee puheenvuoroja, joissa Naton liittymisen vastustajat leimataan epäisänmaallisiksi putinisteiksi. Tällaisessä puheessa Natoa kannattavat somalit ovat suomalaisempia kuin suomalaiset sotilasliiton vastustajat, mikä tekee liittoutumista puolustavasta argumentista väistämättä tyyppiä Reductio ad absurdum. Vastaavasti eräiden valtamediaan kriittisesti suhtautuvien kansallismielisten vaihtoehtosivustojen Natoa ja Ukrainan sotaa käsitteleviä kirjoituksia ei voi enää erottaa avoimesti Nato-jäsenyyden puolesta liputtavan Helsingin Sanomien teksteistä tai Ylen kolumnisti Rysky Riiheläisen länsi-integraatiota puolustavista vuodatuksista. Paljon mainostetun Alain de Benoistin uusoikeistolainen globalismi-kritiikki loistaa poissaolollaan ja tilalle on tullut hallitsevan liberaalidemokratian konformistinen puolustaminen. 

Mikäli Suomi hakisi ja hyväksyttäisiin Natoon, se olisi viimeinen niitti vieraiden voimien hallinnan hyväksymiselle. EU:n, eurovaluutan ja Naton jälkeen ei olisi enää edes teoreettista mahdollisuutta karistaa niskoiltaan euro-atlanttinen moni- ja homokulttuuri, sillä kovan paikan tullen "kansainväliselle yhteisölle ja arvoille" lojaali Naton palkka-armeija kukistaisi kaikki pyrkimykset aloittaa kansallinen uudistusohjelma. Nimittäin Naton omassa historiikissa sanotaan suoraan, että se pyrkii estämään eurooppalaisen nationalismin uudelleensyntyminen (vrt. Serbian pommituksen v. 1999) sekä edistämään Euroopan maiden keskinäistä integraatiota. Näin ollen kaikki kansainväliset sitoomukset, joihin Suomea ajetaan, pyrkivät tarkoituksellisesti lisäämään meidän ja muiden valtioiden välistä keskinäisriippuvuutta. Tämä globalistien keskeinen strategia on läsnä myös Natossa, koska sotilasliitossa kansallinen riippumattomuus tehdään mahdottomaksi. Samalla jäsenmaiden kädet tahrataan yhteiseen vereen levittämällä kolmanteen maailmaan pommien avulla "demokratiaa ja ihmisoikeuksia".

Natoa pelastajana pitävät kansallismieliset mielipidevaikuttajat uskovat Ukrainan sodan olevan suomalaisia yhdistävä tekijä, joka poistaa jopa kansakuntaa vaivaavat kulttuurisodat. Tällaisessa euforiassa Suomi on kuin Saatanan kanssa sopimuksen tehnyt tohtori Faustus, joka toteuttaa Naton avulla kansalliset unelmansa. Tosiasiassa Ukrainan sota ja Nato-jäsenyyden hakeminen tulevat vain repimään kansakuntaa hajalle. Toisella puolella ovat kaikista itsenäisyyden rippeistä valmiina luopumaan olevat eduskuntapuolueet ja sitä vastassa poliittiseen järjestelmään pettyneet kansallisen suvereeniteetin puolustajat. Viime kädessä tällaisesta eripurasta hyötyvät globalistiset tahot, joille minkä tahansa eurooppalaisen kansallisvaltion yhtenäisyys on este heidän päämäärilleen.

Yhdysvallat. Venäjä on ollut Yhdysvaltain yksinapaiselle, "sopimuspohjaiselle" maailmanherruudelle, valtava pettymys 2000-luvulla. Vielä 1990-luvulla kun Venäjää ryöstivät länsisuuntautuneet juutalaiset oligargit, Yhdysvallat seurasi tilannetta tyytyväisenä. Humalainen Boris Jeltsin oli helposti pompoteltava presidentti, mutta ei kuitenkaan vielä täydellinen amerikkalaisten intressien marionetti. Toiveet Venäjän tulevalle "liberaalidemokraattiselle" presidentille ja hallinnolle olivat korkealla, mutta itsevaltaisen entisen KGB-mies Vladimir Putinin astuminen vallan kahvaan sotki Amerikan suunnittelmat. 

