MANAGERIAALISEN VALTION DEMOKRATIAILVEILYÄ SUOMESSA JA RUOTSISSA

Pohjoismaissa usko poliittiseen järjestelmään on edelleen luja, vaikka äänestysikäisten mahdollisuus vaikuttaa yhteiskuntaan on vähentynyt jyrkästi viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Näkyvimmät syyt kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien hupenemiseen löytyvät ylikansallisista organisaatioista kuten Euroopan Unionista ja globaaleista suuryrityksistä, erityisesti teknojäteistä, jotka käyttävät valtaansa ohi lainsäädäännön ja demokraattisten prosessien. Syy, miksi ulkoparlamentaariset organisaatiot yhdessä muodollisen demokratian kanssa toimivat kansalaisten etuja vastaan, johtuu järjestelmän rakenteellisesta ja ideologisesta peukaloinnista.

Proseduraalisen liberaalidemokratian tunnetuimmat systeemikriitikot James Burnham, Samuel T. Francis ja Paul Gottfried ovat kansalaisvaikuttamisen rapautumisen analyyseissään puhuneet managerialismista, joka on pehmeällä totalitarismillaan korvannut  edustuksellisen demokratiaan klassiset periaatteet. Näiden kriitikoiden mukaan vallan uusjako on toteutettu massiivisella indoktrinaatiolla, joka on tullut mahdolliseksi sähköisen median aikakaudella. Oikeuksiaan peräävät massat on saatu ruotuun vetoamalla "vastaansanomattomiin" moraaliperiaatteisiin, joilla on kyetty riisumaan sekä kansakuntien itsepuolustusta että kansalaisten perusoikeuksia kuten sananvapautta. 

Amerikkalainen Samuel T. Francis onkin todennut, että tässä historiallisessa prosessissa "laki korvataan hallinnollisella asetuksella, federalismi toimeenpanovallalla ja rajoitettu hallitus rajoittamattomalla valtiolla".  Oikeutuksensa uusi valtajärjestelmä saa abstrakteista tavoitteista, joita ohjaavat vapaus, tasa-arvo ja positiiviset oikeudet samalla kun se käyttää moraalista "ylivertaisuuttaan", verotusvaltaansa ja varallisuuden uudelleenjakoa pysyäkseen vallassa. Abstraktit tavoitteet ja liberaalit arvot, joista ei ole koskaan äänestetty, mutta jotka määrittelevät ratkaisevasti raamit, joiden sisällä demokratia voi toimia, kumoavat kansanvallan perustavimmat periaatteet. Tämä taas mahdollistaa kansakuntaa "terapoivan" manageriaalisen valtion, joka säätelee totalitaristisin ottein entistä tiukemmin kansalaistensa elämää. 

Suomessa kansastaan vieraantunut valtaeliittimme on jo pitkään kopioinut länsimaiden poliittis-kulttuurisia rakenteita sulauttaakseen maamme lopullisesti osaksi euro-atlanttista monoliittia. Manageriaalinen "eliitti", pysyvä hallitus ja näitä yhdistävä kotikutoinen syvä valtio ovat jo osa maamme poliittista todellisuutta, mikä on helppo nähdä päättäjiemme järjenvastaisessa idealismissa ja moralismissa. Kun vallankäytön johtotähtenä on ideologinen globalismi ajatus kansan palvelijasta jää väkisinkin taka-alalle ja tilalle astuu ylimielinen suhde kansaan. Yhdysvalloissa tätä asennettä on kuvannut pitkään käsite vihamielinen eliitti. Amerikkalainen sanonta "Fear the Government that fears your guns" ei ehkä sovellu historiallisesti Suomeen, mutta ajatuksesta löytyy jotain samaa miten suomalaispäättäjät suhtautuvat nykyään kansalaisiinsa. 

Maamme valtaapitävien kopeita näkemyksiä kuvaa harvinaisen rehellisesti Sitran tuore tutkimus, josta Ylen verkkosivut raportoi uutisessaan Suomi häviää selvästi äänestysinnossa muille Pohjoismaille – Suomessa päättäjät eivät luota kansan kykyyn osallistua vaikeisiin keskusteluihin. Ymmärrettävistä syistä asiasta ei kerrottu vajaa pari miljoonaa demarieläkeläiskatsojaa vetävässä Ylen puoli yhdeksän tv-uutisissa, sillä verkkosivun jutussa kerrotaan:

Vain joka viides päättäjä uskoo, että kansalaiset ovat riittävän kyvykkäitä osallistumaan monimutkaisiin keskusteluihin poliittisista päätöksistä. Asia selviää Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tutkimuksesta, jossa haastateltiin kunta- ja hyvinvointialuepäättäjiä.

