TAPAUS SIPILÄ – YLEN ON TURHA LEIKKIÄ OLEVANSA UHATTU SANANVAPAUDEN LINNAKE

Viimeisen viikon aikana kokoomusjohtoinen mutta politiikaltaan punavihreä Yle on revitellyt keskustalaisen pääministeri Juha Sipilän päätöstä antaa lisätukea Terrafame Oy:lle, joka on vuodesta 2015 asti jatkanut Talvivaara Sotkamo Oy:n kaivostoimintaa. Ylellä on syytä kritiikkiin, sillä Terrafamen tukeminen on pahimmanlaatuista kepulaista siltarumpupolitiikkaa, jossa on mukana vielä tuoksahdus nepotismia, koska pääministerin lasten osaomistama konepajayhtiö Katera Steel Oy on saanut merkittävän tilauksen Terrafamelta. Valtion kassaan tukeutuminen ja sukulaisten suosinta ovat lopulta pikku asioita, sillä suurin rikos tässä on se, että muutamien työpaikkojen toivossa ollaan jatkamassa luonnolle katastrofaalista kaivostoimintaa.

Terrafame-sotku sai eilen uuden käänteen, kun Yle uutiset väitti, että pääministeri Sipilä olisi painostanut Yleisradiota Terrafame-uutisoinneissa. Uutisjutussa Näin Sipilän ja Ylen viestinvaihto eteni – pääministeri jakoi kansalaispalautteen eteenpäin käy selväksi se, että pääministeri oli ainoastaan harmissaan Ylen uutisointityylistä. Mitään suoranaista näyttöä siitä, että hän vaatisi toimittajien suiden tukkimista ei löydy. Silti Ylen suomalaisvihamielinen tukija Helsingin Sanomat on kulttuurisivujen analyysissä Pelko Ylen poliittisesta painostuksesta on vakava asia – eikä tämä kerta ole ensimmäinen halukas luomaan mielikuvaa, että Ylen toiminnassa ongelmallisinta on siihen kohdistuva poliittinen painostus eikä suinkaan se, että yhtiön toimittajat harjoittavat itse politiikkaa. Hurskastelevassa jutussa Hanna Mahlamäki kirjoittaa, että 

Jo pelkkä epäilys poliittisesta painostuksesta on äärimmäisen vakava asia. Yle on valtiollinen media, sillä se rahoitetaan verovaroin. Riski poliittisesta ohjauksesta journalismiin on rakennettu sisään tähän toimintamalliin. Valtiollisen median vapaus toimia journalistisesti riippumattomasti perustuu luottamukseen. Luottamukseen siitä, että poliittinen johto ei yritä painostaa, eikä mediatalon johto taivu mahdollisiin vaikutusyrityksiin.

Ylessä ja Hesarissa journalistinen riippumattomuus tarkoittaa riippumattomuutta kansan enemmistön tahdosta, josta on todisteena niiden väsymätön propaganda muukalaisinvaasion ja seksuaalipervertikkojen normalisoinnin puolesta. Siksi on todella chutzpah, röyhkeää, että suomalaiskaunaisesta toimittaja Ruben Stilleristä leivotaan marttyyria Helsingin Sanomien haastattelussa Ruben Stiller kertoo HS:lle saamastaan varoituksesta ja Ylen kovista vaatimuksista Sipilä-asiassa: ”Olen hiiri ja minua pelotti”. Juutalaisella sionistilla uhriutuminen näyttää olevan verissä, sillä Stiller toteaa:

Olin aivan pöllämystynyt, kun se varoitus lyötiin käteen. Sain kävellä käytävillä 10–15 minuuttia ja miettiä, tulenko toisiin ajatuksiin. En tullut. Sanoin, että tämä on omantunnonkysymys”, Stiller kuvailee tiistain kokousta esimiesten kanssa. "Mulle alkoi selvitä, että jumalauta, tässähän on edessä potkut. Lähdin kokouksesta pois ja suoraan sanoen mua pelotti todella paljon. Olen hiiri ja minua pelotti. Ajattelin, että joudun taas käymään oikeutta, kuten 1990-luvulla. Olin tiistai-iltana aika paniikissa".

Surrealistiseksi haastattelu yltyy silloin kun vasemmistopropagandisti esiintyy rehellisen ja puolueettoman journalismin airueena:

Sanoin että ymmärrättekö, kun menen ruutuun, en voi valehdella ihmisille jättämällä viikon puheenaihetta käsittelemättä, mä en voi tehdä sitä. Kelle tahansa juontajalle tässä on kyse myös itsekunnioituksesta ja tietynlaisesta journalistisesta integriteetistä.

