YLEN JULKAISUPOLITIIKASSA VIHOLLISKUVA MUODOSTUU KONSERVATIIVEISTA JA ISÄNMAALLISISTA

Konservatiivit vaalivat ainoastaan eilispäivän liberaalien
ideoita. 25 vuotta sitten Trumpia olisi pidetty tavallisena
 liberaalina.

Yle Radio 1, perjantai 23.8.2019 klo 10.00, Kalle Haatanen: USA:n äärioikeisto ja fasismi

Donald Trump on muuttanut radikaalisti USA:n politiikan kieltä ja toimintatapoja. Trumpin kausi on vaikuttanut paljon myös republikaanisen puolueeseen. Toimittaja Markus Tiittulan mukaan Trump on muuttanut puolueen herrakerhosta ääriliikkeeksi, jonka taktiikat muistuttavat fasistien toimintatapoja. Trump on saanut luotua republikaaniseen puolueeseen pelon ilmapiirin, jossa kukaan ei uskalla vastustaa häntä. Kaikki pelkäävät Trumpin uudelleen valintaa, jonka jälkeen vastustajat menettäisivät asemansa. Uskonnollisen oikeiston suhtautuminen Trumpiiin on muuttunut. Viime vaaleissa uskovien mielestä rivosuinen Trump oli pienempi paha kuin Hillary Clinton. Nyt uskonnollinen äärioikeisto ihailee Trumpia estoitta. Toimittaja Markus Tiittula on seurannut USA:n äärioikeiston nousua Trumpin presidenttikaudella. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.

Linkki ohjelmaan.

Yle Radio 1:n asiaohjelmien sarjaan kuuluvassa Kalle Haatasen haastatteluissa taso vaihtelee jyrkästi riippuen vieraasta ja aiheesta. Silloin kuin teema tulee politiikan ulkopuolelta keskustelua kestää yleensä kuunnella ilman hampaiden kiristystä. Ikävä kyllä näitä keskusteluja on liian vähän ja siksi sijaa saavat vasemmiston peppukivusta nouseva reklamointi milloin mistäkin sosiaalisesta kysymyksestä. 

Vaikka Haatanen on tohtorismies, hänellä ei ole silti kykyä tai halua tarkastella aiheitaan edes muodollisen puolueettomasti kuten edesmenneellä toimittaja Perttu Häkkisellä. Turhan usein hän asettuu haastateltavan puolelle ilman todellista haastamista. Tämä on helppoa, sillä varsinkin poliittisista aiheissaan Haatanen valitsee vieraakseen poikkeuksetta samanlaisen vasemmistoliberaalin kuin hän on itse. Tosin hänen kunniakseen on todettava, että toisin kuin muut Ylen toimittajat, hän sanoo rehellisesti olevansa globalisteja kannattava vasemmistoliberaali. Näin hän tekee myös viimeisimmän lähetyksen loppupuolella.

Tämän kertainen jakso oli nolointa Haatasta pitkiin aikoihin, sen verran innokkaasti hän kuolasi toimittajakirjailija Markus Tiittulan punasokealle vuodatukselle. Yhdysvaltain vasemmistoliberaalilta Itärannikolta Iltalehdelle kirjoittava Tiittula on patologisessa Trump-kaunassaan jopa Suomen mittakaavassa tragikoominen hahmo. Hänet selättää vain Washingtonin ja New Yorkin demokraattipuolueita suosivien valtalehtien toimittajat, joilta hän poimii suurimman osan tulikivenkatkuisesta retoriikastaan. 

Yle Watch huomioi herran fiksaation "äärioikeistoon" ja Trumpiin jo tammikuussa 2017 ilmestyneessä jutussaan Trump-uutisoinneissa valtamedia on luopunut viimeisistäkin puolueettoman journalismin rippeistä. Normaalit ihmiset hyväksyvät tosiasiat ja jatkavat elämäänsä muuttuvissa olosuhteissa, mutta Tiittulan kaltaisille vasemmistolaisille vinkuleluille Trumpin valinta hiertää edelleen rektumia. Tiittulalle ei ole riittänyt Iltalehdelle vuosia jatkuneet mielipidekolumnit Amerikan äärioikeistosta, vaan hän on tehnyt hiljattain aiheesta kokonaisen poliittisen pamfletin, jota haastattelija kutsuu julkeasti tietokirjaksi.

