PIENEN MEDIA-AMMATTILAISJOUKON AINOA TODELLINEN VIHOLLINEN ON HILJAISEN ENEMMISTÖN YMMÄRTÄMÄ ÄÄRIOIKEISTO

Yle TV 1, torstai 20.3.2025 klo 22.00: Ulkolinja: Äärioikeiston ytimessä 

Brittiläinen HOPE not hate -järjestön salaa kuvaama materiaali näyttää äärioikeiston toiminnan Britanniassa ja Euroopassa. Dokumentti paljastaa äärioikeiston toimintaa Britanniassa ja Euroopassa sekä heidän rasistiset näkemyksensä ja mediataktiikkansa. Se nostaa esiin äärioikeiston tarkoitushakuisen vihaa lietsovan toiminnan, joka yllyttää väkivaltaan, sekä paljastaa Piilaaksossa toimivan rahoittajan, joka tukee virheellistä/valheellista rotuoppia levittävää verkkoalustaa. (Undercover: Exposing the far right, Briannia, 2024) 1 h 39 min HD. Linkki ohjelmaan.

Veronmaksajien rahoittama Yle on budjettileikkausten vuoksi joutunut supistamaan toimintaansa, mutta toisin kuin Perussuomalaiset ja Kokoomus ovat toivoneet, mediajätti ei ole luopunut punavihreiden suosimasta suomalaisvihamielisestä ohjelmasisällöstään. Pakolliset karsimiset on tehty lopettamalla paikallisradioiden lähetyksiä, mutta multikulti-aivopesua syöttävä nuorisokanava Yle X saa jatkaa yhä toimintaansa. Vastaavasti Yle TV:n demonisointi-ohjelmat valkoisten itsesäilytystä vastaan pyörivät edelleen ikään kuin budjettileikkauksia ei olisi olemassakaan. Tämän huomatakseen ei tarvitse kuin vilkaista parin viime päivän tv-tarjontaa.

Vaalien alla Yle toistaa aina samaa ennalta arvattavaa kaavaa: se tuuttaa kanavistaan tavallista enemmän ajanjaksoon 1933-45 sijoittuvia Historia-dokumentteja (mm. tuore Franco-"dokumentti") ja reportaaseja, joissa "paljastetaan" paranoidin nomenklatuuran kammoama mörkö eli "äärioikeisto". Tämän pakkomielteen vuoksi vaihtelua haluavan katsojan on turha etsiä kanavilta tutkivaa journalismia vaikkapa Antifan yhteyksistä valtavirtapoliitikkoihin, Bilderbergin kokouksen osallistujista tai WEF:n ja äärivasemmiston suljetuista kokouksista. Vaikka piilotettu nauhuri pyöriskin punavihreiden pedofiilien tapaamisissa, ne äänet ja kuvat eivät valtamedian portinvartiojoiden ansiosta pääsee koskaan suuren yleisön tietoisuuteen.

BBC:n moraalisesti manipuloiva tv-dokumentti "Äärioikeiston ytimessä" (Undercover - Exposing The Far Right, 2024) on vain viimeisin näyte loputtomassa propagandasarjassa, jossa kampanjoidaan valtamedian ainoaa todellista poliittista oppositiota vastaan. Samalla se on arkkityyppinen kuvaus vasemmiston projektiosta, jossa halutaan määrittää yksinoikeudella läntisten yhteiskuntien suunta äärioikeistolaisen olkiukon avulla. Valkoisten itsesäilytystä vihaava Hope not Hate ei ole itsemäärittelynsä mukaisesti ruohonjuuritasolla vaikuttava underdog-järjestö, vaan valtion suojeluksessa toimiva nyrkki brittiläisiä toisinajattelijoita vastaan. Äärivasemmistolaisten "kansalaisjärjestöjen" varainkeruuta seuranneille ei tule varmasti yllätyksenä, että järjestö on saanut taloudellista tukea mm. George Sorosin säätiöltä. 

Se joka pääsee ääneen voi määrittää totuuden. Tv-dokumentissa Hope not Hate saa yksipuolisen näkökulmansa ohjaamana hyökätä vapaasti etnis-ideologista vihollistaan vastaan, mutta järjestön oma tausta jää satunnaiselle katsojalle epäselväksi. Jos eläisimme tasapuolisen journalismin kulttuurissa, valtio-omisteisen BBC:n pitäisi ottaa äärioikeiston lisäksi luupin alle myös sitä tutkiva Hope not Hate. Jo pelkästään järjestön poliittisista kytköksistä ja tuoreista rahankeruu epäselvyyksistä saisi yhteiskunnallisesti merkittävän tv-dokumentin.

Äärioikeistoon soluttautuvien motiivit alkavat käydä pitkin dokumenttia ilmi, kun nämä "sydämelliset Hyvät ihmiset" paljastavat yksi kerrallaan olevansa joko juutalaisia, homoja tai rodullisten sekaparien jälkeläisiä jne. Vasemmisto-sherlockien henkilökohtainen kauna saa heidät mukaan peiteoperaatioon, jonka tarkoituksena on sabotoida maahanmuuttovastaista järjestäytymistä ja marginalisoida valkoinen kantaväestö poliittisesti ja kulttuurisesti. Vastustaessaan valkoista heteroväestöä he eivät tosiasiassa halua muuta kuin korvata sen itsensä kaltaisilla kummajaisilla. Tämä ei vaikuta kovin epäitsekkäältä ja humanistiselta. Rajatonta maahanmuuttoa edistävä uuskolonialistinen antirasismi tarkoittaakin heille viime kädessä rotukäsitteen kuin myös fyysisten rotuolemusten tuhoamista. Heille "pahat rasistit" ovat vain niitä Toisia, jotka haluavat "käsittämättömin perustein" suojella rotujen olemassaoloa ja ihmislajin biodiversiteettiä. Tosin Hope not Hopen jamesbondit hyväksyvät rasismin silloin kun geneettinen itsesuojelu koskee muita kuin valkoisia.

Vihamielisten vähemmistojen hallitsema BBC ei tekisi koskaan suurelle yleisölle salakuvattua dokumenttia, jossa paljastettaisiin brittiteinejä saalistavien pakistanilaisten mieskulttuuri, sionististen lobbyjen takahuonekeskustelut, Antifan väkivaltasuunnitelmat ja yhteiskunnan muiden koskemattomien taburyhmien puuhat. Media hyökkää halpamaisiin urkintakeinoihin sortuvan bulvaaninsa kautta vain ja ainoastaan niitä vastaan, jotka eivät hyväksy paskaliberaalien kiihdyttämää kulttuurista alasajoa. Siksi Yle ei ainoastaan hanki BBC:n vastuullisen tiedottamisen piiriin kuuluvia "dokumentteja", vaan tuottaa niitä myös itse, surkuhupaisana esimerkkinä hiljattain esitetty MOT:n kotimainen puskafarssi Äärioikeiston uusi sukupolvi. Koska mitään itsekritiikkiä ja suunnan muutosta ei ole näkyvissä, propagandasirkus loppunee vasta ylimääräiseen uutislähetykseen ja kansan spontaanisti aloittamaan lyhtypylväskarnevaaliin.

PYSYVÄN VARJO-HALLINNON PURKUTALKOOT YHDYSVALLOISSA – MILLOIN SUOMESSA?

Donald Trumpin pääsy Yhdysvaltain presidentiksi ei olisi ollut mahdollista ilman hänen tekemäänsä diiliä maan todellisen eliitin kanssa. Yksi puoli diilistä oli Trumpin suostuminen Israelia hyödyttävään Lähi-idän "lopulliseen ratkaisuun", kun taas toinen puoli sopimuksesta antoi presidentille vapaat kädet purkaa liittovaltion hallintoa ja lopettaa sen harjoittamat identiteettipoliittiset ohjelmat. Sen sijaan kauppapolitiikassa sekä taloudellinen eliitti että Trump ovat olleet alusta lähtien samaa mieltä. 

Suomessa perinteisesti Demokraattipuolueen samettista globaalitotalitarismia eli menneen maailman "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä" tukevat valtavirtapolitiikot ovat viime viikkoina joutuneet asettelemaan sanojaan varovaisesti, sillä Trump-inhostaan huolimatta Suomi on sitoivien sopimustensa vuoksi entistä tiiviimmässä liittolaissuhteessa Amerikan kanssa. Koska Suomi on turvallisuuspolittisissa sopimuksissa altavastaaja, se ei voi arvostella kovin ankarasti Yhdysvaltain nykyisiä ulkopoliittisia linjauksia. Sen sijaan meitä vähän liikuttavassa USA:n sisäpoliitiikassa suomalaispoliitikot, media ja vakituiset asiantuntijat ovat voineet avoimesti ilmaista jo vuosia jatkunutta kaunaansa Trumpia ja hänen politiikkaansa kohtaan. 