Pahamaineinen Pressiklubi-ohjelma tunnetaan siitä, Stiller valitsee studioon aina enemmistöksi punamädättäjä-kavereitaan kuten Kaarina Hazardin, Anu Koivusen ja Maria Petterssonin. Radio Suomen puolella Pyöreä pöytä -ohjelmassa Stillerin ei tarvitse haalia studioon edes sitä näennäistä opponenttia, sillä hän voi ohjelman formaatin mukaisesti istuttaa pöydän ympärille punavihreän kuplan. Sekä Pressiklubissa että Pyöreä pöytä -ohjelmassa tärkeimmät teemat liittyvät kulttuurimarxilaisiin agendoihin, joita ovat kehitysmaalaisten maahanmuuton kannattaminen, EU-integraation puolustaminen, perheinsituution kyseenalaistaminen ja  homojen nostaminen kaapista kansakunnan kaapin päälle. Molemmalle ohjelmalle on tyypillistä, että punavihreän lunatic fringen näkemykset esitetään muka jonain moraalisen enemmistön kantoina.

Ruben Stiller on erityisen miellyttävä toimittaja eduskunnan oppositiolle, sillä hän ei juuri koskaan kritisoi punavihreitä. Myötäkarvaisuus punavihreitä kohtaan näkyy muissakin toimittajissa ja tv-ohjelmissa kuten Noin viikon uutiset, jossa pääasiallinen nälvinnän kohde on perussuomalaiset. Ei tarvita suurta päättelyä, että jos punavihreät olisivat hallitusvastuussa Ylen kritiikki keskittyisikin oppositioon kuten persujen ollessa takavuosina irti ministerinsalkuista. Siksi opposition tänään eduskunnassa esittämät kysymykset pääministerin väitetystä Yleen kohdistamasta painostuksesta näyttävät puhtaalta jeesustelulta. On vaikea olla huvittumatta, kun vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö selitti naama peruslukemilla, että Yleisradion journalistinen puolueettomuus on Sipilän "painostuksen" vuoksi uhattuna. Ylen verkkosivujen jutussa  Sipilä painostuskohusta: Vaadin vain oikeuttani kommentoida uutista myös muiden vasemmistopuolueiden edustajista kuoriutui yhdessä yössä sananvapauden puolustajia:

Sosiaalidemokraattien Krista Kiuru epäili, että kohusta voisi aiheutua haittaa Suomen maineelle sananvapauden mallimaana. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne nosti esiin ulkomaisten lehtien uutisoinnin aiheesta. Rinne kysyi onko Sipilä sitä mieltä, että hänen toimintansa ei ole vahingoittanut Suomen mainetta.

Perimmältään Sipilän Yle-kohu on petturielitiin keskinäistä riitelyä vallankäytöstä. Ainoastaan perussuomalaisten kansanedustaja ja Ylen hallintoneuvostossa istuva Olli Immonen näki tapauksen olennaiset piirteet, joita ei julkisuudessa ole luonnollisesti käsitelty, sillä ne kyseenalaistaisivat Ylen puolueettomuuden. Immonen antoi eilen Facebook-sivullaan seuraavanlaisen julkilausuman:

Median tietojen mukaan pääministeri Juha Sipilä on viestittänyt eräälle Ylen toimittajalle, että hänen luottamuksensa Yleä kohtaan on ”täysi nolla”. Myöhemmin Sipilä hieman loivensi kantaansa ja totesi massiivisen toimittaja-armeijan edessä luottamuksen Yleä kohtaan olevan ”ihan ok”. Mielestäni myös Suomen pääministerillä on oltava oikeus lausua mielipiteensä Yleisradiosta ja antaa toimittajille palautetta, jos kokee sen tarpeelliseksi. Mistään painostuksesta Yleä kohtaan kyseisessä tapauksessa ei minun nähdäkseni ole kyse. Ottamatta kantaa Sipilän Terrafame-caseen (jota oikeusasiamies parasta aikaa selvittää) tai Ylen Sipilä-uutisointiin, on todettava, että myös minun luottamukseni Yleä kohtaan on ollut jo pitkään todella alhaalla. Minun silmiini Yleisradio on näyttäytynyt vahvasti poliittisena toimijana, joka on pyrkinyt ohjailemaan yhteiskunnan yleistä mielipideilmapiiriä punavihreiden toimittajien haluamaan suuntaan puskemalla ulos monikultturistista vasemmistoideologiaa. Esimerkkinä voidaan mainita Ylen massiivinen mediakampanja tänä vuonna perheenyhdistämisten ja turvapaikanhakijoiden oleskelulupien tiukentamisia vastaan sekä Donald Trumpin kestämätön mustamaalaaminen USA:n presidentinvaalikampanjan aikana Ylen toimittajien taholta. Ylen lokauutisointien kohteeksi on joutunut poikkeuksetta lähes aina kansallismielinen tai arvokonservatiivi mutta ei liberaali poliitikko ja vasemmistoliberaalit poliittiset aloitteet. Olen jo pitkään peräänkuuluttanut sitä, että Ylen punavihreä kupla on puhkaistava. Julkisrahoitteisena yhtiönä Yle ei voi viestinnällään pelata tiettyjen poliittisten ideologioiden (=monikultturismi-globalismi) ja puolueiden (=vasemmistopuolueet) pussiin, vaan sen täytyy keskittyä viestimään asioista nykyistä huomattavasti laaja-alaisemmin ja puolueettomammin. Ylen pitää pystyä nostamaan esiin esimerkiksi maahanmuuttoilmiön tai EU- ja eurojäsenyyden ikävät seuraukset suomalaiselle yhteiskunnalle eikä vain pyrkiä puolustelemaan niitä. Yhden ainoan ”oikean totuuden” esittäminen valtion viestintäyhtiön toimesta ei ole enää tätä päivää. Toivon, että eduskunnan Ylen parlamentaarisen työryhmän tekemä työ tuottaa tulosta ja linja tässä suhteessa muuttuu. Tilanteen seuraaminen jatkuu.