Valtamedia on kuvaava sana, koska se käsittää sekä massatiedotusvälineet että uutisiksi valikoituvat aiheet. Esimerkiksi laatujournalismillaan pöyhistelevä Yle Radio 1 tunnetaan toimittajista, jotka eivät turhaan peittele sympatiaansa vasemmistolaisuutta kohtaan samalla kun ruoskivat kaikkea mikä voidaan tulkita konservatismiksi ja "äärioikeistolaisuudeksi". Siksi Haatasen ohjelmassa ei koskaan kuulla kriittistä puheenvuoroa vasemmiston hegemonisesta myrkynkylvöstä ja länsimaisten perusarvojen alasajamisesta Frankfurtin koulun kriittisen teorian hengessä. Ongelmallisena nähdään vain "äärioikeisto", vaikka sen ilmaantuminen on pelkkä reaktio ja oire sivilisaation sairaudesta, jota manifestoi näkyvimmin vasemmistoliberalismi.

Hallitsevassa (vasemmisto)liberaalissa ajattelutavassa ja politiikassa ei koskaan tunnusteta omia virheitä nykyiseen kriisiin, vaan syitä etsitään salaliittomaisesti muualta kuten "äärioikeistosta". Tämä on huvittavaa kun tietää, kuinka vasemmistoliberaalit ovat perinteisesti syyttäneet äärioikeistoa salaliittoteorioista. Näin tulee ymmäretyksi se, että Iltalehden toimittajan mielestä läntisessä maailmassa kaikki olisi hyvin ja "normaalia" kunhan nuo pahantahtoiset äärioikeistolaiset eivät vain olisi tulleet häirtsemaan hyvin edennyttä liberaalia projektia. 

Vanhan järjestyksen asiamieheksi ryhtynyt Tiittula ei leimaa kansallismielisiä populisteja pelkästään moraalisesti pahoiksi ihmisiksi, vaan haastattelun alussa hän nimittää heitä suoraan mielisairaksi viittaamalla Yalen yliopiston psykiatrian naisprofessori Bandy X. Leen kyseenalaiseen todistajalausuntoon Trumpista. Talousliberaalin Mises-insituutin asiantuntuja Yuri N. Maltsev ihmetteleekin kirjoituksessaan, kuinka Bandy Lee voi arvioida psykiatrisesti Trumpia, jota hän ei ole koskaan tavannut. Silti professori päätyy kutsumaan presidenttiä väkivaltaan taipuvaksi mielenhäiriöiseksi, vaikka tästä ei ole olemassa mitään näyttöä. 

Sinänsä tällaisessa psykopuheessa ei ole mitään uutta, sillä sekä vanha äärivasemmisto että liberaali uusvasemmisto ovat aina pyrkineet psykopatologisoimaan kansallismieliset konservatiivit. Tämä strategia tunnettiin jo Theodor Adornon toimittamasta politisoituneesta "tutkimuksesta" Autoritäärinen persoonallisuus (1950), jota pidetään epätieteellisestä poliittisesta propagandastaan huolimatta monien toimittajien ja vasemmistolaisten maailmanselityksenä "edistyksellisten" (lue: sosialistien) poliittisesta vihollisesta. 

Mustamaalaamisen toista ulottuvuutta edustaa tahraavat mielikuvakampanjat, joissa kansansa tulevaisuudesta huolestuneet tavalliset kansalaiset yhdistetään demonisoituihin natseihin ja fasisteihin. Tästä taktiikasta kertoo kommunisminvastaisen John Birch Societyn G. Edward Griffin vuonna 1969 filmatussa luennossaan. On ironista, että haastattelussa Markus Tiittula tölvii ohimennen juuri John Birch Societyä samalla kun hän leimaa hollywoodilaisen kuvaston mukaisesti Trumpin äänestäjiä sivistymättömiksi väkivaltaisiksi uusnatsien kavereiksi. Kalle Haatanen puolestaan vihjaa tyypillisen Trumpin kannattajien olevan sisäsiittoisia valkoisia tavalla joka tuli tunneksi elokuvasta Syvä joki (1972).