Valtamediassa suurinta närkästystä on herättänyt presidentin toimet liittovaltion virkakoneiston puhdistamiseksi ja uudistamiseksi, koska se osuu kaikkien länsimaisten hallintojen arkaan kohtaan. On selvää, että hanke, jossa pyritään riisumaan niiden valtaa, jotka  eivät ole saaneet mandaattiaan äänestäjiltä, synnyttää epämukavia tuntemuksia myös suomalaisissa toimittajissa, virkamiehissä, aisiantuntuntijoissa ja verovaroilla kustannettujen "kansalaisjärjestöjen" työntekijöissä. 

Vasemmistoliberaalissa Ylessä on reagoitu Yhdysvaltojen viime tapahtumiin kouristuksenomaisella korruption kieltämisellä suuntamalla huomio epäolennaisiin ja harhaanjohjaviin juridisiin kysymyksiin. Tästä kertoo viime viikon A-studion asiantuntijakeskustelu, jonka Ylen verkkosivut muotoili agendauutiseksi Meneillään on laiton vallananastusyritys – Näin asiantuntijat kuvaavat Yhdysvaltojen hallinnon myllerrystä. Ulkopoliittisen instituutin Charly Salonius-Pasternak ja Turun yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori Benita Heiskanen toistivat A-studiossa kiivastuineina Demokraattipuolueen mantraa, jonka mukaan Trumpin Hallinnon tehokkuuden virastoa (Doge) johtamaan nimitetty teknomoguli Elon Musk ei ole äänestijien valitsema henkilö, jonka vuoksi hän ei saisi vaikuttaa politiikkaan. Väite on tahattoman ironinen, sillä Doge tutkii virastojen toimintaa, joiden työntekijät eivät ole äänestäjien valitsemia ja jotka vielä toimivat itsenäisesti äänestäjien toivomaa politiikkaa vastaan. 

Vakioasiantuntijat inttävät, että Dogen tarkastustoimenpiteet ovat poikkeuksellisia, vaikka kyse on vain kansainvaltaisesta vastatoimesta valtion laajalle levinneeseen korruptioon, jota USAID:in kaltaiset virastot ovat harjoittaneet vuosikymmeniä siinä mitassa, että niistä on tullut maan tapa. Nyt tämä pysyvän varjohallinnon epänormaali politiikka aiotaan lakkauttaa kerta heitolla kovilla puhdistuksilla. 

Pasternak-Saloniuksen moraalinen närkästys A-studiossa "yksityisten kansalaisten tietojen vuotamisesta" on keskustelun harhaanjohtamista, jotta ei kiinnitettäisi huomiota Yhdysvaltain hallinnon pitkään jatkuneeseen sisäiseen korruptioon. On selvää, että kun päivän valoa kestämättömien virastojen asioita tutkitaan, joudutaan samalla tarkastelemaan myös niiden eri tietokantoja. Tavallisten virkamiesten henkilötiedot eivät ole vaarassa, sillä tutkimus ei keskity niihin, vaan virastojen rahaliikenteen käyttöön. Huoli "tavallisista ihmisistä" onkin vain tekosyy, jotta tutkinta näyttäisi tuomittavalta ja jonka perusteella se pitäisi estää. 

Jotain pieniä oheisvaurioita saattaa tutkinnassa tapahtua, mutta se vain on niin, että munakokkelia ei voi tehdä ilman munien särkemistä. Sitä paitsi virastoilla ei ole perustuslaillista suojaa varsinkaan silloin kun ne eivät noudata presidentin määräyksiä. Virastot eivät nimittäin ole itsenäisiä toimijoita, vaan suoraan alisteisia presidentin ajamalle politiikalla ja päätöksille. Valtion hallinnon palauttaminen alkuperäiseen tehtäväänsä merkitsee väistämättä valtion sisällä toimivan pysyvän hallinnon kitkemistä.

Siksi arkijärjellä ajateltuna on omituista, miksi suomalaisella medialla ja varsinkin Yleisradiolla on kova tarve puolustella Yhdysvaltain liittovaltiota, joka jo tähän astisten paljastusten perusteella on osoittautumassa erittäin korruptoituneeksi hallintoapparaatiksi. Eräs selitys saattaa löytyä maamme suurimpien mediatalojen yhdessä Yhdysvaltain demokraattihallinnon kanssa vuonna 2014 perustamasta Mediapoolista, jonka tarkoitus on ohjata tiedonvälitystä "läntisen arvopohjan" ja Nato-mielisyyden suuntaan. Trumpin tuore vaalivoitto kuitenkin sekoitti tätä pakkaa, koska hän suhtautuu kriittisesti liberaalien edistämään woke-kulttuuriin, USAID:in masinoimiin "värivallankumouksiin", "kansainväliseen sääntöpohjaiseen järjestelmään", keskusvallan kontrolliin ja Naton maailmanpoliisin rooliin. Koska maamme valtamedia ja poliitikot ovat uussuomettuneisuudessaan sitoutuneita USA:n demokraattihallinnon linjauksiin, ovat ne nyt hämmentyneitä ja puolustuskannalla mitä uudelleen valittu Trump tekee maansa sisäpoliitikassa. 

Hyväuskoisia ja tietämättömiä suomalaisia median seuraajia pyritään harhauttamaan uutisjutuilla, joissa varsinkin Yhdysvaltain kehitysyhteistyövirasto USAID:ia (ei mitään tekemistä kehitysavun kanssa) pyritään esittämään puhtaasti hyvällä ja vilpittömällä asialla olevana maailmanparannusvirastona, jota pahantahtoinen, vainoharhainen ja pähkähullu Trumpin äärioikeistolainen hallinto vainoaa syyttä suotta. Sääliksi käy niitä demarieläkeläisiä, jotka ovat pelkästään Ylen pimittävän ja kapean tiedon varassa. Tyypillisen esimerkin puolitotuuksia ja täynnä pimityksiä olevasta Yle-journalismista tarjoaa Esko Varhon agendakynäily Trumpin hyökkäys liittovaltiota vastaan ja taloustoimittaja Heikki Valkaman alarmistinen purkaus Musk kaappasi vallan Yhdysvaltain valtio­konttorissa – seuraukset voivat olla hurjia. Näiden juttujen keskeisin mielikuvapetos syntyy USAID:in esittämisenä harmittomana liittovaltion  kehitysapuvirastona, jota toimittaja Esko Varho vielä luonnehtii "yhdeksi maapallon suurimmista hätäavun jakajista".

Tosiasiassa USAID ei ole vain keksejä ukrainalaisille jakava hyväntekijä, vaan se ohjaa runsaan 42 miljardin dollarin budjetillaan ulkopolitiikkaa ohi virallisen poliittisen johdon. Vaaralliseksi viraston tekee sen ytimeen kaivautunut neokonservatiivinen klikki, joka on vuosien varrella rahoittanut ideologisista syistä eri "värivallankumouksia", viimeksi Georgiassa. Siellä valtaosa väestöstä halusi isänmaallisen hallituksen, joka loisi tasapainon idän ja lännen välillä, mutta se ei sopinut Yhdysvaltain ulkopolitiikasta todellisuudessa päättäville henkilöille, joten USAID kiiruhti paikalle masinoimaan hallinnon vaihtoa. Sekaantumisesta seurasi mielenosoitusten ja levottomuuksien vuosi, kunnes hallitus karkotti ulkomaiset "avustustyöntekijät". Kuvaavaa on, että kun USAID:in rahoitus päättyi, loppuivat myös protestit. 

Korulauseistaan huolimatta USAID:in ja sen rahoittaman NED:in (National Endowment for Democracy) päätarkoituksena on ruokkia kaaosta eri kohdemaissaan. Hajota ja hallitse -kuvio menee jotenkin niin, että silloin kun kohdemaan enemmistö ei haluakaan liberaalidemokratiaa, USAID:in rahoittamat länsimaiset avustusohjelmat alkavat rummuttaa paikallisten köyhien asiaa ja edistää heidän oikeuksiaan. Ei ole sattumaa, että tämä Amerikan varjohallinto on mieltynyt kyynisesti varsinkin naisten oikeuksien ajamiseen muslimimaissa. Tarkoituksena ei ole mikään muu kuin horjuttaa maan enemmistön yhtenäisyyttä. Tämä on ollut erityisen selvää Israelia ympäröivien maiden kohdalla.