Viime vuosina vihaa ovat kasvattivat Venäjän taipumattomuus läntisille vasemmistoliberaaleille arvoille, valkoisten vastaiselle anti-rasismille, Cancel-kulttuurille, perhevastaisuudelle ja lgbt-ideologialle. Sopua ja yhteistyötä tällaisen Venäjän kanssa ei olla haluttu Amerikan kummankaan johtavan puolueen piirissä. Siksi presidentti Donald Trumpin kausi oli syvän valtion jatkuvaa sabotaasia suhteiden heikentämiseksi. Vaikka myös Trump on systeemin mies, vasta Bidenin kaltainen dementoitunut sätkynukke saattoi täyttää Amerikan valtaeliitin todelliset toiveet ja tarpeet. Jo virkakautensa alussa Biden lupasi panevansa Venäjän takaisin ruotuun.

Yhdysvaltain eliitin tavoitteissa Ukrainassa leimahtanut sota oli toivottu, odotettu ja osin provosoitu tapahtumaketju. Pitkittyvän ja uuvuttavan sodan uskotaan rampauttavan Venäjää siinä määrin, että tilanne voisi palauttaa Amerikalle hegemonisen kulta-ajan, joka joka sillä oli sosialismin romahduksen jälkeen 1990-luvulla. Siksi Ukrainalle annetaan aseapua sen verran että se voi jatkaa puolustustaisteluaan, mutta ratkaisevaa Nato-tukea vihollisen lyömiseksi ei tulla kuitenkaan antamaan. 

Sotilastrategisesti Washingtonin suurena tavoitteena on estää Venäjän pääsy Mustallemerelle ja Kaspianmerelle. Lopullisena päämääränä on pitää Venäjä ja Kiina ulkona keskeisiltä valtamerireiteltä ja hallita näin yksinoikeudella maailman meriä. Tässä suunnitelmassa Ukrainan sodalla ja Venäjään kohdistuvillla pakotteilla uskotaan olevan suuri merkitys.

Euroopan kannalta Yhdysvaltain tavoitteet eivät käy yksiin. Jo ennen sotaa aloittamillaan ja nyt moninkertaistuilla pakotteillaan Yhdysvallat pani Euroopan tuhoamaan oman taloutensa vahingoittaakseen Venäjää. Asettamistaan pakotteistaan Eurooppa kärsii eniten itse, varsinkin öljyn ja kaasun huiman hinnannousun vuoksi. Vastaavasti kiristyneen tilanteen vuoksi Euroopan maat joutuvat lisäämään puolustusmenojaan, josta hyödyn ottavat amerikkalaiset aseyhtiöt. Samalla entistä tiukempi sitoutuminen Natoon vain lisää Euroopan riippuvuutta Yhdysvalloista.

Euroopan laidalla käytävä Ukrainan sota on Amerikalle tuttu juttu sikäli, ettei se tälläkään kertaa joudu itse sotimaan Venäjää vastaan. Itse asiassa USA ja Venäjä eivät ole sotineet koskaan keskenään, vaan aina on peluutettu Eurooppaa.  Venäläiset ovat sentään taistelleet omilla raja-alueillaan toisin kuin Atlantin takaa kyyristelevä USA pitkän matkan ohjuksikseen. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvallat ja Venäjä jakavat taas Eurooppaa, eivätkä sodi keskenään, vaan panevat eurooppalaiset tappamaan toisiaan. Tilanteessa on jotain samaa kuin jos toisilleen vihamieliset Suomi ja Norja hyökkäisivätkin Ruotsiin ja kohdatessaan toisensa miehittämässään maassa päättäisivät jakaa Ruotsin kaikessa rauhassa ilman yhteenottoa.

Kiina. 2000-luvullla taloudellisten suurvaltojen joukkoon astunut Kiina on seurannut Ukrainan sotaa varovaisesti asettumatta kummankaan puolelle. Läheisten taloussuhteiden vuoksi se ei kuitenkaan ole tuominnut Venäjän "erikoisoperaatiota". Pitääkseen yllä puolueettoman tarkkailjan roolia Kiina on ilmoittanut jopa halukkuudestaan toimia rauhanvälittäjänä. Luonnollisesti se ei ole halunnut liittyä Yhdysvaltain johtamaan pakoterintamaan, mikä on sille kieltämättä taloudellisesti järkevää.