Tosiuskovan tapaan Tiittula ei anna mitään positiviista tunnustusta sen enempää Trumpille kuin hänen miljoonille äänestäjillekään. Kaikki huono ja väärä Yhdysvalloissa johtuu ainoastaan heistä. Hän mainitsee toki käynnissä olevan kulttuurisodan, mutta näkee syyllisenä vain "äärioikeiston", vaikka juuri vasemmiston 1968-sukupolvi käänsi kaiken päälaelleen ja on sittemmin ajanut koko sivilisaation syyllisyydentuntoiseen heikkouden tilaan. 

Puhe äärioikeiston väkivallasta ja hyökkäyksestä yhteiskuntaa vastaan on hassua, kun tietää, että koko mielettömyyden aloitti uusvasemmisto, jonka hengenheimolaiset yrittävät nyt mustasukkaisesti pitää kiinni hiipuvasta hegemoniastaan. Niin sanotut edistykselliset eivät ole tyytyneet edellisen sukupolven hajotustyöhön, vaan ovat viemässä tuhkatkin pesästä mielenvikaisilla puheillaan kymmenistä sukupuolista ja rajojen avaamisesta Väli-Amerikan ja Afrikan miljardimassoille. 

Kun tähän hulluuden riemumarssiin sitten vihdoin ja viimein reagoidaan, mädän järjestelmän apparatsikit alkavat räksyttää vesikauhuisten puudelien lailla fasismista ja rasismista. Näille tuholaisille olisi myrkkyä, jos Ylessä esittäisiin edes kerran raportti järjestelmän suojeluksessa olevasta väkivaltaisesta äärivasemmistosta tai kulttuurivasemmiston systemaattisesta arvopohjan rapauttamisesta "hyvien asioiden" nimissä.

Tuikitavallisen demonisoinnin ja mustamaalauksen lisäksi Tiittula vetelee hatusta suoranaisia valheita. Hän väittää, että Trump valehtelee koko ajan, mutta sanoo itse toisaalla, että Trump olisi kutsunut Charlottesvillen lailllisia alt-right mielenosoittajia "hyviksi tyypeiksi". Tosiasiassa Trump tuomitsi vaihtoehto-oikeiston mielenosoituksen, mutta medialle tämä ei kelvannut, koska samaan hengenvetoon presidentti moitti myös äärivasemmiston luvattomia provokaatiomielenosoittajia. Tällainen tasapuolisuus ei tietenkään "liberaalille" valtamedialle kelvannut, sillä se katsoo äärivasemmiston räyhäävien ammattimielenosoittajien olevan aina hyvällä asialla keinoista riippumatta.

Haastatellussa tehtiin näkyväksi se falski ja puolinaisuuksiin turvautuva retoriikka, jota valtamedian punavihertävät toimittajat harjoittavat kun puheeksi tulee kansallinen suvereniteetti ja valkoisen väestönosan oikeus etniseen itsesäilytykseen. 

Oma lukunsa ohjelmassa oli korruptoituneen liberaalin järjestelmän puolustaminen ja Amerikan republikaanipuolueen syyttäminen rappeutuneeksi ja tekopyhäksi jollainen "hyviksiä" mediassa edustava demokraattipuolue ei tietenkään ole. Kaikkien läntisten valtapuolueiden tapaan myös republikaanipuolue on rappiolla, mutta täysin eri syistä mitä ohjelman parivaljakko toi valikoidusti esiin.

Yllättäen haastattelussa otettiin harvinaislaatuisesti puheeksi Syvä valtio, mutta siitäkin puhuttiin korrektisti vain asian vierestä ja korostettiin armeijan roolia, jonka sätkynukkena Trumpin nähdään olevan. Tavallaan totta, mutta mainitsematta jää, että hän on ulkopolitiikassa pääasiassa sionistien kuten AIPAC-lobbyn vietävissä. Syvä valtio näytti olevan keskustelijoille sen verran kuuma peruna, ettei sen käsittelyä uskallettu jatkaa sen pitemälle. Ymmärrettävää, kun tutustuu asiaan verkkotietosanakirja Conservapediassa (vasemmistolainen Wikipedia on huomattavasti asenteellisempi ja siten vääristyneempi), jossa Syvä valtio (Deep State) määritellään seuraavasti:

Syvä valtio (jota kutsutaan joskus "pysyväksi valtioksi" tai varjohallitukseksi) on termi, jota käytetään kuvaamaan byrokraatteja ja muita vaikuttaja, joita ei ole valittu vaaleilla, mutta jotka tosiasiassa kontrolloivat hallitusta ja sen politiikkaa. Tässä varjohallituksessa julkishallinnon virastojen ja asevoimien byrokraatit sekä tietyt liittolaiset varsinaisten virastojen ulkopuolelta (kuten valtamedia, poliittiset puolueet, lobbaajat, konsulttiyhtiöt ja suuryritykset) ovat mukana määrittelemässä, hallitsemassa ja manipuloimassa hallituksen politiikkaa. Nämä henkilöt kannattavat yleensä liberaalia ja globalistista maailmankuvaa, jonka perimmäisenä tarkoituksena on luoda utooppinen Maailmanhallitus. Syvä valtio on yhtä kuin hallinnollinen valta.

Haatasen viimeisin ohjelma oli sen verran yksipuolisen propagandistinen, että jopa asialle myötämieliset kuulijat joutuvat puistelemaan päitään. Tasapainoisemmalla ja kriittisemmällä otteella tämäkin jakso olisi voinut ollut hyvä tuokiotunti vasemmistoliberalistisen globalismin puolesta. Nyt se kuulosti läpinäkyvältä ristiretkeltä Trumpia ja kaikkia kansallismielisiä vastaan, jonka vuoksi tuskin kukaan taipui vierailijan esittämille näkökulmille. Tosiuskovat saivat tietenkin maailmankuvalleen vahvistusta, mutta suurelle enemmistölle ohjelma näytti tukevan näkemystä, että Yle on toden totta vasemmistolaisten miehittämä ja naisittama valemedia.


                                                      *******************************


Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi näyttää olevan yllättävän monen nationalistin suojeluksessa, vaikka tämä tunnetaan häiritsevän vasemmistoliberaaleista mielipiteistään. Eräät kansallismielisiksi ilmoittautuneet antavat hyväksyntänsä Saarikiven pehmoisille puheille vain siksi, että professori kuulemma sallii tietyissä rajoissa suvakkien ja rajakkien puhua vapaasti facebook-sivullaan. Suosiota professori on kerännyt myös sillä, ettei hän ole suoralta kädeltä tuominnut kirjailija Timo Hännikäisen oikeutta julkaista tekstejään. Näillä huikeilla meriiteillä häntä on pidetty jonkinlaisena nationalistien kotisuvakkina.

Jotta suomut putoaisivat silmiltä, näille aisureille pitää suositella Saarikiven viimeisintä Ylessä (missäs muuallakaan) julkaistua kolumnia Isänmaa ja uskonto on varastettu, ottakaa varkaat kiinni! Siinä vähän kaikkien kaverina pidetty naapurin nallekarhu näyttää hyväuskoiselle kansallismieliselle, että tämän herran pehmeän ulkokuoren alla asustaa suomalaisten etnisyyttä väheksyvä piinkova internationalisti. Tietysti aina löytyy niitä julkista diskurssia myötäileviä opportunistisia hölmöjä, jotka kuvittelevat Saarikiven kannattaman liberaalinationalismin (Civic nationalism) käyvän isänmaallisuudesta kuin väärän rahan.

Jo heti kahdessa ensimmäisessä kappaleessa kirjoittaja tunnustaa ranskalaisten jälkistrukturalistien näkemyksen sanojen vallasta. Yleisesti hyväksytty käsitys on, että länsimaissa vääntö sanojen merkityksistä on näkynyt enimmäkseen vasemmistolaisten haluna muuttaa sanastoa ideologiansa mukaiseksi. Ilmiö tunnetaan poliittisena korrektiutena, mutta Saarikivi ei puutu siihen, vaan näkee poststrukturalistien tapaan ainoastaan traditionaaliset käsitteet "ongelmallisina". Siksi hän potkii jo valmiiksi maassa makaavaa isänmaata ja uskontoa: 

Yhteiskuntaelämä on taistelua sanoista ja niiden merkityksistä. Kaikkina aikoina on asioita, joita ei oikein voi sanoa, koska joku vatipää on kaapannut itselleen niihin liittyvät sanat.   