Ennen Muskin koordinoimia iskuja USAID:in toimintaa ei ole valvottu mitenkään. Siksi se on voinut esimerksi rahoittaa viimeisen 15 vuoden aikana George Sorosin Open Society Foundations -järjestöä 270 miljoonalla dollarilla.  Saamiillaan rahoillaan Soroksen säätiö rahoitti laajasti äärivasemmistolaisten syyttäjien kampanjoita ja onnistui saamaan heitä läpi lähemmäs sata. Yhteistä näille syyttäjille on lain soveltaminen ja syyttämättä jättäminen tasa-arvon nimissä. Näin yhdysvaltalainen veronmaksaja on joutunut kustantamaan itse Soroksen suorittaman yhteiskunnan alasajon. Samalla Soros saattoi vedätyksellään esittää hyväntekijää äärivasemmiston hyödyllisille idiooteille. Toinen verorahoilla suoritettu härski manipulaatiotapaus on yhdysvaltalainen politiikan ammattilaisille suunnattu Politico-lehti, joka on saanut Biden-Harris vuosina USAID:in kautta avustuksia vähintään yli 30 miljoonaa dollaria. Demokraattipuolueen globalistista politiikkaa tukevaa lehteä on tilattu verorahoilla vuodesta 2017 valtavia määriä eri politiikan ammattilaisille puhtaassa vaikuttamistarkoituksessa. Viimeisempien tietojen mukaan myös New York Times ja BBC ovat saaneet USAID-tukea. 

Salainen mediatuki vain korostuu ulkomailla: kun Trump pysäytti USAID:n maksuliikenteen, 90-prosenttia Ukrainan "riippumattomista tiedotusvälineistä" jouduttiin sulkemaan ja samalla suurin osa Twitterin Ukraina-mielisistä tileistä vaikeni kertaheitolla. Se, mitä on esitetty suurelle yleisölle niin sanottuna demokraattisena politiikkana, on tosiasiassa ollut vain "voittoa tavoittelemattomien" ja "kansalaisjärjestöjen" lavastamaa demokratiailveilyä. Maan tavaksi tullut valvonnan puute on näin luonut järjestön, joka on riippumattoman hallinnoimisen lisäksi saanut valtiota vuosikymmeniä kestäneen rahoituksen. Sillä on voitu rahoittaa mm. neokonservatiivien vallanvaihto operaatioita ulkomailla, mutta Trumpin pitkään valmisteleman hallinnon uudistuksen tultua voimaan rahahanojen sulkeminen on käytännössä lakkauttanut USAID:in kaltaiset pysyvän hallinnon virastot.

Syvän valtion (käsitettä on enää vaikea kutsua salaliittoteoriaksi) operatiivina toiminut USAID on ollut Amerikan suurelle yleisölle täysin tuntematon ennen kuin Doge alkoi tutkia sen toimia. Asia alkoi saada valtavaa huomioita vasta sen jälkeen kun "riippumattomien kansalaisjärjestöjen" ja "itsenäisten vaihtoehtomedioiden" työntekijöiden palkanmaksu lopetettiin ja monien järjestöjen toiminta päättyi kuin seinään. Vilpittömästi yllättyneet työntekijät olivat tähän asti uskoneet saavansa palkkansa intohimoisilta tukijoiltaan eikä valtiolta. Ahdistusta on lisännyt tieto, että heidän radikaalia vasemmistopolitiikkansa on rahoittanut valtio, jota he pilkkaavat fasistiseksi. On myös ironista, että USAID:in varjohallintokoneiston rahoituksen piiriin kuuluneet työntekijät ovat ääni väristen puhuneet "Meidän demokratiasta", vaikka juuri he ovat olleet niitä, jotka ovat estäneet äänestäjien tahdon toteutumisen. 

Tämä kaikki paljastaa kuinka keinotekoinen nykyvasemmisto on, ei vain Yhdysvalloissa, vaan kaikkialla lännessä. Voidaan jopa esittää, mitä olisi vasemmisto ilman miljarditukia. Vasemmistoradikaaleja tukeva avokätinen toimintakulttuuri on mennyt niin pitkälle, että ilman järjestelmää heidän aktivisminsa olisi olematonta. Kun järjestelmä katkaisee apurahakapinallisten rahavirran toiminta romahtaa ja toimijoiden luikkiessa koloihinsa yhteiskunnasta katoavat myös omituiset uskomukset.

Yhdysvaltain valtionhallinnon korruption syvyydestä kertoo se, että huolimatta kymmensistä tuhansista virkamiehistä, jotka ovat tietoisia vallitsevasta toimintakulttuurista, eivät ole vuotaneet tietojaan julkisuuteen. Tämä kertoo paljon virkamieskuntaa miehittävästä manageriaalisesta luokasta – siihen kuuluvat kun eivät näe mitään pahaa omavaltaisessa politiikassa ja verorahojen käytössä, koska he toisin kuin äänestäjät kyllä tietävät mikä on kansakunnalle parhaaksi. Vasta Trumpin ja Muskin vihellettyä pelin poikki, on omertan laki alkanut murtua. 

Tosin ilo voi jäädä lyhytaikaiseksi, sillä pysyvä hallinto on ryhtynyt odotettuun vastahyökkäykseen. Yle uutisten mukaan Yhdysvalloissa liittovaltion tuomari on antanut määräyksen, joka kieltää Hallinnon tehokkuuden virastolta toistaiseksi pääsyn valtiovarainministeriön tietokantoihin. Mikäli talouden suuret vaikuttajat tukevat Trumpia ja hänen äänestäjiensä tahtoa loppuun asti, voivat vihamielisen syvän valtion epätoivoiset vastatoimet jäädä lopulta suutareiksi.

Kävipä uuden ja vanhan hallinnon köydenvedossa miten tahansa, liittovaltion laajalle levinnyt korruptio ei koske vain Yhdysvaltoja tai Venäjän ja Ukrainan kaltaisia maita. Länsimaiden eliittien suurimpana pelkona on Muskin antama "väärä signaali", joka voisi synnyttää missä tahansa liberaalidemokratiassa vaatimuksen tutkia vallankäyttöä, jota harjoittavat tahot eivät ole kansan valitsemia eivätkä sen etujen ajajia. Suomenkin hallintojärjestelmän kyljestä ja jopa sisältä löytyy vallankäyttäjiä, joilla ei ole mandaattia suomalaisilta äänestäjiltä, mutta jotka silti ohjaavat maamme sisä- ja ulkopolitiikkaa. Ensimmäisinä tulee mieleen Ulkopoliittinen instituutti ja Eurooppalainen hybridiosaamiskeskus.

JEAN-MARIE LE PEN (1928-2025)

Euroopan puolustajille vuoden ensimmäinen suru-uutinen kuultiin Ranskasta: sodan jälkeisen ajan yksi merkittävimmin nationalistipoliitiikko, Jean-Marie Le Pen, kuoli pitkällisen sairastelun jälkeen tammikuun 7. päivänä 96-vuotiaana.

Kun brittiläinen National Front saatiin Margaret Thatcherin petoksella v. 1979 sivuraiteelle, nousi Jean-Marie Le Penin johtama ranskalainen Front National -puolue Euroopan äärioikeiston johtotähdeksi 1980- ja 1990-luvulla. Vaikka kiihtyvä globalismi ei vielä 1980-luvulla ollut ehtinyt tehdä näkyvää väestöllistä tuhoa Suomessa, maamme harvat modernit nationalistit ymmärsivät jo tuolloin kasvavan vaaran, jonka vuoksi Le Penin suosion nousua seurattiin tarkkaan ja toiveikkaana.

Varsinkin kommunismin romahduksen jälkeen myös valveutuneet suomalaisaktivistit toivoivat nationalismin täyttävän ideologisen tyhjiön. Toisin kävi, Amerikkavetoinen fukuyamalainen uusliberalismi selätti taloudellisella ja mediavallallaan nationalistisen vastarintahaasteen 1990-luvun globalismin huuman vuosina. Kun liberalismin illuusiot romahtivat 2007-2008 talousromahdukseen ja suuren yleisön siltä kysymättä toteutettuun väestönvaihtoon, nationalismi sai uuden mahdollisuuden 2010-luvulla.