Ylestä puhuttaessa ulkoisen poliittisen painostuksen sijaan pitäisi puhua sen sisäisestä politisoitumisesta ja siitä, kuinka sen toimittajat levittävät kansainvaellusta puoltavaa propagandaa. Yle Watch viime kesäkuun jutussa Ylessä punavihreä hegemonia on totaalista:

Viimeisten eduskuntavaalien perusteella kansasta vain noin 15 prosenttia on punavihreitä (Vihreät + Vasemmistoliitto), mutta kaikista journalismin opiskelijoista ja toimittajista heitä on 75 prosenttia. Tällaiseen johtopäätökseen päätyi opiskelijatilastoja tutkinut tiedetoimittaja Marko Hamilo artikkelissaan Nyt se on tutkittu: journalismiyliopistot läpikotaisin punavihreitä. Asiasta kertoi aikaisemmin tässä kuussa myös Yle Watch.

Yleläisten on siis turha leikkiä Sipilä-casen vuoksi sananvapauden ja puolueettoman journalismin sankareita, sillä ei tarvitse kuin katsoa mediamonopolin viime päivien uutistarjontaa, niin huomaa, että sitä ohjaa kulttuurimarxilainen agenda. Seuraavaksi pari esimerkkiä Ylen uutistarjonnasta.



                                                      **************************


Perinteistä suomalaisten halveksuntaa edustaa Tanja Grögerin (miksiköhän nämä ovat aina nuoria naisia?) Ylen verkkosivuille kynäilemä nyyhkyjuttu Rasismin kohteeksi joutunut mies väitteli aiheesta: "Rasismia esiintyy jo päiväkodissa". Voi vain kysyä, miksi vuonna 2008 Kamerunista Suomeen muuttanut Aminkeng A. Alemanji halusi ylipäätään tulla kylmään Pohjolaan "rasistien kiusattavaksi"? Saamastaan hyvinvoinnista kiittämätön Alemanji huomasi varmasti nopeasti suomalaisten hyväntahtoisen hölmöyden ja etenkin kansallisen itseruoskinnan, josta hän on päättänyt tehdä kätevästi itselleen leipäpuun. Vaikkei yhteiskuntatiede olekaan korkeampaa matematiikkaa vaativa ala, lienee Kamerunin pojan väitöskirja syntynyt pääkaupunkiseudulla asuvan surusilmäisen hippitytön avustamana. Luultavasti haamukirjoittajia on muitakin, sillä yleensä nämä huolettomat Afrikan sankarit pitävät montaa tyttöystävää samaan aikaan.

Facebook-sivullaan kansallismielinen Tuukka Kuru paljastaa, mitä Ylen jutun korusanojen takaa todella paljastuu:

Media on selvästi innostunut tästä kamerunilaisesta rasismintutkijasta, sillä tämä kirjoitus on lyhyen ajan sisään varmaan kolmas tai neljäs, joka käsittelee hänen väitöskirjaansa. Katsotaanpa, mitä hän haluaa tällä kertaa sanoa:  

"Alemanjin tytär kertoi isälleen, että toinen päiväkodinlapsi oli nimitellyt häntä. Tilanne tuli päiväkodin työntekijälle yllätyksenä. Kun yritin lähestyä päiväkodin työntekijää, hän sanoi, että rasismia ei hyväksytä päiväkodissa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö sitä tapahtuisi. Minulla on kaksi lasta siellä ja on huolestuttavaa, että rasismia esiintyy jo päiväkodissakin."  

