Euroopan puolustajille vuoden ensimmäinen suru-uutinen kuultiin Ranskasta: sodan jälkeisen ajan yksi merkittävimmin nationalistipoliitiikko, Jean-Marie Le Pen, kuoli pitkällisen sairastelun jälkeen tammikuun 7. päivänä 96-vuotiaana.
Kun brittiläinen National Front saatiin Margaret Thatcherin petoksella v. 1979 sivuraiteelle, nousi Jean-Marie Le Penin johtama ranskalainen Front National -puolue Euroopan äärioikeiston johtotähdeksi 1980- ja 1990-luvulla. Vaikka kiihtyvä globalismi ei vielä 1980-luvulla ollut ehtinyt tehdä näkyvää väestöllistä tuhoa Suomessa, maamme harvat modernit nationalistit ymmärsivät jo tuolloin kasvavan vaaran, jonka vuoksi Le Penin suosion nousua seurattiin tarkkaan ja toiveikkaana.
Varsinkin kommunismin romahduksen jälkeen myös valveutuneet suomalaisaktivistit toivoivat nationalismin täyttävän ideologisen tyhjiön. Toisin kävi, Amerikkavetoinen fukuyamalainen uusliberalismi selätti taloudellisella ja mediavallallaan nationalistisen vastarintahaasteen 1990-luvun globalismin huuman vuosina. Kun liberalismin illuusiot romahtivat 2007-2008 talousromahdukseen ja suuren yleisön siltä kysymättä toteutettuun väestönvaihtoon, nationalismi sai uuden mahdollisuuden 2010-luvulla.
Valitettavasti silloin oli liian myöhäistä, varsinkin kun lähes kaikki suuret Euroopan populistipuolueet olivat jo globalistien ja sionistien soluttamia, jonka vuoksi ne toimivat ensin pelkkinä kansan raivon vaarattomina ukkosenjohdattimina, sittemmin valeoppositiona ja hallitukseen päästyään vihamielisen Systeemin häpeällisinä yhteistoimintamiehinä.
Vanha herra Le Pen vastusti loppuun saakka tätä korruptiota ja sai lopulta maksaa siitä poliittisesti. Petoksen takana oli oma tytär Marine Le Pen, joka savusti isänsä ulos puolueesta 2015. Mikä puolestaan panee kysymään, miksi globalistien äänitorvena toimiva valtamedia haluaa manipulaatiollaan ajaa aina naisia puolueiden johtoon. Siksikö, että he ovat pehmeämpiä ja ulkoisille vaikutuksille alttiimpia toisin kuin ne miehet, jotka ovat omalla poliittisella ajattelullaan rakentaneet liikkeet, joihin muut vain istuvat kuin valmiiseen pöytään?
Jean-Marie Le Pen oli alallaan viimeinen mohikaani, mutta samalla myös pioneeri, joka päivitti sotia edeltävän kansallisradikalismin aikaamme sopivaksi. Ikävä kyllä hän saattaa olla pitkiin aikoihin viimeinen merkittävä eurooppalainen äärioikeistopoliitiikko, joka ei ole valkovihamielisen järjestelmän lahjoma sätkynukke. Joka tapauksessa hänen peräänantamattomuutensa ja uskon varmuutetensa tulee säilymään palavana esikuvana uusille sukupolville, jotka haluavat kulkea lahjomatonta kapeaa tietä kohti voittoa.