Valitettavasti silloin oli liian myöhäistä, varsinkin kun lähes kaikki suuret Euroopan populistipuolueet olivat jo globalistien ja sionistien soluttamia, jonka vuoksi ne toimivat ensin pelkkinä kansan raivon vaarattomina ukkosenjohdattimina, sittemmin valeoppositiona ja hallitukseen päästyään vihamielisen Systeemin häpeällisinä yhteistoimintamiehinä.

Vanha herra Le Pen vastusti loppuun saakka tätä korruptiota ja sai lopulta maksaa siitä poliittisesti. Petoksen takana oli oma tytär Marine Le Pen, joka savusti isänsä ulos puolueesta 2015. Mikä puolestaan panee kysymään, miksi globalistien äänitorvena toimiva valtamedia haluaa manipulaatiollaan ajaa aina naisia puolueiden johtoon. Siksikö, että he ovat pehmeämpiä ja ulkoisille vaikutuksille alttiimpia toisin kuin ne miehet, jotka ovat omalla poliittisella ajattelullaan rakentaneet liikkeet, joihin muut vain istuvat kuin valmiiseen pöytään?

Jean-Marie Le Pen oli alallaan viimeinen  mohikaani, mutta samalla myös pioneeri, joka päivitti sotia edeltävän kansallisradikalismin aikaamme sopivaksi. Ikävä kyllä hän saattaa olla pitkiin aikoihin viimeinen merkittävä eurooppalainen äärioikeistopoliitiikko, joka ei ole valkovihamielisen järjestelmän lahjoma sätkynukke. Joka tapauksessa hänen peräänantamattomuutensa ja uskon varmuutetensa tulee säilymään palavana esikuvana uusille sukupolville, jotka haluavat kulkea lahjomatonta kapeaa tietä kohti voittoa.  

TUOREEN LUCIA-NEIDON VALINTAKOHU PALJASTAA VALLITSEVAN IDEOLOGIAN TOTALITARISTISEN PYRKIMYKSEN

Moderni massayhteiskunta on dynamiikkansa mukaisesti aina vaarassa vajota totalitarismin houkutukseen. Taustalla on individualismia korostava kulutuskulttuuri, jonka synnyttämän vieraantumisen tunteen lievittämiseksi yksilö etsii jotain mikä sitoisi hänet muihin ihmisiin. Yhteiskunnassa tavallisin ja luontevin tapa välttyä totalitarismin viettelyltä on hellittää omaa itsekkyyttään ja sitoutua ikiaikaiseen veriyhteyteen, josta kansallisuusaate on luonut oman modernin versionsa "kuviteltuna yhteisönä". Toisin kuin arkipäivän keskustelussa yleensä uskotaan, politiikantutkija Benedict Andersonin lanseeraama kuviteltu yhteisö ei tarkoita mielivaltaisesti keksittyä ihmisryhmää, vaan kokonaisuutta, jota pitää koossa usko yhteisön olemassaoloon. 

Modernissa hajautuneessa yhteiskunnassa kansalaiset eivät luonnollisestikaan tunne kaikkia muita ihmisiä, mutta he samaistavat kuitenkin itsensä tunnetasolla muihin kansakunnan idean kautta. Vaikka tällainen osittain orgaanisesti ja ennen kaikkea yhteisten historiallisten myyttien kautta syntynyt yhteisö alkaisi modernisaation kiihtyessä sirpaloitua, ihmisten luontainen tarve tuntea yhteisöllisyyttä ei katoa silti mihinkään. Tässä vaiheessa korvaava usko sukupolvien ketjulle voi syntyä täysin abstrakteista ihanteista, joilla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen tai yhteiseksi koettuun historiaan. 

Yhteiskunnalla, joka on etääntynyt orgaanisesta kansakunnasta kohti "moraalista" tai ideologista yhteisöä, on suuri riski vajota totalitarismiin. Ennen tämä nähtiin kansainvälisessä sosialismissa, kun taas nyt sama kehityssuunta on oraalla moninaisuuden ideologiassa. Kuvaavan esimerkkitapauksen tästä tarjoaa joulun alla valtamedian synnyttämä kohu mustasta Lucia-neidosta.

Ylen ideologisesti valikoitunutta tutkivaa journalismia edustavassa uutisjutussa Yle selvitti: Näin syntyi rasistinen vihakampanja Lucia-neitoa kohtaan huomio keskitetään ennalta määrättyyn asetelmaan, jossa yhteiskunnallisen ongelman keskipisteessä uskotellaan olevan rasistit (koskee rasistisesti vain valkoisia kuten suomalaisia). Asioiden todellista tilaa arvioitessa kyse ei ole tarkasti ottaen lainkaan rasismista, vaan rotuongelmasta, jonka ovat tuottaneet muut kuin "rasistit". Lucia-perinnejuhlaa järjestävä ruotsinkielisten kansalaisjärjestö Folkhälsan ja sen monikulttuuri-agendaa tukevat valtamediat sivuuttivat tuttuun tapaansa tämän tyyppiset kiusalliset ongelmanasettelut kaiken huomion vieneellä moralistisella selkäydinreaktiollaan. 

Kielteisen kansalaispalautteen todellisista taustasyistä ei tietenkään käyty julkista keskustelua, vaan mediatilan otti haltuun enimmäkseen kyynisesti laskelmoitu pöyristyminen rasismista, jossa nettivihaajien väitettiin käyttävän osin ghanalaisperäisen Daniela Owuson valintaa Lucia-neidoksi rotuvihan ja salaliittoteorioiden levittämiselle. Todellisuudessa tiedotusvälineet hyödynsivät Owuson valinnasta synnyttämäänsä julkisuutta lisätäkseen vain suomalaisten keskinäistä eripuraa kysymyksessä, joka ei historiallisessa mielessä ole koskaan kuulunut meille. 

Joka tapauksessa median ja sen valitsemien "asiantuntijoiden" keskuudessa vallitsi kyseenalaistamaton lähtöoletus, jossa on aivan normaalia ja edistyksellistä, että ruotsinkieliset valkoiset suomalaiset valitsevat perinneneidoksi ei niin kovin viehättävän afrikkalaismulatin edustamaan itseään. Niin ikään samaan retoriseen arsenaaliin kuului, että kaikki argumentoidut vastalauseet torpattiin välittömästi ilman vuoropuhelua "täysin käsittämättöminä purkauksina".

Kaikesta loiskiehunnasta huolimatta median luoman kohun myrskyn silmään jäi vastaamaton kysymys, miksi ruotsinkieliset äänestivät itselleen Lucia-neidon, jolla ei ole mitään sukupolvia kantavaa etnis-kulttuurista yhteyttä heihin. Objektiivisesti arvioituna Daniela Owuso ei ollut läheskään joukon viehättävin, varsinkin, kun katsojat ja äänestäjät suosivat normaalisti itsensä kaltaisia ihmisiä. 

Koska elämme ns. paskaliberaalien hallitsemassa pellemaailmassa, NPC-ehdollistetut ruotsinkieliset eivät valinneetkaan tällä kertaa heimonsa kauneinta, vaan ideologisesti sopivinta. Heille on selvästikin tärkeämpää antaa itsestään vaikutelma Hyvinä ihmisinä nostamalla afrikkalainen toteemi jalustalle kuin estää uniikin geeniperimänsä peruuttamaton liudentuminen vieraaseen väestöön.

Näyttää vahvasti silti, että äänestäjät halusivat antaa tukensa uudelle kuvitteelliselle yhteisölle, jota edustaa Daniela Owuson juuristaan revitty monikulttuurinen maailmankansalaisuus. Samalla he saattoivat osoittaa kuvittelemaansa moraalista hyveellisyyttään ja erottautua suomenkielisen enemmistön suosimasta "vanhanaikaisesta" etnokansallisesta yhtenäisyydestä. 

Totalitaristisen sivumaun äänestäjien moraaliposeeraukselle antoi Ylen kaltaiset valtamediat ja presidentti, jotka kiittivät Owuson valintaa ja tuomitsivat vastaväittäjät näennäismoraalisin perustein. Ylhäältä lauoituissa nuhteissa väärin ajattelevat kansalaiset pitäisi eristää samalla kun lampaiksi alistuneilta vaaditaan ehdotonta sitoutumista diversiteettiin ja monikulttuuriin sekä nollatoleranssia vain suomalaisten etniselle itsepuolustukselle eli "rasismille". Kaksoistandardien maailmassa uuskolononialistisilta värillisiltä ei tällaista moraalisuutta tietenkään vaadita, vaan heitä jopa autetaan veronmaksajien kustannuksella ylläpitämään etnosentrismiään.