Nimittely ja kiusaaminen eivät mitä todennäköisimmin johdu mistään rakenteellisesta post-kolonialistisesta sorrosta, vaan tavallisesta pikkulasten ajattelemattomuudesta. Nimittelyä ja haukkumista ovat joutuneet niin päiväkodissa kuin peruskouluissakin kohtaamaan lähes kaikki ihmiset jossain vaiheessa elämää.  

"Tällä hetkellä päiväkodeissa ja kouluissa opetetaan ulkomailta tulleille, miten suomalaiseksi tullaan ja mitkä ovat suomalaisia tapoja toimia. Se on Alemanjin mukaan ongelma. Asiat nähdään vain yhdestä näkökulmasta. Suomalaiseen identiteettiinkin kuuluu monenlaisia puolia. Miksi erilaisuutta ei hyväksytä?"  

Suomalaiselle ryhmäidentiteetille on listattavissa tietty määrä ominaisuuksia, jotka ovat kehittyneet suomalaisissa yhteisöissä satojen vuosien ajan. Vaikka suomalaiset ovat monista asioista toistensa kanssa eri mieltä, heidän arvopohjansa ja käyttäytymisnorminsa kumpuavat pitkälti samoista lähtökohdista. Mikäli näiden ominaisuuksien olemassaolo nähdään ongelmallisena, on mielestäni turha puhua minkäänlaisesta suomalaisuudesta. Todellisuudessa Alemanji ei siis puhu suomalaisuuden määritelmän laventamisesta, vaan enemmänkin sen korvaamisesta.  

"Rasismi lähtee Alemanjin mukaan liikkeelle jo päiväkodissa, kun lapsi vasta muodostaa kuvaa itsestään ja ympäristöstään. Jopa lastenkirjoissa afrikkalaisuus esitetään tietynlaisena ja suomalaisuus tietynlaisena. Jos on valkoinen, on etulyöntiasemassa. Tämä on Alemanjin mukaan kirjojen sanoma."  

Suomi ja Saharan eteläpuolinen Afrikka eroavat huomattavasti toisistaan. Tämän asian ovat huomanneet myös ne tuhannet turvapaikanhakijat, jotka ovat saapuneet aikojen saatossa Afrikasta Suomeen. Olisi myös tervettä hyväksyä se tosiasia, että kantasuomalaiset muodostavat edelleen noin 90% Suomen väestöstä.  

"– Suomalaisilla on vaaleat hiukset ja siniset silmät. Jos katsot esimerkiksi kirjakaupoissa lasten kirjoja, niissä Afrikka esitetään takapajulana, missä lapset leikkivät leijonien kanssa. Mitä se kertoo tämän päivän Suomesta?"  

Afrikka on monelta osin takapajula, eikä kyseinen asia tule näillä näkymin muuttumaan vuosikymmeniin. Suomalaisten ulkonäön stereotyyppinen kuvaus johtuu pitkälti siitä, ettei Suomessa ole ollut mainittavaa afrikkalaistaustaista väestöä ennen 1990-luvun alkua. 

"Lasten kanssa täytyy käydä keskustelua myös siitä, mitä tarkoittaa olla suomalainen ja mitä tarkoittaa olla ei-suomalainen?" 

Lapset tulevat mitä todennäköisimmin oppimaan nämä erot täysin itsenäisesti ilman erillistä kasvatusta.

Hieman tuoreemmassa (29.11.2016) Yle-jutussa,  Suuteleva miespari ei kelvannut kirkon joulukalenteriin, harmitellaan sitä, että degeneraatio ei ole edennyt jumalattomassa pinkkikirkossa vielä tarpeeksi pitkälle. Kansakunnan perustaa tuhoavalle roturutsalle kirkko on sen sijaan on jo alistunut:

Espoon seurakuntayhtymän tiedottaja Mirja Aukee-Peiponen sanoo, että tilaus oli, että joulukalenteri ilmentäisi monikulttuurisuutta. Hän toteaa rakastavansa Jenny Lucanderin kuvituksia ja toiveen olleen, että kalenterissa näkyisi se todellisuus, jossa elämme. Ajatuksena oli hänen mukaansa tehdä joulukalenteri, joka ilmaisisi suvaitsevaisuutta ja josta jokainen saisi tehdä oman tulkintansa. Aukee-Peiponen kertoo, että kalenterista keskusteltiin työryhmässä, jossa oli mukana edustajia Espoon, Helsingin ja Vantaan seurakuntien viestintäosastoilta.