Kärsivällisenä pelurina Kiina ei katso vielä kaikkia korttejaan, vaan odottaa sodan kehittymistä ja lopputulosta rauhassa. Ainakin lyhyellä tähtäimellä Kiina voi hyötyä EU-maiden Venäjän pakotteista, koska osa kaupankäynnistä siirtyy Itä-Aasiaan. Haittaa ei ole siitäkään, että Yhdysvallat kietoo huomattavan osan taloudestaan ja sotakoneistostaan pitkittyvään Ukrainan sotaan. Lisäksi sodasta näyttää olevan Kiinalle se hyöty, että Venäjästä tulee siitä entistä riippuvaisempi sekä taloudellisesti että sotilaallisesti.

Globalistit: EU ja Maailman talousfoorumi. Euroopan Unioni oli kriisiytymässä kovaa vauhtia vuoden 2019 aikana, jolloin Italian talous- ja velkaongelmat olivat murtaa koko unionin taloudellisen pohjan. Ponzi-huijaus sai helmi-maaliskuussa 2020 kuitenkin yllättävästi lisäaikaa, kun koronavirus astui näyttämölle. Talouden takkuaminen ja pankkikriisi pantiin kätevästi koronan piikkiin samalla kun koronarajoituksilla kyettiin torppaamaan ylituotantoa kysynnän laskettua. Viime vuoden syksystä lähtien kiihtynyt inflaatio on uusien talouspakotteiden vuoksi mennyt ylikierroksille, joten globaalin talousjärjestelmän sisäiset rakenteelliset ongelmat voidaan jatkossa sälyttää Venäjän niskoille.

Talouskriisin taustalla ovat finanssikapitalismin ja reaalikapitalismin entistä jyrkempi erkaantuminen toisistaan, valtava velan määrä ja ylituotanto. Maailman talousfoorumi ja sen perustaja Klaus Schwab ovat koronan varjolla vaatineet "kapitalismin uudistamista" eli järjestelmän nollaamista ongelmien "ratkaisemiseksi". Hyvä alku järjestelmän nollaamiselle on Venäjän sulkeminen pois SWIFT-maksujärjestelmästä. Jossain vaiheessa maksujärjestelmä halvaantuu ja luottamus rahoitusjärjestelmään horjuu, jolloin ratkaisuksi ehdotetaan maailmanlaajuista digitaalivaluuttaa. Mikäli digitaalivaluuttaan siirryttäisiin, merkitsisi se maailman poliittis-taloudelliselle eliitille valtavaa mahdollisuutta kontrolloida kansalaisiaan. Eräs kansalaisvaikuttaja pohti tätä näkymää sosiaalisessa mediassa näin:

On tuotu selvästi esille, Trudeaun ja USA:n teknokraattien jo aloitettua, että sinun rahasi eivät ole sinun rahojasi, vaan sinulla on ainoastaan rajoitettu käyttöoikeus niihin, ja ne voidaan hetken mielijohteesta puhaltaa olemattomiin. Tsaarin kultaa etsitään vielä tänäkin päivänä, mutta miten etsitään kirjanpidollista fiat-rahaa? Jos luulette Venäjän koskaan enää palaavan läntiseen rahajärjestelmään ja jättäytyvän sen armoille, miettikääpä uudestaan. On varmasti erittäin hyvä veto lyödä kaikki kortit kerralla pöytään ja ruveta kuolaamaan vastustajan kaikenpuolisella tuhoamisella, pilkkomisella ja nöyryyttämisellä. Mikä voisikaan mennä pieleen?

Venäjän sotatoimet hyväksyy lähinnä vain venäläiset itse, varsinkin kun hyökkäyksen oikeuttamiselle ei juuri löydy moraalisia argumentteja. Väärässä ovat myös ne länsimaalaiset, jotka puolustavat Venäjää siksi, ettei siellä virallisella tasolla kannateta lännen vasemmistoliberaaleja rappioarvoja. Tällaiset apologeetit ovat Venäjän hyödyllisiä idiootteja kuten ne lännen kommunistit, jotka tukivat Neuvostoliittoa sen hajoamiseen 1991 saakka. 

Lännen on itse parannettava sen sisuskaluja tuhoava syöpä. Tuota syöpää edustavat mm. Maailman talousfoorumiin kuuluvat globalistit, jotka ovat nyt muka Ukrainan puolella ja vetoavat meidän isänmaallisiin tunteisiimme, vaikka he itse vihaavat kaikkea isänmaallisuutta. He puhuvat Ukrainan itsenäisyyden ja vapauden puolesta, vaikka heille ne ovat vain kyynisiä sanoja, joiden tarkoitus on edistää globalistista agendaa, jossa Yhdysvallat määrää marssijärjestyksen.