Edellä mainittu Ylen salapoliisijuttu pyrkii vahvistamaan mielikuvaa, jossa "rasistit" olisivat erillinen halveksuttava kansanryhmä, joka pitää jäljittää, jahdata ja tuomita kansasta vieraantuneen manageriaalisen luokan määrittelemän "yleisen edun" perusteella. Korruptoituneeseen järjestelmään sitoutuneet toimittajat edistävät omalla tahollaan totalitarismia vaatiessaan alamaisilta uskollisuutta arvoille ja ideologialle, joista ei ole koskaan keskusteltu julkisesti saati käyty kansanäänestystä. Vastaavasti tiedostavaksi itsensä mieltävälle "tolkun" kansaosalle nomenklatuuran harjoittama totalitarismi ei ole lainkaan häiritsevää, sillä he katsovat olevansa näiden arvojen puolustajia ja niistä hyötyviä. 

Suomalaista Suomea kannattaville riippumattomille kansalaisille loputon jankutus rasismista on tietenkin pelkkää sanahelinän taustalla käytyä valtapeliä, jossa "yhteistä arvopohjaa" pyritään sanelemaan kansalaisille. Kun julkisuuden yksipuolinen puhe "yhteisestä arvopohjasta" yltyy, pitää kysyä kuka sanoo. Tämä nimittäin paljastaa, ettei kyse ole mistään ihmisen ulkopuolisesta auktoriteetista kuten Jumalan sanasta tai kansakunnan fyysisestä kohtalonyhteydestä nousevasta ylisukupolvisesta imperatiivista, vaan pelkästä hataralla pohjalla olevasta universalistisesta ideologiasta, jota tietyt ihmiset pyrkivät kaikin totalitaristisin keinoin iskostamaan hallintoalamaisiinsa. 

KIRJALLISUUDEN FINLANDIAT SUOMALAISVIHAMIELISYYDEN MERKKIPAALUINA

Kun tätä maata katsoo avoimin silmin, ei voi olla huomaamatta, että suomalaisten suuri hiljainen enemmistö on viheliäisten voimien jatkuvan tuhotoiminnan kohteena. Taloudessa hääräävät globalistit, jotka myyvät Suomea pilkkahintaan ja täyttävät maan halvalla työvoimalla, politiikassa kansanviholliset alistuvat kansainvälisten organisaatioiden marioneteiksi ja valtamedian paapomassa kulttuurikuplassa tehdään kaikki, jotta suomalaisuus saataisiin "uudelleen rakennettua" eli tuhottua. Viimeisin isku palleaan tulikin "kulttuurin" puolelta kirjallisuuden Finlandia-palkintojen muodossa. Punamädättäjät saivat jälleen värisuoran: kaunokirjallisuuden, tietokirjallisuuden ja lastenkirjallisuuden Finlandiat menivät kaikki suomalaisvihamielisille kynäilijöille.

Finlandia-palkintojen taustalla on Suomen Kirjasäätiö, joka on Suomen Kustannusyhdistyksen ja opetusministeriön vuonna 1983 perustama säätiö. Näin varat palkintoihin tulevat sekä suurilta kirjakustantamoilta että valtiolta. Suomen Kirjasäätiön jakamat palkinnot heijastavat pitkälti opetusministeriön edistämää diversiteetti-ideologiaa ja kirjankustantajien liberaaleja muotiaatteita. Jo vuosikausia palkinnonsaajien valitsijat on valittu niin, että ääneen pääsevät vain kulttuurivasemmistolaiset vaikuttajat. Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandian valitsi tiedostavana kympin tyttönä tunnettu näyttelijä Alma Pöysti. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnosta päätti arvoliberaali toimittaja Mari Veitola. Tietokirjallisuuden palkinnon pääsi valitsemaan vihreiden homoseksuaali kansanedustaja Pekka Haavisto. Siksi kenellekään tuli tuskin yllätyksenä, että palkitut teokset olivat valitsijoidensa näköisiä eli ideologia edellä mentiin.

Pääpalkintona pidetyn kaunokirjallisuuden Finlandian sai jo toistamiseen Albanian muslimina tunnettu Pajtim Statovci. Ensimmäisellä palkintokerralla Yle Watch kommentoi vihamielisen rotumuukalaisen saamaa kunnianosoitusta säälimättömän ankarassa analyysissään Yle peesaa vasemmistolaisesti läpipolitisoitunutta kirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Tuolloin voittajaromaaniksi valittu Bolla oli individualistisen itkuhumanismin kaapuun puettu homopornografinen "rakkaustarina" 1990-luvun Balkanin sodan ajalta. Filosofian ylioppilas ja Yle toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttilan palkitsema Statovic ehti heti ensitöikseen vinkua medialle rasismista ja sitä kuinka suomalaiset eivät saisi odottaa loisivilta maahantunkeutujilta mitään kiitollisuutta. Sama kuviteltua rasismia sättivä itkuvirsi toistui myös tämänkertaisen palkinnonsaannin yhteydessä. 

Ylen verkkosivujen kulttuuriumpiossa Finlandia-palkinnoista kerrottiin tuttuun tyyliin juttusarjassa Näin kutkuttava kirjallisuusilta eteni – kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja ravisteli puheessaan päättäjiä ja kirja-alaa. Vastaavasti toinen mediajätti Helsingin Sanomat käytti hyväkseen Statovcin saamaa palkintoa päästessään ruoskimaan suomalaisten enemmistöä "rasismista". Toimittaja Vesa Sirénin jutussa Jo toisen Finlandia-palkinnon saanut huippukirjailija nostaa esiin suomalaisen rasismi ripitetään ylhäältä päin katajaista kansaa moralistisella raivolla: 

Alma Pöystin mukaan voittaja ”kirjoittaa sellaisella ihmeellisellä voimalla, että on täysin mahdotonta puolustautua. Knock out”.  Muun ohessa kirja on täystyrmäys myös suomalaiselle rasismille.

Hyväkkäiksi moraalituomareiksi ryhtyneet Sirén ja Pöysti katsovat, ettei suomalaisten etnistä syrjäyttämistä eli tuhoamista  vastaan voi eikä saa puolustautua. Sehän olisi rasismia eli absoluuuttinen moraalinen paha. Siksi suomalaisten tuhoaminen on ehdottoman oikein ja täystyrmäys (knock out) geneettiselle itsepuolustukselle so. rasismille. Lisäksi Sirén hyväksyy arviossaan estoitta Statovcin paranoidin kuvauksen "rasistisesta" nyky-Suomesta:

Koulukaverien äiti on juonitteleva ”rasistiämmä” ja Suomen pääministeri saa päähenkilöltä vimmaisen kirjeen: ”Johdat maatasi rasistien kanssa, sinä selvästi tahdot että maahanmuuttajat tapetaan.”

Lainaus on malliesimerkki kiittämättömien ulkomaalaisten vinkulelujen projektiosta. Omaa etnisyyttään henkeen ja vereen puolustavat sisäsiittoiset albanimuslimit eivät selvästikään pidä siitä, ettei heidän anneta vapaasti mellastaa ja maahantunkeutua minne ikinä lystäävät. Tätä he kutsuvat Statovcin äänellä sitten rasismiksi ja kansanmurhaamiseksi, vaikka monien suomalaisten lähimuistissa on vielä Kosovon albaani Ibrahim Shkupollin Espoon Sellon Prisma-tavaratalossa vuonna 2010 tekemät viiden (neljä kuoli Sellossa) suomalaisen kylmäveriset murhat ja albanialaisten rikollisliigojen suomalaisnuorten huumeilla myrkyttämiset. 

Jutun lopun haastatteluosuudessa 1990-luvun alussa 2-vuotiaana Suomeen tullut Statovci kertoo olevansa myös rasismin kokemusasiantuntija:

Missä määrin päähenkilön vimma suomalaista rasismia kohtaan on omaa vimmaasi?  ”Kirja on fiktiota, mutta olen usein puhunut sisäistetystä rasismista ja halusin käsitellä sitä myös nyt. Rasismi oli iso ongelma 1990-luvun Suomessa, ja kirjassa on harvalle silloin koulussa olleelle mitään yllättävää. Ongelmia on yhä. Kirjan kertojaa on toiseutettu niin paljon, että hän on vakuuttunut olevansa tyhmä ja paha eikä hän pääse tästä tunteesta eroon. Hän haaveilee ajasta ennen kuin hän oppi ajattelemaan itsestään näin kammottavalla tavalla.”