Tutkimus todennäköisesti loukkaisi suurimpana äänestäjämassana tunnettuja "tolkun kansalaisia", joten Yle katsoi parhaaksi olla ärsyttämättä hyvin palvellutta tuulipukukansaa. Niissä, jotka onnistuivat kaiken uutistulvan keskeltä lukemaan nettijutun, uutinen synnytti todennäköisesti ajatuksia, joita ei voi sanoa julkisuudessa ääneen. Tutkimustuloksen perusteella voisi nimittäin vetää sen johtopäätöksen, että koska päättäjät ovat tyytymättömiä kansaan, pitäisi kansa kenties vaihtaa "sopivampaan". Tätä näennäiselitiin suosimaa näkemystä onkin jo ehditty toteuttaa kiihtyvällä tahdilla parin viime vuosikymmenen ajan. 

Erityiseksi Hyvien ihmisten joukoksi julistautunut manageriaalinen luokka on valtansa oikeutuksesta niin itsevarma, ettei se enää edes yritä samaistua kansaan, vaan kohtelee sitä isällisen ankarasti mutta suojelevasti. Koska kansa ei ymmärrä omaa etuaan, sitä on kuritettava kaidalle polulle, johon EU, Nato ja lännen talouselitti ovat meidät suuressa viisaudessaan ohjanneet. Päättäjät katsovat olevansa pelkkiä hyväntekijöitä, joiden arvostelu on kansalaisilta silkkaa kiittämättömyyttä. 

Valtavista mielipiteenmuokkauskampanjoista huolimatta todellisuutta ei ole voitu muokata juuri mitenkään ideologiaa vastaavaksi fantasiaksi. Monikulttuuripropaganda ja syyttäminen rasismista (koskee rasistisesti vain valkoisia) eivät ole poistaneet pidäkkeettömän maahanmuuton demografista ja kulttuurista perusongelmaa. Populistiset puolueet ovat nousseet tästä kansalaisten huolesta, mutta saadakseen enemmän kannatusta, ne ovat joutuneet vesittämään ratkaisevasti alkuperäistä ohjelmaansa. Lopullinen integroituminen korruptoituneeseen järjestelmään tapahtuu viimeistään hallitukseen astumisen myötä, josta tarjoaa karmean esimerkin Perussusomalaisten toimet valtioneuvostossa vuoden 2015 valepakolaisinvaasion aikana. Vain ilveilijä voi väittää, että persut ovat järjestelmän vastavoima, sillä se on kaikkien puolueiden kanssa samassa rintamassa mitä tulee Nato-jäsenyyteen, koviin koronatoimiin, uusliberaaliin talouspolitiikkaan, EU-jäsenyyteen, Yhdysvaltojen ylivaltaan, Israelin tukemiseen ja poliisin valvontaoikeuksien lisäämiseen. 

Tätä taustaa vasten kansallismielisten riemu Ruotsidemokraattien vaalivoitosta on suurta itsepetosta. Ylen uutinen Åkesson: Raskas vastuu äänestäjiä kohtaan luo mielikuvan muutosvoimasta, joka pyrkisi ratkaisevasti muuttamaan Ruotsin poliittista järjestelmää. Tosiasiassa mielipidemittauksia maanisesti seuraava puolue on luopunut vuosi vuoden jälkeen radikaaleista ehdotuksistaan ja siitä on tullut kansankosiskelullaan monella tapaa oikeiston moderaattien ja sosiaalidemokraattien poliittinen hybridi. Se eroaa muista suurista puolueista ainoastaan maahanmuuttokysymyksessä, mikä on sinänsä merkityksetöntä, koska ongelmaa ei voi peruuttamatoman demografisen muutoksen vuoksi enää edes ratkaista parlamentaarisesti. Vaikka maahanmuutto-ongelma on käytännössä demokratian ulkopuolinen kysymys, nostaa se valtapuolueissa edelleen lapsellisen äkkivääriä reaktioita: porvariblokin suurimmaksi puolueeksi nousseen Ruotsidemokraattien ei annettu demokratian sääntöjen mukaisesti johtaa hallitusneuvotteluja. Ruotsalaista demokratiailveilyä kerrakseen. 

Aidosta poliittisesta vaihtoehdosta vaahtovien on syytä pitää mielessä, että Ruotsidemokraatit edustavat jo nyt de facto manageriaalista luokkaa, sillä se on jo kauan sitten sitoutunut "läntisiin arvoihin", joihin kuuluu mm. homoliittojen salliminen ja "muunsukupuolisten" silpomisleikkaukset valtion kustannuksella. Järjestelmän kannalta Ruotsidemokraatit on Perussuomalaisten lailla hyödyllinen varoventtiili, jonka kautta kansalaiset voivat vaarattomasti purkaa paineitaan äänestysluukulla. Näin oikeistokonservatiivit ja "kansallismieliset" saadaan sitoutumaan sille vihamieliseen systeemiin ja pitämään yllä toivoa, jossa entistä kovemmalla äänestämisellä tapahtuu ennen pitkää radikaali muutos parempaan.