Näihin sanoihin kuuluvat esimerkiksi isänmaa ja uskonto.

Seuraavaksi kolumnistimme tuo esiin sen kuinka näillä sanoilla ei saisi olla sellaista sisältöä mitä niillä on alun perin ymmärretty. Saarikiveä selvästikin kirvelee se, että Suomen valtiorajat käsittävä isänmaa kuuluu ensisijaisesti suomalaisille ja että kristinuskossa suojellaan ihmisyhteisöjen keskeisiä insituutioita kuten miehen ja naisen välistä avioliittoa. Toisin kuin Saarikivi meille uskottelee, maastamme löytyy koko joukko puolueita ja ihmisiä, jotka aivan avoimesti eivät tunnusta sen enempää isänmaata kuin kristinuskoakaan. 

Jossain mahdollisessa maailmassa voisin esimerkiksi kuvata maailmankuvaani seuraavasti: olen isänmaallinen kristitty suomalainen. Mutta se ei oikein ole mahdollista oikeassa maailmassa, sillä sekä isänmaahan, Suomeen että kristinuskoon liittyvä sanasto on kaapattu pienen piirin käyttöön. Suomessa on puolue, joka julistaa nimessään olevansa varsinaisia suomalaisia, ja toinen, joka edustaa kristittyjä. Keitä muiden puolueiden kannattajat sitten lienevät?

Puhe jostain kaappauksesta on vasemmistoliberaalien härski projektio itsensä harjoittamasta käsitteiden kaappauksesta. He jos ketkä ovat liberaalissa urbaanikuplassaan omineet sanat isänmaa ja kristinusko sellaiseksi, että niiden alkuperäinen tarkoitus on vesittynyt kokonaan. Siksi Saarikiven halventava heitto kansallisten symbolien omimisesta tuntuu erityisen ontuvalta:

Leijonariipusta kantavat varttinatsit omivat katupartioilleen ja Suomi ensin -teltoilleen paitsi maamme vaakunan myös sen nimen ja sitä puolustaneiden sotaveteraanien asian. Heille on turha selittää, että isoisäni, joka haavoittui sodassa puolustaessaan jälkipolvien oikeutta öyhöttää, oli vieraista kulttuureista, kuvataiteista ja enkeleistä kiinnostunut pehmo.

Kansallismieliset aktivistit eivät ole omimassa kansallisia symboleita, vaan he käyttävät niitä siinä tarkoituksessa mihin ne on alunperin luotukin. Sitä paitsi olisi aika erikoista, jos kansallismieliset eivät käyttäisi kansallisia symboleita. Suomen valtion symbolit ja sotaveteraanien asia ovat aina olleet kaikkien suomalaisten omaisuuutta, mutta  isänmaattomat kosmopoliitit, marxilaiset, kauppakamarinulikat ja kulttuuriradikaalit ovat vihanneet niitä ja halunneet päästä niistä eroon. Jostain syystä nämä isänmaattomat haluavat vaalia kovaan ääneen kansallisia perusarvoja juuri nyt, vaikka he ovat jo ajat sitten luopuneet suomalaisuuden ideasta ja kristinuskosta. 

Koska itseään sivistyneistönä pitävä lukeva luokka ei aidosti välitä tuon taivaallista suomalaisuudesta ja kristinuskosta, miksi he ovat silti närkästyineitä siitä, että joku on niihin vielä sitoutunut perinteisellä tavalla? Heillehän asian pitäisi olla yhdentekevä. Sitä se ei heille kuitenkaan ole, koska isänmaa, suomalaisuus ja kristillisyys ovat edelleen hyödyllisiä termejä kunhan niiden sisältö vain muutetaan globalismia palvelevaksi. Kun antinationalisti ja rotumuukalainen käyttävät kansallisia symboleja, tämä voidaan nähdä todisteena isänmaan sisällöllisestä merkityksettömyydestä; kuka tahansa voi olla "isänmaallinen" ja "suomalainen" kunhan vain oleilee maan rajojen sisäpuolella.