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on ollut viimeiset vuosikymmenet säälimättömän monikultturismin ja homopropagandan kohteena. Joskus jopa kontrolloidussa valtamediassa tämä nousee esiin, viimeksi tällä viikolla kun valveutuneet vanhemmat valittivat kouluissa jaetusta "ruotsalaisen" seksuaalikasvattaja ja kirjailija Inti Chavez Perezin teoksesta Respektiä – Seksikirja pojille. Kirjan on suomentanut vuonna 2019 Finlandia-palkittu mielenterveyskuntoutuja ja kommunistipuolueen vaaliehdokas Juha Hurme. Hänet tunnetaan ennen kaikkea svekomaanisena aisankannattajana ja globaalikommunistisena imperialistina, joka on pyrkinyt kaikessa kirjallisessa tuotannossaan mitätöimään suomalaisuutta. Teinipoikien homoiluun yllyttävän kirjan kääntäminen sopi tässä mielessä hyvin hänen arvomaailmansa agendaan. Tämänvuotinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia jatkaa hurmelaista valikoivan suvaitsevuuden linjaa, jossa pyritään juurimaan pois kaikki terve ja suomalaisuus.

Nuortenkirjallisuuden Finlandian saanut Päivi Lukkarila on kulttuurivasemmistolainen, joka kirjailijantyönsä ohella opettaa suomen kieltä maahanmuuttajalapsille. Nyt palkittu nuortenkirja Skutsi on eräretkeilyn kaapuun puettu indokrtrinaatiokirja, jossa hyväuskoinen kypsymätön nuori pyritään altistamaan kaikenalaiselle toiseuden palvonnalle. Sietämättömän ennalta arvattavassa kiitospuheessaan Lukkarila pyrkii siirappisella sentimentalismillaan oikeuttamaan kansanvaihdon ja lopulta matalan intensiteetin kansanmurhan loppumattomalla maahanmuutolla:

– Osa on paennut sotaa, vainoa, hirmuhallitsijoita tai sietämättömäksi käynyttä ilmastoa, osan on tuonut maahamme unelma paremmasta, tasa-arvoisemmasta maailmasta, Lukkarila kertoi työstään suomi toisena kielenä -opettajana.  

– Kunpa kaikki ymmärtäisivät, millainen voimavara nämä lapset ovat!

Juhlapuheista huolimatta tosiasia on, että varsinkin Afrikasta maahamme tunkeutunut väestö ei ole voimavara, vaan he tulevat olemaan kuolemaansa asti aina saamapuolella. Mikään järkiargumentti ei tue koginitiivisesti haasteellisten käenpoikien elättämistä Suomessa, jonka vuoksi Lukkarilan ainoaksi "argumentiksi" jää hänen rinnassaan hehkuva hyvän olon tunne. Piittaamaton itsekkyys voidaan pukea tällä tavoin häpeämättömäksi moraalisuuden korkeaveisuksi.

Kolmas Finlandia-palkinto ei poikennut muiden linjasta, josta kertoo Ylen verkkosivujen kulttuurijuttu Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut teos moukaroi asenteitamme vammaisuudesta. Tuskin kukaan kiistää vammaisuuden inhimillistä traagisuutta oli kyse sitten synnynnäisestä tai onnettomuudesta saadusta vammasta. Tästä huolimatta Finlandia-palkittujen Riikka Leinosen ja Sofia Tawastin kirjasta Suuri valhe vammaisuudesta ei voi välttyä ajatukselta, että taustalla on halu edistää kaikki erot kiistävää tasa-arvoideologiaa. Varsinkin kun palkitut ovat tunnettuja poliittisia toimijoita: Leinonen on vihreä aktivisti, jolla on cp-vamma ja Tawast on puolestaan Ylen käyttämä pahamaineinen DEI-kouluttaja, jota mulatti Lloyd Libiso kritisoi kesällä.

Kiitospuheissaan kaikkia palkinnon valitsijoita ja palkittuja yhdisti kulttuuriväen krooninen narina rahan vähyydestä. Tämä jo sinänsä kertoo paljon näiden "taitelijoiden" prioriteeteistä, jossa kutsumus alaan kuuluu listan alapäähän. Ehkä rahtunen kunnon ruumiillista palkkatyötä tekisi näille pumpulissa kasvaneille punaporvareille hyvää, varsinkin jos he sen jälkeen kykenisivät julkaisemaan jotain aidosti koskettavaa kirjallisuutta.

DONALD TRUMPIN VAALIVOITTO OLI YLLÄTYS VAIN HÄNEN VASTUSTAJILLEEN

Viime tiistaina 5. lokakuuta käytyjen Yhdysvaltain presidentinvaalien lopputulos yllätti jälleen kerran toivejatteluun tuudittautuneen punaliberaalin valtamedian kaikkialla lännessä. Toisaalta Yhdysvaltojen syvissä valtakerroksissa ja finanssimaailmassa oli jo syksyn mittaan näytetty vihreää valoa Trumpin vaalivoitolle. Tästä kertoo mm. itärannikon vaikutusvaltaisen Washington Post -lehden lokakuussa antama julkilausuma, jossa se kieltäytyy antamasta tukeaan kummallekaan ehdokkaalle. Myös Facebook toimi yllättävän tasapuolisesti, eikä sen manipuloimat algoritmit estäneet republikaanien ja konservatiivien vaaliviestintää samalla tavalla kuin kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa. Pelkästään nämä esimerkit kertovat siitä, että toisin kuin maan kulttuurisodan pintavaahdon tuoksinnassa kuvitellaan, Donald Trump ei ole Amerikan valtakoneistolle mikään absoluuttinen vihollinen. Näennäisestä ulkopuolisuudestaan huolimatta Trump on viime kädessä järjestelmän mies eikä uhka sille. 

Koska poliittis-taloudellinen eliitti ei aikonut estää Trumpin voittoa, vaaleissa ei nähty juuri yrityksiä vaalivilpistä. Osittain tähän vaikutti se, että osavaltiossa oli lisätty republikaanisten vaalitarkkailijoiden läsnäoloa. Silti monissa osavaltiossa viranomaiset saavat edelleen päättää vaalitarkkailijoistaan ja vaalitavastaan kuten postiäänestyksestä, jossa henkilöllisyyttä ei voida varmentaa. Tällä kertaa Trumpin äänisaalis verrattuna demokraattien Kamala Harrisiin oli kuitenkin niin suuri, että vaalivilppiä ei edes yritetty kunnolla. Siihen olisi ollut varmasti houkutusta seitsemässä vaa'ankieliosavaltiossa, mutta nekin menivät jo laskennan alussa selkeästi Trumpille, joten yllättävä äänimäärän lisäys Harrisille olisi ollut liian läpinäkyvää. Trumpin saama äänimäärä oli vain hieman suurempi kuin edellisissä presidentivaaleissa, mutta hän voitti silti myös äänien kokonaismäärässä, mikä asettaa vuoden 2020 vaalituloksen vähintään outoon valoon. 

Amerikan syvä valtakerros tyytyi sietämään Trumpia vasta viime kuukausina kun poliittinen realismi ja Kamala Harrisin laskeva kansansuosio alkoivat lyödä kasvoille. Vielä alkusyksyllä kulisseissa viihtyvät todelliset vaikuttajat tukivat itärannikon demokraattieliitin ja valtamedian Trump-vastaista kampanjaa. Sille olisi varmasti ollut mieluisaa saada viimeiset neljä vuotta poliittisena marionettina toiminut Joe Biden jatkamaan virkakauttaan, mutta paremman puutteessa myös helposti ohjailtava Kamala Harris olisi käynyt vaihdokkaana tehtävään hyvin. 