Saarikivi ei malta olla sortumatta hipsteri-ironiaan hänen kiitellessä sotaveteraaneja syistä, jotka sopivat hänen omaan ideologiseen pirtaan:

Miten todella arvostankaan sotaveteraaneja. Kohtalo riisti heiltä nuoruuden, jota itse sain elää sydämeni kyllyydestä. Mudan ja veren keskellä vuosikaudet rämpiessään he lunastivat meille mahdollisuuden riidellä vihollisvaltion sijasta vessojen sukupuolineutraaleista kylteistä ja loukkaantua tykkitulen asemesta siitä, miten twitterissä on vilahtanut rodullistava ilmaus 

Sotaveteraanien uhrin ansiosta parhaat meistä ajattelevat nyt liberaalin länsieurooppalaisesti eivätkä konservatiivisen itäeurooppalaisesti. Eli siis esimerkiksi siten, että väkivallan ihannoinnin asemesta kyseenalaistavat sodan merkityksen kansakunnan identiteetin luojana. Kiitos siitä veteraanit 1939-1945!

Kolumnistimme mielestä on huvittavaa, että sotaveteraanien toive taistelun avulla turvata Suomen suvun säilyminen ei ole tietylle osalle nykypolvea merkityksellistä. Päinvastoin, hän iloitsee siitä, että sodat käytiin nykyälymystön tulkinnan mukaan  "demokratian" eikä isänmaan puolesta. Tässä yhteydessä demokratia tarkoittaa henkiseksi plebeijiksi taantuneen keskiluokkaisen lukeneiston mahdollisuutta pyöritellä oman navan ympärillä pyöriviä asioita, jotka vääjäämättä johtavat pehmentyneen kansakunnan surkastumiseen ja  itsesuojelukyvyn katoamiseen muukalaisaallon paineessa. Viidenkymmenen vuoden päästä kuka tahansa täysjärkinen suomalainen eläisi mieluummin itäeurooppalaisen konservatiivisessa Suomessa kuin liberalismista "yllättävän" loikan tehneessä ultrakonservatiivisessa islamilaistasavallassa.

Vasemmistoliberaali ei ole vallanhimoisessa idealismissaan koskaan tyytyväinen eikä Saarikivikään anna kristinuskolle armoa vaikka se on jo nyt polvillaan:

Mutta kun avaan television, puhuvat siellä uskonnostani yleensä ne, joilla on jotain homoseksiä koskevaa asiaa. Kun alle yhden prosentin herätysliikettä edustava Päivi Räsänen avaa suunsa, protestoivat miljoonien ihmisten kansankirkon jäsenet eroamalla kirkosta. Vaikka Päivi Räsäsellä ei edes ole kirkossa mitään erityistä asemaa

Olisipa Saarikivi edes rehellinen tässä naurettavassa olkiukossaan. Kun Ylen pakkoveron alainen katsoja avaa television puhuvat siellä kristillisyydestä yleensä kirkkoon kuulumattomat liberaalit, joilla on jotain homoseksiä koskevaa asiaa. Niissä keskusteluissa ihmisoikeusloukkaukseksi taidetaan tätänykyä katsoa jo se, etteivät homomiehet saa ainakaan vielä rynkytellä vapaasti alttarilla tai edes sakastin puolella. Perushomotusta ja sukupuolineutraalia transutusta tulee joka tuutista, mutta tämä ei ole kolumnistin mielestä tietenkään riittävää. Erityisen loukkaavaa stadilaisessa sateenkaarikuplassa elävälle on se, että johonkin niin vanhanaikaiseen kuin sananvapauteen vetoamisella päästetään Päivi Räsänen kerran vuodessa laukomaan jotain ikävää mikä lukee Raamatussa.

Minua loukkaa, että hän puhuu ikään kuin minunkin nimissäni, koska meillä on sama uskonto. Että hänelle ja eräille muille äänekkäille tuhansien vuosien hengellisessä traditiossa on kyse siitä, miten yhteiskunnan tulisi rajoittaa jonkun oikeutta rakastaa toista.