Yhdysvalloissa liittovaltion silmäätekevät, media, taloudellinen eliitti ja Fed ovat pitkälti yhtä mieltä globalistisista päämääristään, mutta kaksi jälkimmäistä ovat toimissaan enimmäkseen kyynisen realistisia eivätkä siksi lukitse itseään ideologiaan toisin kuin liittovaltion johtavat virkamiehet ja valtamedia. Juuri valtamedian irrationaalinen tarrautuminen ideologiaan synnytti vielä viime metreille asti toiveita Harrisin voitoista, myös Suomessa. Kun Demokraattipuolueen johto valitsi ilman ehdokasasetteluja Harrisin suoraan puolueen presidenttiehdokkaaksi, se synnytti valtamediassa hetken hurmoksen, koska nuorehko värillinen lapseton nainen edustaa kaikkea sitä mitä Trump ei ole. Se sai myös taloudelliset tukijat liikkeelle kampanjan kerätessä ennenkuulumattomasti lähes miljardi dollaria. 

Kuherruskuukauden aikana media rakensi Harrisin persoonasta toiveidensa mukaisen hahmon, jonka uskottiin toimivan Internetin virtuaalitodellisuudessa. Kampanjan edetessä median rakentama kuva alkoi kuitenkin murtua kun videot Harrisin todellisista puhujanlahjoista alkoivat levitä verkossa. Ilman telerompterin antamia vastauksia Harris oli lähes kykenemätön antamaan suoria ja analyyttisiä ratkaisuja juuri mihinkään poliittisiin kysymyksiin. Suurelle yleisölle alkoi pikku hiljaa valjeta, että alkoholille perso kikatteleva Demokraattiehdokas olikin vain tyypillinen positiivisen syrjinnän synnyttämä uraohjus ilman omia meriittejä.

Suurin syy Harrisin sulamiseen vaalipäivänä oli hänen suuhunsa asetettu poliittinen ohjelma, jolla ei ole amerikkalaisen enemmistön silmissä juuri mitään vetovoimaa näinä aikoina. Tavallisten amerikkalaisten suurimpana huolena on viimeiset neljä vuotta ollut jätti-inflaation synnyttämä kuluttajahintojen raju nousu, johon Harrisin kampanjalla ei ollut antaa mitään realistisia parannuskeinoja. Päinvastoin, suuri yleisö katsoi, että Harrisin tuleva talouspolitiikka olisi vain jatkoa Bidenin kabinetin katastrofaalisille toimille. 

Demokraattien kannalta asiaa ei parantanut toiseksi keskeiseksi vaaliteemaksi noussut laiton maahanmuutto, josta juuri Harris on ollut vastuussa. Biden-Harrisin kaudella Yhdysvaltoihin oli pääsetty lähes 11 miljoonaa (!) laitonta maahantunkeutujaa, mikä on niin valtava määrä, että se on alkanut näkyä lähes kaikkien amerikkalaisten arjessa. Siksi Demokraattipuolueen valkoisten vastainen identiteettipolitiikka ja rasismista jankuttaminen valuivat kuin kuuroille korville, mikä antoi vain pontta Trumpin värikkäille lausunnoille rikollisista maahantulijoista. Lisäksi Harrisin aggressiivinen feminismi vieroitti monet värilliset miehet ja he siirtyivät sankoin joukoin äänestämään "rasistista" republikaaniehdokasta.

Trumpin ylivoimaiseksi osoittautunut voitto vaalipäivänä ei johtunut niinkään hänen erinomaisuudestaan, vaan Harrisin edustaman politiiikan linjattomuudesta ja epärealistisesta haihattelusta. Hintojen jatkuvan nousun vuoksi monet nälkärajalla elävät amerikkalaiset muistivat Trumpin ensimmäisen kauden, jolloin ihmisillä pyyhki arkielämässä taloudellisesti paljon paremmin kuin nyt. Juuri tähän rakoon Trump osasi iskeä ja hänen vaalikampanjansa keskittyikin talousuudistuksiin eikä aiempien vaalien tapaan raflaaviin identiteettipoliittisiin kysymyksiin. Monille vasemmistoliberaaleille tuli täytenä yllätyksenä värillisten amerikkalaisten Trumpin kannatus, koska he eivät suostu käsittämään, että uudet tulokkaat vievät juuri mustien ja hispaanojen suorittavan portaan työpaikat.

Presidentinvaalien tulosta pohdittaessa on todennäköistä, että vaalikampanjoinnin loppusuoralla huomattava osa teknojäteistä, valtamediasta ja talouseliittistä teki ääneen lausumattoman diilin Trumpin kanssa. Saadakseen todellisten vaikuttajien tuen tulevan presidentin on mitä luultavimmin täytynyt tehdä poliittiisia ja kulttuurisia myönnytyksiä. Toisin sanoen mitä enemmän Trump perääntyy transsukupuolisten wokeismissa, sitä enemmän hänen on annettava globalisteille kansainvälisesti. Näillä näkymin sopimus tulee sisältämään ulkopolitiikan, jossa Israelin annetaan hyökätä Iraniin samalla kun Gazan kansanmurha lakaistaan maton alle. Vastineeksi näistä Trump saa vapaat kädet toteuttaa Project 2025:n hankkeen purkaa liittovaltion byrokratia ja antaa enemmän valtaa osavaltioille. Vaikutusvaltaisten juutalaisten ja kristillisten sionistien hyppysissä oleva Trump tulee antamaan Israel-lobby AIPAC:lle kaiken ja vastineeksi tästä se pitää hänet vallassa työntäen samalla pois tieltään kriitikot, jotta jatkossakin hänen politiikkansa olisi uskollista taustavaikuttajilleen.

Mediahälystä huolimatta Demokraattipuolueen vasen laita ja Euroopan demarihenkinen enemmistö otti Trumpin voiton huomattavasti rauhallisemmin kuin 2016. Syvän pettymyksen ohella julkisissa äänenpainoissa on havaittavassa myös tiettyä alistuneisuutta tilanteeseen ikään kuin tappioon olisi valmistauduttu jo aiemmin henkisesti. Vain punaliberaalien sakeimmissa pesäkkeissä New Yorkissa ja Seattlessa on nähty Antifan tyyliin kuuluvia väkivaltaisuuksia. Jopa äärivasemmiston pahimmat viidennen kolonnan Räikkö räähkät ymmärtävät, ettei Trumpin valtaantulo tule muuttamaan juuri mitenkään Yhdysvaltain yhteiskuntarakennetta lukuunottamatta joitain kansainvälisen politiikan erityiskysymyksiä.

Suomessakin Harrista yksimielisesti hehkuttanut valtamedia on heräämässä krapulaiseen todellisuuteen. Vääränlaisen konservatiivisen arvopohjan lisäksi maassamme vaikuttavat Amerikan globalisti-imperiumin asiamiehet ja -naiset ovat olleet huolissaan Trumpin suhteesta Ukrainaan. Amerikan agenttimme kun pelkäävät, että slaavit lopettaisivat keskinäisen sotansa eikä etuvartio-Suomi saisikaan enää upottaa miljardejaan projektiin, jossa yhteen väriin on panostettu kaikki pelimerkit. Jonkinlaisesta tilanteen uudelleen arvionnista kertoo Naton aggressiivisena bulldogina tunnetun Lännen Median toimittaja Matti Posion tuore kirjoitus, jossa hän on aikaisempiin Trump-vuodatuksiinsa verrattuna suorastaan sovitteleva. Tyypillisenä opportunistisena sopeutujana Posio näkee Trumpin aloittamat tulevat rauhanneuvottelut jopa mahdollisuutena Ukrainalle.

Kaiken taustatiedon nojalla Donald Trumpin vaalivoitto oli lopulta yllätys vain hänen kiihkeimmille vastustajilleen. Valtaosa läntisen maailman ihmisistä ymmärtää, ettei "Oranssimiehen" valinta vielä muuta maailmaa ratkaisevasti, sillä todelliset muutosvoimat ovat liberaalidemokraattisen järjestelmän rakenteissa ja niiden vaikutusvaltaisissa ylläpitäjissä. Silti jotain on liikahtanut hitaasti mutta ratkaisevasti vuoden 2016 jälkeen. Valtakoneisto tiedotusvälineineen ja teknojätteineen ei saakaan enää automaattisesti suosikkejaan näkyvään poliittiseen johtoon. Aito ristiriita ei synny enää eri poliittisten suuntausten välillä vaan kansalaisten ja tekno-taloudellisen eliitin ohjaaman median välillä.  