Yhtä lailla lukuista suomalaista korpeaa se, että punaisen yliopiston professori puhuu suurena auktoriteettina alamaisille, kuinka tuhansien vuosien kristinuskoa pitäisi tulkita vain liberaalin muotiaatteen mukaan. Sitä paitsi kukaan ei ole kieltämässä oikeutta rakastaa, ei edes niiltä yhden illan juttuja hakevilta sitoutumiskammoisilta hedonistihomoilta. Kyse on avioliittoinstituutiosta, jolla virallistetaan miehen ja naisen pyhä liitto, joka taas turvaa mahdollisen jälkipolven syntymisen ja elinmahdollisuuden. Tässä kohtaa homoliitosta puhuminen ei ole vain ilveilyä vaan häpeämätön loukkaus yhteisön perussolun eritysiasemaa kohtaan.

Tekisikin mieli huutaa näille isänmaallisen ja hurskaan kansalaisen larppaajille: älkääpä pilkatko isänmaatani ja uskontoani. Että minun Suomeni ja minun kristinuskoni on suvaitsevainen, kaikki ihmiset käsittävä, avoin.  

Mutta enpä huudakaan. Sillä kysymys on siitä, että ei ole olemassa jotain “minun” Suomeani vaan ainoastaan se Suomi, joka kuuluu kaikille. Eikä ole olemassa mitään minun privaattia kristinuskoanikaan vaan ainoastaan kaikkien kristittyjen yhteinen usko.

Vain ihmiskuntauskovainen liberaali voi kirjoittaa jotain näin järjetöntä, joka toteutuneena ei kestäisi päivääkään sortumatta kaaokseen ja hobbesilaiseen alkutilaan. Suomi ei todellakaan kuulu kaikille aivan kuten Tiibet, Japani ja Isreal eivät nekään kuulu kaikille. Luvaton maassaoleminen ja tai maahan pyrkiminen ei tee kenestäkään suomalaista, joten suomalaisten etuja ajavalla Suomen valtiolla on täysi oikeus rajata ulos muukalaiset.

Suomen säilymistä kannattavat eivät tietenkään puhu "minun" Suomesta vaan meidän, suomalaisten Suomesta. Kristinuskossakin puhutaan meistä kun sillä viitataan sen korkeimpaan auktoriteettiin, Raamatun sanaan. Saarikivi on toki oikeassa siinä, ettei kristinuskossa voi olla mikään privaattia tulkintaa, vaikka juuri kolumnistin kaltaiset liberaalit turvautuvat eniten itselle räätälöityyn uskoon.

Kirjoituksen lopussa Saarikivi yltyy yhteinen ihmiskunta -palvonnassaan suorastaan runolliseksi:

Siksi Suomi ei kuulu Perussuomalaisille tai Suomi ensin -liikkeelle vaan kaikille, jotka täällä asuvat. Siksi kristinusko ei kuulu kristillisdemokraateille, helluntaisaarnaaijille ja helvetillä pelottelijoille. Se kuuluu koko maailmalle, armo ja evankeliumi, kutsu rakastaa. Siksi kaikkien tulee huutaa: sanamme on varastettu!

Ottakaa varkaat kiinni! Palauttakaa yhteiset sanamme niille, joille ne kuuluvat, kaikille.

Jos uskomme ihmiskuntaan näemme, että ihmisen universaaliin olemukseen kuuluu luontainen taipumus tehdä ero meihin ja muihin. Erilaisuus on syntynyt eristyksissä ja kohtaamisissakin erityisyyttä on vaalittu reviirin puolustamisella. Ilman näitä ilmiöitä paljon ylistettyä divesiteettiä ei olisi olemassakaan ja koko ihmiskunta olisi yhtenäistä harmaata massaa. 

Todellisessa maailmassa rakkautta ja armoa riittää pääasiassa vain lähimmäisille, mutta yltäkylläisyyden harhassa elävä länsimainen pullukka voi kuvitella niiden olevan rajaton resurssi, jota voi jakaa kuin ilmaista leipää kaikille halukkaille. Tätä voi yrittää, mutta hyvin nopeasti huomataan maailmassa olevan rajat.