YLEN DOKUMENTTI PALJASTAA TAHATTOMASTI FEMINISMIN ITSEKKYYDEN

Yle TV 2, tiistai 29.10.2024 klo 22.31, Regina - Kuningattaren kehä

Riina on painikuningatar Regina Rosendahl, joka haluaa voittaa showpainin Suomen mestaruuden ja nousta supertähdeksi. Perinteisesti naiset eivät ole voineet olla mestareita. Ottelut kuitenkin käsikirjoitetaan, joten voisiko käsikirjoitustiimi kirjoittaa populaarifeminismin nimissä naismestarin? Onko hän valmis olemaan röyhkeä ja itsekäs? (Suomi 2024) (U) ohjelmatekstitys (suomi) 1 h 23 min. Linkki ohjelmaan.

Amerikasta lähtöisin oleva showpaini on käsikirjoitettua teatteria, jolla pyritään luomaan illuusio ottelijoiden välisestä aidosta taistelusta. Voittajaksi leivotaan etukäteen roolihahmo, jonka oletetaan näyttävän mediaseksikkäämältä kuin monesti paremman vastustajan. Valtamedian pinnalle puskemat identiteetti-ideologiat perustuvat myös todellisuuden käsikirjoittamiseen, jolla  mahdottoman uskotellaan olevan mahdollista. Tässä mielessä feminismin yhdistäminen showpainiin alleviivaa liberaalia fantasiaa, jossa biologisen todellisuuden reunaehdot muutetaan ja kuka tahansa voi olla mitä tahansa. 

Tv-dokumentti Regina - Kuningattaren kehä on mitään häpeämätön kuvaus kolmekymppisestä feministisatanistista, joka raivoaa kuvittelemaansa kaikkivaltiasta patriarkaattia vastaan. Hän näyttää olevan selvästi vapaan kasvatuksen tuote, jossa ei ole jälkeäkään isän kurista. Muodikkaan syömishäiriöisenä naisena Regina, siviilissä Riina Kalma, vihaa miehiä, mutta haluaa olla kehässä ja siviilissä kuin äijä. Tyypillistä feminismiä on myös se, että hän on itse hetero, mutta vierastaa silti lasten saamista puolustaen samalla lgbt-ihmisiä, koska heidän esiinmarssillaan voidaan kyseenalaistaa yhteiskuntaa koossa pitävä heteroseksuaalisuus. Tahaton huumorielementti löytyy puolestaan Reginan kannattamasta satanistiyhdistyksestä, joka ei ole muuta kuin poliittisesti korrektia liberalismia lgbt-ripulointineen.

On vaikea sanoa, onko kyse vain luonnevikaisesta ja yksiselitteisen vittumaisesta feminististä vai läntisen sivilisaation rappiosta, jossa tällaiset itsekkäät kulttuuriparasiitit pääsevät esteettä rehottamaan. Seistään edellisten sukupolvien saavutuksilla eli jättiläisen hartioilla, josta käsin voidaan sitten raivota miesvihaa, ylistää lapsettomuutta ja saarnata lgbt-friikkisirkuksen puolesta. 

Dokumentin miehet ovat puolestaan säälittäviä feminismin mielistelijöitä ja aisankannattajia, jotka luulevat alistumisellaan hillitsevän itsekkään harpyian kaoottista mieltä. He eivät ymmärrä, että Reginan omahyväinen itsekkyys vain lisääntyy ellei sille ei aseteta mitään rajoja. 

Kun dokumenttia tarkastelee viileän analyyttisesti, se ei ole lainkaan hassumpi. Harvoin näkee ohjelmaa, jossa sen päähenkilö näkemyksillään ja toiminnallaan paljastaa nykyfeminismin olevan pelkkää karkeaa ja häikäilemätöntä itsekkyyttä. Kyse ei siis ole tasa-arvosta, vaan halusta päästä ilman palleja kukoksi tunkiolle ja kalifiksi kalifin paikalle. Tietenkin ohjelma  antaa kaikenlaisille varttihulluillle voimaannuttavan (sic) luvan toteuttaa sukupuolinarsismiaan, mutta suuren yleisön Reginan viheliäisyys vierottaa väistämättä. Dokumentin tekijät ja sen lähettänyt Yle eivät ole ehkä ajatelleet näitä asioita aivan loppuun asti.

                                               *************************

Yle Radio 1, keskiviikko 23.10.2024, Kalle Haatanen: Suomalaisen vapaamuurariuden historia

Vapaamuurarit on maailman tunnetuin "salaseura". Sen juuret ovat luultavasti renessanssin ja valistuksen ajan aatevirtauksissa.  Vaikka nykyiset vapaamuurarit ovat sangen avoimia toimissaan, on kuitenkin asioita, joita he eivät halua julkisuuteen - mikä salaseura niin haluaisi?  Historiantutkija Samu Nyström on päässyt ensimmäisenä tutkijana perehtymään kaikkeen vapaamurarien toimintaan tutkijan etiikalla.  Syntyy rikas historiallinen kuva myös syrjitystä järjestöstä maailmanhistorian kulussa. Linkki ohjelmaan.

Ylelle freelancerina podcasteja tekevä Kalle Haatanen on yhtiön palkkalistoilla oleviin toimittajiin verrattuna poikkeus, sillä hän tunnustaa avoimesti väriä. Hän ei edes teeskentele olevansa objektiiviinen ja arvovapaa toimittaja, vaan sanoo suoraan olevansa arvoliberaali, mikä selkokielellä voisi tarkoittaa perinteistä vasemmistohumanistia. Ylessä tiedostavasta vasemmistoliberaalista välttämättömyydestä tulee väistämättä hyve, mikä merkitsee sitä, ettei muita ääniä sitten kuullakaan. Toisin sanoen ellei Haatanen olisi liberaali Yle tuskin ostaisi hänen ohjelmiaan.

Suomalaisista vapaamuurareista kirjan tehneen Samu Nyströmin haastattelu olisi voinut olla avartavaa kuuneltavaa, mutta valitettavasti Haatasen pakkomielle äärioikeistoon vääristi täysin ohjelman kulun. Haataselle ns. äärioikeisto näyttää olevan kaiken yhteiskunnallisen pahan selittäjä, eräänlainen mörkö ja eksistentiaalinen toinen, jonka toimintaa ei voi ymmärtää rationaalisista lähtökohdista. 

Tässä mielessä toimittaja on selvästi Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian kannattaja ohjenuoranaan Theodor Adornon toimittama tieteen kaapun puettu propagandateos The Authoritarian Personality (1950), jossa ei-vasemmistolaisuus psykopatologisoidaan ja kuvataan vainoharhaisuutena. Nykyisessä poliittisesti oikeaoppisessa mediailmastossa jo Frankfurtin koulun esiin ottaminen "väärässä kontekstissa" leimataan suoraan salaliittoajatteluksi.

Siksi ei ole yllättävää, että Haatanen pyrkii ohjelmasta toiseen selittämään "kabaalin äärioikeiston" maailmanymmärryksen pelkkänä salaliittoteoriana. Tämä näyttää olevan muutoinkin yleinen trendi hegemonisen liberalismin piirissä, sillä viime vuosina myös Suomessa on ilmestynyt suuri joukko kirjoja salaliittoteorioista. Niissä korostuu erityisesti äärioikeiston suuri osuus, mikä johtunee nykyistä valtaa puolustavien hämmennyksestä poliittisen haasteen edessä. Koska heidän on vaikea myöntää, että ns. äärioikeistolla on täysin legitiimejä perusteita politiikalleen ja rationaalisia ratkaisuja nykyongelmille, ne pyritään kiistämään selittämällä niiden perustuvan "vainoharhalle" ja "salaliittoteoriohin".  

Vehkeilystään tunnetut vapaamuuraritkin alkavat Haatasen mielestä näyttää pelkästään edistyksellisiltä uhreilta, koska tiettynä historian jaksona äärioikeisto on vastustanut niitä. Asenteen taustalla oleva logiikka menee jotenkin niin, että epäilyttäväkin ilmiö on moraalisesti hyvä jos kerran eksistentiaalisesti Paha äärioikeisto sitä vastustaa. Siksi ei ole yllättävää, että eräässä vaiheessa haastattelua Haatanen näkee vapaamuurarit pelkästään hyvänä ja kannatettavana asiana, koska äärioikeistolaiset suhtautuvat niihin kielteisesti. On jokseenkin huvittavaa, kuinka rationaalisuudellaan ja loogisuudellaan rehvastelevat liberaalit paljastuvat poliittisen viholliskuvan luomisessaan pelkiksi taikauskoisiksi kiemurtelijoiksi.